Kuolema (angst - death - romance - slash - K-11)

[Eustace]

Nimi: Kuolema
Kirjoittaja: Eustace|
Genre: angst, death, romance
Paritukset: Mies/Mies
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Tarina on minun alusta loppuun.

A/N: Itse voin sanoa että tykkää tästä tekstistä. Etenkin 'ensimmäisestä' osasta. Kirjoitettu joskus talvella, ja postattu vanhaankin finiin. Tulkoot nyt uudestaan teidän luettavaksenne - jos vaikka palautetta irtoaisi. Nimi on kauhea - mielikuvitus nollassa juuri nyt.

***




Hetkinen. Kuunteletko sinä minua? Miksi katsot minua noin? Miksi kylmät väreet kulkevat pitkin selkääsi, saaden aikaan puistatuksen? Mikä minussa on vikana? Kerro minulle! Sano heti mikä minussa on ja paranna minut. Tiedän että pystyt siihen! Etkö halua?
Mitä sinä nyt teet? Miksi sipaiset norsu tatuointia nilkassani?
Miksi kyyneleet karkaavat poskillesi? Älä rakas itke. Tule tähän minun viereeni jotta voin kietoa käteni ympärillesi.
Kerro minulle mikä on hätänä.

-On se hän, kuiskaat.
Mitä tarkoitat? En ymmärrä. Kuka on hän? Ethän sinä vain...? Eihän sinulla vain... toista miestä?-Tuollaista tatuointia ei ole kenelläkään muulla.
Puhutko minusta?! Mitä on tapahtunut? Kerro!
Minne sinä menet? Me keskustelemme, älä yritä karata. Älä jätä minua yksin tähän! En pysty lähtemään mukaasi! Miksi en voi? Sinä tiedät sen! Kerro se minulle! Tule takaisin! Etkö sinä taaskaan kuuntele?! Rakas, mitä on sattunut?

-Miksi sinun täytyy olla noin kaunis kuolleenakin?

Olenko minä kuollut?

lllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllllll




-Olet sievä. Niin sievä, vaikka olet kuollut. Ei sinulle pitänyt näin käydä. Mutta ainakin Taivas saa palvelukseensa maailman kauneimman enkelin. Siitä vain olen heille katkera, että he veivät minun enkelini. Olen taas yksin. Ehdin jo tottua siihen että kodissani, kodissamme, oli elämää. Kotimme oli täynnä kuplivaa naurua ja onnellisia asioita. Siellä olimme me. Nyt sinä jatkat elämääsi toisaalla ja minä täällä. Toivon, että et muista minua, etkä ikävöi minua. Minä ikävöin sinunkin puolestasi, minun on jo nyt ikävä sinua. Ole rauhassa, rakas.

Paina huulesi minun huulilleni, jotta niiden lämpö tarttuu minuun ja valtaa koko kehoni. Ehkä se saa minut elämään. En tahdo olla kuollut. Älä anna minun olla kuollut. Pelasta minut.

IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII



Minulla on paha olo. Kärsin tämän kaiken sinun tähtesi. Haluan viettää viimeiset hetket kanssasi. Mitä olisi ikuinen elämä Taivaassa ilman sinua? Mieluummin katoan iäksi ja en ole mitään, kuin olen jotain ja muistan sinut. Vain muistan sinut, en näe, en tunne, en haista, en maista.

Voi kunpa voisit nähdä minut, koskea minua. Haluaisin niin, että suutelisit minua. Mutta sinä et näe, etkä suutele. Minun on tyydyttävä siihen, että saan painaa huuleni sinun huulillesi ja nähdä kun silmäsi laajenevat hämmästyksestä. Mikä se oli?

Tietäisitpä, että öisin valvon untasi ja vuodatan viimeisiä kyyneliäni. Sinä nukut sievänä ja yksinäisenä. Kamalimpia ovat hetket, jolloin heräät unestasi ja katsot suoraan silmieni lävitse. Ihan kuin pienen hetken näkisit minut.

Miksi meille piti käydä näin?

Tämä yö on pahin kaikista. Sormieni ääriviivat hohtavat oudon kirkkaina, tiedän siitä että todellinen loppuni on lähellä. Tuska raastaa mieltäni, sillä pian en enää koskaan voi nähdä sinua. Kyyneleeni hohtavat lakanoillasi pienen hetken, kunnes ne hajoavat tuhansiksi atomeiksi ja katoavat meitä ympäröivään aineelliseen maailmaan. Voi kulta, tietäisitpä miten minuun sattuu. Istun viimeisen kerran vieressäsi ja katson untasi. Kertoisitpa mistä näet unta. Huomaamattani kehoni, jos tätä voi sellaiseksi sanoa, ääriviivat ovat koko ajan vain terävöityneet ja niiden hohto on kasvanut. Todellakin, toinen elämäni on lopussa. Pian, ehkä jo tämän minuutin käydessä loppuun, katoan ikuisiksi ajoiksi. Älä unohda minua, pyydän sinulta. Vaikka minä en tule enää ikinä muistamaan sinua, niin muista sinä minut. Minä hohdan kirkasta valoa, se valaisee kasvosikin, mutta et sinä huomaa mitään. Et herää, vaikka toivon niin tapahtuvan. Näkisit ehkä minut. En ehdi painaa edes suudelmaa punaisille huulillesi, kun tunnen hajoavani pieniin osiin, jotka jatkavat hajoamistaan aina vain pienempiin. Olen vielä olemassa, pienen hetken, kunnes katoan.


---

Poika astuu huoneeseen. Huone hohtaa outoa valoa, joka lähtee pienistä hippusista jotka leijailevat ilmassa kevyesti kuin höyhenet. Hetken liian myöhään.
Hän istuu huoneen lattialle ja lausuu äänettömästi muutaman sanan.
Valohituset alkavat leijua hitaasti kohti hänen käsiään. Kun huoneen nurkat ovat pimentyneet ja kaikki valo on kokoontunut pojan käsiin hohtavaksi palloksi, hän nousee ylös.

Varovasti poika astelee sängylle, jossa nukkuu nuori mies. Toisella kädellä hän peittää miehen silmät ja toisella painaa valopallon hänen rinnalleen. Pallo hajoaa tuhansiksi, miljooniksi valosirpaleiksi, mutta ne eivät lähde kiertämään pitkin huonetta, vaan kiertävät pitkin miehen kehoa. Pikkuhiljaa jokainen pala löytää paikkansa miehen kehossa. Poika katsoo vierestä, kunnes jokainen valo on sammunut ja katoaa. Huoneeseen jää vain yksin nukkuva mies.

---

Minun on ikävä sinua, on ensimmäinen ajatus, joka tulee päähäni kun herään.

***

[cyrdilla]

Weeh, Syrri tykkää ^^ Luki vanhassa finissä, muttei muista kommentoiko.
Noh, mitään rakentavaa ja järkevää ei heru *sorry* n_N''
Hamsteri voi jatkaa samaan malliin<4

[LoveForever]

Tää oli niiiiiin.. En tiiä.. Jotenkin vaan oli niin ihana ja kaikkea.. Surullinen oli Ihan kyyneleet valu kun tätä luki! Rakentavat palautteet on suksinu kesälomalle, että niitä ei nyt tule.. Mutta..

[Pähkinäinen]

Pidin tästä. Ensimmäisessä kappaleessa tosin norsutatuointi oli kirjoitettu erikseen, vaikka se on yhdyssana, mutta muuten ainakaan minun silmiini ei osunut kirjoitus- tai kielioppivirheitä. Muutamassa kohdassa tosin oli toistoa ja muutakin häiritsevää.
Ensinnäkin toivoisin, että puhe olisi eroteltu paremmin. On häiritsevää, kun vuorosanaviiva on aivan kiinni ensimmäisessä sanassa tai kun ei ole varma, puhutaanko ääneen vai onko kyse ajatuksista. Toiseksi olisin jo alussa lopettanut lukemisen, ellei teksti olisi niin sulavaa, sillä minä en pikkutarkkana, symmetriasta pitävänä ihmisenä ollut ollenkaan tyytyväinen tapaan, jolla erotit ensimmäiset kolme kappaletta toisistaan. Aluksi pieniä L-kirjaimia, sitten isoja I:tä. Lopussa oli jo parempi, koska käytit kahdesti peräkkäin pieniä, siistejä viivoja, mutta pyydän hartaasti, että muuttaisin myös alun kirjaimet vaikkapa niiksi viivoiksi.
Olen myös samaa mieltä kanssasi nimestä, mutta ei kai sitä enää viitsi muuttaa.

Lopussa herää kysymys, että kuka tämä poika oli, mutta siihen ei oikeastaan tarvita vastausta. Tekstistä jää sellainen tyytyväinen olo, koska pidän onnellisista lopuista, ja tavallaan tämä oli sellainen, koska päähenkilöt eivät joutuneet eroon toisistaan. Eihän ratkaisu varmastikaan voita sitä vaihtoehtoa, että toinen ei olisi kuollutkaan, mutta näin se tarinoissa menee. Kiitos muuten fantasian ripauksesta, se jotenkin sopi tähän ja piristi muuten niin synkkää aihetta.

Mitä siihen tulee, ettet ole tyytyväinen tähän, niin ei minullakaan ole yhtäkään tekstiä johon olisin tyytyväinen, vaikka esimerkiksi äikässä koulussa sain kummastakin viime lukukautena kirjoittamastani aineesta kympin. Kyse on luultavasti siitä, ettei tästä ole tullut aivan sellaista kuin suunnittelit, tai koska tämä ilmeisesti on vanhahko teksti, olet varmasti kehittynyt välissä sen verran, että suurin osa aiemmista tekeleistä tuntuu vajavaiselta tai peräti roskalta.

Uh, kaikki kommentit, jotka kirjoitan, tuntuu jotenkin pöljiltä. Toivottavasti ihmiset, jotka niitä lukee, ei sentään pidä minua yhtä naurettavana kuin minä itse... Mutta, kiitos lukukokemuksesta ja pahoittelut vähän hupsusta kommentista (ne ovat aina tällaisia, vaikka useimmiten huomattavasti lyhyempiä). Jatka kirjoittamista, minä ainakin haluan lukea lisää tuotantoasi.