Suden hetki, Sirius/Remus, K-11, VALMIS 25.8.

[lurikko]

nimi: Suden hetki
julkaistut osat: 8/8, prologi ja epilogi
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, drama, angst, slash
disclaimer: lainaan tässä tarinassa J.K. Rowlingin omistamia hahmoja ja todellisuutta ilman minkäänlaisen taloudellisen hyödyn tavoittelua, vain omaksi ja toivottavasti toistenkin iloksi
summary: Joku voisi ihailla kuluvaa aikaa ja kasvamista ja aikuistumista; minä olen sitä mieltä, että ne ovat kaikki kovin yliarvostettuja. Olivat ainakin meidän kohdallamme, mutta se nyt saattoi johtua sodasta, joka kasvoi yhtä tahtia meidän kanssamme ja siitä, ettei kenestäkään meistä loppujen lopuksi tullut kovin onnellista. James oli onnellisin, ja hän kuolikin ensimmäisenä.

A/N: Minulle tuli äkillinen inspis siirtää ficcejä Fini kakkosesta tänne kolmoseen. Ajattelin olla kenkku ja lisätä tämän osa kerrallaan; tässä prologi ja ensimmäinen luku, olkaa hyvät.

Palaute olisi ihan kauhean toivottua!

*

Prologi

Sade oli turhaa siinä missä kaikki muukin. Minä en kuullut pianoa, jota kirkuvanviolettiin suippohattuun verhoutunut noita soitti salin kauimmaisessa nurkassa, enkä hälinää, jonka epäilemättä olisi pitänyt saada minut haluamaan olla muualla. Minä en halunnut. Sade valui edelleen ja samoin pianon soitto, eikä kummallakaan ollut merkitystä minulle.

Viimeiset illat olivat aina olleet jotain mistä piti pitää kiinni. Kaikessa katkeruudessaan ne olivat aina sitä mitä elämäkin: todellisia. Kun minä nojasin salin kylmään kiviseinään ja nauroin tanssijoille, sillä enhän kuullut pianoa lainkaan, ja ohi ryntäilevän ihmismassan onnellisille kasvoille, se kaikki oli jotain mistä pitää kiinni, sillä se oli oikeasti olemassa. Ihmiset eivät ehkä olleet tai musiikki, tai sade, mutta ilta oli, sen minä tunsin kipuna keuhkoissani ja jossain niiden ja mieleni välillä, ja myöhemmin samana iltana käsinä hiuksissani.

Voisi olla vaikeaa lähteä Tylypahkasta sellaisena aikana, niin meille väitettiin, kun maailma sentään oli paljon koulua julmempi ja nurkan takana odotti Voldemort, joka mieluusti keihästäisi meidät yksi kerrallaan. Minä join tuliviskiä jonka joku oli hakenut edellisenä iltana Tylyahosta, luultavasti Sirius, enkä uskonut hetkeäkään, että meidän tulevaisuutemme olisi ollut jotenkin kaunis tai onnellinen tai mitään. Minun päättelyni olivat epäilemättä tosia; niiden heikkous oli vasta siinä, että minun oli joskus kovin helppo unohtaa ne, joskus sietämättömän vaikea.

Kun Sirius kiskoi minut juhlista hämärtävään ulkomaailmaan, jota myös kesäillaksi kutsuttiin, ja väitti, ettei James kaipaisi meitä Lilyineen vähään aikaan eikä Peter ainakaan, sillä itse asiassa kukaan ei ollut nähnyt Peteriä seitsemän jälkeen. Ja että päättäjäisjuhlat eivät olleet mitään muuta kuin kermakaljaa ja tanssimista ja huonoa pianomusiikkia ja puheita ja hyvästejä ja itkemistä, ja se, millä todellisuudessa oli väliä, olimme me.

Ulkona satoi, mutta minä en uskonut taivaan itkevän enkä uskonut koskaan, vaikka Sirius sanoi minulle mitä. Hänellä oli jästien kauluspaita päällään vain tyttöjen iloksi, sillä minä en siitä välittänyt, enkä valuvasta vedestä, joka kasteli paidan ja teki sen turhaksi. Joskus olisi helppo kysyä, mistä minä todellisuudessa välitin, mutta vastausta ei koskaan ollut, tai se oli liian ilmeinen sanottavaksi.

”Kuutamo”, sanoi Sirius silloin ja monta kertaa sen jälkeenkin, ”sinun ongelmasi on siinä, että sinä ajattelet liikaa.”

Hän oli oikeassa, mutta niin olin minäkin ajatellessani lisää vielä sinä samana iltana ja tajutessani, ettei päättäjäistanssiaisissa kai ollut mitään, mistä olisi pitänyt pitää kiinni. Että se, mistä minun olisi pitänyt pitää kiinni, oli mennyt jo kauan sitten, ja jäljellä oli vain kaikki, mitä minä hengitin jokaisella kerralla valmiina uskomaan menettäväni sen seuraavalla, ja mikä muuttui minun elämäkseni ennen pitkää tai vähintään todellisuudekseni; ja itse asiassahan sitä kaikkea voisi kutsua yhden ihmisen nimellä.

*

1. osa

Myöhemmin minä mietin, mistä kaikki alkoi, enkä muistanut. Se saattoi olla kesällä, viimeisenä oikeana kesänä ennen seitsemättä luokkaa, kun me olimme vielä me emmekä mitään muuta; kun meiltä ei ollut vielä kadonnut se jokin, josta minä en koskaan oppinut mitä se oli, mutta silti se hajotti meidät. Silloin me olimme Jamesin vanhempien mökillä. Sirius makasi laiturilla jalat ja pää vedessä, liian pitkä kun oli, ja James nauroi hänelle ja Peter lähetti pieniä laivoja järvelle kuin avunpyyntöjä, niin kuin ne olisi voinut tulkita, jos olisi jaksanut. Minä en jaksanut; olin liian kiireinen olemaan onnellinen.

Tai kaikki olisi voinut alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä junassa, kun me aioimme palata takaisin elämäämme, vaikka hyvin tiesimme, että kaikki oli muuttumassa. Se oli se varjo, joka oli noussut jo vuosia ja tunnettiin nimeltä Voldemort, mutta ne jotka tunsivat olivat väärässä: se oli pelko, mikä lopulta kasvoi niin suureksi, että tappoi meistä jokaisen. Eikä meistä koskaan tullut sitä mitä piti, mutta ei, se ei alkanut siitä.

Sillä minä olen melkein varma, että kaikki alkoi vasta marraskuussa, kun kaunis lumi oli satanut maahan vain ilkeyttään, tehdäkseen kauneudessaan kaiken tulevan vielä sietämättömämmäksi kestää. Mutta sitä minä en tiennyt vielä silloin. Illalla me pelasimme velhonshakkia makuusalissamme kaikki paitsi Sirius, sillä hän oli jossain jahtaamassa mustahiuksista tyttöä. Peter voitti niin kuin aina, ja voitti vuosien päästä kokonaan, ja silti hän oli ainoa, joka hävisi niin kuin hävisi. Mutta silloin me emme vielä tienneet, mitä Peter joskus tekisi tai miten me antaisimme hänen tehdä sen.

Mutta ei se siitä alkanut, ei shakinpeluusta, meidän elämämme suurin alamäki ja toisaalta kaikki, mikä jälkikäteen ajateltuna on tärkeää ja todellista. Tuohon aikaan minusta oli hauskaa arvailla, mihin suuntaan meidän tulevaisuutemme lähtisi; myöhemmin arvailussa ei ollut enää mitään hauskaa, koska kaikki mahdollisuudet olivat huonoja eikä minusta ollut optimistiksi. Silloin me vielä puhuimme siitä ääneen, siitä, miten kaikki päättyisi hyvin. Sillä sitä me tarkoitimme, vaikka olisimme sanoneet mitä, hullut.

”Minä haluan Lilyn kanssa naimisiin”, sanoi James, vaikka me kaikki kyllä tiesimme sen.
”Niin niin”, sanoi Sirius, sillä hän oli jo kyllästynyt mustatukkaisen tyttönsä jahtaamiseen ja palannut, niin kuin aina. Joskus minä olisin siitä iloisempi kuin mistään muusta, en kuitenkaan vielä silloin. ”Ja oman kodin ja mansikkamaan. Mitä muuta?”
James mulkaisi Siriusta. Minäkin mulkaisin, koska minun mielestäni Siriuksella ei ollut oikeutta tuhota Jamesin unelmia. Olin kai väärässä tai muuten vain muutin mieltäni, sillä myöhemmin minä olin se, joka tuhosi mielellään unelmia, kun piti niitä liian saavuttamattomina.

”En mansikkamaata”, sanoi James ja minä olin melkein varma, että hän tarkoitti sitä.
”Minä tahtoisin pois”, Sirius sanoi haaveksiva ilme kasvoillaan, se sama, joka kertoi, ettei hän ollut aivan täällä, vaan aina pikkuisen jossain muualla. Ja hänen hehkuvanharmaiden silmiensä nurkat kääntyivät hymyyn, otsa painui nauravalle rypylle ja huulet etsivät sanoja ilmasta tai ajatuksia tai jotain, minä en oikeastaan tiennyt. Vaikka olisin kyllä halunnut tietää. ”Jonnekin muualle, mahdollisimman kauas.”
”Miksi?”
”Täällä on liikaa tuttuja”, hän sanoi silmät hetken tummempina, sillä Siriuksen silmäthän olivat hyvin ilmeikkäät ja aina kertomassa niitä ajatuksia, jotka oli helppo vain tulkita väärin.
Ei koskaan mansikkamaata, minä ajattelin ja olin oikeassa.

Peter halusi valtaa. Hän ei sanonut sitä, ei, hän puhui hyvästä työpaikasta ja elämästä, jollaista itseään kunnioittava seitsemäntoistavuotias ei toivo ihan vain sen takia, että se olisi liian kunnollinen. Mutta aina hän tarkoitti valtaa, ja sitä hän lopulta saikin, vaikka se vietiin hänen käsistään ennen kuin hän ehti siitä nauttia. Minä istuin omalla sängylläni ja katsoin, miten hän kumartui nauraen Jamesin yli poimimaan yhden niistä suklaista, joita Jamesin äiti aina lähetti pojalleen, ja miten hänen hiirenruskeat hiuksensa taipuivat kasvojen eteen ja hetken hän näytti joltain aivan muulta kuin Peteriltä.

”Mitä sinä haluat, Kuutamo?” kysyi Sirius seinältä minun takanani. Hän ei ollut vieläkään aivan palannut ajatuksistaan, ei sieltä kaukaa, missä hän halusi olla ja ehkä osittain olikin, niin vaikea häntä joskus myöhemmin oli saada kiinni. Joskus liian helppo.
Minä pudistelin päätäni miettiessäni vastausta. Sillä sitä ei ollut. Siinä missä toisten oli helppo löytää toiveita ja haaveita tulevaisuudestaan, minä löysin niitä menneisyydestä. Olisin halunnut palata päiviin, jollaisia en muistanut, mutta joita uskoin olleen. Sellaisiin päiviin, joiden oli ollut pakko olla onnellisia, koska jos niitä ei ollut, kaikki oli epäilemättä jollain tavalla pielessä, ja siihen minä en tahtonut uskoa.

Minä halusin olla nuori. En sillä tavalla nuori kuin James ja Sirius aina, en tuliviskipullo kädessä ja kaunis tyttö toisessa, jossain Tylyahon nurkalla kun ilta hämärsi ja me olimme liian hulluja palaamaan salakäytävää sinne, missä meidän olisi epäilemättä pitänyt olla, en. Minä halusin nuoruuden, jossa en ollut minä vaan onnellinen, sellainen, kuin olisin voinut olla, jos en olisi ollut minä. Jälkikäteen oli helppo syyttää itseään, kadehtia sitä, miten tietenkin oli silloin vielä ollut onnellinen, silloin ennen kuin kaikki oli alkanut, mutta vaikka minä syytin itseäni, en ollut silloinkaan oikeassa. Jotkut ihmiset eivät osaa olla onnellisia, ja toiset osaavat aina, eikä kumpiakaan voi syyttää siitä, sillä sitä he vain ovat.

”Mansikkamaan”, minä sanoin.
Sirius pyöritteli silmiään, niitä tummanharmaita, joista saattoi aina lukea kaiken mutta vain vääriä asioita, ja heitti minua puoliksi syödyllä joulutortulla. Ihmettelin, mistä hän niitä sai, kun edellisestä joulusta oli melkein vuosi ja seuraavaan vielä liikaa, jos todellisia jouluja nyt enää koskaan tuli. Mutta hän ei murehtinut sitä heittäessään minua joulutortulla.
”Etkä halua”, hän puuskahti, tai haukahti, niin kuin meillä oli tapana sanoa ihan vain uskoaksemme, että oli hauskaa, että heidän oli pitänyt ryhtyä animaageiksi vain tehdäkseen minun elämästäni siedettävämpää. ”Älä valehtele.”
”En”, minä sanoin, sillä totta kai minä valehtelin.
”Tosissaan.”
”En minä halua mitään”, minä sanoin ja olin väärässä: totta kai halusin.
Sirius nauroi. ”Toteutetaan Kuutamon toive, kaverit. Se on helppoa!”
Sen olisi pitänyt olla helppoa, mutta koskaan se ei onnistunut.

*

Aamulla me halusimme olla kaikki viimeisinä hereillä. Niin se meni aina, jonkinlainen koitos, ja minä hävisin joka ikinen kerta kunnes hieman myöhemmin James sai sen minkä oli aina halunnut ja alkoi herätä aikaisin vain, ettei ärsyttäisi Lilyä jo aamulla vaan voisi ärsyttää häntä myös iltapäivällä. Mutta siihen saakka, kun asiat olivat vielä vanhalla tolallaan, minä heräsin ensimmäisenä ja istuin jalat turvattomasti sänkyni ulkopuolella odottamassa, että toiset suvaitsisivat herätä.

Joskus he heräsivät aiemmin; yleensä liian myöhään. Ja siitä kaikki lopulta alkoi, niin kuin minä olen myöhemmin ajatellut erehtymättömässä ja saakelin turhassa jälkiviisaudessani monta kertaa, heräämisestä, ja siitä, miten Sirius oli suihkussa melkein viisitoista minuuttia ja unohti sitoa kengännauhansa, ennen kuin me lähdimme ruokalaan. Mutta ennen kaikkea kirjeestä, jonka Jamesin vanhempien pöllö toi hänelle aamiaispöytään, ja kuinka me heti tiesimme, ettemme ikinä enää löytäisi itseämme heidän mökiltään, sillä James ei enää tahtoisi mennä sinne.

Minä en tiedä kuinka nopeasti aika sen jälkeen kului, mutta sinä päivänä en löytänyt itseäni ainoaltakaan tunnilta. Ei, minä löysin itseni sieltä mistä monta kertaa sen jälkeenkin, vaikka ne toiset kerrat olivat vähemmän viattomia ja spontaaneja ja enemmän harkittua lintsausta: Siriuksen luota Tähtitornista, missä ei päivisin ollut ainuttakaan nuoleskelevaa paria Merlinille kiitos, vaan ainoastaan me ja hiljaisuus, joka oli liian suuri kestettäväksi.

Sirius ei koskaan oppinut kestämään hiljaisuuksia. Niinpä kun me olimme paenneet Tähtitorniin vain ollaksemme näkemättä Jamesin jähmettyneitä kasvoja tai poskille kuivaneita kyyneliä, joihin ei koskaan viitattaisi sanallakaan, Sirius oli se, joka rikkoi hiljaisuuden. Minä itse siedin kyllä hiljaisuutta, melkein pidin siitä, ja siitä, miten se hiipi meidän välissämme ja sai Siriuksen hämmentyneeksi ja leikki hänen silmissään ja huulillaan, jotka nyt kaartuivat auttamatta alaspäin. Enkä minä olisi ehkä edes halunnut auttaa, ehkä.

”Minä en ymmärrä”, sanoi Sirius ja jälkikäteen se oli tavattoman hyvä todiste sille, että tuolloin kaikki muuttui, sillä ei Sirius ollut koskaan sanonut ettei ymmärrä. Hän ei tietenkään ymmärtänyt kovinkaan usein, siihen hän oli aina liian poissa tai liian optimisti tai liian totta, mutta koskaan hän ei sitä ollut myöntänyt eikä koskaan ollut ollut myöskään tarvetta kertoa sitä hänelle.
”En minäkään”, minä sanoin ja ihmettelin, miten helppoa se nyt oli tunnustaa. Ettei oikeasti ymmärtänyt, ei hetkeäkään, eikä koskaan ymmärtäisi. Sellaista meidän elämämme tulisi olemaan, vaikkemme vielä tienneetkään sitä.

”Miten niin voi käydä?” Sirius mutisi päätään puistellen, harmaat silmät eksyen pihalle ja lumeen, joka oli siellä vain saadakseen kaiken kauneudessaan surullisemmaksi ja vaikeammaksi kestää. ”Ja aivan äkkiä. He olivat aivan terveitä.”
”Ihmiset kuolevat”, minä sanoin ja olin niin sietämättömän verran totuuden ääni, että tiesin heti, että sen oli loputtava. Ja se loppuikin, mutta ei siksi, että sattui niin paljon, koska jollain tavalla minä opin pitämään kivusta; se loppui siksi, että minä kadotin totuuden.

Sirius katsoi minua, ja sitä minun oli vaikea kestää, sillä hänen mustissa ripsissään oli nyt kyyneliä, ja jos minä en jotain ole koskaan kestänyt, niin sitten Siriuksen kyyneliä. Ja silti ne olivat myöhemmin kauneinta mitä oli, ja ehkä ainoaakin, ja pitivät yksin minut hengissä silloin, kun olisi ollut helpompi vain päästää irti, kun hetket olivat liian sietämättömiä enkä minä koskaan oppinut pitämään kiinni siitä hyvästä, mitä ei todellisuudessa ollut. Mutta silloin Siriuksen kyyneleet olivat yksinomaan pelottavia, sillä ne olivat uutta, yksinäinen viesti kertomassa minulle, että jokin oli alkamassa, vaikken vielä silloin ymmärtänyt.

”He olivat melkein minunkin vanhempani”, sanoi Sirius äänellä, joka ei vapissut, vaikka sielusta näki että se kylläkin.
”Olen pahoillani.”
”Älä ole”, hän sanoi olkapäitään kohauttaen, niin kuin se olisi äkkiä merkinnyt hänelle ei mitään. Mutta minulle merkitsi, totta kai merkitsi, sillä hehän olivat olleet Jamesin vanhemmat ja Siriuksenkin melkein, ja oli tavattoman vaikea uskoa, että he äkkiä todella olivat poissa.

”Arvaa mitä”, sanoin minä, sillä äkkiä minä halusin oikeasti sanoa sen. Siriuksen katse osui minuun melkein yllättyneenä, aivan kuin hän ei olisi tiennyt, että minä uskaltaisin puhua siinä missä hän ei, missä hänen sanansa olivat melkein auttamatta liian iloisia ja kepeitä ja epätosia sopimaan surullisiin hetkiin. ”Oudointa tässä on se, miten he kuolivat. Että he eivät päätyneet tiedät-kai-kenen murhaamiksi vaan kuolivat ihan tavallisesti.”
Hän kohautti olkapäitään ja katsoi taas minun ohitseni, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan, vielä. ”Ehkä.”

”Me olemme tottuneet pelkäämään, että joku kuolee”, minä sanoin, sillä olin kerrankin päässyt vauhtiin, ja minun oli sanottava mahdollisimman paljon ennen kuin sanani taas hukkuisivat. Minä en päässyt koskaan edes alkuun, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut väliä. Yritin kuitenkin. ”Mutta kun joku kuoleekin, eikä se johdu tästä kaikesta… sodasta tai mikä onkaan… sitä on kauhean vaikea tajuta. Kun siihen ei ole varautunut.”
”Ehkä.” Vaikka kyllä hän tiesi, että juuri niin.
”Sen takia me olemme nyt niin järkyttyneitä.”
”He olivat Jamesin vanhemmat, Kuutamo!” Sirius ärähti. ”Totta kai me olisimme joka tapauksessa järkyttyneitä!”

Siinä hän oli oikeassa. Me olisimme, ja me olimme. Me istuimme tähtitornissa tunti tunnin perään, kunnes Siriuksen vatsa alkoi kurista, sehän oli aina onnistunut pelastamaan tukalat tilanteet sillä tavalla mutta myös tuhonnut monta, jotka olisivat saattaneet tehdä meidät onnellisiksi. Silloin me lähdimme pois, kävelimme mutkittelevat portaat alas saakka ja näimme, että Peter istui kyllä ruokapöydässä, mutta ei James. Eikä kukaan tullut koskaan sanomaan meille, että meidän olisi tuona päivänä pitänyt mennä oppitunneille sen sijaan, että istuimme tähtitornissa ja katselimme ohi kulkevaa aikaa, emmekä me olisi kuunnelleetkaan, vaikka joku olisi yrittänyt todistaa sitä meille. Totta kai me tiesimme, että kun asiat kerran olivat muuttumassa, ei ollut enää tärkeää oppia kuinka muuttaa piano neulahuovaksi eikä edes kuinka paeta raivostunutta pianistia, vaan kuinka selvitä siitä tyhjyydestä, joka tulee, kun ei ymmärrä miksi pianisti suuttui.

Me emme koskaan oppineet ymmärtämään.

Sinä iltana satoi lisää lunta, aivan kuin sitä ei olisi ollut jo riittämiin – ja olihan sitä, sillä se peitti melkein koko maan vaikkei kukaan itse asiassa tarvinnut sitä yhtään mihinkään vaan se oli täysin turhaa. Minä olin vielä tarpeeksi nuori ja hullu ja viisas miettimään, minkä takia lunta satoi, kun se kerran oli turhaa. Minä mietin sitä meidän makuusalimme ikkunassa, sillä se oli yksi niistä harvoista paikoista joissa saattoi olla vaiti jos siellä ei ollut ketään muuta, ja miettiessäni painoin kasvoni melkein lasiin kiinni enkä tiennyt, että ovi avautui, ennen kuin vasta liian myöhään.

Siriuksen käsi oli silloin vahvempi kuin koskaan aiemmin, ja myöhemmin minä kaduin kaikkein eniten sitä, etten koskaan ollut todella yrittänyt nojata siihen. Että nojatessanikin minä olin aina jättänyt pienen pakotien siltä varalta, että kaikki kaatuisi, ja loppujen lopuksi juuri se pakotti kaiken kaatumaan, se, että minä en luottanut tarpeeksi. Mutta Sirius ei sitä tiennyt eikä ehkä tiennyt koskaan, sillä näin jälkikäteenkin minun on hyvin vaikea sanoa, mitä hän ajatteli noista päivistä tai meistä vai ajatteliko mitään, oliko kaikki hänelle vain leikkiä niin kuin koko elämä. Ehkä ei.

”Mitä sinä puuhaat, Kuutamo?” hän kysyi ja istui minun viereeni minun sängylleni, kun minä olin repäissyt itseni pois ikkunan täyttävästä maisemasta ja lumesta ja siitä kysymyksestä, miksi jotain niin turhaa oli olemassa.
”En mitään.” Ja sehän oli melkein totta, sillä en puuhannut enää, kun hän istui minun vieressäni ja oli todellisempi kuin yksikään ajatuksistani. Minä katsoin häntä silmiin sekunnin verran liian kauan, ja myöhemmin se oli yksi mahdollisuus minun pohdinnoissani, kun mietin, mistä kaikki alkoi ja mihin se loppui. Sillä Siriuksen silmiin oli kovin helppo eksyä, ja myöhemmin minä eksyinkin; en kuitenkaan vielä silloin, silloin minä revin itseni irti ja pysähdyin kauemmas hänestä ja pudistelin päätäni. ”En mitään.”

”Lily tuli lohduttamaan Sarvihaaraa”, Sirius virnuili ja oli taas hyvin Sirius, se, joka oli aina ihan hivenen muualla. Jossain paremmassa paikassa luultavasti, koska hän hymyili silloinkin, kun minua ei saanut hymyilemään edes hän, ja hän oli aina ollut siinä paras. ”Aika kummallista. On kai pahoillaan, että muutti hänet rotaksi viime viikolla.”
”Jamesin vanhemmat kuolivat juuri”, minä mutisin, sillä sen enempää ääntä minusta ei silloin lähtenyt, olin kai järkyttynyt hänen uutisistaan. ”Totta kai Lily haluaa olla myötätuntoinen.”
”Minusta hän näytti enemmän kuin myötätuntoiselta.”
”Sinä kuvittelet. Lily vihaa Jamesia.”
Sirius huokaisi. ”Miksi sinä olet niin synkkä, Kuutamo? Lily tuli oma-aloitteisesti puhumaan Jamesille! Olisitpa nähnyt, miten poikaparka melkein piristyi!”
Minä tuijotin häntä ja tiesin heti, että sitä minä pohtisin vielä monta kertaa, enkä ehkä koskaan löytäisi vastausta. Miksi minä olin niin synkkä?

Jos vastaus oli, sitä ei vielä silloin edes kaivattu. Sillä Sirius risti aivan liian pitkät jalkansa eteensä ja litisti minun tyynyni, enkä minä välittänyt, koska minusta oli hyvä nojata ikkunalasiin takanani ja sulkea silmäni ja miettiä, mikä ihme elämää oikein vaivasi, jos mikään. Minkä takia Jamesin vanhemmat olivat juuri kuolleet ja se sai Lilyn tajuamaan, että Jameskin oli ihminen, ja minkä takia minä en osannut olla tarpeeksi surullinen tai myötätuntoinen tai ylipäänsä mitään. Myöhemmin oli helppo nauraa tuolle itselleni, joka ihmetteli moista, sillä tuli aikoja, jolloin minä olin myötätuntoinen ja surullinen ja riekaleina yhtä aikaa enkä tiennyt kuinka päin olla jos mitenkään, ja se johtui vain siitä, että minuun sattui niin helvetin paljon. Eikä sen kertominen tee sitä kaikkea ikinä todeksi, sillä se oli paljon enemmän kuin sanat, niin kuin elämä aina.

Mutta silloin minä olin melkein epätodellisen onnellinen, melkein niin onnellinen kuin silloin viimeksi kesällä, vaikka puolet minusta oli jäässä ja toinen puoli jäätyi hiljalleen. Sirius oli se, joka hidasti jäätymistä, vaikka minä en sitä vielä silloin ymmärtänyt. Sillä James oli jossain Lilyn lohdutettavana ja analysoitavana suruineen, ja tulisi olemaan vielä paljon sen jälkeen – ehkä minä aavistin sen – ja Peter oli aina ollut astetta liian onnistuja minun ymmärrettäväkseni.

Siriuksen jalka osui minun jalkaani ja minä värähdin, mutta kukaan ei huomannut sitä, en edes minä itse.
”Mitä mietit?” hän kysyi ja näytti siltä, ettei se kiinnostanut häntä lainkaan.
Minä mulkaisin häntä. Hän pyöräytti silmiään vain näyttääkseen, ettei ollut edes huomannut minun mulkaisuani saati sitten kiinnittänyt huomiota siihen, ja sitä hän teki paljon myöhemminkin: näytti, ettei kiinnittänyt huomiota minun tekemisiini, kun teki niiden takia jotain muuta. Ja sitä oli hauska seurata, hänen tempoiluaan suunnasta toiseen vain näyttääkseen ettei välittänyt, mutta silloin minua melkein ärsytti.

”Ei tarvitse olla noin alentuva”, minä tokaisin ja oikaisin jalkani, vaikka jouduin melkein pyyhkäisemään hänet tieltäni sitä varten.
”Älä itse ole”, hän sanoi, silmät melkein puoliummessa, ja siitä minä tiesin, että häntä väsytti.
”Kello on vasta yhdeksän”, minä sanoin, sillä se oli.
Hän katsoi minua melkein suljettujen silmiensä takaa ja hymyili alentuvasti. ”Kuutamo hyvä, minä en nuku. Minä ajattelen.”
Minä naurahdin.
”Ihan totta”, hän sanoi ja veti hieman liian pitkiä mustia hiuksiaan pois kasvojensa edestä.
”Hyvä on”, minä sanoin, sillä se vei minun ajatukseni pois Jamesista ja hänen vanhemmistaan ja kaikesta muusta, mitä minä en tahtonut ajatella, eli loppujen lopuksi melkein kaikesta. ”Mitä sinä ajattelet?”
”Maailmaa”, hän sanoi ja kuulosti niin vakavalta, että minua melkein oikeasti nauratti.
”Vai niin. Mitä maailmasta?”
”Se on aika paska, vai mitä?” hän totesi hartaasti.

Se oli, mutta oikeastaan meillä ei ollut vielä silloin oikeutta tietää sitä. Sillä hartaiden sanojensa päälle hän naurahti ja hänen naurunsa haukahteli ympäri huonetta, täytti seinät ja minut ja oli huumetta, joka sai minut tarttumaan tyynyni ja paiskaamaan sen päin hänen nauravia kasvojaan. Kostoksi hän paiskasi minut pois sängyltä ja siinä samassa itsensäkin, ja niin me kierimme lattialla tyynyinemme ja nauruinemme ja toiveinemme, joita ei koskaan lausuttu ääneen, mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä ne haaveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Ja kun aika kului, me unohdimme jopa mistä haaveilimme, sillä eihän sellaista voi muistaa, mitä ei koskaan lausuttu ääneen.

*

A/N: Seuraava osa odottelee ilmestymistään ja ehkä myös hieman palautetta ^^

[LilaStarr]

......

Mä menin sanattomaksi.

Ihan käsittämättömän upea! Sulla on mahtava tyyli kirjoittaa, omaleimainen ja massasta edukseen erottuva. Sirius/Remus-paritus on sitä paitsi muutenkin ehkä parasta ja vielä kaltaisesi kirjoittajan käsissä. Hitto mä rakastuin tähän. JATKOA!

[lurikko]

A/N: LilaStarr, tosi paljon kiitoksia rohkaisevasta palautteesta! Jatkoa tulee nyt :)

*

2. osa

Kun me löysimme Jamesin ja Lilyn oleskeluhuoneesta, melkein sylikkäin, kukaan ei oikeastaan edes ihmetellyt sitä. Se oli seuraavana aamuna sen jälkeen, kun olimme saaneet kuulla, miten herra ja rouva Potterin vastustuskyky ei vain ollut riittänyt kantamaan heitä yhtään pitemmälle, tai miten he olivat olleet liian vanhoja, vaikkei niin olisikaan pitänyt voida sanoa kuusikymppisistä. Miten me olimme ihmetelleet, saattoivatko he oikeasti kuolla niin tavallisesti, vai huijattiinko meitä kaikkia, ja kun me aamulla heräsimme ja tajusimme, että makuusalissa ei ollut muita kuin me, illan tyynysotaamme sotkeutuneet, ja Peter, joka kuorsasi, me hämmästyimme.

Ja niin me löysimme sen, mistä James oli haaveillut jo ikuisuuden ja mistä minä olin ollut kaikessa synkkyydessäni varma, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi. Mutta nyt hän oli saavuttanut, sillä hän todella istui oleskeluhuoneen punaisella sohvalla ja Lily istui hänen vieressään niin lähellä, että minä tiesin, miten sen oli vaikutettava Jamesin verenkiertoon. Sirius pysähtyi paikalleen sillä sekunnilla, kun näki heidät, ja myöhemmin siitä tuli sanonta. ”Pysähtyi kuin Sirius nähtyään Jamesin ja Lilyn yhdessä”, meillä oli tapana sanoa ja nauraa typerästi, ja Jamesilla oli tapana heittää meitä ruuantähteillä. Mutta se oli vasta sitten, kun asiat olivat riittävän huonosti ja me riittävän väsyneitä olemaan niin typeriä.

Vaikka minä ymmärsinkin jo sillä hetkellä, että minne meidän elämämme sitten menisikin (enkä minä oikeastaan uskonut, että se voisi mennä minnekään kovin hyvään suuntaan) Jamesin elämä ei koskaan tulisi päättymään surkeasti. Hän näytti juuri siltä kuin ihminen vain voi epätäydellisessä maailmassa, kun kaikki on tavattoman hyvin epätäydellisyydestä huolimatta. Hän piti kättään Lilyn kädessä ja hänen hymystään saattoi lukea, että jos hänen olisi pitänyt kuolla siihen paikkaan, hän olisi tehnyt sen iloiten siitä, että oli saanut olla siinä Lilyn kanssa.

Minä kaipasin aina samanlaista tunnetta. Kaipasin, enkä koskaan saavuttanut, ja lopulta epäilin, oliko sitä edes olemassakaan. Suurta rakkautta tai jotain muuta, joka sai sydämen pysähtymään ja kuolemankin näyttämään merkityksettömältä. Sillä minulle kuolema oli merkityksetön vasta sitten, kun olin liian väsynyt sietämään elämää kaikkine murheineen.

”Sarvihaara”, sanoi Sirius ja minä kuulin hänen sanoistaan kaiken: hämmästyksen, ilon, epäuskon, kuplivan riemun, joka purkautui sanoihin ja silmiin ja minä nautin siitä, vaikkei se kohdistunutkaan minuun.
Silloin James tajusi, että me olimme siinä, ja ehkä myös sen, että hän oli ja niin oli Lilykin. Hän aikoi ensin nousta seisomaan, mutta Lilyn pää nojasi hänen olkapäähänsä aivan kuin he olisivat valvoneet koko yön, ja niin hän päätti varsin nopeasti, ettei nousisi seisomaan.
”Huomenta, Anturajalka”, hän sanoi ja hänen virneensä oli niin leveä, että sillä olisi tapettu valtakuntia.
”Minä en ole koskaan ymmärtänyt noita lempinimiä”, Lily mutisi tyytymättömänä.

Minä tuijotin heitä silmät hämmästyksestä suunniltaan ja tajunta ja kaikki muukin, enkä ehkä ymmärrä vieläkään. Mutta sillä ei ollut väliä, väliä oli oikeastaan vain Jamesin onnella ja sillä, miten se oli lopultakin tullut. Enää ei ollut vaikea sanoa, että kaikki muuttuisi, sillä totta kai kaikki muuttuisi nyt, kun Jamesilla oli oikea syy olla onnellinen, eikä se syy enää olleet me. Minä en ollut kateellinen, mutta minä näin Siriuksen suupielessä sen, mikä olisi saattanut tehdä minut kateelliseksi. Se oli pettävä tyytymättömyys siihen, miten Lily oli äkkiä tehnyt Jamesin onnellisemmaksi kuin me koskaan.

Myöhemmin sekä minä että Sirius tiesimme, että tuo ajatus oli ollut epätotta kaikki tyynni. Että James ei suinkaan ollut Lilyn vieressä sen onnellisempi kuin meidänkään, mutta jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, että he tarvitsevat naisen ollakseen sitä mitä ovat, ja jotkut taas eivät ole. James oli, me emme koskaan, mutta opimme sen vasta myöhemmin, ja Sirius ei oikein tainnut silloinkaan oppia sitä.

”Vai niin”, sanoi Sirius, kun Jamesin sormet olivat kiertyneet Lilyn sormien ympärille. ”Sepä kävi nopeasti.
”Me juttelimme”, sanoi James rauhallisella äänellä, mutta hänen silmänsä pyöristyivät, kun hän tajusi, että he olivat jutelleet ja että hän oli tunnustanut sen ääneen, kuin se olisi ollut aivan sallittua. Mutta se oli, ja Sirius tiesi sen siinä missä minäkin. Siksi hän sulki suunsa ivallisilta huomautuksilta ja tönäisi minua kylkeen niin, että minäkin muistin olevani siellä.
”Mennään, Kuutamo”, hän sanoi ja sai sen kuulostamaan siltä mitä hän sanoi eikä siltä mitä se todellisuudessa oli: pako. ”Nuo kyyhkyläiset tarvitsevat rauhaa olla kahden.”

Lily mulkoili meitä niin kuin poikaystävän ärsyttäviä kavereita vilkuillaan, ja minun oli vaikea ymmärtää, miten se oli saattanut tapahtua niin äkkiä ja niin huonoon aikaan. Minä sanoinkin sen Siriukselle, kun me olimme paenneet kauniin talvisen lauantain huumaa erääseen salakäytävään ja Sirius oli raahannut sinne kermakaljaa, jota me joisimme kunnes voisimme kuvitella olevamme kännissä, sillä emmehän me todellisuudessa edes halunneet olla kännissä ilman Jamesia.

”Ei nyt ollut huono aika”, vastasi Sirius ja joi pitkän hörpyn ihan vain siitä ilosta, etteivät opettajat ikinä löytäisi meitä sieltä, ja siitä, ettei kermakaljan juontia edes oltu kielletty koulun säännöissä, eihän siinä oikeastaan edes ollut alkoholia. ”Tytöt ovat sellaisia. Iskevät kimppuun kun kaipaat lohdutusta.”
Hän sanoi sen tyytymättömästi, kuin se olisi ollut paha asia.
”Eikö se muka ole?” hän puuskahti, kun minä sanoin sen ääneen. ”Ne haluavat vain lohduttaa! Kun sinä olet taas iloinen, niitä alkaa ketuttaa sinun onnellisuutesi ja ne häipyvät.”
”Lily ei näyttänyt siltä, että aikoisi häipyä.”
”Lily on etsinyt kauan hyvää syytä iskeä kyntensä Sarvihaaraan”, Sirius sanoi niin kuin olisi oikeasti tiennyt sen, mutta tarkemmin ajateltuna hän saattoi olla oikeassakin. ”Ei hän päästä helpolla irti.”
”Aha.”
”Sinä olet oikeastaan parempi kuin tytöt, Kuutamo”, nauroi Sirius ja katsoi minua silmiin, tai itse asiassa toiseen, koska loppujen lopuksi on kauhean vaikea katsoa toista molempiin silmiin yhtä aikaa. ”Sinä et koskaan yritä vain lohduttaa.”
Minä kohautin olkapäitäni. ”Voin minä lohduttaakin.”
”Etkä voi”, hän sanoi ja siinäkin hän ehkä oli oikeassa, mutta vain ehkä, koska minä en koskaan saanut kunnon tilaisuutta yrittää. ”Sinä olet liian synkkä lohduttajaksi.”

*

Meidän olisi epäilemättä pitänyt jäädä silloin salakäytävän mutkaan, hukkua sinne ja unohtaa, että meillä oli tulevaisuus edessämme, mutta me olimme liian viisaita tehdäksemme niin. Tai liian tyhmiä, kuten myöhemmin kävi ilmi, sillä tulevaisuudessa ei kaiketi ollutkaan mitään, mikä olisi voinut olla parempaa. Joku voisi ihailla kuluvaa aikaa ja kasvamista ja aikuistumista; minä olen sitä mieltä, että ne ovat kaikki kovin yliarvostettuja. Olivat ainakin meidän kohdallamme, mutta se nyt saattoi johtua sodasta, joka kasvoi yhtä tahtia meidän kanssamme ja siitä, ettei kenestäkään meistä loppujen lopuksi tullut kovin onnellista. James oli onnellisin, ja hän kuolikin ensimmäisenä.

Mutta me emme jääneet salakäytävään kermakaljan ja toistemme luo, vaan lähdimme pois sieltä ja minun oli estettävä Siriusta kiroamasta Ruikulia matkalla, sillä loppujen lopuksi Siriusta taisi kuitenkin jonkun verran ärsyttää Jamesin tempaus tai joku muu tai hän muuten vain aikoi saada itsensä jälki-istuntoon. Niin kuin siitä muka olisi ollut jotain hyötyä. Minä pidin kiinni hänen hihastaan ja lopulta jouduin taklaamaan hänet olkapäästä vasten kiviseinää, että hän olisi tajunnut olla järjestämättä ongelmia silloin, kun niitä vähiten kaivattiin.

”Missä te olette olleet?” kysyi Peter, kun me palasimme makuusaliin.
”Emme missään”, minä sanoin.
”Kaikkialla”, sanoi Sirius, enkä minä vieläkään tiedä, kumpi meistä oli oikeassa.
”Vai niin”, sanoi Peter, joka oli kuullut tuon ennenkin ja tulisi kuulemaankin. ”Sirius, teillä on huispaustreenit. James lähti jo puoli tuntia sitten.”
”Helvetti!” puuskahti Sirius, mutta ei tarkoittanut sitä.

Viiden minuutin kuluttua minä istuin kaavussani huispauskatsomon ylimmällä penkkirivillä ja siellä muuten tuuli, ja tunsin itseni typeräksi tyttöystäväksi enkä tiennyt, kenen harjoituksia olin katselemassa. Minun ei olisi pitänyt olla siellä vielä silloin, sillä minä en ollut koskaan ollut yhtä innostunut huispauksesta kuin toiset. Se oli kai liian todellista minulle, tai niin minä kuvittelin vuosia myöhemmin katkeran naurun kohdalla, kun tajusin, että kaikki minulle tärkeä oli loppujen lopuksi kovin epätodellista tai hullua ainakin. Mutta ehkä minä olin jo silloin liiaksi sidottu niiden ihmisten tekemisiin, niiden joiden tekemisien ei olisi pitänyt merkitä minulle koko elämää, ei koskaan, koska ne myös tappavat minut.

Sirius oli jahtaaja, hän syöksyi kaadon perässä ympäri kenttää ja minua nauratti eikä koskaan niin paljon, että olisin saanut suuni avattua. Sillä oli niin tavattoman typerää tietää, että minä todella olin siellä hänen takiaan, en koskaan Jamesin, sillä Jamesilla oli nyt Lily ja muutenkin hän tulisi olemaan liian onnellinen minun tavoitettavakseni. Mutta Sirius nauruineen ja naururyppyineen oli ainoa, joka piti minut jotenkuten kiinni ilossa ja onnellisuudessa, ja sitä minä arvostin enemmän kuin ikinä Peterin rauhallista älyä tai Jamesin mahtipontista sankaruutta. Minä istuin siellä ja katsoin harjoituksia, en siksi, että minua olisi kiinnostanut vaan siksi, että yksin sisällä minä olisin ollut niin paljon vähemmän olemassa. Kuinka säälittävää minulta, minä päättelin ja seurasin Siriuksen kaavun matkaa.

*

Myöhemmin minä ihmettelin eniten siinä päivässä ja muissa sitä ympäröivissä sitä, miten asiat saattoivatkin mennä niin hemmetin nopeasti. Kun se kaikki alkoi, mitä se kaikki sitten ikinä olikin, se myös meni eteenpäin sellaisella tahdilla, että minun oli vain pideltävä kiinni ja toivottava, ettei elämästä ollut mahdollista tippua, koska jos oli, minä olin jo tippunut. Mutta luultavasti ei ollut, ja niin minä uskoakseni pysyin kyydissä, jos sitä nyt pysymiseksi voi kutsua, sydän ja sielu kylmissään.

Mustan kirjekuoren saaminen oli se, joka kai lopullisesti sai minut näkemään, mitä elämä olisi voinut olla ja erityisesti mitä se ei ollut. Minä sain sen päivällisellä, ja jo yksinäisen pöllön saapuminen tiesi tuhoa. Sirius vilkaisi minua huolestuneena, näin sen kyllä ja huolestuin itse tajutessani, miten helposti minä kiinnitin huomiota hänen ilmeisiinsä ja eleisiinsä, vaikka minun ei tietenkään olisi pitänyt, sillä enhän minä olisi huomannut, vaikka James olisi pyörtynyt ja raahattu pois salista.

Minä tungin kirjekuoren taskuuni. Se tuntui oikealta siinä vaiheessa; myöhemmin ei niinkään, mutta silloinhan olikin jo liian myöhäistä. Niin kuin aina tuntuu hieman olevan. Söin loppuun nopeasti, mutta se ei yllättänyt minua, sillä minä olin aina ollut nopea syöjä tai unohtanut syödä ja sen takia aina liian laiha olemaan aivan aito. Mutta se minut yllätti, että Siriuskin söi nopeasti ja nousi pöydästä samaan aikaan kuin minäkin vaikkakin pöydän toiselta puolelta, sillä siellä hän oli istunut, ja käveli minun kanssani ulos sanomatta sanaakaan, kysymättä, halusinko seuraa.

”Avaatko sen nyt?”
Minä tunnustelin kirjekuorta kaapuni taskussa, tunsin, miten hampaani pureutuivat alahuuleeni ja tunsin aivan yhtä selvästi kauhun, joka kipristeli vatsanpohjassa ja sai minut ihmettelemään, mitä minä oikein pelkäsin. Mutta sellaisina aikoina ei yksinkertaisesti saatu mustia kirjekuoria pelkäämättä; niin se vain oli ja jos siihen oli totuttava, minä olin jo tottunut ja omaksunut sen varsin hyvin. Ja pelkäsin.
”En.”
Hän näytti kärsimättömältä. ”Mitä sinä odotat? Kuutamo, se on pakko avata! Sehän voi olla mitä vaan.”
”Tiedän”, minä sanoi kuivasti.
Hän pudisteli päätään. ”Ei kun se voi olla myös joku hyvä uutinen. Ihan oikeasti.”

Minä en uskonut sitä eikä hänkään, näin sen hänen silmistään, jotka katsoivat minua levottomina. Kauhuni läpikin tajusin olevani iloinen hänen katseestaan, ja se sai minut pelästymään entistä enemmän. Sillä minä en ollut tottunut tukeutumaan Siriukseen, en vielä silloin, kun me olimme vain hetki sitten vielä olleet me neljä, ja nyt olimme vain me kaksi, nyt kun kaikki oli muuttunut.

”Mennään kävelylle”, minä määräsin sillä todennäköisten huonojen uutisten oikeudella, jonka olin äkkiä saanut ja joka olisi tuntunut melkein kutkuttavalta, ellei kirjekuorta olisi ollut.
”Kävelylle?” Sillä Sirius inhosi niitä. ”Okei. Jos on pakko.”
”On.”
”Sinä olet ilkeä.”
”Niin olen”, minä nauroin ja toivoin, että se olisi ollut totta. Sillä eihän se ollut. Sirius seurasi minua täysin vapaaehtoisesti ulos ulko-ovista, sillä vielä tuolloin me emme olleet niin kiinni toisissamme, etteikö hän olisi voinut kääntyä ja jättää minua yksin. Mutta ehkä hänkin oli edes hitusen verran kuten minäkin, kiinnostunut siitä kiinni jäämisen mahdollisuudesta, jonka minä äkkiä näin pelottavan selvästi, ja seurasi siksi minua.

Ulkona satoi lunta, ja meillä oli liian vähän päällämme, kun kävelimme pihan poikki ja sitten edelleen kohti Kiellettyä Metsää. Minulla oli kylmä, ja hän vilkuili minua niin että näin, että hän aivan hyvin tiesi minulla olevan kylmä, ja että minun taskussani oli edelleen se kirjekuori, jonka takia me olimme siellä. Mutta minä en uskaltanut avata sitä, en vielä, kun olin melkein iloinen hänen askelistaan vieressäni ja siitä, ettei minun tarvinnut olla yksin.

”Avaa se jo”, hän sanoi, kärsimätön kun oli.
”On muuten ihan kiva, että tulit mukaan”, minä sanoin.
”Avaa. Ei se voi olla niin paha juttu.”
”Tämä olisi paljon ahdistavampaa yksin”, minä selitin.
”Kuutamo!”
”Minä kyllä pidän yksinäisyydestä”, sanoin ja mietin, oliko se totta, mutta en ole keksinyt vastausta vielä tänäkään päivänä enkä keksinyt silloinkaan, ”mutta kun saa huonoja uutisia, on ihan hyvä että on joku – ”

Mutta ehkä hän ei kaikesta huolimatta kestänyt olla joku, sillä silloin hän tarttui minuun ja veti kirjekuoren taskustani, ennen kuin minä ehdin repiä itseni irti hänen käsistään. Hän sai kirjeen ja vei sen pois minun ulottuviltani, heilutti sitä korkealla, ja minä olin liian hämmästynyt ja vihainen tekemään mitään, puristin vain sormeni nyrkkiin ja tuijotin häntä toivoen, että katseeni osaisi tappaa.

Enkä kuitenkaan toivoen, sillä enhän minä häntä olisi tappanut.

”Anna se takaisin”, minä mutisin. Enempää ääntä minusta ei lähtenyt.
”Anteeksi nyt vain, mutta sinun pitää avata se”, hän sanoi eikä kuulostanut lainkaan siltä, kuin olisi ollut pahoillaan, sillä eihän hän ollut. ”Sinä vain maalailet piruja seinille, kun et avaa sitä.”
”No se on minun oma ongelmani, jos ei huvita lukea huonoja uutisia!”
”Et sinä voi tietää!”
”Voinpas!” minä huusin ja yritin napata kirjeeni, mutta hän oli liian nopea. Hänen kätensä lukkiutui ranteeni ympärille ja kiskoi minut kulkemaltani polulta lumihankeen, hänen luokseen, ja minä huomasin hengittäväni liian raskaaksi. Se oli hyvä syy vihata häntä juuri silloin vielä enemmän, mutta hän ei välittänyt, kiskoi vain minut syvemmälle hankeen perässään, ihan niin kuin olisi ollut oikein täyttää minun kenkäni lumella vain koska en suostunut lukemaan huonoja uutisia, sillä niitä minä tiesin niiden olevan.

”Sirius”, minun kurkustani purkautui, mutta ei kovin uskottavasti, sillä en ollut koskaan ollut hyvä uhkailemaan häntä todella. Hän saattoi aina nauraa minun sanoilleni ja epätoivolleni ja niin hän tietysti teki nytkin, minun kirjeeni kädessään. ”Mitä hemmettiä sinä leikit?”
”Mitä SINÄ leikit?” hän kysyi ja minua ärsytti, että hän oli minua pitempi. Ilma oli niin kylmää että kirveli keuhkoissa ja iholla, ja minun silmäni eivät ylettyneet häntä kuin leukaan saakka, kun hän piteli minua raudanlujalla otteellaan niin, että minä olin varmasti tarpeeksi nöyryytetty.

En vastannut hänen kysymykseensä vaan revin itseni irti, vaikka se jätti punaiset jäljet ranteisiini ja hänet nauramaan sitä, miten minä olin niin lapsellinen, että minun oli väkisin päästävä kauemmas hänestä. Myöhemmin hän ehkä tajusi, miten vaarallista oli olla lähellä häntä, mutta silloinkin minä olin se lapsellinen, sillä hän itse vain nautti vaarasta ja nauroi sille silloinkin, kun se oli olla lähellä.

Minun hengitykseni oli edelleen liian kiivas ja se hävetti minua, mutten osannut olla rauhallinen, vaikka lumi hiipi sisään kengistäni ja paidankauluksestani ja kirveli ihoa. Ja kun hänen naurunsa hyytyi, hän ojensi kirjeen minulle ja se kirveli vielä enemmän, mutta minä olin hänelle tarpeeksi vihainen avatakseni sen. Tajusin jälkikäteen, että jos en olisi ollut, en ehkä olisi avannut kirjettä koskaan, ja silloin minulla olisi vieläkin yksi syy vähemmän syyttää hukkumisestani.

Minä en enää muista lainkaan, mitä tunsin lukiessani kirjeen ensimmäistä kertaa. Ehkä en mitään. Ehkä minun silmäni olivat kylmät, ja käteni ja sielu, ehkä Sirius sen takia näytti niin huolestuneelta. Tai ehkä minä olin silloin vielä tarpeeksi sitä mitä olin, typerä seitsemäntoistavuotias poika, lapsi, järkyttymään siitä mitä luin. Kirje jäi mieleeni vaikka heitin sen lumihankeen, mutta ei se sinne jäänyt, sillä Sirius poimi sen käsiinsä ja luki hänkin ja kalpeni ja laittoi sen taskuunsa sillä tiesi, etten minä tahtonut sitä.

”Anteeksi”, hän sanoi.
Minä nauroin, mutta en kuullut omassa naurussani naurua vaan jotain kummallista, katkeraa, sellaista, mitä joskus tottuisin kuulemaan, mutta mikä silloin oli niin vierasta kuin vain olla voi. ”Anteeksi? Mitä sinä kuvittelet tehneesi?”
Hän kohautti harteitaan ja näytti nyt siltä, kuin olisi toivonut olevansa kaukana minusta. ”En kai vaan osaa sanoa muuta.”
”En minäkään.”
”Ei sitten sanota”, hän sanoi ja minä nyökkäsin.

Se oli lopun alkua, seistä lumihangessa ja miettiä, mitä teki siellä tai ylipäänsä missään. Ja miettiä, kuinka kauhean epätodennäköistä se kaikki oli ja silti totta. Kuinka oli mahdollista, että ensin kuolivat Jamesin vanhemmat ja seuraavana päivänä minun, vaikkei se itse asiassa ollutkaan tapahtunut juuri silloin: ei vain ollut ollut ketään, joka olisi ilmoittanut minulle. Eikä ollut ketään, joka olisi tajunnut, miltä tuntui seistä ja ihmetellä, mitä tunsi, kun se kaikki oli kylmänä tunteena vatsanpohjassa, mutta ei tuota tunnetta kai voi sanoa suruksi, sillä se jäi minuun ja muuttui pysyväksi ja tuon päivän jälkeen minä saatoin vain hetkittäin kuvitella, ettei minun ollut kylmä.

Ja suurimmasta osasta niitä hetkiä minun oli kiittäminen Siriusta; kuinka hän silloinkin lopulta kyllästyi meidän hiljaisuuteemme, kärsimätön kun oli, ja tönäisi minua olkapäähän ja sanoi, että elämä jatkuisi. Minä nyökkäsin, vaikken uskonut, ja hän näki, että olin liian väsynyt riitelemään tai ylipäänsä mihinkään.
”Mennäänkö takaisin?” hän kysyi toiveikkaasti.
”Mene sinä”, minä sanoin, sillä vaikka minun oli kylmä ja varpaani jäässä ja sielukin ehkä, kaikkein vaikeinta oli ajatella ihmisten kohtaamista. Sitä, miten olisi pitänyt sanoa Jamesille että hei, minunkin vanhempani ovat kuolleet, eikö olekin hassua?

Sirius näytti kärsimättömältä, keinui jalalta toiselle, kiskoi kaapuaan paremmin päälleen ja olisi ehdottomasti halunnut, että minä olisin ollut vahvempi ja jaksanut lähteä takaisin sisälle. Mutta minä en koskaan ollut. Ja lopulta hän ratkaisi ongelman tavalla, jota minä en koskaan olisi osannut arvata, mutta josta minä pidin enemmän kuin monista muista mahdollisista tavoista, sillä se antoi minulle mahdollisuuden piilottaa kasvoni ja väsymykseni.

Hän löi minua olkapäähän ja kietoi salamannopeasti rautaisen käsivartensa hartioitteni ympärille, ja minä olin liian loppu vastustelemaan, kun hän kiskoi minut syvemmälle lumihankeen ja nojaamaan olkapäähänsä. Ja vaikka minä häpesinkin sitä jälkikäteen, silloin olin liian väsynyt ja sekaisin ja loppu ja saatoin vain haudata kasvoni hänen kaapuunsa. Se oli hölmöä, mutta ainoa keino pysyä pystyssä, ja kuulin hänen huokauksensa, kun hänen sormensa eksyivät kömpelöinä hiuksiini ja hän yritti kiusata minua niiden sekaisuudesta, mutta ei onnistunut. Sillä häneen nojatessanikin minä olin liian loppu.

*

A/N: Pakko myöntää, että jatkoa on paljon kivempi lisätä, jos on kommentti tai muutama joista kiitellä... Ja tämähän siis ei ollut yhtään vinkki ;)

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia, ^^Kat^!

3. osa

Minä pidin hämärästä. Heittelehdin siinä, upotin itseni siihen, näin vain varjoja ja nautin sokeudestani, ja se kaikki oli minulle vain helpotus, kunnes minut herätettiin. Sormet tarttuivat olkapäihini vahvoina ja vaativina, ravistelivat minua kunnes palasin tähän maailmaan ja tajusin vain nähneeni unta, ja että silmäni olivat kasvoillani suuret ja kauhistuneet ja käteni puristuivat kiinni sängyn laitoihin. Sirius katsoi minua vakavana, ja ensimmäisen kerran minä huolestuin hänen naurunpilkkeensä katoamista, mutta viimeinen kerta se ei suinkaan ollut.

”Näitkö painajaista?” Hän sanoi sen kuiskaamalla, sillä minä tiesin jo hiljaisuudesta, että oli liian yö herättää James ja Peter ja että heidän heräämisensä tietäisi kysymyksiä, joita minä olin inhonnut jo edellisenä iltana. Kun minun oli ollut lopulta pakko palata sisälle ja kertoa uutiset heille ja sitten paeta osanottoja; minä en halunnut kestää sellaista.
”En”, minä sanoin silmät suurina, sillä en todella tiennyt, mitä unta olin nähnyt jos jotain. ”En tiedä.”
”Ai”, hän sanoi ja päästi irti minusta, siirtyi äkkiä seisomaan kauemmas kuin olisi tajunnut minkä minäkin: että hänen oli ollut tavattoman helppo jäädä pitämään kiinni minusta senkin jälkeen, kun oli ensin saanut ravisteltua minut hereille. Ja että me olimme molemmat tavattoman sekaisin juuri silloin, niinä päivinä, ja että se saattaisi päätyä meidän tuhoksemme monellakin tavalla.

”Miksi sinä herätit minut?” minä kysyin ja lisäsin, kun puolustus hiipi hänen kasvoilleen: ”Ei sillä, että minua harmittaisi. En minä erityisemmin halunnutkaan nukkua.”
Hän nauroi, vaikken minä ollut tarkoittanut sitä vitsiksi. ”Sinä näytit niin levottomalta. Kuin joku olisi kiduttanut sinua.”
Minua värisytti, mutta halusin olla näyttämättä sitä. Minä olin muutenkin ollut tarpeeksi heikko, en halunnut alleviivata heikkouttani enää päin Siriuksen kasvoja. Sillä niin nopeasti kuin se olikin tapahtunut, minusta alkoi tuntua, että James ja Peter olivat kadonneet ja vain me olimme jäljellä, enkä minä halunnut menettää sitä vähää.

”Siitä eilisestä”, hän sanoi ennen kuin minä ehdin, ja istui nyt viereisellä sängyllä; omallaan, minä muistin.
”Minä olin aika sekaisin.”
”Tiedän”, hän sanoi ja vino hymy jäi hänen kasvoilleen. ”Ajattelin vain sanoa, ettei se häirinnyt. Se oli ihan ymmärrettävää.”
”Oliko?”
”Pahus, sinun vanhempasi kuolivat!” hän kuiskasi, sillä hän ei halunnut herättää Peteriä ja Jamesia ottamaan osaa, ja tiesi, etten minäkään halunnut. ”Totta kai sinä saat olla vähän rikki.”
Myöhemmin se lohdutti minua enemmän kuin olisi pitänyt, se, että minä sain olla vähän rikki. Silloin minä vain kohautin olkapäitäni ja katsoin häntä ja olin melkein utelias, mutta hän käänsi katseensa pois ja tuijotti ulos ikkunasta.

”Mitä nyt?” minä kysyin, kun sekunnit hiipivät ohi ja me vain istuimme siinä niin kuin kaksi eksynyttä, ja sitä me totta kai olimmekin.
”Pitäisikö nukkua?” hän kysyi vailla ilmettä, joka olisi kielinyt minulle, mitä hän halusi ja mitä ei.
”Ei kai”, minä sanoin, sillä minä en halunnut sitä.
Hän virnisti omaa siriuksenhymyään, joka onnistui uskottelemaan minulle valheita maailman hyvyydestä silloinkin, kun useimmat muut epäonnistuivat. ”Niin minä vähän ajattelinkin. Mennäänkö juomaan?”
Minä huokaisin. ”Sirius, meidän ei oikeasti pitäisi – ”
”Älä jaksa!”
”Mistä me muka saisimme juotavaa?”
”Minulla on vielä tallessa jotain.”
”Ja minne me menisimme? Nyt on yö, Sirius. Kello on kaksi yöllä. Tajuatko sinä?”
”Sehän on loistava aika”, hän väitti ja joskus myöhemmin sai minutkin uskomaan siihen, mutta ei aivan vielä silloin. ”Oletko sinä mukana vai et?”
”Mitä jos minä en ole mukana?” minä kysyin silkasta uteliaisuudesta, sillä sinä päivänä ja yönä olin tarpeeksi sekaisin ollakseni mukana melkein missä tahansa, tai sitten halusin vain liian kovasti paeta ajatuksiani ja maailmaa ja kaikkea muutakin, paitsi häntä. ”Mitä sinä sitten teet?”
”Menen ahdistelemaan tyttöjä.”
”Minä olen mukana”, minä sanoin ja mulkoilin häntä. Hän virnuili.

Tylypahkan henkilökunnan olisi hyvä tietää, kuinka helppo yöllä oikeastaan on hiipiä käytävillä. Virallisesti se saattaa olla vaikeaa, mutta kun siitä on tarpeeksi kokemusta ja mukana on Sirius Musta ja Kelmien kartta, se on suorastaan lapsellisen helppoa. Näkymättömyysviittaa me emme ottaneet mutta emme me sitä tarvinneetkaan, sillä meillä ei ollut pienintäkään ongelmaa vilahtaa Norriskan ulottuvilta ja löytää taas yhtä rauhallista salakäytävää, jonne mennä ja kaivaa esiin ne tuliviskit, jotka Sirius oli salakuljettanut kaapunsa alla ihan vain siltä varalta, että me olisimme sattuneet törmäämään johonkuhun, jonka ei ollut tarkoitus nähdä pulloja.

Emme törmänneet. Sen sijaan me törmäsimme salakäytävän seinämiin, kaaduimme niitä vasten nauraen, vaikka jälkikäteen minä ihmettelinkin, oliko se kenties loppujen lopuksi enemmän itkua. En tiedä. Silloin sillä ei ollut väliäkään; Sirius ojensi pullon minulle ja vaikka minä tavallisesti olin viisas ja älykäs, silloin minä annoin itseni vajota ja juoda ihan vain hänen seurakseen, sillä hänhän oli edellisenä iltapäivänä seissyt tukemassa minua ja toki se piti maksaa hänelle takaisin, niin kuin ystäville maksetaan palveluksista: olemalla hauskaa seuraa.

”Miltä sinusta tuntuu, Kuutamo?” Sirius kysyi, kun oli kolmen jälkeen tarpeeksi humalassa kysyäkseen sellaista. ”Siis kun he… no kun… no…”
”Kun he ovat kuolleet”, minä päätin lauseen, sillä totta kai minä olin kuitenkin juonut häntä vähemmän ja minun oli parempi muotoilla julmia lauseita. ”En minä tiedä. Sekavalta. Emmehän me oikeastaan ole tulleet vuosiin toimeen.”
”Miten niin?” hän kysyi, utelias.
Minä kieritin tyhjää tuliviskipulloa lattialla, kuuntelin sen kolinaa. ”Siitä asti, kun minua purtiin… he eivät oikein ole selvinneet siitä… syyttävät itseään ja toisiaan…”
”Ja sinua”, hän totesi niin kuin hänellä olisi ollut oikeus todeta sellaista.
”Ehkä”, minä myönsin. ”Tai syyttivät. Enäähän he eivät oikein syytä ketään.”
Hän nyökkäsi. ”Siksikö sinun äitisi kuoli?”
”Mistä minä tietäisin?” minä ärähdin ja kuulin kyllä, kuinka ääneni kasvoi ja kohisi korvissani. ”En minä enää edes tuntenut heitä! Mistä minä tietäisin, hitto!”

Siriuksen käsi oli taas minun ranteeni ympärillä, ja vasta silloin tajusin, että olin alkanut puoliksi sitä huomaamatta heilutella tuliviskipulloa ympäriinsä. Hän nauroi minulle ja oli samalla täysin vakava, työnsi minun käteni kovakouraisesti takaisin omalle paikalleen vasten seinää ja irrotti vasta sitten otteensa, ja minä tuijotin häntä leuka työntyen eteenpäin ja tietämättä, olisiko pitänyt olla vihainen vai olla sitä silti.

”Sellaista ei pitäisi tapahtua”, hän sanoi tyynellä äänellä, josta kävi hyvin ilmi, että silti tapahtui.
Minä tuijotin pullon suuta ja mietin, miksi minulla ei ollut parempi olo.
”Mutta kai sinä tajuat, ettei se ollut sinun vikasi?” hän pakotti sanat ulos suustaan ja minä tiesin mainiosti, että hän toivoi olevansa jossain muualla; että häntä ei oltu luotu puhumaan sellaisia asioita, ei lohduttamaan kun kaikki sortuu.

Minä katsoin myös muualle, koska sinne oli niin paljon helpompi katsoa kuin häntä olisi ollut. ”Ei sinun tarvitse yrittää lohduttaa.”
”Mutta kun minä haluan”, hän sanoi itsepäiseksi. ”Tai en halua. Okei, en halua. Mutta kun sinä olet niin hiton ikävä surullisena, Kuutamo.”
”Kiitos vain.” Minä en tiennyt, olisiko pitänyt loukkaantua.
”Olet sinä kyllä aika ikävä muutenkin”, hän sanoi, mutta nyt hänen silmänsä välkähtivät ja minä tajusin, että hän tosiaan oli juonut vähintään pullollisen tuliviskiä ja kello oli paljon, ja se taas oli aina ollut tuhoisa yhdistelmä.
Minä olin hiljaa.
”No et”, hän sanoi, kun tajusi, etten minä aikonut pistää vastaa. ”Sinä olet ihan kiva, Remus.”

Se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun hän kutsui minua Remukseksi sitten ensimmäisten luokkien, ja minut se säikäytti. Mutta ennen kaikkea siksi, että Siriuksen suusta oli aivan hyvä kuulla oma nimensä, vaikka muiden suusta sitä oli melkein oppinut vihaamaan; äidin suusta, silloin kun hän oli aina sen sanoessaan tuntunut itkevän, mutta ei itkisi enää, kun oli kerran kuollut. Mutta Siriuksen suusta se kuulosti hyvältä, se kuulosti nimeltä ja minulta, vaikka oli edelleen vähän surullinen, mutta niinhän olin minäkin, ja minulla oli sentään oikeus olla pahus.

”Mitä sinä ajattelet?” hän kysyi, kärsimätön, kun minä olin liian pitkään omissa ajatuksissani enkä siis hänen luonaan.
”Että sinä sanoit minun nimeni.”
”Sehän on sinun nimesi.”
”Niin on”, minä sanoin ja ihmettelin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, mitä se oikein merkitsi. Mutta minulla oli liikaa alkoholia suonissani ymmärtämään, ja niinpä annoin nopeasti periksi.
”Pitäisikö sanoa vain Kuutamo?” hän kysyi tajuamatta, etten minä oikeastaan välittänyt koko nimestä enää.
”Älä”, minä kielsin. ”Ei sillä ole väliä. Kutsu minua miksi haluat.”
Kunhan kutsut, minun väsynyt mieleni lisäsi, mutta minä kielsin sen vaistomaisesti. Halusin kai uskoa, että maailmassa oli edelleen muitakin kuin me kaksi; että James ja Peterkin olivat olemassa, vaikka he tuntuivatkin kadonneen vain kahdessa hullussa päivässä.

Se yö oli aika pitkä. Vaikka myöhemmin kyllä tuli pitempiäkin, mutta ne eivät tuntuneet samalta, koska silloin minä tiesin enemmän ja olin nähnyt enemmän ja olin tottunut kaikkiin ajatuksiin, jotka silloin pyörivät mielessäni kuin ampiaispesä suostumatta jättämään minua rauhaan. Sirius ei ollut kuin minä, ei koskaan eikä sinä iltana, sillä hän tarvitsi vain viisi minuuttia vaipuakseen uneen meidän lopetettuamme puhumisen. Ja niin minä istuin sen yön siinä, nojasin kylmään kiviseen seinään ja kuuntelin, miten Sirius kuorsasi ja mietin, miten asiat olivatkin niin saakelin pielessä kaikki.

*

Oli vaikeaa muistaa, miten me selvisimme seuraavana aamuna salakäytävästä makuusaliimme tai minkä takia kukaan ei valittanut meille, vaikka mehän olimme olleet typeriä ja lapsellisia karatessamme sillä lailla. Ehkä minä siitä tiesin, että asiat olivat todellakin muuttuneet; siitä, kun James oli liian pyörällä päästään Lilyn tähden tajutakseen, että hänen kaksi parasta ystäväänsä olivat jossain hänen ulottumattomissaan, ja Peter oli liiaksi jossain muualla sanoakseen mitään. Ehkä onnistuvassa, kunnianhimoisessa maailmassaan, josta minä olin auttamatta pudonnut.

”Miten he kuolivat?” kysyi Sirius, kun me söimme aamupalaa melkein kahdestaan, sillä olimme olleet liian päästämme pyörällä selvitäksemme suureen saliin samaan aikaan kuin toiset, fiksummat. ”Sinun vanhempasi, siis.”
Minä katsoin vähän hänen ohitseen. ”Eihän siinä sanottu kovin tarkasti. Mistäs minä tietäisin.”
”Voisit kysyä Dumbledorelta.”
”Miksi minä haluaisin tietää?”

Siihen hän ei osannut vastata, ei silloin eikä koskaan, mutta ei se minua häirinnyt; pahempaa oli, etten osannut vastata itse. Minkä takia minä olisin halunnut tietää, miten he kuolivat? En ainakaan siksi, että he olisivat enää siinä vaiheessa tuntuneet vanhemmilta, ja joskus minä melkein ihmettelin, milloin he olivat viimeksi tuntuneet siltä. Ehkä ennen kouluun menoa, tai ennen sitä, kun minusta tuli luonnonoikku ja äiti menetti hymynsä ja isä kärsivällisyytensä, eikä kumpikaan enää todella ollut minulle olemassa.

”Minä en oikeastaan tajua, miksi se olisi ollut heille niin iso juttu”, sanoi Sirius mietteliäästi, paahtoleipä suussa, liiaksi väsynyt ja sopivasti krapulassa unohtaakseen, ettei sen sanominen ollut kovinkaan hienotunteista. Tai liian Sirius välittääkseen olla hienotunteinen minulle, ja minä olin melkein iloinen, sillä saatoin kuvitella, että me olimme liian paljon toisillemme ollaksemme hienotunteisia. ”Eihän se sinua miksikään hirviöksi muuttanut. Ihminen sinä olet.”
”Sinä et tuntenutkaan minua silloin… ennen”, minä sanoin, suustani ulos eksyvät sanat liian kömpelöinä olemaan sitä mitä olisin halunnut niiden olevan: välinpitämätöntä, jäätä, kylmää. Rohkeaa. Aina liian kömpelöinä olemaan rohkeita.
”Varmaan sinä olisit ihan samanlainen, vaikket olisikaan ihmissusi.”
”Ehkä”, minä myönsin, sillä kun seurasin puunsädettä pöydässä en voinut ymmärtää, miten olisin voinut olla toisenlainen.
”Ehkä he eivät vain tajunneet sitä”, sanoi Sirius siinä tuliviskisen yön jälkitilassa, joka sai hänet monta kertaa sen jälkeenkin puhumaan muka viisaita ja olemaan viisaampi kuin ehkä koskaan aivan selvänä.
”Ehkä.”
”Mutta ei sinun äitisi sen takia olisi tarvinnut kuolla.”
Minä liikutin kurpitsamehulasia pöydällä. Ei ollut jano. ”Kukaan ei ikinä aio myöntää minulle, että hän kuoli minun takiani.”

Tunsin Siriuksen silmät selässäni, hiuksissani, niskassani, ja erityisesti siinä arassa kohdassa jossain sielun ja sydämen ja hengen välillä, johon en olisi hänen silmiään toivonut. Tai en kenenkään silmiä, ei sen puoleen, sillä jos jonkun oli pakko nähdä minut sellaisena kuin olin, aina liian riekaleisena, niin totta kai halusin sen olevan Sirius.
”Ja silti sinä kuvittelet, että olet syypää”, hän sanoi hiljaisella äänellä, joka kuulosti häneltä vähemmän kuin tuulella paukkuvat kivet Tylypahkan seinissä.
”Minä tiedän. Sen jälkeen kun minua purtiin, äiti ei ikinä ollut aivan oma itsensä.”
”Ehkä sinä olit vain silloin niin nuori, ettet muistanut.”
”Eivät terveet ihmiset kuole noin vain”, minä muistutin.
”Ehkä se oli flunssaa”, sanoi Sirius tajuamatta, miten paljon pelottavampaa olisi ollut, jos se olisikin ollut vain flunssaa; jos flunssa olisi voinut tappaa siinä missä pojan muuttuminen ihmissudeksi, noin vain, aivan helposti mutta niin pitkässä ajassa, että sen kuluminen olisi pelkkää kidutusta. Minä pudistin päätäni, sillä flunssa ei tehnyt sellaista, minun olemassaoloni vain.

”Mutta sinun isäsi oli joka tapauksessa itsekäs”, sanoi Sirius, nyt ainakin liian sekaisin tai väsynyt tai kaikkea ollakseen hienotunteinen.
Minä pudistelin päätäni ja hillitsin sen osan itsestäni, joka painui kämmeniäni vasten ja hukutti kasvonsa niihin ja olisi mielellään hukuttanut myös palasen sielua, jos se olisi ollut mahdollista. Sillä niin paljon kuin minä Siriuksesta pidinkin, en olisi ehkä kuitenkaan antanut hänen satuttaa minua sillä tavalla.
”Mitä minä nyt sanoin?” hän kysyi ja minä säikähdin. Olin kai kuvitellut, että sen aamun sekavassa mielentilassaan hän ei olisi tarpeeksi läsnä näkemään, miten minun sieluni painuisi käsiä vasten ja haluaisi hukata itsensä, mutta hän näki. Enkä minä tiedä vieläkään, miten hän pystyi siihen, sillä kukaan muu ei tuntunut koskaan pystyvän.

”Et mitään”, minä mutisin hänelle.
”Ai”, hän sanoi sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi, koska eihän ollut mitään anteeksipyydettävää, vaikka hän selvästi näki, että minuun sattui kuulla vanhemmistani. Sirius ei koskaan ollut niitä, jotka pyysivät anteeksi. Hän siirsi kurpitsamehuaan lähemmäs itseään ja joi sen lopulta; minä katsoin hukkuvaa mehua ja tajusin, miten nopeasti aika kului. Että vasta pari päivää sitten me olimme jutelleet siitä, mitä me tahtoisimme tehdä tulevaisuudessa, ja nyt kaikki oli toisin.

Enkä minä koskaan ymmärtänyt, minkä takia kaikki oli silloin niin toisin, niin äkkiä. En ymmärtänyt, minkä takia Jamesin vanhemmat saattoivat kuolla ja hän näytti surunsa hymyilemällä Lilylle, näytti selviävän siitä päivässä, kun minä taas istuin melkein autiossa salissa Siriusta vastapäätä ja muistutin itseäni, että henkeäkin pitäisi välillä vetää. Mutta ehkä minä vain olin aina sellainen, surkea selviäjä ja huono hengittäjä, enkä koskaan todella selvinnyt vastoinkäymisistä, työnsin ne vain vähäksi aikaa pois enkä aina edes työntänyt, jos olin siihenkin kykenemätön.

”Mitä sinä mietit?” hän kysyi, tarpeettomasti, sillä näkihän sen, mitä minä mietin.
”Ei minun isäni ollut itsekäs”, minä sanoin ja mietin, minne ääneni oikein oli hukkumassa sana sanalta, ajatus ajatukselta.
Siriuksen kasvot synkistyivät. Hänen otsansa painui ryppyyn, kapea ylähuuli kohosi kuin hän olisi haistanut jotain epämiellyttävää ja harmaissa silmissä läikähti varjo, jota minä en ehtinyt tunnistaa. Hän näytti ehkä ilkeältä, ehkä yksinkertaisesti vihaiselta, mutta en koskaan voinut olla varma, niin kuin en hänestä yleensä muutenkaan.
”Mitä hän sitten oli?” Sirius kysyi niin kuin haasteen, vaikka eihän hänen sitä minulta olisi pitänyt kysyä, vaan minun isältäni. ”Pelkuri?”
”Sirius – ”
”Ei hänen olisi tarvinnut kuolla”, Sirius sanoi matalammalla äänellä, josta äkkiä kuuli, että hän sääli minua ja sitä, miten minun isäni oli hirttänyt itsensä makuuhuoneeseen. ”Vaikka sinun äitisi… ei heidän olisi molempien tarvinnut.”
”Isä jäi yksin”, minä sanoin ja katsoin Siriuksen avautuvia ja taas sulkeutuvia sormia, ajattelin, että näytti siltä, kuin hän ei olisi lainkaan osannut päättää pitääkö niitä auki vai kiinni vai muuten vaan nyrkissä.
”Olihan hänellä sinut”, sanoi Sirius ja minä tunsin, miten hänen katseensa kääntyi pois minusta ja osui sillä tavalla paljon syvemmälle. ”Hänen olisi pitänyt elää sinun takiasi.”

Minun teki mieli ravistella häntä, saada hänet tajuamaan totuus. Että minä en koskaan ollut isälleni jotain jonka takia elää, vaan aina jotain jonka pilaantumista murehtia; poika, josta piti tulla paljon, mutta josta tulikin ihmissusi. Mutta Sirius oli liian jääräpäinen tajutakseen sitä ja olisi vielä vuosien päästäkin, ja niin minä vain mulkoilin häntä ja join kurpitsamehuni loppuun, vaikka minulla ei ollutkaan jano.

Me söimme sen aamiaisen, vaikka se olikin kovin normaali teko tehtäväksi juuri silloin ja jälkikäteen ajatellen hullu, mutta niinhän kaikki normaalit asiat aina ovat. Ainakin minulle ovat, sillä vaikka minä pohdin itseäni ja omaa selviytymättömyyttäni monta kertaa ennen sitä ja sen jälkeen, tulin aina vain yhteen lopputulokseen, eikä se lopputulos ollut mukava. Että minä ehkä ennen kaikkea olin liian huono tähän maailmaan, niin karulta kuin se kuulostikin, sillä mitä muutakaan olisi voinut tarkoittaa, etten minä osannut selvitä.

Sen sijaan minua melkein nauratti, miten helppo se päivä oli kahlata läpi, vaikka McGarmiwa halusikin keskustella minun kanssani tunnin jälkeen ja vaikka näin Kalkaroksen kasvoilta, että hän olisi nauranut minulle ja minun kuolleelle äidilleni ja hirttäytyneelle isälleni, jos Sirius ei olisi seissyt minun takanani ja ehtinyt ensin kiroamaan Kalkarosta. Vielä enemmän minua nauratti se, miten olin aina hieman ulkopuolella jopa omista ajatuksistani, paitsi illalla, kun tajusin, ettei Sirius ollut paikalla. Että minä istuin oleskeluhuoneessa ja tuijotin lautojen yhtymäkohtaa katossa, ja Sirius oli jossain muualla.

”Missä Anturajalka on?” minä kysyin Jamesilta, joka istui vierekkäisellä sohvalla ja yritti väittää Lilylle, ettei suinkaan ollut kopioinut niitä ja niitä muistiinpanoja minulta.
”Kyllä minä oikeasti teen koulutöitä”, vastasi James kärsivä sävy äänessään, ”usko pois. Minulla vain oli silloin hirmuisen kiire – ”
”James”, sanoin minä, sillä Lily ei aikonutkaan keskeyttää häntä, nautti kai hänen selityksistään. ”Missä Anturajalka on?”
”Ai”, sanoi James, sillä ai, hänhän tuskin oli huomannut minun olemassaoloani sitä ennen, jos nyt huomasi silloinkaan. ”Hän lähti jonnekin sen mustahiuksisen tytön kanssa.”

Ja se oli kaikkein huvittavinta: nojata kylmään selkänojaan takanaan, nauraa jossain turtien ajatustensa keskellä ja miettiä, pitäisikö hävetä itseään. Kun sillä kerran ilmeisesti oli väliä, sillä, että Sirius oli lähtenyt jonnekin mustahiuksisen tytön kanssa ja minä olin oleskeluhuoneessa, eikä minulla ollut aavistustakaan, missä minun todella olisi pitänyt olla. Luultavasti ei missään, tai niin minä päättelin myöhemmin; silloin vain nauroin itselleni ja tajusin, että jos Siriuksen läsnäolo oli vähimmäisvaatimus minun olemassaololleni, olin pahemmin pulassa kuin koskaan.

[Zirayah]

Niin kuin LilaStarr jo sanoi, sulla on mielettömän persoonallinen (hyvällä tavalla) tapa kirjoittaa. Tämä tarina pisti miettimään. Todella kaunista kuvailua! (:

[lurikko]

A/N: Kiitos, Zirayah!

*

4. osa

”Oli se ihan kivaa”, hän sanoi seuraavana aamuna – se oli toinen aamu sen jälkeen, kun olin saanut kuulla vanhempieni kuolleen ja kolmas sen jälkeen kun James.
”Hyvä”, minä sanoin ja melkein kuulin vihaisuuden omasta äänestäni, mutta totta kai se oli vain kuvittelua. Ja silloin minä aliarvioin Siriuksen ja hänen läsnäolonsa, sillä tietenkin hän tajusi, että minä olin vihainen, vaikka kuinka luulin, että hän olisi liian muualla sen nähdäkseen tai että se olisi vain kuvittelua.
”Kuutamo”, hän sanoi hitaasti, samalla kun siirsi paahtoleipiä lautasen poikki, ”jos sinä olet vihainen, sano. Koska minua ei oikeastaan huvita arvailla, olenko tehnyt jotain väärin vai – ”
”En minä ole vihainen”, minä sanoin ja tuijotin häntä. ”Anteeksi. Minua vain ottaa päähän.”
Hän näytti kiinnostuvan. ”Mikä?”
”Että minulla oli yksinäinen olo”, minulta livahti, vaikka tietenkin täysin tarkoituksettomasti. Toivottavasti tarkoituksettomasti, sillä hän kääntyi tuijottamaan minua silmät avoimina ja hämmästyneinä ja minä melkein paloin karrelle, sillä Siriuksen silmät olivat aina olleet kovin ilmeikkäät ja samoin tapa, jolla hän niitä käytti. Minä aloin ehkä jo silloin olla täysin riippuvainen hänestä, kun en kerran voinut kääntyä pois tai ylipäänsä muuta kuin räpsäyttää silmiäni, ja sekin otti jo koville.

”Yksinäinen?” hän toisti niin kuin koko sana olisi maistunut vieraalta hänen suussaan. ”Miksi hitossa? Olihan siellä James ja Peter ja – ”
Minä mulkoilin häntä. ”Ei ollut Peteriä, hän oli jossain muualla. Ja James oli Lilyn kanssa, eli ihan tarpeeksi muualla.”
”Ja minun olisi pitänyt olla siellä?” Nyt häntä jo huvitti.
”Ei tietenkään. Kunhan sanoin. Kun sinä väitit, että minä olen vihainen.”
”En minä väittänyt, sinä itse näytit – ”
”Enkä näyttänyt.”
Hän kohautti olkapäitään, niin kuin sillä ei olisi ollut väliä. Vaikka oli sillä. Minulle olisi ollut väliä tietää, että minä yhä osasin valehdella hänelle, sillä se oli ehkä vaikeinta mitä koskaan olin tehnyt ja silti sillä hetkellä ainoa asia, jolla oli jotain väliä. Kuinka olisin voinut valehdella Siriukselle, etten ollut vihainen, ja pelastaa sillä tavalla itseni, mutta en koskaan osannut.

”Se tyttö ei ole kovin hauskaa seuraa”, sanoi Sirius sormet marmeladissa ja suu paahtoleivässä, niin kuin aina.
”Ai”, minä sanoin. Ei minua kiinnostanut.
”Sinä olisit ollut hauskempaa.”
”Ai.”
”Älä viitsi, Kuutamo.” Ja minä olin oikeasti hyvilläni nähdessään sen kärsivän pilkahduksen hänen silmissään, sen, joka kertoi minulle, että minulla oli yhä jotain väliä.
”Älä viitsi mitä?”
”Olla tuollainen”, hän sanoi niin kuin olisi oikeasti välittänyt, ja ehkä hän välitti, sillä hän ei aina kyennyt huijaamaan minua vaikka usein kykenikin. ”Kiukutella.”
”En minä kiukuttele.”
”Totta kai sinulla on oikeus siihen”, sanoi hän pitkin hampain, ”kun sinun vanhempasi ovat kuolleet ja sitä rataa, mutta – ”
”Minä en kiukuttele!”
Hän söi paahtoleipänsä loppuun. ”Hyvä on sitten.”

Mutta me emme kumpikaan uskoneet sitä.

*

Minä en ollut koskaan pitänyt itseäni pitkävihaisena, mutta silloin minä olin sitä: kun minulta kesti kokonainen päivä antaa anteeksi itselleni se, miten Sirius oli viettänyt iltansa jossain muualla enkä minä ollut pitänyt siitä. Se päivä oli joka tapauksessa pielessä niin kuin kaikki muutkin, ja minä käytin sen miettimällä mikä minua vaivasi, enkä iltaan mennessä päässyt siitä selville. En tajunnut muuta kuin sen, että olin sittenkin vihainen itselleni ja minun ei olisi pitänyt olla ja sillä selvä. Vaikka olin sentään ajatellut melkein koko päivän.

Sirius nauroi, kun sanoin sen hänelle; nauroi ja tuijotti minua pitkien mustien hiustensa takaa, silmille valuvien, ja minun teki mieli nauraa hänelle vain siksi, etten tiennyt, minkä takia olin ylipäänsä kertonut.
”Sinä näytitkin kiireiseltä”, hän sanoi hitaalla äänellä ja minä etsin tappavaa katsettani. ”Olisi pitänyt arvata, että sinä ajattelit.”
”Minä yritin olla rehellinen!”
Hän pyöräytti silmiään, mutta näytti sietävän ajatuksen minun rehellisyydestäni yllättävän hyvin. ”Tiedän, Kuutamo. Se vain on outoa.”
”Mikä?”
”Että sinä yrität olla rehellinen minulle. Kerrot, että olet pohtinut koko päivän, ärsyttikö sinua se, että minä vietin iltani sen tytön kanssa. Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.”
”Niin”, minä sanoin, ”ihan kuin sillä olisi jotain väliä.”

Silloin oli jo ilta; me istuimme omilla sängyillämme ja katsoimme ulos eri ikkunoista, enkä ainakaan minä miettinyt, missä James ja Peter olivat. Myöhemmin ihmettelisin sitä, kuinka nopeasti minä saatoin unohtaa heidän olemassaolonsa ja sen, että heidän tietenkin olisi kuulunut olla siellä meidän kanssamme, mutta Jamesilla oli nyt äkkiä Lily ja Peterillä oma elämänsä, vaikka minä en tiennyt, miten siinä sillä tavoin oli käynyt. Niin oli paljon helpompi roikottaa jalkojaan sängyn laidan yli ja olla melkein iloinen siitä, että Sirius istui minua vastapäätä eikä viettänyt aikaa mustahiuksisen tytön kanssa, vaikka hän puhuikin hieman kummallisia ja minä vielä enemmän.

Minun olisi tietenkin pitänyt pysähtyä ajattelemaan sitä, tajuta, että sen hetken teki siedettäväksi vain Sirius pitkine koipineen vastakkaisella sängyllä, tuijottamassa ikkunasta sen näköisenä, että hänellä oli tylsää mutta ei niin tylsää, että hän olisi lähtenyt pois. Minun olisi pitänyt tajuta, että jo siinä vaiheessa maailmani alkoi olla liian riippuvainen hänestä ja sellainen johtaisi vain tuhoon, mutta minä en ajatellut enkä siis tajunnut. Ehkä minä olin ajatellut sen päivänä aikana jo liikaa: sitä, miten Siriuksen ja mustahiuksisen tytön yhteinen ilta oli ärsyttänyt minua, vaikkei olisi pitänyt, ja ehkä minä olin väsynyt ajattelemiseen. Sirius ei koskaan kysynyt, olinko minä ehtinyt ajatella; hän luotti siihen, että minä ajattelin meidän molempien puolesta, eikä ymmärtänyt, miten hitaita minun ajatukseni joskus olivat.

Minun olisi pitänyt tajuta, mutta minä en pysähtynyt ajattelemaan. En siinäkään vaiheessa, kun Siriuksen suusta karkasi se pitkä ja raskas huokaisu, joka jälkeenpäin tuli kovin tutuksi mutta oli silloin vielä vieras. Silloin Sirius oli vielä se Anturajalka jonka me tunsimme nuoruusvuosinamme, se hullu joka laittoi sammakon McGarmiwan hattuun ja saattoi nauraa päin Voron naamaa myös selvin päin, ja jolta saattoi odottaa mitä vain kunhan se ei ollut järkevää eikä aikuismaista. Siksi oli niin kummallista kuulla hänen huokaisevan; siksi minä räpsäytin silmiäni ja kiinnitin huomioni häneen sieltä, missä se oli ollut; minun huomioni, jossain omissa ongelmissani ja maailmassani.

”Mitä nyt?” minä kysyin.
Hän mulkoili minua niin kuin mulkoillaan silloin, kun ollaan oltu astetta liian heikkoja ja jääty siitä kiinni. Aivan kuin hän ei muka koko ajan olisi muistanut, että minä olin siinä; aivan kuin huokaisu ei olisi ollut häneltä harkittu teko. Sillä todellisuudessa minä en epäillyt hetkeäkään, etteikö hän olisi huokaistessaankin muistanut minut. Hän ei koskaan unohtanut hetkeksikään, jos hänellä oli yleisöä.
”Miten niin mitä nyt?” hän kysyi haaste äänessään.
”Sinä huokaisit”, minä sanoin ja tunsin itseni typeräksi, niin kuin hän oli varmasti halunnutkin.
Hän kohautti olkapäitään. ”Enkö minä saisi huokaista?”
”Sirius.”
”Remus.”

Minä räpäytin silmiäni hämääntyneenä. ”Mitä nyt?”
”Miten niin mitä nyt?”
”Sinä sanoit minun nimeni.”
En koskaan oppinut erottamaan hänen ilmeitään todella, ja niinpä en silloinkaan tiennyt, näyttikö hän ärtyneeltä vai kiusoittelevalta. Nauroiko hän minulle kasvoilleen valuvien mustien hiusten takana vai ärsyttikö häntä se, miten minä olin kärpäsenä hänen kimpussaan, tai ihmissutena, tai jonain.
”Ärsytänkö minä sinua?” minä kysyin ja ihmettelin, miksi minusta oli tulossa niin pahuksen rehellinen.
”Et”, hän sanoi ja kohautti olkapäitään, niin kuin ei olisi sanonutkaan sitä, sillä se ehkä oli jotain, jota ei niin vain tunnustettu. Että minä en ärsyttänytkään häntä. ”Et, Kuutamo”, hän sanoi uudestaan, hieman hitaammin.
”Hyvä”, minä sanoin ja suoristin jalkojani. ”Mitä sinä pidät Lilystä?”
Hän hämmästyi, sillä tuolloin me emme vielä olleet tottuneet niihin: hölmöihin keskustelunavauksiin, joita tarvittiin silloin, kun me muuten olisimme ehkä tehneet jotain muuta. Mutta sitä minä en tiennyt vielä; luulin oikeasti olevani kiinnostunut siitä, mitä Sirius Lilystä ajatteli.

”Millainen kysymys tuo muka oli?” hän puuskahti. Ehkä hän tajusi jo sen, minkä minä vasta paljon myöhemmin: että minä halusin puhua vain, koska hiljaisuus olisi ollut niin paljon pelottavampaa; todempaa.
”Kysymys. Ne seurustelevat nyt. Kai sinulla on mielipide parhaan ystäväsi tyttöystävästä?”
”Veljeni tyttöystävästä”, hän mutisi, sillä juuri sillä tavalla hän halusi Jamesia ajatella. Joskus myöhemmin minä tajusin, ettei minulla ollut varaa olla siitä kateellinen Jamesille enkä kai ollutkaan, sillä enhän minä veli halunnut olla Siriukselle eikä minusta koskaan olisi veljeksi ollutkaan. Mutta silloin minä olin vielä kateellinen; olin siitä, että vaikka Sirius menisi mihin tai James, he olisivat aina veljiä, ja minä olisin jossain muualla. Niin minä luulin, ja luulin olevani oikeassa.
”Lily on ihan okei”, hän sanoi ja katsoi muualle.
”Ai.”
”Etkö sinä sitten pidä hänestä?”
”Totta kai minä pidän”, minä sanoin ja tiesin, että se oli totta: minä pidin Lilystä. ”Minua vain hämää se, miten paljon James on hänen kanssaan.”
Sirius nauroi. ”Onko sinusta kurjaa olla minun kanssani kahdestaan?”

Minä hämmästyin. Myöhemmin olen muistellut tuota hetkeä ja päätellyt, etten todellisuudessa voinut olla hämmästynyt, en ainakaan siitä, että tiesin vastauksen. Sillä totta kai minun oli ollut jo pakko ymmärtää, minkä takia mustahiuksinen tyttö ärsytti minua, tai minkä takia Sirius tuntui olevan se, joka piti minua pystyssä. Minun oli pakko hämmästyä vain siksi, että Siriuskin näytti tietävän; että hän sanoi sen ääneen, kysymyksen, jonka minä olin kuvitellut olevani vain omassa mielikuvituksessani, sillä sehän oli aina käynyt astetta liian nopeaan.

”Miten niin kurjaa?” minä äyskähdin.
Häntä nauratti; hän vilkuili ulos ikkunasta ja hetken minä kuvittelin, että hän epäröi. Mutta niin ei voinut olla, sillä kesti vielä vuosia, ennen kuin Sirius todella epäröi, ja se veikin hänet Azkabaniin.
”Sinä näytit siltä”, hän sanoi hiljaa, niin hiljaa, että hänen äänensä kuulosti pettävältä ja houkuttelevalta samaan aikaan ja minä ihmettelin, mitä oli tapahtumassa. ”Ja kuulostit siltä. Sanoit haluavasi Jamesin tänne.”
”Enkä sanonut.” Sillä enhän minä niin ollut sanonut.
”Mutta tarkoitit”, hän sanoi, sillä eihän hän halunnut olla väärässä ja hän tiesi, etten minä ollut sanonut. Mutta tarkoittanut kyllä; yrittänyt tarkoittaa, kun totuus olisi ollut liian kummallinen kestettäväksi.
”Sirius”, minä sanoin ja yritin olla alentuva, mutta se ei koskaan onnistunut, koska hänen silmänsä olivat liian terävät tai hän itse.
”Remus”, hän sanoi ja hänen äänensä nauroi, ”mitä sinä puuhaat? Tuo ei tehoa minuun, kyllä sinä tiedät sen.”

Minä kohautin olkapäitäni, ja tietoisuus hiipi lävitseni samalla kun tajusin, ettei minun olisi koskaan pitänyt jäädä siihen tai edes aloittaa keskustelua hänen kanssaan. Miksi ei olisi pitänyt, minä mietin ja tiesin silloinkin, että se tappaisi meidät jonain päivänä, tai minut ainakin, koska Sirius oli aina ollut parempi selviytyjä kuin minä. Mutta minä en koskaan osannut selvitä, ja kun hän katsoi minua samaan aikaan uteliaana ja ehkä hivenen hämmentyneenä, jos se vain hänen osaltaan oli mahdollista, minä tiesin, etten selviäisi koskaan.

Minä kohautin olkapäitäni uudestaan, sillä se näytti olevan ainoa asia, jonka enää siinä vaiheessa osasin tehdä oikein. Hän nousi sängyltään ja minä tunsin, miten veri kohisi suonissani; hän istuutui minun viereeni minun sängylleni ja nojasi seinään ja katsoi minua, ja minä tuijotin jalkoihini samalla kun kieltäydyin uskomasta, että vapisin. Että käteni vapisivat tai sielu, enkä minä koskaan saanut tietää, kummasta oli kyse.

Molemmista, minä päättelin, mutta vasta paljon myöhemmin.

Sillä Siriuksen käsi osui minuun, osui kuin vahingossa, vaikka me molemmat tiesimme, ettei vahinkoja tehty ennen sitä montaa eikä sen jälkeen juuri yhtään, sillä jokainen tappoi jonkun meistä. Hänen sormensa olivat melkein jääkylmät juostessaan minun vasemman poskiluuni päällä, ja minä tuijotin suoraan eteenpäin etten näkisi hänen kasvojaan, en niiden ivallista hymyä tai mitä se olikaan, sillä enhän minä tiennyt, kun en katsonut. Jalkani naputtivat jossain lattiaa, mutta minä, minä olin siinä sängyllä ja pidin kiinni sen reunoista enkä edes tajunnut sitä ennen kuin paljon myöhemmin, kun käsissäni oli punaiset läikät siinä kohdassa, missä ne olivat puristuneet sängyn reunaan, ja kun sängyn reuna alkoi narista.

Mutta ei vielä silloin, ei, kun saatoin kuulla oman hengitykseni ja kuudesluokkalaisten äänet kerrosta alempana ja silti en tajunnut niistä mitään, vaan olin vain ja yritin hengittää. En ymmärtänyt, mikä hengittämisestä oli tehnyt niin vaikeaa, mutta en ajatellutkaan sitä, en, vain Siriuksen kättä, joka oli vahingossa osunut minuun ja osui edelleen, vaikka hänen olisi pitänyt vetää se jo pois. Sillä me vain leikimme, kaikui minun päässäni ja kaikuu edelleen, leikimme, ja minä yritin hengittää ja ehkä hänkin, sillä kuulin ilman vihlovan terävästi vasten hänen huuliaan.

”Sinä olet ihan kylmä”, hän päästi huuliensa välistä.
Minä käänsin kasvoni häneen ja hän vetäisi kätensä pois saman tien, niin kuin minä olisin voinut polttaa häntä. Ja hän painoi selkänsä ikkunaa vasten takanaan ja tuijotti minua, ja minä näin hänen kasvoillaan ylpeän ilmeen joka oli niin Sirius kuin vain jokin olla voi; miten hänen suupielensä kaartuivat hymyyn nopeammin kuin minuun, hieman ylpeään, hieman ironiseen hymyyn jota minä en koskaan oppinut; minähän olin aina ollut huono selviytymään.

”Mitä tapahtui?” minä kysyin, sillä jonkun oli pakko kysyä eikä se olisi koskaan hän.
Hän kohautti olkapäitään, niin Sirius kuin vain olla voi, mustat hiukset valuen taas silmille kuin vain ne voisivat pelastaa hänet totuudelta. Jos totuutta oli. Sillä kun aika kului, minä aloin jo epäillä sen olemassaoloa. Loppujen lopuksihan me olimme nuoria ja hulluja ja niin eksyksissä kuin ihmiset vain voivat olla, ja jos joskus voi puhua totuudesta, niin ei ainakaan silloin.

Ja koko ajan minä odotin Siriuksen vastausta, sillä minä todella halusin tietää, mitä oli tapahtunut ja oletin, että hän tietäisi. Hän näytti Siriukselta ja minä odotin vain, milloin hän kohauttaisi olkapäitään tai naurahtaisi hieman ivallisesti, omalla tavallaan, sillä maailmaa väheksyvällä ja itsensä muistavalla, tai pyörittelisi silmiään tai mulkoilisi minua tai menisi hakemaan tuliviskiä, mutta hän ei tehnyt mitään niistä. Sen sijaan hän istui paikallaan pitkät jalkansa edessään niin, että minun oli vaikea mahtua olemaan sängylläni, ja tuijotti minua eikä tällä kertaa yhtään ohitseni.

”Mistä minä tietäisin?” hän kysyi lopulta.

Se särki minun maailmani.

Se särki minun todellisuuteni, missä hän oli aina ollut se, jolla oli vastaukset. Minun oli pitänyt olla kyselijä, ihmettelijä; niin se oli aina ollut ja niin sen piti mennäkin, mutta kun ei mennyt. Sillä siinä hän istui, tuijotti minua harmaalla katseella, huulet kiinni toisissaan ja sanoi, ettei tiennyt, niin kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. Niin kuin se ei olisi kertonut minulle, että jokin oli nyt mennyt vikaan enkä minä enää tiennyt, miten tässä maailmassa pitäisi toimia.

Mutta pidin siitä. Jokin hullu, määrittelemätön osa minussa piti ajatuksesta, että kerrankin Sirius ei tiennyt, että kerrankin hän oli yhtä tuuliajolla kuin minä olisin aina ollut, elleivät hän ja muut ihmiset olisi pitäneet minua paikallani. Enää eivät tuntuneet voivan pitää, ja jälkeenpäin oli helppo sanoa, että se johtui ajasta: että niin monet kuolleet ihmiset ja pian kuolevat ihmiset sekoittivat meidän nuoret päämme ja saivat meidät uskomaan, ettei mitään voinut enää hallita. Minä uskoin mielelläni, sillä se oli parempi kuin olla mahdollisuus hallita ja aina epäonnistua.

”James on varmaan jossain Lilyn kanssa”, minä sanoin, kun Sirius katsoi minua yhä, ja minä tajusin, että maailman oli liikuttava eteenpäin ja hän ei sitä liikuttaisi.
”Mitä väliä sillä on?” hän kysyi. Nyt oli jo helppo nähdä naurun aavistus hänen silmissään, ja se kertoi minulle, ettei kaikki ollut vielä menetetty. Se näytti aavistuksen verran Siriukselta, se nauru, ja toisaalta hän oli nyt enemmän hän kuin koskaan, kun oli kerrankin vakava ja siksi rehellinen.
Minä kohautin olkapäitäni. Enhän minä tiennyt, mitä väliä sillä oli, missä James oli.
”Me olemme täällä”, lisäsi Sirius minun ajatukseeni ja kokosi itsensä vetämällä muutaman ylimääräisen hiussuortuvan kasvojensa eteen. ”Sinä olet pelkuri, Kuutamo.”

Minä tiesin sen, mutta enää se ei satuttanut. Joskus oli ollut paljon pahempi kuulla olevansa pelkuri, kuulla se sellaisten ihmisten suusta jotka eivät tienneet kuinka lähelle totuutta osuivat, ja vaikka kaikkein pahinta olikin ollut odottaa isän haukkuvan pelkuriksi ja kuulla vain tyhjyys, minä olin aina inhonnut pelkuruuttani.

”Tiedän”, minä sanoin ja mietin, missä häpeä oli.
Hän katsoi minua tyytyväisenä, niin kuin hän olisi voinut nähdä minun lävitseni. Ehkä hän pystyikin siihen, se olisi selittänyt paljon siitä ja tulevista tapahtumista, mutta sitä minä en saa koskaan tietää. Silloin hän vain istui paikoillaan ja hymyili ja hänen hymynsä leveni, vaikka minä olin yhä täysin vakava ja osa minusta mietti yhä, kuinka hengitetään.

”Pelkuri”, hän sanoi enemmän itselleen kuin minulle ja nyökytteli päätään, ja siitä minä näin, ettei hän taas ollut aivan täällä. Mutta jos minä jo silloin ihmettelin, missä hän oli, en ainakaan muista sitä; luulen, että istuin yhä aloillani jalat kiinni lattiassa vaikken sitä tuntenut, ja ihmettelin, missä minä itse olin. Sillä vaikka minä saatoin tuntea ilman ympärilläni, se oli muuttunut, ja minä hengitin yhä, ja sen tunsin kirkkaammin kuin minkään muun.

Ja Siriuksen käden, jonka hän poimi sylistään ja laittoi taskuunsa kuin se olisi ollut turvassa siellä, vaikka kun minä vilkaisin häntä melkein vaistomaisesti tajusin heti, että niin kuin minäkin hän kyllä tiesi, ettei käsi enää koskaan olisi aivan turvassa. Että me olimme liian hulluja, ja että se kaikki kyllä jatkuisi jonakin päivänä, mutta milloin, sitä me emme tienneet emmekä välittäneet.

”Sinä näytät riekaleiselta”, sanoi Sirius, kun minä nojasin sänkyyn kiivaammin ja yritin ja miettiä, milloin se jatkuisi ja miten minä voisin estää sen, jos mitään estettävää nyt oli.
”Ai”, minä sanoin ja hämmästyin sitä, että minulla yhä oli ääni.
”Riekaleiselta”, hän jatkoi enemmän itselleen, ja minä puristin sängyn reunaa. ”Niin kuin voisit hajota.”
Minä hengitin.
”Ei se pidä paikkaansa, Kuutamo”, hän sanoi hitaasti. ”Et sinä hajoa.”
”Enkö?” minä kysyin ja vedin henkeä. ”Minä – ”
”Täällähän te olette”, sanoi James ja seisoi äkkiä ovensuussa ja sai minut kavahtamaan taaksepäin, mutta ei Siriusta, sillä Sirius istui edelleen aivan paikallaan selkä seinää vasten ja näytti siltä, kuin olisi koko ajan vain odottanutkin Jamesia.

Mutta minä en. Minä nukuin sen yön huonosti ja monta seuraavaakin, mutta siitä minun on turha syyttää Siriusta, sillä sellainen minä vain olin ja olen edelleen. Mutta siitä minä voin varmasti syyttää Siriusta, että hän oli omalle sängylleen siirtyessään niin rauhallinen kuin hän vain osaa, ja että seuraavina päivinä hän puhui vain tuliviskistä ja mustahiuksisesta tytöstä ja sai minut miettimään, miten hengitetään. Enkä minä ollut enää varma, olisiko ollut niin vaikeaa vain hajota.

[Portnoy]

Oi voi, tässä on syy, miksi rekisteröidyin tänne.

Tämä ficci on jotain niin upeaa. Olen lukenut aika monta muutakin sinun kirjoittamaasi, Vuotiksesta varmaankin kaikki paitsi sen jonkun parodiahomman (jos se nyt oli sinun kirjoittamasi, en ole ihan sataprosenttisen varma, mutta kuitenkin), ja täältä tämän ja nyt vihdoin uskaltauduin jotain kirjoittamaan, mutta koska olet liian hyvä kirjoittaja, en tuskin osaa kirjoittaa kovin rakentavaa palautetta.

Mutta totta kai, minähän tartun nyt kaikkeen, missä on S/R -paritusta, varsinkin himoitessani kunnon S/R -fikkejä, ja sinä oletkin hyvä lääke tähän, sillä olet niin loistava kirjoittaja, pidän tavastasi paljon, todella paljon. Ja olen tosiaankin usein kateellinen sinulle näitä ficcejä lukiessani, koska itselläni ei riittäisi lähellekään mielikuvitus eikä kirjoitustaito mihinkään tällaiseen, ja siksipä se onkin täysin ihme, miten joku voi olla noin taitava kirjoittaja. Käytät hahmojasi juuri oikealla tavalla ja juuri oikeassa määrin, vaikka en tiedä, Siriuksesta en aina niin paljon pidä, sillä en ole koskaan osannut oikein kuvitella, että hän juoksisi kenenkään tytön perässä tai muutenkaan olevan kenenkään tytöstä, luultavasti johtuen juuri tuosta pakkomielteestäni S/R'ään, ja nyt alkan kirjoittamaan liian pitkää lausetta, joten eiköhän olisi pisteen paikka. Joo, mutta muuten kyllä, en tiedä, mutta tämä on vain jotain todella upeaa ja mahtavaa ja tähän jää himo ja nyt en enää koskaan kommentoi kenellekään mitään kun tästäkin tuli tällaista kummallista sanasoppaa, josta ei saa selvää kukaan.

Mutta apua. Minä olen rakastunut, ficceisihi ja kirjoitustapaasi nimittäin.

[lurikko]

A/N: Tosi paljon kiitoksia sinulle, Portnoy! Palautettasi oli aivan ihana lukea Minun ficeissäni Sirius tosiaan taitaa silloin tällöin juosta tyttöjen perässä; se johtuu ehkä siitäkin, että aloitin ficcien lukemisen lukemalla jokusen klassisen kelmi-ficin, joissa Sirius oli aina se naisten perässä juoksija. Muutenkin minä mielelläni taidan kuvitella Remuksen ja Siriuksen suhteen alun vähän "vahingoksi" ja epäharkitusti molempien osalta, ja siihen kuvaan sopii minun mielestäni Siriuksen kiinnostus tyttöihin *naur*

*

5. osa

Jamesin vanhempien hautajaiset olivat seuraavana viikonloppuna. James ja Sirius menivät sinne kahdestaan; minä olin vain iloinen, ettei minun tarvinnut, sillä olihan paljon helpompi istua hiljaisessa oleskeluhuoneessa ja tuijottaa takkaan Peterin kanssa. Peter ei puhunut juuri mitään, ja jälkikäteen oli helppo ihmetellä, olisinko onnistunut pelastamaan kaiken vain puhumalla hänelle silloin. Jos olisin kysynyt mitä hänelle kuului, ehkä olisin tajunnut kuinka kauas me olimme jo liukuneet toisistamme, me kaikki, enkä olisi tajunnut vasta kun oli jo liian myöhäistä.

Mutta minä en kysynyt. Puoli yhdeksältä Peter keräsi jalkansa sohvalta ja häipyi makuusaliin johtaviin portaisiin, enkä minä enää ole edes varma, huomasinko hänen lähtöään lainkaan.

”Olipa sekin”, sanoi James palatessaan, mutta päätti lauseensa siihen enkä minä koskaan saanut tietää, mitä se oli ollut.
Sirius ei sanonut mitään. Minä istuin omalla sängylläni ja yritin tavoittaa hänen katsettaan, mutta hän katsoi jonnekin ikkunalaudan ja kylpyhuoneen oven väliin ja harppoi minun ohitseni niin kovaa, että minun tuli kylmä. Vaikka totta kai minä ymmärsin sen, ymmärsin mainiosti; hehän olivat olleet melkein hänenkin vanhempansa, ja niinpä hänellä tietenkin oli lupa katsoa sivuun ja haroa hiuksiaan kasvojensa eteen ja lukita kylpyhuoneen ovi.

”Anturajalka oli hiljainen”, sanoi James minulle, kun me kuuntelimme valuvaa vettä kylpyhuoneen lattialla. Mutta Sirius ei laulanut suihkussa, ei enää, enkä minä edes muistanut milloin hän viimeksi olisi sitä tehnyt. Ehkä hän oli lopultakin tajunnut, ettei hänellä ollut lainkaan ääntä laulaa.
Minä nyökkäsin. James näytti vaivaantuneelta niin kuin näytetään, kun ei tiedetä haluttaisiinko katsoa suoraan silmiin vai minne tahansa muualle. Hänen sänkynsä oli kaukana minusta, joten hän oli istuutunut Siriuksen sängylle ja oli siinä, niin kuin olisi halunnut puhua minun kanssani. Vaikka minä olinkin aina ollut se, joka aloitti tärkeät keskustelut.

Ehkä minä olin kadottanut kykyni sanoa oikeita asioita; tai siltä se ainakin tuntui, kun Sirius yhä valutti vettä turhaan ja Peter oli jossain ja minä kuuntelin, miten Jamesin katse harhaili tietämättä mihin osua.
”Kuutamo”, hän sanoi lopulta vaivaantuneisuus tihkuen varmasta äänestä, ”se oli aika kummallista.”
”Tiedän”, minä sanoin ja suostuin katsomaan häntä, en kovin kauaa ehkä, mutta kuitenkin. Hän näytti helpottuneelta.
”Tuota”, hän sanoi niin kuin ei koskaan sanonut, sillä hän oli ylpeä itsevarmuudestaan ja aloitti aina asiansa suoraan, ja siitä minä nyt tiesin, mitä hän aikoi sanoa; siitä, että hän epäröi. ”Milloin ne… sinun vanhempiesi… Kuutamo, milloin heidät haudataan?”
Minä katsoin herätyskelloa Jamesin yöpöydällä. Se ei ollut koskaan auttanut. ”Viime viikolla.”
Hän hämmästyi. Näin sen hänen jäykistyvistä olkapäistään, korvat peittävistä mustista kiharoista, hapuilevista silmistä, ja kaikesta minä tiesin, että jotain oli muuttunut. Sillä James oli ensimmäisenä ollut se, joka oli vetänyt minut mukaan porukkaan, kun olin ollut yksitoista ja jo niin tottunut siihen ajatukseen, että olin luonnonoikku enkä koskaan ystävä kenellekään; ja nyt James ei tiennyt mitä sanoa. Ei ehkä tietäisi enää koskaan, mutta viimeiseen asti minä jaksoin kuvitella toisin.

Hän hapuili sanoja, hapuili ja löysi ne lopulta, ja sittenkin ne olivat aivan väärät. ”Etkö sinä mennyt heidän hautajaisiinsa?”
”Ei niitä pidetty”, minä sanoin ja mietin, milloin minun äänestäni oli tullut muovia. ”Tai äidillä oli kyllä pienet hautajaiset jo aiemmin, tai niin minä kuulin. Mutta kun isä… no… ei kukaan olisi halunnut tulla niihin hautajaisiin.”
Hän katsoi minua kuin olisi pelännyt minun särkyvän sirpaleiksi. ”Ei kai sitten.”
”Ei”, minä sanoin ja vilkaisin kohti kylpyhuonetta, jonka ovi oli lukossa ja vesi valui vasten seiniä tai siltä se ainakin kuulosti, eikä mitään muuta sitten kuulunutkaan. Jameskin vilkaisi; hän nojautui pois minusta ja vilkuili ovea melkein hermostuneena, kuin olisi kaivannut Siriusta pelastamaan hänet minulta ja minun isältäni, jolle oli ollut turha pitää hautajaisia, koska hänhän oli tappanut itsensä silkkaa väsymystään.

”Anturajalka?” huusi James, vaikka se kuulostikin enemmän kysymykseltä. ”Aiotko sinä hukuttautua vessanpönttöön? Jotkut muutkin kuule hitto saattavat haluta suihkuun tänään!”

*

Sirius ei hukuttautunut vessanpönttöön, mutta jonnekin hän tuntui silti hukkuneen; ja minä olin järkyttynyt siitä, miten minäkin hukkasin itseni siinä missä Sirius itsensä. Minulta kesti muutama päivä tajuta, että olin todella yhä olemassa, että minä kävelin ja hengitin vaikkei se siltä tuntunut, ja että tein läksyni niin kuin ennenkin ja käskin kolmasluokkalaisten mennä nukkumaan, kun ne alkoivat tiistaina kymmenen jälkeen käydä levottomiksi oleskeluhuoneessa. Kun tajusin, että olin tehnyt tuon kaiken enkä silti ajatellut yhtään mitään, pelästyin, ja jatkoin asioiden tekemistä niin kuin ennenkin ihan vain pelosta, tai siksi, etten saanut Siriusta enää kiinni.

Sillä silloin hän oli niin kaukana minusta kuin vain olla voi. Kun hän aamuisin heräsi ja veti mustat hiuksensa silmien eteen eikä pois siitä, ja kiskoi vaatteensa päälleen eikä edes pohtinut ääneen, mistä mustahiuksinen tyttö pitäisi. Ja meidän olisi tietysti vähintään pitänyt huolestua jokaisen, kaataa vettä hänen niskaansa tai tuliviskiä kurkkuun, sillä eihän hän ollut Sirius vaan joku kummallinen otus, mutta James oli kadonnut myös ja Peter samoin, eikä minusta yksin ollut herättämään Siriusta.

Sitä paitsi luulen, että James kyllä tiesi, missä Sirius oli. Ainakin he yhä katosivat silloin tällöin iltaisin jonnekin ja veivät Kelmien kartan mukanaan, mutta nyt katoamiset vain olivat harvemmassa, sillä Lily valvoi Jamesia silmä tarkkana ja Jamesin olemassaolo tuntui riippuvan Lilystä siinä missä se ennen oli riippunut meistä. Eikä ollut vaikea nähdä, miten Sirius luimisteli kuullessaan jälleen kerran, ettei James voisi tänä iltana tehdä mitään koska Lily oli kieltänyt sen. Sirius oli kai niin tottunut olemaan tähti kaikkien taivaalla, ettei häntä edes lohduttanut se, miten hän oli ainoa ihminen johon James yhä kiinnitti huomiota Lilyn lisäksi ja miten me toiset olimme tulleet syösseiksi radoiltamme, vaikkemme me mitään tähtiä olleetkaan.

Sitä kesti kaksi viikkoa; vain kaksi viikkoa, ja sen ajan minä tein mitä milloinkin. Yleensä tein asioita, joita minun tietenkin piti tehdä, kuten läksyjä tai aineita tai yritin estää Jamesia, Siriusta ja Peteriä tekemästä typeryyksiä, mutta joskus minä eksyin. Ja pahimmin minä eksyin silloin, kun annoin itseni ajatella sitä kaikkea: miten Jamesin vanhemmat ja Siriuksen melkein-vanhemmat olivat kuolleet, ja niin minunkin, vaikken tiennytkään, milloin viimeksi olin pitänyt heitä vanhempinani.

Ikkunankarmi oli karhea; puunsäleet työntyivät ihoni alle ja jäivät sinne, eikä minulla ollut voimaa muuta kuin nauraa niille. Kaksi viikkoa on aina pitkä aika, ja minulle se oli pitkä olla ilman meitä ja vielä ilman Siriusta. Sillä minä olisin kyllä selvinnyt ilman meitä neljää, jos minulta ei olisi viety niiksi viikoiksi aivan kaikkea, ja sitähän Sirius kai loppujen lopuksi oli. Tai hänen olisi pitänyt olla, niin kuin minä nauroin astetta katkerampana tuulelle, joka pyyhälsi sisään kun avasin ikkunan.

”Mitä helvettiä sinä teet?” hän kysyi.
Minä vedin henkeä. Se tuntui hengittämiseltä, tuntui paljon enemmän kuin moneen päivään, ja painoin pääni ikkunankarmia vasten ja annoin jalkojeni roikkua jossain syvällä kohti lumista maata siellä alhaalla. Lunta oli edelleen, mikäs siinä, olihan joulukuu ja jouluun oli enää vähän aikaa, mutta edelleen lumi oli olemassa vain pilkatakseen meitä. Minua oli helppo pilkata, minä pitelin kiinni ikkunankarmista ja mietin, minkä takia minun oli saatava istua ikkunalaudalla.
”Katselen ulos.”

Sirius nojasi seinään minun vieressäni ja katsoi hänkin ulos, mutta minä olin varma, ettei hän nähnyt mitään.
”Älä ole noin typerä, Kuutamo”, hän puuskahti ja näytti siltä, kuin olisi tahtonut repiä minut ikkunalaudaltani, mutta pelkäsi, että minä vain putoaisin. Niin kuin olisin hyvin voinut tehdäkin, sillä juuri silloin tunsin itseni ennen kaikkea putoavaksi ja horjuvaksi.
”Miten niin?” minä kysyin. Hän ei ollut edes katsonut minua silmiin kahteen viikkoon, kuinka hänellä nyt muka oli oikeus sanoa minulle, milloin olin typerä ja milloin en?
”Sinä murjotat”, hän sanoi.
Minä katselin taivasta – se oli pimentymässä – ja yritin ymmärtää, oliko hän väärässä vai ei. Väärässä, minä halusin uskoa.
”Enkä murjota”, minä sanoin niin voimattomasti, että se löi minuakin vasten kasvoja ja hänet se sai nauramaan.
”Kylläpäs murjotat”, hän sanoi. ”Kyllä minä sinut tunnen.”

Mutta se sai minut nauramaan. ”Niinkö?”
Hänen silmänsä välähtivät, kun hän nojasi seinään astetta kiivaammin ja vetäytyi aavistuksen verran kauemmas minusta, ehkä ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin oli kovin helppo tulkita hänen silmiään, nähdä se omaan varmuuteensa kiintynyt sävy ja arvella, mitä hän eniten pelkäsi: ehkä sitä, että hänet olisi heitetty ulos ikkunasta, ettei hän olisi äkkiä voinut yhtään mitään.
”Millaista hautajaisissa oli?” minä kysyin.
”Niistä on kaksi viikkoa”, hän sanoi niin kuin minun kysymykseni olisi ollut niin väärä kuin kysymys vain voi olla, tai julma tai kielletty, ja sitä kaikkeahan se olikin.

Minä käänsin katseeni takaisin ulos, takaisin pimenevään taivaaseen ja tähtiin, jotka loistivat siellä, mutta hyvin kaukana. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tunsin niiden synkkenevän, eikä minun tarvinnut katsoa häntä tietääkseni, miten hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen ja hän käänsi katseensa pois minusta silkan turhautumisen tähden.

”En minä tiedä”, hän sanoi lopulta enemmän itselleen kuin minulle, mutta sekin järkytti minua, sillä eihän Sirius sanonut ettei tiedä. ”Ihan okei ne olivat. Kaikki hemmetin sukulaiset kiersivät minut kaukaa.”
”Kai niiden luulisi jo tottuneen sinuun”, minä sanoin, sillä niinhän sitä luulisi, mutta kyllä minä tiesin miten asiat olivat.
”Minä olen Musta”, hän sanoi ja nauroi haukkuvaa nauruaan. ”Eivät ne totu minuun koskaan.”
”Ei se ole sinun vikasi.”
”Älä yritä, Remus Lupin”, hän sanoi ja iski minua nimelläni vasten kasvoja niin, että hetken minä oikeasti luulin putoavani ikkunalaudalta. Mutta hänelle en sitä näyttänyt, kun hänkään ei ollut edes huomannut minun olemassaoloani kahteen viikkoon.
”Mitä nyt?” minä kysyin ja yritin kuulostaa mahdollisimman paljon siltä, kuin en olisi välittänyt jokaisella solullani.
Hän mulkoili minua, mutta ei kai keksinyt, mistä voisi minua syyttää. Siitä, että sanoin totuuden? Sillä eihän se hänen vikansa ollut, ei koskaan, ei edes se, että hän oli syntynyt väärään perheeseen ja kuuluisi siihen ikuisesti, vaikka hänen perheensä repisi hänet sukupuusta uudelleen ja uudelleen ja hän polttaisi työkseen siltoja takanaan. Tai hän olisi voinut syyttää minua siitä, että totuus oli siihen kohtaan niin tavattoman julma, mutta niin minä halusinkin sen olevan ja hän tiesi kyllä, miten tahdoin lyödä sen vasten hänen kasvojaan ja saada hänet tajuamaan minut; tai jos hän ei sitä tiennyt, ei sillä ollut väliäkään.

Mutta hän tiesi. Hän tiesi, minä näin sen hänen silmistään vaikken katsonut, sillä minä yritin löytää Siriusta taivaalta.
”Ei sitä nyt näy”, hän sanoi tuijottaen lautojen yhtymäkohtaa katossa. ”Liian pilvistä.”
Minä hämmästyin. ”En minä mitään etsi. En ainakaan tähtiä.”
”Sinä etsit minua”, hän sanoi ja oli niin oikeassa että se sai minut haukkomaan henkeäni, ja sai vielä vuosien päästäkin, mutta sitä minä en enää hänelle myöntänyt. Silloin olin vielä liian tottumaton salaamaan asioita häneltä, ja niin hän näki minun haukkovan henkeäni silkasta hämmästyksestä ja nauroi minulle, nauroi silmissään saakka sille, että minä olin aina niin heikko.

”Remus”, hän sanoi, kun minä tuin käteni ikkunankarmiin ja tuijotin taivaalle vain nähdäkseni, että hän oli oikeassa eikä siellä näkyisi tähtiä kuin muutama.
”Mitä?”
”Mikä hemmetti sinua vaivaa?”
”Ei minua mikään vaivaa.”
”Vaivaapas. On vaivannut niistä hiton hautajaisista asti. Tuijottelet vaan jotain tähtiä.”
”Itse sanoit ettei niitä näy.”
”Ja olin oikeassa”, hän sanoi ja minä kyllä näin hänen silmistään, että todellisuudessa hänen teki mieli tönäistä minut ikkunalaudaltani ihan vain näyttääkseen, että kyllä, hän oli oikeassa, katsoakseen minun lentävän jonnekin alas lumiseen maahan. Ja minä melkein toivoin hänen tekevän sen, virnistin ja odotin, että se yllyttäisi häntä tarpeeksi, mutta hän oli ehkä kasvanut hieman enemmän aikuiseksi, sillä hän seisoi paikallaan ja vain puristi kätensä nyrkkiin.

”Hemmetti”, hän mutisi niin kovaa, että minä vetäydyin vaistomaisesti taaksepäin. ”Minä en nyt jaksa pelleillä. Sori vaan, Kuutamo. Jos sinua vaivaa oikeasti jokin, niin siitä vaan, mutta minä en jaksa pelleillä – ”
”Mitä muuta sinä muka olet tehnyt pari viikkoa?” minä kysyin ja yritin tajuta, mikä sai minut sanomaan sen; aivan niin kuin minulla ei olisi enää ollut ymmärrystä olla hiljaa, tai kärsivällisyyttä, mutta enhän minä ollut se kärsimätön vaan hän. ”Haahuilet ympäriinsä Jamesin kanssa! Te olette kuin kaksi kummitusta molemmat, ette tee mitään fiksua – ”
”Fiksua?” hän nauroi vasten minun naamaani. ”Niin kuin sinä, vai? Jotain läksyjä? Voi hemmetti, Kuutamo, yritä tajuta, ettei niillä ole väliä. Sinä et vain uskalla – ”
”Minussa ei ole mitään vikaa!”
”Sinä istut ikkunalaudalla!” hän huusi vastaan niin kuin se olisi ollut riittävästi tuomitsemaan minut, ja ehkä se olikin. ”Totta kai sinussa on jotain vikaa!”
Mutta minä en aikonut uskoa sitä, en silloin. Jos minussa oli jotain vikaa, se oli siinä, etten minä koskaan oppinut selviämään tai olemaan onnellinen, mutta jos se oli vika, niin yhtä hyvin se olisi voinut olla vika meille kaikille. Jälkikäteen oli niin helvetin helppo sanoa, etten minäkään todella ollut sellainen, että meidät teki sellaisiksi vain se aika, joka antoi meille mahdollisuuden elää sokeina tai kuolla heti.

”Älä”, minä sanoin ja tuijotin hänen silmiään, jotka olivat tummenemassa niin kuin myrskyn edellä, tai ehkä sen jälkeen. ”Älä hauku minua.”
Hän näytti tyytymättömältä, mutta piti suunsa kiinni kerrankin, ja risti kätensä puuskaan; nojasi seinään takanaan ja tuijotti eteensä ja leikki ettei nähnyt minua, mutta silloin minä olin tarpeeksi rohkea uskoakseni totuuden. Että hän näki minut kyllä ja kuuli minun hengitykseni siinä missä minä hänen, sillä vaikka me emme olleet veljeksiä, olimme me sentään jotain.

”Tämä on ollut ihan hullua”, hän sanoi lopulta sängynkulmalle, joka oli aina ollut hieman vino.
Minä pidin suuni kiinni, sillä olin joko liian heikko puhumaan tai halusin kerrankin olla vahva, ja ehkä se tekikin minusta niin heikon. Minun yritykseni olla vahva hänen silmissään, tai omissani.
”Minä en pidä Lilystä.”
Minä räpäytin silmiäni. ”Sinä mitä?”
”Sitähän sinä joskus kysyit”, hän sanoi ja käänsi kasvonsa minuun, ne itsepäiset silmät ja sen vahvan leuan, ja nenän, josta aina tultaisiin sanomaan, että se oli Mustan nenä, yhtä ylpeä ja yhtä itsepintainen. ”Että mitä minä pidän Lilystä. No, en pidä.”
Minä nyökkäsin.
”Hänen ei hitto vie tarvitsisi viedä Jamesia nyt”, Sirius murahti. ”Vuosikausia hän on torjunut Jamesin, ja sitten kuvittelee yhtäkkiä saavansa hänet noin vain! Ei sellainen käy! Ja vain koska James on nyt niin surullinen, muuten hän tajuaisi – ”

”James rakastaa Lilyä”, minä sanoin ja tunsin kylmän ilman kasvoillani siinä missä Siriuksen silmätkin, kun ne pysähtyivät minuun. Enkä ollut tarpeeksi rohkea lukeakseni niiden ilmettä, en, kun saatoin vain istua siinä paikoilleni naulittuna ja miettiä, mikä minut oli saanut keskeyttämään hänen vihansa, sillä eihän sellaista keskeytetty noin vain.
”Ei voi rakastaa”, hän sanoi hiljaa niin että minä tiesin nojata kauemmas hänestä, aivan vain varmuuden vuoksi, tai hänen vuokseen. ”Eivät he edes tunne – ”
”He tutustuvat”, minä sanoin. ”Ja sinulla on ikävä heitä.”
Hänen silmänsä laajentuivat. ”Ketä? Jamesia ja Lilyä?”
”En”, minä sanoin ja poskiani kuumotti. ”Jamesin vanhempia.”
Hän kohautti olkapäitään. ”Totta kai on.”

Siihen me jäimme: kuinka Siriuksella oli ikävä Jamesin vanhempia, melkein-omiaan, ja kuinka minä istuin yhä ikkunalaudalla ja aloin tuntea, että ulkona oli pakkasta. Mutta olisi ollut minulta liikaa vaadittu, että olisin silloin osannut vetää itseni sisään ja lyödä ikkunan kiinni. Oli niin paljon muuta, ja lähinnä oli Sirius, joka seisoi minun vieressäni ja oli melkein puhunut suunsa puhtaaksi ja minusta tuntui, etten enää ollut aivan niin yksin tai heikko, tai ehkä vielä heikompi, mutta se ei edes olisi ollut niin vakavaa, jos hän olisi siinä yhä.

”Ja sinulla on ikävä minua”, hän sanoi sängynkulmalle, kun sekunteja oli hiipinyt ohi jo riittävästi hänen mielestään: ei kovinkaan montaa. Hän sanoi sen melkein nauraen, niin kuin se olisi huvittanut häntä suunnattomasti mutta hän olisi hieman pelännyt minun reaktiotani eikä siksi nauraisi, ja niin se varmasti olikin.
Mutta minua se ei huvittanut lainkaan, ei miten hän oli oikeassa.
”Et voi kieltää”, hän sanoi ja tuntui kysyvän, voisinko minä kieltää.
”En niin”, minä sanoin ja tuijotin ulos melkein vihaisesti, mutta taivaalla oli yhä liikaa pilviä ja ainoa Sirius, jonka saatoin nähdä, seisoi minun vieressäni.
”Minusta ei ole ollut kauheasti seuraa.”
”Sinä ajattelet vain Jamesia. Ja itseäsi”, minä syytin, sillä Jamesin ajatteleminenhan oli hänelle aivan luonnollista, veljeksiä kun he olivat.
Hän kohautti olkapäitään. ”Totta kai minä ajattelen itseäni.”
”Eikä Peter ole yhtään parempi”, minä sanoin. ”Minulla on tylsää.”
Vaikka se ei ollutkaan aivan totta. Tylsyydestä minä olisin selvinnyt, mutta minulla oli kylmä, ja se teki Siriuksen poissaolon vaikeammaksi sietää.
”No, nyt minä olen tässä”, hän sanoi niin kuin se olisi ratkaissut kaiken, tai niin kuin olisi lukenut minun ajatukseni. Ehkä molempia.
Minä vilkaisin häntä. ”Mitä siitä?”

Hän virnisti kai enemmän vanhasta tottumuksesta kuin siitä, että häntä olisi naurattanut. Mutta kun hän yritti sanoa jotain ja minä odotin yhä ikkunalaudalla, hänen sanansa eivät löytyneetkään, ja kun hän oli hetken etsinyt niitä, hämmästys täytti hänen silmänsä ja painoi hänen selkänsä seinää vasten. Sillä Sirius halusi aina tietää, mitä sanoa, ja kun hän nyt ei tiennytkään, hän oli äkkiä niin hukassa kuin hän vain parhaimmillaan oli.

Minä nautin siitä: kuinka hän ei osannut sanoa mitään ja näin hänen kasvoiltaan, että hän oli vihainen itselleen sanomattomuutensa vuoksi. Hän puuskahti jotain ettei olisi tarvinnut olla hiljaa, ja vilkaisi minua nähdäkseen, tuijotinko minä häntä. Ehkä hän ei ollut vielä oppinut näkemään minua katsomatta; ehkä ei oppinut koskaan, ehkä minä olin ainoa.

”Vai niin”, minä sanoin, kun hän ei keksinyt mitään sanottavaa ja alkoi näyttää siltä, kuin heittäisi mieluiten jotain päin seinää, enkä minä halunnut olla se jokin.
Hän tarttui siihen. ”Miten niin vai niin?” hän äyskähti ja kääntyi kohti minua, haaste silmissään, vaikkei kai itsekään tiennyt, ketä haastoi ja mihin.
Minä kohautin olkapäitäni. ”Ei mitään. Kunhan sanoin.”
”Sinä olet niin kummallinen”, hän sanoi niin kuin ei olisi haukkunut minua pahemminkin.
”Mitä sinä muuten teet siinä?” minä kysyin, sillä vaikka hän oli haukkunut minua pahemminkin, pelkuriksi ja minuksi, minua ärsytti silti ja halusin vaihtaa aihetta. Kaikkein eniten halusin unohtaa hänen olemassaolonsa, mutta tiesin, että se halu menisi ohi ja tajuaisin taas, miten minulla ei oikeastaan ollut ketään muuta jäljellä.
”Ajattelin mennä suihkuun.”
”No mene sitten.”
”En ennen kuin sinä lopetat murjottamisen.”

Minä vilkaisin häntä. Hän tuijotti eteensä eikä ollut näkevinään minua, näytti niin tylsistyneeltä kuin Sirius vain parhaillaan voi, silloin, kun ei ole moneen päivään nähnyt jälkeäkään vaikeuksista tai tuliviskistä ja loppujen lopuksihan ne olivat melkein sama asia.
”En minä murjota. Sitä paitsi sinä haluat vain jonkun, jolle voit haukkua Lilyä.”
”Ehkä”, hän sanoi. ”Ja sinä olet se joku, Kuutamo.”
”Se joku, jolle voi haukkua Lilyä?”
”Ehkä”, hän sanoi ja meni suihkuun.

Minä istuin ikkunalaudalla ja tuijotin eteeni. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt hukuttautua vaan oli melko nopea, ja silti häneltä kesti melkein viisitoista minuuttia, ja sen ajan minä vietin tuijottamalla eteeni. Ilta oli jo pitkällä, oli pimeä ja tähtien olisi kuulunut näkyä; vasta kun kylpyhuoneen ovi kolahti ja Sirius tuli takaisin, minä tajusin, ettei pilviä enää ollut ja minä saatoin nähdä taivaalle.

”Sinun pitäisi tulla pois ikkunalaudalta, Kuutamo”, hän sanoi tyynesti. ”Emmehän me halua, että sinä tiput.”
Minä vedin jalkani pois sieltä, pois kurkottamasta alhaalla aukeavaa maata ja sen kylmyyttä ja kovuutta ja turvallisuutta, jota minä melkein kaipasin jo silloin, mutta en ole vieläkään saavuttanut. Sirius sulki ikkunan minun perässäni ja laittoi sen säppiin ja sitten virnuili tyytyväisesti, aivan kuin olisi ollut hänen ansiotaan, että minä olin nyt sisäpuolella ja ikkuna kiinni enkä enää voisi hypätä.

”Mennäänkö nukkumaan?” hän kysyi.
Minä mulkaisin häntä. ”Kello on puoli kymmenen. Parin tunnin päästä sinä lähdet Jamesin kanssa varastamaan ruokaa keittiöstä.”
”En tänään”, hän väitti ja hänen silmissään välähti. ”James on Lilyn kanssa.”
”No niin, minä olen korvike.”
”Enhän minä sinua halua vaan nukkua”, hän sanoi ja kiskoi paidan päänsä yli, enkä minä voinut olla miettimättä, minkä takia hän ylipäänsä oli pukeutunut käytyään suihkussa, jos kerran halusi mennä heti nukkumaan. Mutta minä en sanonut sitä, seisoin vain vaiti ja tuijotin hänen selkäänsä, hänen lapaluitaan jotka liikahtelivat ohuen ihon alla, ja puistelin päätäni kun tajusin, että hän tiesi kyllä minun tuijottavan. Hän tiesi aina hieman liikaa eikä silti koskaan mitään.

”Remus”, hän sanoi, kun me olimme molemmat omissa sängyissämme, peittojemme alla, ja minä olin juuri tajunnut, ettei hän ollut osannut sulkea ikkunaa kunnolla: se löi vasten ikkunankarmeja ja minun paikalleni melkein tuuli.
”Remus”, hän sanoi ja minä ihmettelin, minkä takia oman nimeni kuuleminen vaikutti minuun niin; sai minut ihmettelemään, kuka olin jos kukaan.
”No?”
”Sinä olit huvittava silloin pari viikkoa sitten”, hän sanoi eikä minun tarvinnut kauan miettiä, mitä oli ollut pari viikkoa sitten. ”Kun me olimme viimeksi täällä kahdestaan. Niin kuin olisit pelännyt minua.”

Ja minä pelkäsin, vaikken sitä myöntäisi hänelle koskaan: pelkäsin hänen kättään, joka oli osunut minuun vahingossa ja saanut minut ihmettelemään, kuinka hengitetään. Pelkäsin sitä, miten yhä muistin jokaisen sekunnin terävästi kuin elämän itsensä, ja miten hänen äänensä kuuleminen niin leikkisänä ja todellisena leikkasi tajuntani läpi ja maailmani ja minun itseni, enkä olisi koskaan halunnut antaa kenellekään sellaista valtaa.

”Kai sinä tajuat, ettei sinun tarvitse pelätä minua”, hän sanoi yksi käsi roikkuen sängyn reunan yli niin kuin valmiina hukkumaan.
Minä tuijotin kattoa; hengitin.
”Remus”, hän sanoi terävämmin, kärsimätön sävy äänessään, ”vastaa.”
”Et sinä kysynyt mitään”, minä sanoin ja olin oikeassa.
”Älä nussi pilkkua”, hän tuhahti. ”Se ei sovi minulle.”
Minua nauratti, vaikka peitto ja hänen äänensä tuntuivat tukahduttavan minut molemmat yhtä aikaa, ja minun teki mieli kaivautua pois siitä kaikesta, mihin olin uponnut. Ja silti oli helpottavaa kuulla, miten häntä ärsytti minun vastaukseni.
”En minä pelkää”, minä lupasin, vaikkei se aivan totta ollutkaan.
”Minua?” hän kysyi. ”Vai mitään?”

”Kai sinäkin pelkäät jotain?” minä kysyin ja olin tietysti järkyttävän suorapuheinen, mutta uneliaisuus nyt vain teki minulle sitä, enkä minä ollut päässyt puhumaan hänen kanssaan kunnolla kahteen viikkoon; kenenkään kanssa kunnolla kahteen viikkoon.
Hän oli pitkään hiljaa, puhalteli ilmaa suustaan kohti kattoa ja minä jo luulin, ettei hän aikonut sanoa mitään. Mutta kun hän puhui, hänen äänessään ei ollut tavallista särmää vaan aavistus unta, ja ehkä ajatusta, mutta siitä ei voinut olla aivan varma. ”Kai minä jotain pelkään. Mutta en kuolemaa.”
”Miksi?” minä kysyin, utelias kun olin.
”Miksi minä en pelkää kuolemaa?” hän toisti hämmästyneenä. ”Eihän minun kannata. Minä kuolen joka tapauksessa.”
”Ai sinä olet ajatellut niin pitkälle.”
”Etkö sinä sitten ole?” nyt häntä taas melkein nauratti, mutta vain melkein. ”Et sinä ole sokea, Kuutamo. Tämä on melkein sotaa. Me kuolemme kaikki jossain vaiheessa.”
”Minä luulin, että sinä ja James aioitte elää ikuisesti.”
”Niin me elämmekin”, hän sanoi intohimo ja tulevaisuus ääntään polttaen, ”mutta emme täällä. Tajuatko?”
”En.”
”Et tietenkään.” Niin kuin minä en olisikaan voinut tajuta. ”Minä ajattelin kuolla nuorena.”
”Miksi?”

”Siinä on särmää”, hän sanoi ja nauroi taas. ”Ja traagisuutta. Sitä paitsi niin tässä kuitenkin käy. Mutta minä en aio luovuttaa; minä tappelen viimeiseen asti.”
”Sinä aiot kuolla taistelussa.”
”Luultavasti”, hän myönsi, ”missä muualla? Jos tästä tulee kerran sota, minä en aio jäädä paikoilleni istumaan.”
Minä en sanonut mitään, ja se taas oli hänelle niin kuin punainen vaate härälle tai ehkä pahempaakin.
”Aiotko sinä, Kuutamo?” hän kysyi ja hänen äänensä täytti koko makuusalin kuiskauksenakin. ”Aiotko sinä elää varman päälle ja mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja kuolla vanhana omassa keinutuolissasi?”
”En minä mene naimisiin”, minä sanoin.
”Miksi?”
”Koska minä olen ihmissusi. Liian hankalaa. Eikä minua varmaan edes huvittaisi.”
”James menee varmasti naimisiin”, Sirius sanoi enkä minä voinut olla kuulematta, kuinka selvästi hän jätti vastaamatta minun ajatuksiini, vaikka ne eivät kysymyksiä olleetkaan. ”Lilyn kanssa. Minä tiedän kyllä. He pitävät hienot häät ja James unohtaa, että meidän piti olla aina poikamiehiä. Tylypahkan pahimmat naistenmiehet.”

Minä nauroin. ”Sen kun kuvittelette. Ette te oikeasti ole kovinkaan pahoja.”
”Miten niin?” Ja oli helppo kuulla, että hän melkein loukkaantui.
”Sinäkin olet juossut sen mustahiuksisen tytön perässä viikkotolkulla, ja James ei ole ajatellut ketään muuta kuin Lilyä moneen vuoteen. Teillä on molemmilla koko ajan vain yksi tyttö mielessä.”
Hän avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, mutta jätti sanomatta, tuijotti hetken kattoa ja sanoikin sitten, vaikkei se varmasti ollut se mitä hän alun perin oli halunnut sanoa. ”Ei minua oikeasti kiinnosta se tyttö.”
”Eikö?” Mutta minä en uskonut hetkeäkään, etteikö olisi kiinnostanut.
”Ei”, hän väitti, ”minusta on vain hauska pitää hänet varpaillaan.”
”Tuo ei kuulostanut kovin kivalta.”
Hän nauroi. ”Maailma ei ole kiva, Remus Lupin. Miksi minun pitäisi olla? Sitä paitsi se tyttö tykkää siitä, mitä me teemme.”
”No tuo ei ainakaan ollut kivaa”, minä valitin. ”Minä sain mielikuvia. Pahoja mielikuvia.”
”Älä ajattele”, hän kielsi sukkelasti. ”En minä ole rakastunut siihen tyttöön tai mitään, en niin kuin James Lilyyn. Emme me mene koskaan naimisiin.”
”Sen näkee”, minä sanoin kiusatakseni häntä, ja itseäni.
”Eikä näe”, hän ärähti ja kääntyi hetkeksi poispäin minusta, mutta palasi nopeasti, kun ei ilmeisesti halunnutkaan vielä nukkua tai muuten vain kaipasi puheseuraa. ”Kuutamo, eikö sinua kiinnosta kukaan tyttö?”

Minä olin pitkään hiljaa. Se ei johtunut siitä, ettenkö olisi tiennyt vastausta. Minä mietin, mitä hän ajoi takaa kysymyksellään, miksi hän oli sanonut sen ääneen ja mitä hän oletti kuulevansa, ja miten se, mitä minä vastaisin, voisi tuhota minut. Sellainen minä olin kai aina: halusin tietää mikä minut tuhoaisi ja sitten välttää sitä, mutta huomasin myöhemmin, että olin vain päätynyt välttelemään hieman kaikkea.

”Ei”, minä sanoin kun hiljaisuus alkoi sattua korviin tai oli muuten vain juuri sen pituinen, että sen oli loputtava.
”Miksi?” hän kysyi vaivautumatta peittämään välähdystä äänestään, sitä, joka kertoi minulle, että hän oli nojautunut aavistuksen verran minua kohti sängyllään ja odotti vastaustani enemmän kuin ehkä yleensä.
”Koska minua ei vain kiinnosta”, minä sanoin, pelkuri.
”Miksi sinua ei kiinnosta?” Hän oli kärsimätön, sen kuuli hänen äänestään, vaikka hän yritti peitellä sitä.
”Mitä väliä sillä on?”
”Oletko sinä ikinä rakastunut?” hän kysyi, nyt varuillaan.
”En kai.”
Hän nauroi muttei aivan ääneen. ”Hyvä. Se olisikin ollut outoa.”
”Niin olisi”, minä sanoin. ”Eikö sinua nukuta?”
”Hyvä on”, hän sanoi ja käänsi selkänsä minua kohti, sillä kai hän tajusi, että minua alkoi pelottaa se keskustelu ja että siksi halusin mieluummin nukkua.

Mutta minä en nukkunut. En, kun lattia rapisi jossain meidän päällämme ja allamme ja Peter ja James olivat missä lie eikä se kaikki kiinnostanut minua pätkän vertaa. Minä makasin aloillani ja kuuntelin Siriuksen hengitystä ja tiesin mainiosti, ettei hän nukkunut.

”Kuule”, minä sanoin ja tuijotin edelleen kattoa, ”minä haluan, ettet sinä lopeta minulle puhumista.”
Häntä huvitti; sen näki pilkahduksesta hänen silmissään, vaikka oli kuinka hämärää, ja tavasta, jolla hänen suupielensä kaartuivat. ”Vai niin.”
”Lupaa se”, minä sanoin. ”Sinä unohdat kuitenkin taas, että minä olen olemassa, ja juokset vain Jamesin kanssa ympäri kyliä – ”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta.”
”En ole”, minä ärähdin, ”mutta minua ottaa päähän olla yksin – ”
”Hommaa itsellesi nainen”, sanoi Sirius niin laiskasti, että tiesin, ettei hän varmasti tarkoittanut sitä. Ei olisi voinut, enkä minä olisi uskonutkaan.
”Sirius.”
Kuulin hänen huokaisunsa. ”Ihan miten vain.”

Minä käännyin pois hänestä ja yritin uskotella itselleni, että olin saamaisillani unta, vaikkei se totta ollutkaan. Ja sitten kun oli, kun minä liu’uin jo jossain hämärän rajamailla, mistä aina puhutaan mutta mistä ei koskaan jälkikäteen muista mitään, koska on ollut niin uninen, silloin minä en voinut nukkua yksinkertaisesti siksi, että Sirius sai päähänsä keskeyttää minun nukahtamiseni.

”Remus”, hän sanoi ja minä olin niin hereillä, että silmiäni pakotti. ”En minä ajatellut lopettaa sinulle puhumista.”

Ja sitten hän nukahti.

[lurikko]

6. osa

Sirius piti lupauksensa. Hän puhui minulle, ja niin puhuivat James ja Peterkin, eiväthän he olleet koskaan sitä lopettaneet, ja jossain vaiheessa minä melkein unohdin, miten pielessä kuvittelin asioiden olevan. Joulukuu hiipi eteenpäin, vaikkei kukaan ollut antanut sille siihen lupaa, ja minä huomasin miettiväni, minne hemmettiin minä painuisin jouluksi.

”Kotiisi tietenkin”, sanoi Sirius ja nojasi oleskeluhuoneen sohvaan. Hänellä oli lasi kädessään mutta siinä pelkkää kermakaljaa, koska minä olin takavarikoinut tuliviskit. Joululoman alkuun oli enää viikko, ei ollut mitään järkeä järjestää itseään jälki-istuntoon siinä vaiheessa. Siriuksen mielestä siinä tietysti oli kaikki järki, mutta minä aioin silti saada tahtoni läpi.
”Mihin kotiin?” minä kysyin; hän vain pyöritteli silmiään, vaikka olinkin yrittänyt saada hänet tuntemaan itsensä typeräksi. Mihin kotiin, niinhän se oli. ”Se talo on autiona, eikä minua erityisemmin huvita mennä sinne. Pitää kai jäädä Tylypahkaan.”
”Älä ole tyhmä”, Sirius sanoi, ”eihän täällä ole ketään silloin.”
”Sinä tulet tietysti meille”, sanoi James ja minä räpsäytin silmiäni.

Oli yllättävän vaikeaa keksiä, minkä takia minä en olisi voinut tulla. Syyhän minulla tietysti oli: se, miten Sirius ja James olivat veljeksiä eikä minun pitänyt ängetä mukaan kun ei Peterkään menisi, hänhän oli meistä ainoa jolla oikeasti oli koti jonne mennä jouluksi, enkä minä muutenkaan tahtonut tunkeutua toisten kotiin. Mutta näin Jamesin silmistä, että tuon kaiken sanominen olisi ollut turhaa, vaikka olisin uskaltanutkin. Sanoin siis vain viimeisimmän. ”En minä voi tunkeutua toisten kotiin.”
”Hölmö”, sanoi Sirius eikä tarkoittanut sitä, sillä hänen silmissään pilkahti ja minä aavistin vaaran, sellaisen, joka ei tappaisi vaan saisi minut vapisemaan.
”Äiti olisi kutsunut sinut sinne”, sanoi James ja vetäytyi aavistuksen verran kauemmas niin kuin aina, kun puhui vanhemmistaan.

Minä en puhunut koskaan.

”Jos te olette aivan varmoja”, minä sanoin, sillä sehän oli loppujen lopuksi paras ratkaisu, minkä saattoi keksiä: mennä Jamesille hänen ja Siriuksen kanssa kolmestaan ja yrittää estää heitä juomasta itseään känniin jouluaattona, tai yrittää juoda itsensä ensin.
”Totta kai”, sanoi Sirius ja minä näin, että hän ajatteli minun vastustelevan vain muodon vuoksi. ”Sinä tulet sinne, Kuutamo.”
”Siitä tulee hauskaa”, sanoi James, mutta ei tarkoittanut sitä, sillä hän oli juuri maininnut vanhempansa ja ajatteli heitä vieläkin.
”Niin tulee”, sanoi Sirius, jolle Jamesin vanhempien ajatteleminen ei aiheuttanut sellaista ainakaan niin, että hän olisi näyttänyt sen. ”Me kolmestaan.”
”Jos Peter voisi tulla, me olisimme kaikki siellä”, sanoi James. Oli helppo arvata, ettei häntä oikeasti harmittanut se, ettei Peter voinut tulla, vaan hän oli kateellinen siitä: kuinka hän olisi mieluummin viettänyt joulua vanhempiensa kanssa kuin ollut kutsumassa ystäviään autioon taloon. Se oli täysin ymmärrettävää; minä en edes harkinnut loukkaantuvani.

Myöhemmin sinä iltana Sirius lähti keittiöön hakemaan kotitontuilta joulutorttuja, sillä hän tosissaan kuvitteli niitä olevan jo, vaikka joululoman alkuun oli vielä se kokonainen viikko, ja minä lähdin hänen mukaansa, sillä epäilin, että hän vain tahtoisi päästä juomaan ja olisi sitten seuraavana aamuna mahdoton herättää. Hän mulkoili minua kiitokseksi epäilyistäni, mutta ei pistänyt vastaan, kun minä herätin Lihavan Leidin hänen puolestaan ja otin haukut niskaani, ja sitten me olimmekin käytävällä ja että siellä oli kylmä.

”Eikö se ole sinusta outoa?” minä kysyin, kun me kiersimme pitempää kautta väistääksemme Riesua, joka oli aina hieman masentunut ennen joulua ja heitteli nyt tauluja pitkin seiniä.
”Mikä?” hän kysyi niin kuin ei olisi tajunnut; tunki käsiään syvemmälle taskuihin ja tuijotti eteenpäin.
”Mennä Jamesille”, minä sanoin ja korjasin heti: ”Tai teille. Koska sinähän nyt asut siellä. Kun hänen vanhempansa eivät enää…”
”Ole”, Sirius päätti minun lauseeni ja hymyili vinosti, sillä sitähän se oli, niin kovin katkeraa ja silti niin totta noin sanottuna. ”Kai se on vähän outoa. Mutta minne muualle minä voisin mennä?”
Minä nyökkäsin.
”Tai sinä”, hän sanoi, ja minä kuulin kyllä, että oikeastaan ajatus viehätti häntä. ”Jamesilla on oikeastaan paljon enemmän paikka minne mennä kuin meillä. Vaikka onhan sinulla kotisi.”
”Ei ole ollut vuosiin”, minä sanoin.

Hän ei nauranut minun sanoilleni, ei edes haukahtanut, tuijotti vain seiniä.
”Mutta meille tulee hauskaa”, hän sanoi lopulta, tajusi kai, että minä en aikonut.
”Ehkä.”
”Sinä olet aina pessimisti.”
Minä säpsähdin; en ollut varma oliko se syytös vai toteamus, halusiko hän saada minut häpeämään itseäni vai vain tajuamaan totuuden. Viimeisin olisi ollut tietysti täysin turhaa, koska kyllä minä tajusin mikä minä olin.
”Ja sitä paitsi minusta on kivaa, että sinä olet siellä”, sanoi Sirius ja hymyili minun ohitseni. ”James kutsuu kuitenkin Lilyn sinne ja sitten minun on vain paettava heitä.”
Minä olin utelias. Liian utelias, kuten myöhemmin kävi ilmi. ”Miten minä autan sinua karkaamaan heitä?”
”Saa nähdä”, hän sanoi ja virnuili niin, että kylmät väreet kulkivat lävitseni ja mietin, millä minä oikein leikin.

Mutta en koskaan saanut tietää sitä. Vaikka totuus tuntui aina olevan lähellä minua, totuus meistä ja siitä mitä me lopulta olimme, en koskaan saanut ojennettuani kättäni silloin, kun olisin voinut napata sen, ja lopulta se livahti kokonaan ulottuviltani. Ja silloin minä olin jo liian väsynyt olemaan vihainen, ja koska olin menettänyt Siriuksen, totuudella oli hyvin vähän väliä.

Sitä me emme tienneet silloin kumpikaan, emme toki. Sirius pyysi kotitontuilta joulutorttuja ja ne raahasivat niitä hänelle kukkuroittain, niin, että meillä oli molemmilla taskut täynnä kävellessämme takaisin. Hän oli täysin onnellinen suu täynnä ruokaa ja tietäessään, että me olisimme saaneet siitä jälki-istuntoa, keittiöön hiipimisestä kun olisi pitänyt olla nukkumassa, ja minä olin niin lähellä onnellista kuin vain saatoin olla, koska hän oli.

*

Joulutanssiaiset olivat tietysti täysin turhat.

Dumbledore piti ne silti. Kai se johtui siitä, että Rose Connerin isoveli oli murhattu edellisenä viikonloppuna ja Thomas Avery kulki ympäriinsä naamallaan ylpeä katse, jolla halusi vain kertoa, että hänen isänsä oli tehnyt sen, ja niinpä me kaikki totta kai tarvitsimme jotain piristystä. Minä olisin mieluummin vain lähtenyt lomalle paria päivää aiemmin, mutta rehtori halusi joulutanssiaiset ja ne meillä siis oli.

Loppujen lopuksi se ei ollut niin kamalaa. Aluksi kyllä oli: minä tanssin niiden rohkelikkotyttöjen kanssa, jotka halusivat tanssia Siriuksen kanssa, mutta eivät uskaltaneet kysyä. Minä vain talloin niiden varpaita, joskin tahattomasti, ja pyysin heti anteeksi ja olin melko varma, etteivät ne vihanneet minua, mutta aivan varma en koskaan voinut olla. Ja silmäkulmastani seurasin, miten James ja Lily kietoutuivat toisiinsa mistelin alla, miten Peter joi kermakaljaa kuin olisi tehnyt siriukset ja terästänyt sen, ja miten Siriuksen mustahiuksinen tyttö oli koko ajan siellä missä Siriuskin.

Se oli pelkkää pakoilua minulta ja jälkikäteen häpeäisin sitä, mutta silloin en jaksanut ajatella. Kumarsin kohteliaasti sille tytölle, jolla oli ruskeat hiukset ja pienet vihreät silmät ja joka ei ollut sanonut minulle sanaakaan viiden minuutin tanssimisen aikana, ja pakenin. Ulkoilma löi vasten kasvojani, mutta se oli vain mukavaa; se sai minut hengittämään ja olemaan ja ajattelemaan, ja etsin sopivan paikan penkin päästä ja istuuduin sille, nojasin linnan kylmää kiviseinää vasten ja katselin tähtiä.

En liikkunut senttiäkään, kun ulko-ovi aukesi taas ja minä katsoin, miten Sirius kiskoi mustahiuksisen tyttönsä ulos salista. Molemmat nauroivat ja kompuroivat toisiaan vasten, ja minä istuin paikallani ja hengitin, mutta nyt minulla ei ollut vaikeuksia saada happea sisääni vaikka ilma olikin kylmää. Ehkä minä en ajatellut hengittämistä ollenkaan; ehkä olin vain ja seurasin heidän liikkeitään, kun he pysähtyivät seinän viereen vain muutaman metrin päähän minusta, ja katsoin hiljaa kuinka Sirius poimi tytön syliinsä ja suuteli häntä.

Sirius huomasi minut ennen tyttöä; tyttö ei kai koskaan. Minä en huomannut palelevani, mutta sitä minä silti tein, kun Sirius lopulta tajusi minun olemassaoloni ja taputti tyttöä olkapäälle, keskeytti viimeisen suudelman, ja ilmoitti tulevansa kohta sisälle. Tyttö uskoi häntä ja meni edeltä.

”Olitko sinä siinä koko ajan?” hän kysyi.
Minä nyökkäsin. Hän työnsi kätensä syvälle takkinsa taskuihin, kuin olisi halunnut hukata ne sinne tai vähintäänkin unohtaa, mitä ne olivat juuri tehneet; kenen hiuksissa olivat olleet. Jos en olisi tuntenut itseäni niin kummalliseksi, niin väärässä paikassa olevaksi, olisin ehkä kiinnittänyt käsiin huomiota enemmänkin tai ainakin siihen, miten Sirius halusi hukata ne, mutta siinä mielentilassani en voinut.

Ja pahinta tietenkin oli, etten minä äkkiä tuntenut olevani lainkaan väärässä paikassa.

Sirius potkaisi lunta. ”Aika tylsät juhlat.”
”Niin ovat”, minä myönsin vanhasta tottumuksesta ja lisäsin pelkkää pirullisuuttani: ”sinulla ei kyllä näyttänyt olevan tylsää.”
Hän mulkaisi minua, sillä kyllä hän tiesi mitä peliä minä pelasin, vaikka itse en ollutkaan aivan varma.
”Tyttö varmaan odottaa sinua”, minä vihjaisin ja kuulin jo sen terävän kärjen äänessäni, joka uskotteli, että minä olin vihainen.
”Odottakoon”, hän sanoi ja jäi seisomaan minun eteeni, aivan kuin hänellä ei olisi ollut tuhatta muuta paikkaa missä olla. ”Ei me olla niin kuin James ja Lily.”
”Miksi sinä todistelet sitä minulle?”
”Hyvä kysymys”, hän sanoi itselleen ja tuntui painuvan nahkatakkinsa sisään, mutta vain aavistuksen verran, hänhän oli kuitenkin Sirius. Lumi satoi alas taivaalta ja juuttui hänen hiuksiinsa, jotka olivat sen verran liian pitkät että rouva Potter olisi luultavasti halunnut leikata ne, jos olisi ollut vielä elossa. Mutta rouva Potter ei ollut, ja niin Sirius sai pitää hiuksensa.

”Mitä sinä ajattelet?” hän kysyi.
”Sinun hiuksiasi.”
Sitä minun ei tietenkään olisi pitänyt sanoa, mutta kello oli jo paljon ja olin juuri istunut katselemassa Siriusta ja hänen mustahiuksista tyttöään, eikä sellainen voinut koskaan tehdä minun mielialalleni mitään hyvää. Niinpä minä en osannut varoa sanomisiani ennen kuin oli liian myöhäistä, enkä oikeastaan sittenkään, vaikka yritinkin onnettomasti viedä Siriuksen ajatuksia pois minulle nauramisesta.
”Onko joku terästänyt kermakaljan?” minä kysyin, mutta se ei toiminut niin kuin se olisi voinut; Sirius ei lähtenyt innoissaan kermakaljan perään, ja se tietysti sai minut epäilemään, että hän oli itse terästänyt juomat ja siksi suhtautui minun kysymykseeni niin rauhallisesti. Sillä tiesihän hän, miten minä olisin suuttunut, tai en olisi, mutta minun olisi pitänyt, ja se olisi ollut meille kaikille vain paljon hämmentävämpää. Niin kuin vähän kaikki muukin näytti olevan.

Mutta Sirius ei tehnyt mitään vaikka minä puhuin kermakaljan terästämisestä, seisoi vain siinä ja hukutti käsiään taskuihinsa ja katsoi vähän minun ohitseni niin kuin aina, kun ei uskaltanut tai tahtonut katsoa suoraan. Minä yritin katsoa hänen olkansa yli taivaalle mutta en nähnyt yhtään tähteä; en siksi, etteikö niitä olisi ollut, mutta lunta satoi nyt niin kovalla tahdilla, ettei lumen läpi olisi voinut nähdä tähtiä, vaikka niitä olisi ollutkin.

”Anteeksi”, sanoi Sirius.
Minä työnsin käteni kylmään lumeen silkasta hämmästyksestä; värähdin ja palelin, mutta horjuin silti, unohdin katsoa hänen ohitseen. Hän ei, hän katsoi jonnekin minun takinkaulukseni tienoille eikä missään tapauksessa minun silmiini, ja hänen huulilleen oli jähmettynyt se hymy, joka kieli, että hän hymyili vain hallitakseen tilanteen.
”Mistä hyvästä?” minä kysyin, sillä olin liian utelias pitääkseni suutani kiinni.
”Ei ollut reilua kaulailla sinun edessäsi”, hän sanoi ja oli nyt saanut virneen takaisin ääneensä, niin, että se kuulosti pelkältä vinoilulta, mutta minä tiesin paremmin. Ja hänen silmistään oli helppo nähdä, että vaikka ne olivat harmaat niin kuin aina, yhtä ilkikuriset ne eivät olleet.

Minä kohautin olkapäitäni. ”Kai sinulla on oikeus kaulailla missä haluat.”
”Totta kai on”, hän sanoi.
”Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi.”
Ja minä näin, miten hänen teki mieli väittää, ettei hän ollut koskaan pyytänytkään anteeksi. Että minä hourailin vain, kun kuvittelin hänen sanoneen sen sanan, mutta minä tiesin paremmin, ja myöhemmin Sirius melkein oppi pyytämään anteeksi vähättelemättä sitä jälkikäteen; mutta aina vain melkein.

”Mitä sinä sanoitkaan kermakaljasta?” hän kysyi, kun kahdet askeleet olivat kulkeutuneet seinän takaa meidän korviimme ja aikaa oli kulunut niin, että hiljaisuus alkoi kuulostaa sietämättömän kovalta.
”Sinä pakenet”, minä sanoin, kun hän astui askeleen kohti ulko-ovea.
Joskus myöhemmin olisi hyvä miettiä, minkä takia minä sanoin sen; silloin ei kuitenkaan, sillä oli tarpeeksi istua siinä ja ihmetellä, mitä sen sanominen laittaisi tapahtumaan. Sirius pysähtyi ja pudisteli päätään niin, että lumi hänen hiuksistaan tippui kivilaatoille ja maahan eikä sulanut, koska oli niin kylmä. Siriuksen mustat hiukset melkein koskettivat hänen hartioitaan, minä huomasin.

”Sinä olet ovela, Kuutamo”, hän sanoi hitaasti, ilkikurisesti, sillä se oli ainoa tapa jolla hän todella osasi puhua.
”Remus”, minä korjasin.
Hän kohautti olkapäitään. ”Remus.”
Minä vedin henkeä. Hän kääntyi ympäri ja käveli minun eteeni, seisoi jossain minun yläpuolellani vaikka tiirailikin alas minuun, ja koska hän muutenkin oli minua yli kymmenen senttiä pitempi, sillä tavalla hän näytti paljon pitemmältä. Hänen nahkatakkinsa natisi hänen liikkuessaan, mutta ääntä oli vaikea edes kuulla, ja minä tunsin itseni taas pelkuriksi.

”Pakenen?” hän toisti, niin kuin olisi maistellut sanaa tai vähintään nauranut sille.
Minä seurasin hänen kasvojensa ilmeitä, kun hän vilkuili minun pääni ylitse – se ei ollut vaikeaa, koska minä istuin – ja jonnekin kaukaisuuteen, ja sitten alas minuun. Mutta minun ajatusteni oli karattava viimeistään siinä vaiheessa, kun hän äkkiä tarttui minun käsiini ja riuhtaisi minut pystyyn itseään vasten. Minä haparoin tukea ilmasta enkä saanut, ja sitten hänestä ja sitäkin vähemmän, ja taituin häntä vasten niin kuin kuollut kukka, vaikka onkin kauhean typerää verrata itseään kukkaan. Varsinkin, kun kukkaa minusta ei koskaan tullut, rikkaruoho korkeintaan.

Mutta Sirius ei huomannut sitä. Ei, lumi suli edelleen kiihtyvää tahtia hänen hiuksiinsa ja häntä nauratti minun hätääntynyt ilmeeni, mutta miltä muultakaan minä olisin voinut näyttää? Ulko-ovi oli vain muutaman metrin päässä Siriuksesta ja se olisi voinut aueta hetkellä millä hyvänsä, niin minä ajattelin jälkikäteen, mutta silloin en pystynyt siihenkään. Ajatukseni olivat täysin jäässä siinä missä sormenikin, ja hän huomasi sen. Että ne olivat jäässä. Sormet.

”Sinua paleltaa”, hän mutisi eikä äkkiä nauranut, ja siitä minä tiesin, että hänenkin oli hieman vaikea olla, tai sitten hetki vain oli todellinen, mutta siihen minä en sentään voinut uskoa.
Minä löysin tasapainoni ja seisoin nyt suorana, mutta lopulta se ei auttanut mitään, koska minun kenkäni olivat hänen kenkiensä lomassa ja niin minä olin melkein sotkeutunut häneen, vaikka kuinka suoristin selkäni. Jokin esti minua astumasta kauemmas, mutta mikä se oli, sitä minä en koskaan saanut tietää ja väsyin arvailemaan.

Siriuksen hengitys oli kuumaa, tai ehkä se vain tuntui siltä, koska me olimme ulkona pakkasessa ja minua palelsi, muttei sisältä. Kun minä nyt seisoin omilla jaloillani enkä enää ollut kaatumaisillani häntä vasten, vaikka olinkin melkein kiinni hänessä, hänen ei tarvinnut pitää minua pystyssä, ja niin hänen sormensa osuivat käteeni ja hän sanoi sen, sen, että minua paleltaa. Ja se oli totta. Minä suljin silmäni enkä edes hävennyt heikkouttani, kun hänen sormensa kietoutuivat omieni ympärille ja hengitys virtasi keuhkoissani kiivaana, kun tajusin, miten lämpimät hänen kätensä olivat.

”Remus”, hän nauroi nimeni vasten minun hiuksiani, sillä minun hiuksissani hänen kasvonsa olivat. Minä olin lyhyempi kuin hän ja minun silmäni olisivat olleet kai jossain hänen leukansa kohdalla, jos olisin suostunut avaamaan ne ja katsomaan eteeni. Sirius oli aina ollut pitkä ikäisekseen. Minä en avannut silmiäni; se olisi ollut aivan liian vaarallista. Ja hän väsyi leikkimään sormillani ja antoi niiden tippua maata kohti, ja juuri kun minä kuvittelin sen kaiken olevan ohi, tunsin hiuksissani jotain, eikä se ollut lumihiutale.

Minä en koskaan miettinyt, miltä tuntui olla tyttö Siriuksen käsissä; jäin aivan tarpeeksi loukkuun siihen, miltä tuntui olla minä. Sillä se ei tuntunut pahalta, ei niin pahalta kuin olisi voinut olettaa, kun hän sulki sormensa minun hiuksiini ja kuulin hänen nauravan niiden pörröisyydelle, mutta ei kauaa. Lumi satoi suoraan kasvoilleni ja suli niille märkänä ja todellisena, kun hänen sormensa eksyi leukani alle ja pakotti minut kohottamaan katseeni päin taivasta, jota en nähnyt, sillä silmäni olivat kiinni.

”Miksi sinä pidät silmiä kiinni?” kuulin hänen äänensä kysyvän jostain kaukaa tai liian läheltä, mistäs minä olisin sen tiennyt. Hän kuului nauravan taas, mutta se ei saanut minua pahastumaan, koska nauraessaan hän kuulosti niin Siriukselta kuin Sirius vain saattoi, ja hänhän tuntui olevan ainoa ihminen, joka minulle oli enää jäljellä.
”En tiedä”, minä sanoin ja ihmettelin, mikä minun sanoistani oli tehnyt niin heikkoja, niin turhia.
”Pelottaako?” hän kysyi. Oli helppo kuulla, että vaikka ääni yhä kiusoitteli, siinä oli jotain muutakin.
”Ehkä”, minä sanoin, sillä olin aina ollut huono valehtelemaan hänelle, kun hän oli niin lähellä.
”Vai niin”, hän nauroi ja lisäsi sitten hiljempaa: ”ei tarvitse pelätä.”

Minä pidin silmäni kiinni niin kuin olin pitänyt koko ajan, lumi satoi edelleen kasvoilleni enkä ensin tajunnut, että oli muutakin. Kun tajusin, vedin happea sisääni niin että keuhkoihin sattui, ja Sirius nauroi minun hädälleni, sillä hänhän oli sanonut, ettei tarvinnut pelätä. Ja silti minä takerruin hänen takkinsa hihoihin, hänen käsivarsiinsa, kun hänen huulensa vetäytyivät kauemmas otsaltani.

Minä en muista, kuinka päädyin takaisin istumaan penkille; todennäköisesti hän asetti minut siihen, kun tajusi, etten omilla jaloillani pystyisi enää tekemään päätöksiä pitkään aikaan. Ja jossain vaiheessa hänen oli kai istuttava viereeni, koska siinä me istuimme vielä pitkän ajan päästäkin, istuimme ja tuijotimme toistemme ohi lumisadetta, ja kun minun ajatukseni palasivat, tajusin ihmetteleväni, oliko hän yhtä eksyksissä kuin minäkin.

”Remus”, hän sanoi viimein, kun aika moni lumihiutale oli leijaillut meidän ohitsemme. ”Mitä sinä ajattelet?”
”En mitään.”
Hän nauroi, sillä tiesi, että se oli totta. Minä istuin hiljaa ja yritin etsiä kengänkärkiäni, mutta ne olivat hautautuneet lumeen, tai sitten minun silmäni eivät vieläkään olleet aivan auki. Myöhemmin epäilin jälkimmäistä. Sirius ei kiinnittänyt huomiota minun etsiskelyihini, seurasi vain miten äänet seinän takana rauhoittuivat ja me tajusimme pikku hiljaa, että joulutanssiaiset olivat loppumaan päin.

”Mustahiuksinen tyttö odottaa sinua”, minä sanoin, vaikka se sattuikin enemmän kuin kylmä ilma keuhkoissa, ja tunsin itseni niin heikoksi, niin minuksi, että ahdisti.
”Eikä odota”, sanoi Sirius ja kuulosti hetken melkein vihaiselta. ”Kuule, siitä tytöstä. Minä en oikeasti erityisemmin välitä siitä.”
”Sinä todistelet.”
Hän kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Mutta olen silti oikeassa.”
”Minkä takia sinä sitten teet sitä?” minä kysyin ja äänestäni kuuli, että kysymys oli minulle hieman enemmän totta kuin olisi pitänyt olla. ”Leikit sen tytön kanssa. Lähdet ulos varta vasten suutelemaan.”

Sirius hautasi päänsä käsiinsä sillä tavalla, jota minä en koskaan nähnyt kun toiset olivat paikalla. Hänen sormensa olivat jo hieman valkoiset palelemisesta, kun hän repi niitä hiustensa lomasta ja nojasi kyynärpäillään polviin niin, että niistä saattoi lähteä tunto, kyynärpäistä tai polvista tai molemmista. Minä en estänyt. Halusin vastauksen.
”Mistä minä tietäisin?” hän äyskähti lopulta lumisateeseen.
”No en minäkään sitä nyt voi tietää”, minä sanoin ja minua ärsytti niin, että oli pakko kääntää katse pois hänestä, vaikkei muualla ollut kiintopistettä jota katsoa.
”Häiritseekö se sinua?” hän kysyi ja kuulin sen vivahteen hänen äänestään, joka paljasti armotta, miten ajatus siitä kiehtoi häntä.
”Ei se ole kivaa”, minä mutisin.
”Ei tietenkään.” Se oli sanottu hieman liian nopeasti. ”Hemmetti, Kuutamo.”
”Kiitos vain.”
”En minä sanonut sitä sillä. Miksi sinä et vain voi pitää suutasi kiinni?”

Minä nauroin hänen kysymykselleen, vaikka se olikin ainoa oikea kysymys silloin ja ainoa oikea kysymys myös paljon myöhemmin. Minun olisi kai pitänyt vastata siihen, mutta minä en osannut.

”No niin”, minä sanoin, kun seuraavat kymmenen minuuttia olivat kadonneet ja me istuimme siinä yhä. ”Pitäisi kai lähteä nukkumaan.”
”Oletko sinä ihan hullu?”
Minä olin, enkä epäillyt sitä hetkeäkään. ”En tietenkään. Mutta onhan meidän pakko palata jossain vaiheessa.”
”Miksi?” Hänen silmänsä välähtivät.
”Ainakin tarkastamaan, ettei Lily ole lukinnut Jamesia luutakomeroon.”
”Pahus”, hän sanoi ja suoristi selkänsä. ”Tekeekö Lily sellaistakin?”
”Ei tietenkään.”
”Ai. Se olisi ollut aika mielenkiintoista.”

Minua ei naurattanut. Nousin seisomaan ja melkein kaaduin, sillä jalkani tuntuivat unohtaneen kuinka seistään eikä Sirius nyt ollut taittamassa minua itseään vasten, pitämässä minusta kiinni. Hän nousi vastahakoisesti seisomaan, hänkin, kun tajusi että minä olin todella matkalla pois, mutta pysäytti minut ulko-ovelle.

”Kuutamo”, hän sanoi ja lempinimi särähti minun korvaani pahemmin kuin oikea nimi koskaan, sillä se tuntui kertovan, miten kaikki oli taas palannut normaaliksi, kun minä olin kerran Kuutamo. Ja tällä kertaa en ollut varma, olisinko halunnut kaiken palaavan normaaliksi tai meidän palaavan siksi, mitä yleensä olimme.
”No?”
”Sarvihaara ei välttämättä tajuaisi.”
”Kumpikaan meistä ei aio sanoa hänelle mitään”, minä sanoin. ”Vai mitä?”
Sirius nyökkäsi ja jatkoi keskustelua katsomalla minun ohitseni. ”Me olemme menossa hänen kämppäänsä joululomalla.”
”Aiotko sinä sitten kertoa hänelle?” minä kysyin, vaikka meistä kummastakaan ei ollut koskaan sanomaan ääneen, mistä Jamesille pitäisi kertoa tai ei pitäisi. Tuskin me edes tiesimme sitä; emme ainakaan vielä silloin.

Sirius katsoi minua. Lumi suli hänen tummien kulmiensa väliin sille nenälle, josta aina sanottaisiin, että se oli suora ja ylpeä niin kuin Mustien aina. Ja minä tiesin, että vaikka Sirius kuinka sanoi olevansa muuta kuin sukunsa, hän olisi ylpeä. Niin ylpeä, ettei sanoisi Jamesille sanallakaan, ja minä saisin olla iloinen, jos hän sanoisi edes minulle.

”En aio”, hän sanoi.

Minä seurasin häntä sisälle ja hämmästyin siitä, miten jotkut vielä kuvittelivat viettävänsä joulutanssiaisia. Puolen tunnin kuluttua kaikki oli palannut entiselleen. Kun olin raahannut Jamesin yrittämästä päästä tyttöjen makuusaliin, haukkunut Siriuksen Jamesin pyrkimysten tukemisesta ja tönäissyt Peteriä, joka oli ollut rojahtamaisillaan pöydän alle, sekä päätellyt hyvin viisaasti että kermakalja ei ollut varmasti ollut pelkkää kermakaljaa, tajusin ihmetellä muutakin.

Ja kun minä lopulta vedin peiton korvieni yli ja yritin olla kuulematta, kuinka Sirius hengitti vain parin askeleen matkan päässä minusta, minä ihmettelin, miksi puolet minusta yhä kuvitteli istuvansa ulkona lumisateessa.

[lurikko]

7. osa

”Hei Sarvihaara”, sanoi Siriuksen ääni jostain tyynyjen ja hämärän takaa, ”oletko lukenut Päivän Profeettaa? Siinä oli – ”
” – pelkkiä varoituksia”, James sanoi ja minä ihmettelin, kuinka hän saattoi kuulostaa niin hereillä olevalta, vaikka kello ei voinut olla vielä paljoa ja minä olin aina ollut meistä se aamuihminen. ”Huomasin. Mitä ne kuvittelevat saavansa aikaan? Ihan kuin joku oven lukitseminen pitäisi Voldemortin poissa.”
”Ainakin ihmiset osaavat varoa”, sanoi Sirius matalalla äänellä ja minä aloin ymmärtää, että he puhuivat hiljaa, jotta eivät herättäisi minua. Yritin avata silmiäni sanoakseni, että minä olin kyllä hereillä jo, mutta en jaksanut.

”Kuutamo nukkuu aika sikeästi”, sanoi Sirius huvittuneella äänensävyllä ja minä tunsin hänen katseensa suljettujen silmieni lävitsekin. ”Kello on jo melkein yhdeksän…”
Niin paljon? Hemmetti!
”Antaa nukkua. Minusta tuntuu, että hän oli eilen vähän hiljainen.”
”Ainakin hän joi.”
”Se nyt ei tarkoita mitään”, James mutisi. ”Jos Kuutamo juo, minä epäilisin, että hän on enemmänkin masentunut kuin hyvällä tuulella. Hitto, hän ei edes yrittänyt saarnata meille jouluaattona juomisesta – ”
”Tämä on muutenkin aika koomista”, sanoi Sirius, ja epämääräinen tömähdys kertoi hänen hypänneen sohvalle. ”Juhlitaan joulua ja luetaan Voldemortin tekemisistä.”
”Hyvä, että te olette täällä. Minulta varmaan menisi hermot tähän taloon – ”
”Ja minä en kestäisi nyt olla Kalmanhanaukiolla sekuntiakaan”, Siriuksen haukahtava nauru keskeytti Jamesin. ”Mistä vetoa, että ne juhlivat siellä minun poissaoloani ja Voldemortin nousua – ”
”Ei sinun kuulukaan olla siellä”, sanoi James, ”vaan täällä.”

Minä olisin halunnut sanoa samaa: täällä hänen piti olla eikä missään muualla, mutta olin liian väsynyt tai muuten vain loppu avaamaan silmiäni. Jamesin ja Siriuksen äänet häipyivät jonnekin kauas, ehkä keittiöön, mutta minä makasin aloillani Siriuksen huoneen lattialla ja yritin päättää, olisiko ollut parempi muistaa vai jäädä siihen mukavan tiedottomaan tilaan, jota kutsuttiin nukkumiseksi.

Jos se oli joulu niin kuin meille väitettiin, se oli varsin kummallinen joulu: kuinka me olimme saapuneet Jamesin kotiin kolmestaan, työntäneet matka-arkkumme sisään autioon taloon ja yrittäneet väistellä jokaista merkkiä siitä, että vielä kuukautta aiemmin siellä oli asuttu. Loppujen lopuksi James oli istuutunut olohuoneen nurkkaan ja juonut kermakaljaa, ja minä ja Sirius olimme korjanneet tarpeettomat elämän merkit pois tai vähintäänkin yrittäneet peittää ne omillamme, likaisilla lautasilla ja sen sellaisilla, ja vasta sitten James oli jaksanut taas nauraa. ”Minua vain väsytti”, hän sanoi, mutta kyllä me tiesimme totuuden.

Niin kuin olimme tienneet jouluaattoiltanakin, kun radio oli ollut pakko vääntää pois päältä vain siksi, että se oli ollut täynnä iloa ja onnellisuutta tihkuvia joulurallatuksia. Kukaan meistä ei halunnut kuulla niitä juuri silloin, ei kun kenelläkään ei varsinaisesti ollut syytä juhlia joulua, ja niin me olimme olleet omassa hiljaisuudessamme, kunnes Sirius oli hakenut kaiken alkoholipitoisen alakerran komeron nurkasta. Tuntui kummalliselta pettää herra ja rouva Potterin luottamus vielä senkin jälkeen, kun he olivat kuolleet, mutta kai me olimme vain liian luovuttaneita välittääksemme todella.

Kun minä lopulta sain silloin jouluaamuna silmäni auki ja kammettua itseni ylös Siriuksen huoneen lattialta, kello oli jo melkein yksitoista ja minä harvinaisen hämmentynyt siitä, miten olin kerrankin nukkunut niin pitkään. Sirius ja James eivät sanoneet mitään, kun tulin alakertaan, eivät muuta kuin hyvää huomenta, ja minun oli helppo nähdä yön ja ajattelemisen jäljet myös heidän kasvoillaan. Jamesin otsa oli koko ajan hivenen rypyssä, eikä Siriuksen silmissä ollut sitä tavanomaista juomisen ja sääntöjen rikkomisen jälkeistä huoletonta olotilaa.

Kaikki oli jokseenkin pielessä.

”Hyvää joulua”, minä sanoin ja nojasin keittiön työpöytään, koska päätäni särki helvetin paljon.
”Hyvää joulua, Kuutamo”, sanoi Sirius.
James ei ehtinyt vastata; hän joi suuren lasillisen vettä laskematta lasia kertaakaan käsistään ja kumartui sitten lavuaarin puoleen. Sirius tönäisi minut olohuoneen puolelle ja selitti myöhemmin, että minunkin kasvoni olivat alkaneet vihertää.

Me päädyimme istumaan olohuoneen sohvalle, ja siellä me istuimme suurimman osan joulupäivää. Jossain vaiheessa James kävi levottomaksi ja avasi radion, vaikka se oli tietenkin pahin asia mitä saattoi tehdä, mutta me kuvittelimme kai olevamme tarpeeksi tylsistyneitä jopa kuunnellaksemme niitä ärsyttäviä joululauluja. Eikä niitä tullut. Ei, ainoastaan joku lastenohjelma, joka oli loppujen lopuksi paljon ahdistavampi kuin kymmenentuhatta joululaulua, ja minun teki mieli painaa pääni syvälle tyynyyn, mutta olin liiaksi viisas tehdäkseni sitä.

*

Siitä ei sovittu etukäteen. Minä kuvittelin tietenkin meneväni ennen täysikuuta kotiini tai tarkemmin sanottuna tyhjään asuntooni niin kuin minun kuului, sillä siellä oli kellarissa häkki enkä minä halunnut olla vaivaksi. Mutta kun Sirius lopulta tajusi, että uutena vuotena olisi täysikuu ja siksi meillä pieni ongelma ja minä kerroin hänelle suunnitelmistani, hän ei edes kuunnellut minua. Aivan kuin minä en olisi tottunut olemaan yksin niitä öitä, niin kuin ei muka olisi ollut ylellisyyttä, että edes kouluaikoina minulla oli seuraa. Mutta hän ei suostunut ymmärtämään sitä ja niin hän teki päätöksiä, joita minä en myöhemmin osannut katua.

Jamesille me emme kertoneet. Emme varsinkaan siinä vaiheessa, kun joulu meni meidän ollessa vain helpottuneita sen menosta ja uusi vuosi tuli ja James ilmoitti aaton aamuna kutsuneensa Lilyn kylään. Silloin Sirius vain vilkaisi minua ja virnuili ja sanoi, että meillä olikin hieman suunnitelmia siksi illaksi, että me menisimme minun kotiini hakemaan joitain tavaroita, ja James oli liiaksi Lilyn saapumisen lumoissa tajutakseen, että yöllä olisi täysikuu.

Lily tuli seitsemän aikaan; minä kiskoin mahdollisimman lämpimät kengät jalkaani ja Sirius samoin, vaikka me ihmettelimme molemmat, minkä takia edes teimme sen. James sanoi meille hyvästit ja nähdään ensi vuonna ja toivottavasti se on parempi kuin tämä, ja hän nauroi vain sen takia, että oli niin outoa sanoa hyvästit päivän ajaksi ja kuinka kuitenkin nähtäisiin vasta ensi vuonna. Mutta minä en ajatellut sitä vetäessäni oven kiinni tai edes kävellessäni Siriuksen perässä pihatien päähän, rämpiessäni lumessa jota kukaan ei ollut viitsinyt aurata pois.

”Älä ole noin synkkä”, sanoi Sirius ties kuinka moneen kertaan. ”Hyvin se menee.”
Minä en koskaan uskonut. ”Sinä voit vielä peräytyä, tiedäthän. Oikeasti, minä olen vaarallinen, sinun ei pitäisi – ”
”Kuutamo”, hän sanoi niin kuin se olisi ollut yksinkertaisempaa kuin mikään muu, ”me olemme olleet sinun kanssasi Tylypahkassakin. Kyllä minä tiedän, ettet sinä varsinaisesti ole ihan rauhallinen sutena.”
Minä mulkoilin häntä. ”Niin, mutta silloin sinulla on ollut James – ”
”Minä pärjään yksinkin.”
”Minä en halua sinun kuolemaasi vastuulleni!”
Hän säpsähti, ihmetteli kai, mikä minut oli saanut sanomaan sen niin suoraan. ”En minä kuole. Minä osaan pitää huolta itsestäni. Ja et kai sinä ihan vakavasti halua tulla suljetuksi johonkin pieneen häkkiin koko yöksi?”

Se sai minut vavahtamaan, se ajatus tai ehkä muisto niistä kaikista öistä, jolloin kukaan ei ollut ollut tarpeeksi hullu olemaan minun seuranani. Sirius tietysti huomasi sen ja se oli voitto hänen tavoitteilleen.
”En minä halua”, minä sanoin ennen kuin hän ehti sanoa mitään. ”Mutta se olisi oikeasti paras vaihtoehto – ”
”Ei käy”, hän sanoi, ”minä olen mukana ja sillä selvä. Mennään niin syvälle metsään, ettet sinä millään pääse sieltä ihmisten ilmoille. Ja minä saan kyllä estettyä sinua. Usko pois, se menee ihan hyvin.”
Minä olin kai liian väsynyt pistämään vastaan, tai tiesin liian hyvin, mitä toinen vaihtoehto tekisi minulle. Ja toisaalta ajatus kiehtoi minua luvattoman paljon; päätyä Siriuksen johdattelemana metsään täyden kuun aikaan ja jäädä sinne, muuttua sudeksi ja luottaa siihen, että hän estäisi minua tappamasta ketään tai itseään.

”Minä vihaan täysikuuta”, minun huulieni välistä livahti.
Hän vilkaisi minua niin kuin olisi ollut huolestunut ja tönäisi minua, mutta minä olinkin heikompi kuin hän luuli ja jouduin kompuroimaan, etten olisi kaatunut suoraan lumihankeen. Näin hänen silmissään sen välähdyksen, joka kertoi, että mieluiten hän olisi vain tökännyt minut perille asti ja heittänyt lunta minun naamalleni, mutta me olimme edelleen Jamesin pihatiellä ja kai hän ajatteli sitä, miltä se meidän omissa mielikuvissamme saattaisi näyttää. James olisi vain ajatellut meidän olevan lumisotaa, tietenkin, mutta me itse olisimme kuvitelleet enemmän, ja niinpä hän antoi minun kompuroida takaisin tielle ja mulkoilla häntä.
”Miksi?” hän kysyi ja yritti kuulostaa kohteliaalta. Ihan kuin James muka olisi voinut kuullakin meidät.
”Miksi mitä?” minä kysyin ja pudistelin lunta vaatteistani, turhaan, sillä sitä satoi huomaamattani koko ajan lisää.
”Miksi sinä vihaat täysikuuta?”

Minä avasin suuni ja aioin sanoa sen itsestäänselvyyden vasten hänen kasvojaan, nauraa hänelle kun hän ei ymmärtänyt, mutta sanat hukkuivat matkalla. Ja minä jäin ihmettelemään, miksi minä oikeastaan vihasin täysikuuta, varsinkin nykyään, kun se oli minulle melkein siedettävää, kun minun ei tarvinnut edes olla yksin. Me kävelimme pois pihatieltä ja rauhalliselle kadulle, joka kiemurteli eteenpäin ja lopulta pois Godricin Notkosta, ja tietysti olisi pitänyt kaikkoontua jo, olihan turha kävellä pakkasessa, mutta Sirius ei pysähtynyt, katseli vain minua sivusilmällä ja minä ajattelin.

”Silloin ei voi unohtaa”, minä sanoin lopulta; lähinnä siksi, että se kuulosti niin hienolta, mutta Siriukselle se näytti kelpaavan. Hän nyökkäsi ja vilkuili taivasta kohti kurottavia puita, joita me ohitimme tasaiseen tahtiin emmekä kiinnittäneet yhteenkään mitään huomiota.
”Pitäisikö kaikkoontua?” hän kysyi, kun me olimme kävelleet jo liian pitkään ja minun sormeni olivat jäässä.
”Pitäisi”, minä sanoin.

Ja kuitenkin meiltä meni monta hetkeä koota ajatuksemme riittävän hyvin, että saatoimme kadota.

Minun oli vaikea saada kotini ovea auki. Tunsin Siriuksen naurun selässäni, kun yritin jäätyneillä sormillani vääntää lukkoa – se oli aina ollut jokseenkin hankala – mutta lopulta ovi avautui ja me pujahdimme sisään jäisiin huoneisiin. Sillä jäisiä ne todella olivat, kaikkialla oli kylmä, ja minä olin aivan varma, ettei se johtunut pelkästä lämmityksen puutteesta.

”Minä en muuten ole koskaan ollut täällä”, sanoi Sirius.
Minä olin; jokainen kynnys ja ovenkarmi löi minua vasten kasvoja ja merkitsi minulle samaa kuin kasa muistoja, joita en olisi tahtonut muistaa, koska ne yksinkertaisesti sattuivat liikaa. Mutta sitä en sanonut hänelle.
”Tätä paikkaa pitäisi varmaan lämmittää”, minä sanoin totuuden sijaan, vaikka totuushan sekin oli, tavallaan. ”Kun me tulemme aamuyöstä tänne, meillä on helkutin kylmä.”
Sirius nyökkäsi. ”Eikä meidän muutenkaan kannata lähteä vielä. Kellohan ei ole edes kahdeksaa.”

Niin me emme lähteneet, vaan haimme puita ja yritimme saada tulta olohuoneen takkaan. Lopulta se onnistui, ja minä väistin syttyviä liekkejä Siriuksen nauraessa; hänellä tuntui silloin olevan pakkomielle nauraa kaikelle, mitä minä tein. Kun aika ei tuntunut kuluvan, me istuimme takan edessä ja kuvittelimme että meillä oli lämmin, katselimme miten tuli söi puita ja muuttui kuumuudeksi, joka huokui päin kasvojamme ja sai meidät vetäytymään taaksepäin.

”Minä ajattelin joskus – ” aloitti Sirius ja tuijotti puunriekaleita, ” – joulutanssiaisia.” Ja vain sen verran sanomalla hän sai minut vetäytymään taaksepäin, ei tulesta vaan hänestä, niin kuin aina, kun minä tunsin itseni pelkuriksi ja heikoksi. Hän vilkaisi minua, sillä kyllähän hän näki, miten se aihe vaikutti minuun, mutta minä en enää välittänyt varoa. Purin hampaani alahuuleni ja melkein maistoin veren.
”Sinä näytät säikyltä.” Hänen oli tietenkin pakko sanoa se ääneen, ihan vain minun kiusakseni, vaikka me molemmat tiesimme varsin hyvin, että ennen kaikkea muuta minä näytin säikyltä.
”Tiedän”, minä mutisin huuleen purtujen hampaitteni välistä.
”Miksi?” Hän kuulosti siltä, kuin olisi oikeasti halunnut tietää. Mutta siihen minä en osannut vastata, en ainakaan niin helposti, miettimättä. Nojasin yhä kauas hänestä ja katsoin tuleen jos en säikkynä, niin ainakin jollain tasolla peloissani. Sillä vaikka joulutanssiaisissa ei ollut ollut mitään vikaa, minä pelkäsin niistä puhumista ja sitä, miten puhuminen ehkä tekisi kaikesta jotenkin vähäpätöisempää ja epätodempaa, ja sitä minä en halunnut.

”Remus?” hän kysyi ja minä tajusin, että hän kai halusi vastauksen kysymykseensä, sillä hänen harmaat silmänsä näyttivät tummemmilta tulen kajossa ja hänen huulillaan leikki hymy, joka oli vakavampi kuin yleensä.
”Minua hermostuttaa”, minä sanoin, sillä mitään muuta en keksinyt, ja minähän aloin olla hyvä sanomaan kummallisia asioita vääriin aikoihin.
”Minun pitäisi kai huolestua”, hän mutisi vasten polviaan, jotka oli kerännyt eteensä suojaan tulelta. ”Minä saan sinut aina vain pelästymään.”
”Saat sinä aikaan muutakin”, minä sanoin ennen kuin ehdin harkita sitä, ja sitten oli pakko lisätä: ”Siksi minä hermostun.”
Hän ei ymmärtänyt. ”Miksi?”

Hän näytti nauttivan siitä, miten sai kysyttyä minulta aivan liian vaikeita kysymyksiä, ja tuohon viimeiseen en ehkä tiennyt vastausta itsekään. Niin minä yritin väistää tulen lämpöä ja huoneen kylmyyttä ja Siriusta ja itseäni ja koska sitä kaikkea oli vaikea väistää samaan aikaan, minun oli paras vain olla aloillani ja odottaa, että joku muu sanoisi jotain. Se oli tosin myös melko epätodennäköistä, sillä meitähän oli siellä vain me kaksi niin kuin aina, ja Sirius osasi olla kovin itsepäinen halutessaan.

”Sano jotain”, Sirius tokaisi, kun minä yhä kieltäydyin itsepintaisesti puhumasta.
”Mitä?” minä kysyin. Mutta siihen hän ei tietenkään osannut vastata, tai halunnut, sillä saattoihan hänellä olla ajatus siitä, mitä hän tahtoi minun sanovan, mutta sitä hän ei sanoisi koskaan ääneen. Ja niinpä hänen oli vain kohautettava olkapäitään ja mulkoiltava minua vihaisesti, niin kuin minun olisi pitänyt tietää, vaikka minä olin varmasti vähintään yhtä eksyksissä kuin hän.
”Mitä sinä ajattelet?” hän kysyi ja se oli jo aika suoraan kysytty; me kai aloimme tuntea kuinka aikamme oli loppumassa.
Minä olin joko vain ärsyttävä tai sitten yksinkertaisesti liian pelkuri yhä. ”Mitä minä ajattelen mistä?”
”Joulutanssiaisista.”
”Ai”, minä sanoi ja katsoin tuleen. Se oli yhä paikallaan, vaikka mikään muu ei tuntunut olevan.

”Kuutamo”, hän ärähti ja jatkoi sitten niin hiljaa, että minä tuskin kuulin sitä: ”Hemmetti, kun sinä et voi sanoa koskaan mitään suoraan.”
Se oli totta; minä en voinut väittää vastaan. Seurasin hänen katsettaan, kun se yritti halkoa takassa rätiseviä puunkappaleita kun ei pystynyt halkomaan minua, tai olisi ehkä pystynytkin, mutta sitä Siriuksen ei ollut tarpeen tietää.
”Anteeksi”, minä sanoin tulelle, taas niin hiljaa että sitä tuskin kuuli. ”Minä en vaan tiedä mitä sanoisin.”
”No sen huomaa.”

Hän kumartui eteenpäin kohentamaan tulta, mutta teki sen niin päättäväisesti, että minä kyllä ymmärsin, ettei sitä aihetta tosiaan oltu vielä käsitelty. Kun hän oli omasta mielestään saanut tulen hehkumaan tarpeeksi kirkkaasti, hän vetäytyi kauemmas takasta ja tuli taas minun viereeni istumaan, enkä minä voinut liikahtaakaan. Olin taas niin heikko.

Minä kohautin olkapäitäni. Se oli kai ainoa tapa sanoa jotain puhumatta, mutta se ei riittänyt. ”Mikäs siinä.”
Häntä nauratti. ”Mikäs siinä?”
”Mitä muuta sinä haluaisit minun sanovan?” minä puuskahdin ja käännyin katsomaan häntä ennen kuin ehdin harkita, ja sitten en voinut muutenkaan, sillä hänen harmaat silmänsä vilkkuivat eivätkä päästäneet minua enää pakenemaan tai ajattelemaan. ”Sano itse jotain!”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu”, hän ärähti niin kuin olisi ollut minun vikani, ettei hän tiennyt.
”Mistä minä tietäisin?”
”Totta kai sinä tiedät.” Hän mulkaisi minua ja minä säpsähdin, kun tajusin, että hän ehkä todella oletti minun tietävän.

”En minä tiedä”, minä sanoin lopulta, kun me olimme istuneet liian pitkään hiljaa ja Siriuksen hartiat alkoivat painua kasaan. ”Minä luulin, että sinä tiedät paremmin.”
”Minusta olisi vain hauska tietää”, hän sanoi enemmän itselleen kuin minulle. ”Jos kerran on jotain, mitä minä en kerro Jamesille… minä haluan tietää, mitä se on.”
Minä en voinut sanoa mitään. Enhän minäkään tiennyt.
”Kuule”, hän sanoi ja melkein katsoi minuun, ”miksi sinä pelkäät?”

Tuli rätisi takassa ja meidän sisällämme, lattiaa vasten puristuvissa sormissa ja ikkunanverhoissa, jotka talon tyhjentäneet, huonekalunnälkäiset sukulaiset olivat jättäneet paikalleen. Minä tuijotin häntä tietämättä, mitä minun pitäisi sanoa: totuus vai jotain muuta, ja olin melko varma, etten tiennyt sanoja kumpaankaan. Sillä kun tuli heitti varjoja hänen kasvoilleen, hän näytti ehkä enemmän Siriukselta kuin koskaan, ja silti hänen silmissään oli jotain, mitä minä en tuntenut, ja jota minä olisin voinut sanoa pelkääväni, mutta se ei olisi ratkaissut yhtään mitään.

”Pelkäätkö sinä minua?” hän kysyi, kärsimätön kun oli edelleen, vaikka minusta hetket olivat juuri muuttuneet ikuisuudeksi.
”En kai”, minä sanoin ja hämmästyin tajutessani, että se saattoi olla totta.
Sirius näytti siltä, kuin olisi halunnut repiä hiukset yksi kerrallaan päästään. ”Minun pitää saada tietää! Pelkäätkö sinä sitten Jamesia? Tai toisia?”
”Mitä toisista?” minä kysyin. Eihän minulle silloin ollut toisia olemassa, ei kun ne olivat kaikki vähintäänkin Jamesin kotona ja sinnekin oli matkaa enemmän kuin tarpeeksi. Muut olivat kaukana ja minä olin unohtanut heidän olemassaolonsa.
”Mielipiteitä”, Sirius mutisi eikä aivan tiennyt, miten sanoa sen mitä halusi.
Minä kallistin päätäni ja kysyin, sillä tiesin, miten se ärsyttäisi häntä. ”Mielipiteitä mistä?”
”Kyllä sinä tajuat!” hän ärähti ja heitti viimeisen puunpalikan tuleen, katsoi miten meidän hienot rakennelmamme sortuivat ja paloivat ja niinhän se kaikki lopulta menikin. ”Hemmetti, Kuutamo! Kai sinä nyt tajuat!”
”Totta kai minä tajuan”, minä vetäydyin ja tuijotin eteeni. ”Minua ei vain huvita sanoa mitään ääneen.”
”Tiedän”, hän sanoi ja minun oli helppo kuvitella kuulleeni hänen äänessään aavistus helpotusta. ”Sinä olet aina ollut vähän pelkuri.”

Minä kohautin olkapäitäni.
”Älä loukkaannu”, hän sanoi heti ja minä säpsähdin sitä, miten lähellä hänen äänensä oli – ja sitä mitä hän sanoi, sillä eihän hän koskaan pyytänyt olemaan loukkaantumatta, Sirius kun oli ja siihen aivan liian varma itsestään. ”Kunhan sanoin.”
Minun otsani rypistyi. ”Sinä olet kai oikeassa. Varmaan minä olen pelkuri.”
Silloin hän nauroi, ja nauru kaikui seinistä hakkaavan kovana ja palasi heti meidän luoksemme vain kuollakseen. ”No minä olen varmaan sitten ihan yhtä pelkuri. Enhän minäkään ole sanonut mitään.”
”Paitsi kysellyt.”
Hän tuijotti tuleen. ”Niin. Paitsi kysellyt.”

”Täällä alkaa olla lämmin”, minä sanoin, sillä siellä todella alkoi olla, ja minä tunsin suonissani, ettei yöhön ja täysikuuhun enää ollut paljon aikaa. ”Pitäisikö meidän lähteä?”
Hän kömpi seisomaan ja kiskoi minut käsivarrestani perässään, vaikka minä en ollut pyytänyt ketään nostamaan minut jaloilleni. Ehkä hän teki sen vaistonvaraisesti, mutta myöhemmin hän kyllä oppi, ettei hänellä ollut pienintäkään mahdollisuutta suojella minua tai ainakaan onnistua siinä.
”Kuutamo”, hän sanoi, kun minä vedin jälleen kenkiä jalkaani ja lapasia käteeni ja mietin, mitä minä niillä sutena tekisin.
”No?”
”Kuvittelenko minä kaiken?” Hänen silmänsä olivat tummat hämärässä ja huulet puristuneet yhteen tyytymättömästi, melkein kuin hän olisi pelännyt. ”Joulutanssiaiset ja kaiken muun?”

Minä avasin oven ja suljin sen sitten meidän perässämme, mutta en kovin tiukasti, sillä enhän minä tiennyt kuinka kunnossa me olisimme tullessamme myöhemmin sinä yönä takaisin, enkä minä tahtonut jäädä ulos paleltumaan vaan paleltua mieluummin sisällä.

”Et sinä kuvittele”, sanoin ja tunsin hänet selkäni takana katsomattakin.
”Hyvä”, hän sanoi vailla naurua. ”Joskus minä luulin tulevani hulluksi.”
Minä nyökkäsin, sillä uskoin sen kyllä, vaikka en ollut itse ajatellut koskaan niin. Olin vain halunnut juosta karkuun ja halusin vielä silloinkin, kun Sirius tuijotti minua harmaissa silmissään se mitä ei koskaan sanottaisi ääneen, ja kun minä tajusin, miten hän hämärtyvässä illassa haparoi kohti minua. Oli helppo kuvitella, että minä en ollut ainoa, jonka se syksy oli halkonut pirstaleiksi; että hänkin oli muuttunut, vaikka omalla tavallaan eikä ehkä koskaan näyttäisi muuttuneensa.

”Meidän pitää mennä”, minä sanoin, kun veri suonissani kohisi kovempaa ja kovempaa. ”Meillä ei ole paljon aikaa. Pitää päästä syvälle metsään.”
Hän nyökkäsi ja lähti kävelemään eteenpäin. Minä seurasin häntä saappaanvarret lumessa kaikesta valmistautumisesta huolimatta ja minua harmitti, ettei ollut osoitetta, johon me olisimme voineet ilmiintyä, tai paikkaa, jonka olisin voinut kuvailla hänelle. Sillä siihen mennessä, kun me lopulta olisimme perillä niin kaukana ettei vaaraa olisi, minä olisin jo valmiiksi väsynyt ja saappaanvarteni vielä enemmän täynnä lunta.

Mutta sitä oli vaikea ajatella. Satoi taas lunta; se laskeutui Siriuksen hartioille ja putosi maahan ja minä ajattelin, ettei silläkään hyvin mennyt.

*

8. osa

Minä kuulin sydämenlyöntini hiljaisuuden läpi, ja lopulta se olikin ainoa, jonka kuulin selvästi. Sillä minä en koskaan muistanut paljon täydenkuun öistä, vaikka sehän oli tietysti vain hyvä asia, sillä mitään hyvää muistettavaa minulla olisi tuskin ollutkaan. Viimeinen asia, mikä minun mieleeni aina jäi, oli halkova kipu jossain tietoisuuden ja ruumiin välillä ja se hillitön pelko, joka tuli kun tajunta petti ja viimeisimmäksi ajatuksekseni minä pelkäsin, että sinä yönä lopulta tappaisin jonkun.

Mutta lopulta olivat vain sydämenlyönnit, ja kylmä lumi, vaikken minä ollutkaan varma, tunsinko sen tassuillani vai ihollani vai muistoissani, sillä mitään muuta minä en ympärilläni nähnyt. Ja oli juokseminen, ilma joka täytti minulle vieraat ja silti niin tutut keuhkot, ja täysi kuu taivaalla, siellä missä se kannusti olemaan vain hullumpi, sillä eihän enää ollut mitään menetettävää: niin se väitti ja oli väärässä. Aina oli jotain menetettävää.

Siriuksesta minä en muista mitään niin kuin en juuri mistään muustakaan, sillä enhän minä jälkikäteen muistanut muuta kuin sydämenlyöntini ja juoksemisen ja taivaan ja hulluuden, joka vei minut täysin kunnes lopulta laantui, kun kuu laskeutui alemmas ja aamu alkoi tulla.

”Kuutamo?” Vaikka se kutsumanimi olikin juuri silloin kaikkein pahimmillaan, kun minä makasin lumihangessa ja yritin ymmärtää, olinko jo ihminen vai vielä susi ja mitä minä loppujen lopuksi koskaan olin. Mutta silti Sirius kutsui minua Kuutamoksi niin kuin ei olisi tajunnut nimen ironiaa ollenkaan, ja tarttui minun olkapäihini ja ravisteli minua. ”Oletko sinä tajuissasi?

En ehkä ollut, mutta hänen äänensä viimeistään tunkeutui tajuntaani ja pakotti minut nousemaan istumaan. Lumi tunkeutui sormieni väliin ja sai ne palelemaan, mutta minä olin sentään iloinen, että Sirius oli tuonut huovan mukanaan ja kietonut sen minun ympärilleni, ja niin lumessa makaaminen ei tuntunut aivan yhtä kylmältä.

”Mitä kello on?” minä kysyin, sillä kaikessa hölmöydessään se tuntui olevan sopiva kysymys siihen hetkeen.
”Ei harmainta aavistusta”, Sirius sanoi, ja minun oli helppo nähdä nauru hänen silmistään: hän oli aina pitänyt täydenkuun öistä siinä missä minä vihasin niitä. Nytkin hän seisoi minun yläpuolellani lumessa ja näytti ainoastaan energiseltä ja valmiilta juoksemaan vielä lisää, vaikka minä kyllä huomasin raottuvine silmineni, että hän piteli kättään niin kuin siihen sattuisi.

”Mikä sinun kättäsi vaivaa?” minä kysyin, vaikka tiesin varsin hyvin, mikä sitä vaivasi.
Hänen kasvonsa kalpenivat; hän oli kai luottanut siihen, etten minä huomaisi. Sitten hän kääntyi niin, että käsi jäi hänen toiselle puolelleen. Minun teki mieli hukuttaa kasvoni käsiini, mutta päätin, että lumessa makaaminen pelkkä viltti ympärillä oli jo itsessään ihan tarpeeksi nöyryyttävää.
”Sirius”, minä mutisin, ”anteeksi, minä – ”
”Hemmetti, minkäs sinä sille mahdat”, hän puuskahti eikä antanut minun puhua loppuun. ”Eikä se edes ole pahasti kipeä.”
”Minun ei olisi pitänyt suostua tähän.”
”En minä kysynyt sinulta lupaa”, hän virnuili ja yritti olla koskematta käteensä, sillä tiesi miten minä etsin merkkejä kivusta hänen kasvoiltaan. ”Anna jo periksi, Kuutamo.”

Minä annoin. Kai se oli hänen ongelmansa, jos hän ei piitannut kipeästä kädestään, ja jossain mielessäni minä aloin jo tajuta, että me olimme molemmat hengissä ja sitäkin minä olin jossain vaiheessa epäillyt.
”Mitä nyt?” minä kysyin ja kömmin seisomaan. Hän heitti minulle kenkäni. ”Me olemme kai edelleen aika hiton kaukana metsässä, enkä minä ole aivan – ”
”Emme me ole kovinkaan kaukana”, keskeytti Sirius. ”Minä ikään kuin tönin sinua teille päin… Ettei olisi niin pitkä matka kävellä takaisin.”
Minä en sanonut mitään siitä, miten vaarallista olisi saattanut olla tulla lähemmäs asutusta, sillä loppujen lopuksihan minun kotinikin oli aika korvessa ja niin mekin olimme yhä. Ja minulla oli kylmä.

Sirius vilkuili minua uteliaana. ”Kuule, minkä takia tuo homma ei toimi niin kuin animaageilla? Eivät minun vaatteeni mihinkään katoa – ”
”Eivät ne katoa vaan menevät rikki muuttumisessa”, minä ärähdin, sillä minua kiusasi hänen kyselynsä. ”Teikäläisillä on ihan eri juttu. Te päätätte itse, milloin muututte.”
”Mielenkiintoista”, hän sanoi, mutta minä näin kyllä, että hän sanoi sen vain ärsyttääkseen minua: hänestä oli aina hauska huomata, miten hänen puheenaiheensa kiusasivat minua. ”Hyvä että sinä aloit puhua viltin mukaan ottamisesta – ”
”Älä viitsi!”
”No onhan se hyvä”, hän puolustautui loukkaantuneella äänensävyllä, mutta hänen silmänsä nauroivat.

Me kävelimme vaitonaisina eteenpäin, sillä minun jalkojani painoi ja lihaksiani särki ja tiesin, että Siriuksen käsi oli kipeä ja sekin häiritsi, vaikka eihän hän sillä kävellyt. Ehkä me olimme liian väsyneitä puhumaan tai ehkä emme tienneet mistä puhua. Minä aloin jo muistaa, mistä me olimme ennen kuun nousua keskustelleet: siitä, kuvittelimmeko me sen kaiken, vaikkemme sille antaneetkaan nimeä. Emmekä kuvitelleet.

Siriuksen otsa oli mietteliäästi rypyssä, ja se oli minusta kummallista, sillä tuntui vieraalta uskoa hänen ajattelevan jotain ja siksi olevan hiljaa. Mutta niin se kai oli, sillä mitä muuta syytäkään hänellä olisi ollut olla vaiti? Hän näytti melkein huolestuneelta, niin kuin olisi lopultakin uskaltanut tajuta, miten huonosti asiat olivat.

”Huonosti?” hän nauroi minulle, kun sanoin sen ääneen ihan vain rikkoakseni hiljaisuuden, sillä se oli jo alkanut kuulostaa liian äänekkäältä. ”Sinä olet vaan pessimisti.”
Minä suivaannuin. ”Miten niin asiat eivät ole huonosti? Hemmetti, minun vanhempani ovat kuolleet ja niin ovat Jamesinkin, ja sinut on heitetty ulos kotoa – ”
”Minä lähdin itse!”
” – ja sekin on oikeastaan tämän kaiken vika, kun asiat ovat niin kurjasti”, minä jatkoin. ”Ja Voldemort. Etkö sinä tajua, että kun me keväällä pääsemme koulusta, kaikki on vielä huonommin? Meillä pitäisi olla koko elämä edessämme, ja ihmisiä katoaa ja tapetaan meidän ympäriltämme – ”
”Ei jos se on minusta kiinni”, hän sanoi ja katsoi minua niin kuin haastaessa katsotaan; halusi kai tietää, aikoisinko minä antaa ihmisten kadota tekemättä mitään.

”Anturajalka”, minä sanoin, kun hän odotti yhä. ”Ei se ole niin yksinkertaista.”
Hän nosti leukaansa, sitä ylpeää. ”Kyllä sen pitäisi olla. Minä en aio kuolla ilman tappelua.”
Minä katsoin taivaalle. Aamu oli tosiaan tulossa, en voinut enää nähdä kuuta vaikka tunsin sen painavan jokaista askeltani, vereni olevan sen takia hieman tavallista sakeampaa ja raajojeni raskaammat.
”Minä olisin mieluummin elänyt jonain muuna aikana.”
Hän kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Mutta ei minua oikeastaan edes harmita. Ainakin meillä on jotain tekemistä.”
”Sellaisenako sinä sitä ajattelet?” Minua nauratti. ”Tekemisenä? Kun pitää yrittää estää ihmisiä kuolemasta ja samalla juosta pakoon Voldemortia?”
”Aiotko sinä juosta pakoon?” hän kysyi silmät välähtäen. ”Koska minä en ainakaan juokse. Minä teen mitä täytyy ja sillä selvä – ”
”Miten?” Olin utelias.
”Ryhdyn ehkä auroriksi”, hän sanoi ja minun olisi ollut helppo sanoa hänelle, että se olisi hemmetin vaikeaa hänen sukujuuriensa takia, mutta olin liian hienotunteinen sanoakseni tai uskoin, että hän vain tökkäisi minut lumihankeen ja sitä minä en halunnut, väsynyt kun olin.

”Vai niin”, minä sanoin vastaan pistämisen sijaan.
”Mitä sinä aiot tehdä?” hän kysyi ja kääntyi tuijottamaan minua melkein uteliaana. ”Sitten kun koulu loppuu.”
”Sitä minä yritän koko ajan keksiä”, minä tunnustin ja vilkuilin jalkojani, jotka tarpoivat lunta yhä, vaikkakin tuntuivat hiipuvan hetki hetkeltä. ”Vaikka enhän minä mihinkään kouluun pääse.”
”Sinähän olet hullun hyvä koulussa!”
”Minä olen ihmissusi”, minä sanoin niin kuin se olisi jo voinut unohtua. ”Dumbledore teki poikkeuksen kun otti minut Tylypahkaan, mutta ei kukaan muu tee.”
Hän näytti turhautuneelta. ”Ei sitä voi tietää. Jos sinä näytät todistuksesi – ”
”Hitot yhdestä todistuksesta”, minä nauroin, ”eivät ne siitä välitä. Minä olen aina kummajainen – ”
”Pää kiinni”, hän ärähti ja tuijotti minua, niin kuin se olisi minun vikani; kuin en olisi vain sanonut totuutta tai vähintään sitä, mitä kaikki kuitenkin ajattelivat.

”Aiotko sinä jäädä asumaan Godricin Notkoon?” minä kysyin.
Se huijasi hänet nauramaan. ”Etkö sinä tajua, miten asiat ovat menossa? Minä löisin vaikka vetoa, että Lily ja James menevät naimisiin ja sitten he asuvat siellä – ”
”Sinä voisit asua heidän kanssaan”, minä virnuilin. Hän heitti minun päälleni lunta, mikä oli melko julmaa, koska minulla oli edelleen se pahainen viltti päälläni.
”Ehkä minä ostan oman asunnon”, hän sanoi, ”jos vaan saan jostain rahaa.”
”Minne sinä sitten muuttaisit?”
”Viistokujalle”, hän sanoi niin kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. ”Tuletko mukaan?”

Minä pysähdyin. Hänkin pysähtyi ja sulki auki loksahtaneen suunsa, ja siitä minä tiesin, ettei hän oikeasti ollut tarkoittanut kysymystään niin kuin minä sen kuulin. Mutta me olimme juuri edellisen vuoden lopussa tunnustaneet, ettemme kuvitelleet asioita, ja niin Siriuksen kysymys kaikui minun korvissani kovempana kuin sen olisi pitänyt. Minä yritin kietoutua syvemmälle vilttiin, ja se tietysti nauratti häntä, koska hän luuli että minä pelkäsin taas.

”Älä virnuile”, minä ärähdin, sillä ei minusta ollut kivaa olla melkein alasti.
Hän pyöritteli silmiään eikä tietenkään lopettanut virnuilua, ei ennen kuin hetken kuluttua, kun hänen ajatuksensa palasivat äskettäin puhuttuun. Silloin hän vakavoitui. ”Me voisimme ihan hyvin asua samassa kämpässä. Sinä et kuitenkaan olisi hommaamassa mitään tyttöä sinne.”
Se ei ollut kysymys.
”Sinä voisit ollakin”, minä arvelin ja hän naurahti taas, sitä tuttua haukkuvaa nauruaan.
”Enkä”, hän kielsi. ”Jos se häiritsisi sinua.”
Niin hän katsoi minua silmäkulmastaan, hymyili taas mutta tällä kertaa vain silmillään, ja minun kasvoni synkkenivät kun olisin vain halunnut työntää hänet lumeen mutten jaksanut edes ajatella sellaista, sillä siitä olisi tullut kokonainen lumisota. Enkä minä koskaan sanonut, häiritsisikö se minua vai ei, vaikka me molemmat luulimme tietävämme vastauksen.

*

Talossa oli kylmä, vaikka takassa rätisi edelleen tuli ainakin hiilloksina ja sen oli ollut tarkoitus korjata kylmyys meidän tuloomme mennessä. Minä jätin kengät eteiseen niin kuin kuului ja lähdin paljain jaloin etsimään ensimmäistä vastaantulevaa vaatekaappia. Sirius seurasi minua niin kuin koira ja sitä kai olikin, kun minä päädyin yläkertaan asti ja löysin omasta kaapistani onnekseni kaikki vaatteet, jotka olin sinne jättänyt. Sukulaiset eivät sitten olleet halunneet niitä, vaikka melkein kaikki huonekalut olivat vieneetkin.

”Täällä on muuten aika tyhjää”, sanoi Sirius: ajatteli kai hänkin huonekaluja.
Minä heivasin viltin pois ja etsin sellaista paitaa, joka ei olisi jäänyt pieneksi monta vuotta sitten. ”Niin kai.”
”Missä teidän huonekalunne ovat?”
”Sukulaiset ovat varmaan vieneet niitä.”
”Eivätkö ne ole virallisesti sinun?”
”Minua ei ole tainnut oikein olla olemassa moneen vuoteen”, minä sanoin ja löysin sopivan paidan. ”Haluatko sinä muuten vaihtaa vaatteesi?”

Hän hämmästyi. Aistin hänen virneensä selkäni takana ja minun oli pakko huokaista.
”Jos ne kastuivat metsässä”, minä tarkensin ja pyörittelin silmiäni, vaikka hän ei tietenkään nähnyt sitä, kun olin kerran häneen selin. ”Jos sinä et halua jäätyä märissä vaatteissa.”
”Ei minulla ole kylmä”, hän sanoi ja seurasi, miten yritin vetää liian pieniä farkkuja jalkaani, ennen kuin annoin periksi ja ryhdyin etsimään toisia. ”Sitä paitsi sinun vaatteesi näyttävät vähän pieniltä. Jopa sinulle.”
”Kaikki oikean kokoiset vaatteet ovat Tylypahkassa tai Jamesilla”, minä huomautin ja sain mustien farkkujen vetoketjun kiinni. ”Siinä olisikin ollut selittämistä Jamesille, jos minä olisin ottanut kaikki vaatteenikin mukaan.”
Sirius kohautti olkapäitään. Minä olin nyt pukeissa eikä minun vaatetukseni kai kiinnostanut häntä pätkän vertaa. Ei minuakaan, paitsi ehkä se tosiasia, etten minä loppujen lopuksi ollut löytänyt tarpeeksi oikean kokoisia housuja, mutta sille minä en nyt voinut enää mitään.

”Pitäisikö mennä nukkumaan?” minä kysyin.
Hän räpäytti silmiään. ”Nukuttaako sinua?”
”Suoraan sanottuna nukuttaa”, minä sanoin ja mulkaisin häntä. ”Sinua ei ehkä väsytä juosta ympäri metsiä, mutta minua kyllä – ”
Hän katsoi minua pää kallellaan, niin kuin olisi miettinyt, mikä minä olin kun kerran väsyin sellaisesta. Minä pyörittelin silmiäni hänen oletetuille mietteilleen ja pakenin ikkunan luota, sillä alkava aamu oli alkanut ahdistaa minua ja myös se miten tajusin, että vuosi oli tosiaan vaihtunut.

”Hyvää uutta vuotta, Sirius”, minä sanoin ovenkulmalle.
Hän tuli minun perässäni, kiersi kierreportaat sävyisästi alas ja näytti siltä, kuin olisi tahtonut heittäytyä sohvalle, mutta kaikki sohvat oli viety. Niinpä hän istuutui lattialle niin kuin se olisi ollut aivan normaalia käytöstä, risti jalkansa eteensä ja katsoi sitten minua ihmetellen, miksi minä en tehnyt samoin.
”Mitä sinä aiot?” minä kysyin, sillä minua todella väsytti. ”Istua siinä aamuun asti?”
Hän kohautti olkapäitään. ”Kuutamo, et kai sinä oikeasti halua nukkua?”
”Mitä muuta minun pitäisi haluta?” minä kysyin ja tajusin vasta paljon jälkeenpäin, kuinka vaarallinen sekin kysymys meille oli.
”Ole minun seuranani”, Sirius virnuili. ”Sinä voit nukkua jos huvittaa, mutta älä häivy.”

Minusta se oli niin kummallista kuin kaikki hänen päähänpistonsa yleensäkin, ja silti minä täytin sen siinä missä muutenkin täytin usein hänen päähänpistonsa, jotta voisin haukkua niitä jälkikäteen. Lattia oli kova ja kylmä, vaikka me olimmekin jälleen ajautuneet siihen huoneeseen, missä takka oli. Minä makasin selälläni lattialla ja kuuntelin tulen rätinää, kuinka se yhä tappoi puita vaikka ne olivat jo kaikki muuttuneet melkein hiileksi, enkä edes ollut surullinen.

”Mitä sinä ajattelet?” kysyi Sirius. Minun oli vaikea nähdä hänen kasvojaan, sillä ne nähdäkseni minun olisi pitänyt kääntää niskani hyvin epäluonnolliseen asentoon ja sitä minä en halunnut tehdä. Mutta kuulin taas hieman ilkikurisen pilkkeen hänen äänestään, vaikkakin tällä kertaa vakavampana kuin yleensä; ehkä vakavampana kuin koskaan.
”Tulta”, minä sanoin. ”Miten se tappaa puut eikä edes kadu.”
”Tästä vuodesta tulee omituinen”, hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti tulelta: se hipoi tulevaa kohtaloa, kietoutui sen ympärille ja aikoi pirstoa sen palasiksi, eikä katuisi yhtään. Sellainen Sirius oli, niin erilainen kuin minä.
”Me pääsemme koulusta”, hän lisäsi.
”Sitäkö sinä pidät omituisena?”
”Sitäkin”, hän sanoi ja kääntyi kohti minua niin, ettei minun enää tarvinnut olla kummallisessa asennossa nähdäkseni hänen kasvojaan.

Siellä oli hämärää; totta kai oli, kun tuli kerran oli melkein sammunut emmekä me olleet vaivautuneet laittamaan valoja päälle. Ulkona taivas alkoi olla vaalea niin kuin kuuluikin, olihan melkein aamu, mutta nousevan auringon säteet eivät vielä ulottuneet lainkaan sisälle ja niin me olimme niiltä turvassa, hämärässä.

Sirius tuijotti minua ja näytti melkein surulliselta, niin kuin olisi kerrankin nähnyt sen minkä minä näin aina: meidän epäonnellisuutemme. Hänen leukansa oli vahva ja ylpeä niin kuin aina, samoin ohuen ylähuulen kaarre ja suora nenä, ja ne kaikki olivat Mustia niin kuin hänkin. Mutta hänen silmissään paloi. Minun oli vaikea katsoa häntä mutten päässyt karkuunkaan, ja niin minä makasin lattialla ja tuijotin hänen silmiään ja yritin tulkita niitä.

”Sinä näytät uteliaalta”, hän nauroi ja nosti sormeaan nopeasti kuin se olisi ollut helppoa; pyyhkäisi ylimääräisen ruskean hiussuortuvan pois minun silmieni edestä. Ehkä kiusatakseen minua, ehkä ei.
”Sirius”, minä sanoin, ”naurattaako sinua aina?”
Hän yllättyi, mutta sen näki vain hetken kiristyvästä juonteesta hänen suupielessään; sitten hän oli taas hän itse ja kääntyi pois minusta, antoi katseensa valua ylhäällä odottavaan kattoon ja jäädä sinne. Minä seurasin kuinka hän tuijotti kattoa ja vakavoitui pikkuhiljaa, juonne hänen suupielestään katosi ja minä odotin ihmetellen, aikoiko hän vielä joskus sanoa jotain.
”En tietenkään”, hän sanoi lopulta niin kuin se olisi ollut itsestäänselvyys, kuin sen ajattelemiseen ei olisi mennyt kokonaista minuuttia. ”Vaikutanko minä siltä?”
”Vaikutat.”
”Siksikö sinua pelottaa?”

Ja häntä nauratti taas. Minä päätin loukkaantua ja käänsin siksi selkäni. Olkapääni rusahtivat vasten lattiaa. Sitten Siriuksen sormi painui lapaluitteni väliin ja minun oli suljettava silmäni ihan vain hengittääkseni taas, koska muuten se olisi ollut aivan liian vaikeaa. Ja vaikeaa se oli sittenkin, melkein mahdotonta, vaikka minä tuijotinkin tiiviisti ikkunan läpi vaalentuvaan taivaaseen ja yritin pitää ajatukseni muualla; niin kuin edes olisin voinut onnistua, kun hänen sormensa kulkeutui niskaani ja hiipi ylöspäin, ja minä taistelin kylmiä väreitä vastaan.

Hän mutisi jotain mitä minä en kuullut, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä. Sillä oli aivan tarpeeksi minulle olla paikallaan ja hengittää taas. Hän tuntui tekevän pahaa minun hengittämiselleni aina kun oli liian lähellä, ja niin hän teki vielä monta kertaa senkin jälkeen.

”Sinua ei pelota nyt, vai mitä?” hän kysyi.
”Ei”, minä sanoin ja päätin asioiden menneen jo niin pitkälle, että voisin aivan yhtä hyvin sanoa loputkin. ”Ei se koskaan ole siitä kiinni. En minä sinua pelkää, lähinnä sitä, miten tämä kaikki loppuu.”
Hän hämmästyi; kuulin sen hänen hengityksestään ja tunsin sormista, jotka jähmettyivät niskaani.
”Kuvittelitko sinä, että minä oikeasti pelkäsin sinua?” minä nauroin nyt, joskin hyvin hiljaa ja varovasti. ”Haloo, Sirius. Minä tunnen sinut. Mutta minä olen aina ollut pelkuri, niinhän sinä väitit itsekin.”
”Enkä.”
”Ja olit oikeassa.” Vaikka juuri silloin olikin niin ylitsepääsemättömän vaikea löytää oikeita sanoja tai edes oikeita ajatuksia, sillä jokainen tuntui hukkuneen ja minä olin jäänyt yksin selittämään tunteitani, joita ei ehkä ollut olemassakaan. ”Minua häiritsee tämä maailma. Se että teimme me mitä tahansa, kaikki loppuu kuitenkin huonosti.”

”Niinkö sinä ajattelet?” hän kysyi ja minä jännityin, sillä hänen äänensä oli nyt aavistuksen verran lähempänä minua. ”Että teimme me mitä tahansa, kaikki loppuu huonosti?”
”Kutakuinkin.”
”Mutta sittenhän me oikeasti voisimme tehdä mitä tahansa, jos kaikki loppuu joka tapauksessa huonosti?”
Niin häntä melkein nauratti taas. Minä harmistuin. ”Älä viitsi vitsailla – ”
”En minä vitsaillut”, hän väitti, vaikka juuri sitähän hän teki, ja huokaisi sitten. ”Okei, ehkä vähän. Mutta kun sinä olet niin mahdottoman pessimisti.”
”No sellainen minä vain olen.”
”Ja minun pitäisi niellä se?” Hän kuulosti oikeasti hämmästyneeltä, vaikken voinutkaan olla varma, enhän nähnyt hänen kasvojaan.
”Se on aika lailla totta”, minä väitin ja olisin kääntynyt katsomaan häntä, ellen olisi tiennyt, että hän oli pelottavan lähellä enkä minä uskaltaisi olla kasvot niin lähellä hänen kasvojaan. ”Ajattele sotaa ja kaikkea. Ei mikään voi mennä hyvin.”
”Voipas”, hän väitti. Minä pudistelin päätäni.

”Remus”, hän puuskahti sitten ja hetken minä luulin, että hän todella suuttui, sillä kuulin miten hän kömpi istumaan lattialta. Vaistomaisesti minä käännyin katsomaan häntä, mutta hän ei katsonut takaisin. Hänen kätensä lihakset värisivät hieman ikkunasta tulevassa valossa, niin kuin hän olisi ollut jännittynyt, ja jännityksen saattoi nähdä myös hänen leuastaan ja tyytymättömästä kaarteesta huulissa.
Minä nielaisin.
”Hitto kun minä en jaksaisi kuunnella aina sinun valitustasi”, Sirius sanoi ja veti pitkiä sormiaan hiustensa läpi. ”Ihan niin kuin sinulla ei loppujen lopuksi olisi kaikki hyvin!”
Minä en sanonut mitään. Olisin voinut muistuttaa, miten minulla ei todellakaan ollut kaikki hyvin; miten minä olin minä eikä koskaan tulisi olemaankaan, mutta sehän olisi ollut valitusta ja niinpä pidin suuni kiinni.

Sirius kääntyi katsomaan minua. Minä ihmettelin, missä vaiheessa me olimme lopettaneet hieman sivuun katsomisen ja alkaneet katsoa niin suoraan, sillä hänen katseensa tuntui halkovan minut palasiksi ja pahempaa, määrittelevän minun olemassaoloni tai ottavan sen pois minulta, enkä minä voinut kuin tuijottaa häntä takaisin ja tajuta, että tärisin. Hän tuijotti minua niin kuin ei olisi tiennyt mitä ajatella tai ei olisi osannut päättää, mutta kun minä olin liian heikko tekemään tai sanomaan mitään, elämän jatkaminen jäi hänen osakseen niin kuin aina ja olisihan se pitänyt arvata, mitä hän tekisi.

Minä en hievahtanutkaan. Hänen sormenpäänsä oli karhea, mutta minä en epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi ollut myös ainutlaatuinen – ainakin minä olisin tunnistanut hänet hetkessä, lainkaan epäröimättä, vaikka olisin pitänyt silmäni kiinni. Ja silmäni minä pian painoinkin kiinni, kun hänen sormensa seurasi alahuuleni kaarta ja minua hävetti vapista, mutten voinut muutakaan. Ihmettelin, miten seitsemäntoistavuotiaat yhä vapisivat autioilla lattioilla ja toisaalta mitä muutakaan olisin voinut, sillä ihminen minä olin edelleen ja minä, vaikka kuinka seitsemäntoistavuotias ja siksi aikuinen.

Ehkä aikuinen olisi osannut ajatella kirkkaammin; minä en osannut enkä kai osaa vieläkään. Sirius ei sanonut mitään pitkään aikaan, mutta ei myöskään vetäytynyt kauemmas, antoi vain sormensa liukua alas minun leukaani ja kaulaani ja piirtää kuvioita rintakehälleni, mutta mitä kuvioita, sitä minä en tiennyt eikä hän suostunut myöhemmin kertomaan. Enkä minä niitä kuvioita ajatellut, en, vaan häntä ja sitä miten asioiden ehkä saattoi antaa kerrankin mennä niin kuin menisivät, vaikka kaikki ehkä sortuisikin.

Lopulta Siriuksen käsi katosi ja hetken minä luulin hänen vetäytyneen kauemmas; säikähdin niin kuin säikähdetään kun pelätään, että on menetetty jotain korvaamattoman tärkeää. Silmäni räpsähtivät auki ja taas saman tien kiinni, kun tajusin, ettei hän ollut missään muualla kuin aivan minun edessäni, ja että hänen silmissään paistoi hyvin siriusmainen, omahyväinen virne, vaikka huulet olivat täysin vakavat. Minä puristin käteni lattiaan mutta annoin varmuuteni liukua pois, kun hän ravisteli minua olkapäistä ja veti sitten eteenpäin: lähemmäs häntä. Minä pidin silmäni kiinni ja koetin hengittää, mutta hänen käsivartensa olivat lujat ja vahvat ja ne vetivät minut liian lähelle, ja niin minä annoin leukani pudota ja nojasin vasten hänen rintaansa, niin kuin en olisi mitään muuta tehnytkään.

”Hyvä”, sanoi Sirius niin kuin minä olisin ollut koira, vaikka hänhän se koira oli. ”Vieläkö sinua pelottaa?”
Mutta hänen äänensä ei nauranut, ei vähääkään, ja minusta tuntui, että myös hän oli hetkeksi kadottanut kyvyn hengittää.
”Ei”, minä sanoin äänellä, jota ei olisi voinut edes leikillään kutsua vahvaksi. ”Et sinä pystyisi pelottamaan minua.”
”Mutta kai sinä sentään kuvittelet, että kaikki edelleen päättyy huonosti?” hän sanoi ja minä kuulin kyllä, että se oli olevinaan vitsi, mutta ei siinä aivan onnistunut: Siriuksen äänessä oli terä, joka kertoi hänen olevan melkein huolestunut minun vastauksestani.
”Ehkä”, minä sanoin. ”Mutta minä en oikeastaan… välitä.”

En kuullut hänen nauravan, vaikka olin melkein odottanut sitä; nauramisen sijaan hän hymyili hämärään ja sen minä tunsin jokaisessa solussani, vaikken nähnyt hänen hymyään, kun silmäni yhä olivat kiinni tai vähintään lattiaan suunnatut. Sillä vaikka minä sanoin mitä tahansa, totta kai minä uskoin, että kaikki loppuisi huonosti, niin kuin oli määrätty tapahtumaan ja niin kuin oli tapahduttava, koska muuten me emme olisi olleet me.

Mutta se ei tarkoittanut, että olisin voinut täysin uskoa meidän epäonnellisuuteemme silloin, kun unohdin istua oman tasapainoni varassa ja nojasin häntä vasten vahingossa hieman liian lujaa; tai en ehkä vahingossa, mutta sitä minä en koskaan tunnustaisi, ja hän veti minut mukanaan kun kaatui lattialle. Kuu paistoi hänen hiuksiinsa ja minä avasin lopulta silmäni vain tajutakseni, että hänen silmänsä olivat pelottavan onnelliset ja varmat meidän tulevaisuudestamme, vaikka minun eivät koskaan.

Lattia oli kova mutta ei enää kylmä; minä kuulin Siriuksen sydämenlyönnit siinä missä omanikin ja tunsin tuulen, joka heitteli meitä hetken vain valmiina karkaamaan taas jonnekin kauas. Minne tuuli meni, sitä minä en saanut tietää silloin enkä koskaan myöhemminkään, mutta me jäimme sinne, lattiallemme, ja kun nouseva aurinko lopulta tavoitti meidät, minun oli hyvä nauraa pää hänen olkapäätään vasten.

*

Epilogi

Tuolit kolisivat lattiaa vasten täydessä epäjärjestyksessä, vaikka Molly oli yrittänyt jo viikkoja saada niitä käyttäytymään. ”Se on vain tämä talo”, minulla oli tapana sanoa ja hymähtää sanojeni päätteeksi, vain tämä talo eikä mitään vakavampaa, ja Molly uskoi mutta minä en koskaan. Sillä minun päälleni seinät tuntuivat kaatuvan joka tapauksessa, vaikka olisinkin väittänyt niiden olevan ”vain tämä talo”.

Sirius väitti, että pahinta hänelle oli olla Kalmanhanaukiolla loukussa jälleen, kun hän oli kerran jo kuvitellut päässeensä sieltä pois ikuisiksi ajoiksi, ja kun minä joskus sattumalta katsoin hänen silmiinsä, tiesin, että hän oli oikeassa. Hän ei voinut kuvitella mitään pahempaa kuin olla taas sidottu sukuunsa ja juuriinsa, vaikka kaikki hänen lähisukulaisensa olivat kuolleet kauan sitten ja me teimme töitä saadaksemme hänen serkkunsakin kiinni ja Azkabaniin.

Sieltä hän oli tullut; Sirius, ei serkku, tai itse asiassa serkkukin, sillä Bellatrix oli paennut vankilasta monen vuoden jälkeen ja vei nyt suuren palan meidän huomiotamme, hänhän oli tärkeä kuolonsyöjä. Sirius ei ollut, vaikka minulta kesti monta pitkää yötä tajuta se. Kun minä olin ensin vuosikausia laittanut itseäni uskomaan, että se oli ollut valhetta kaikki ja Sirius oli todellisuudessa kääntynyt meitä vastaan jo varhain, minun oli hänen palattuaan tavattoman vaikea uskoa olleeni väärässä.

Siihen saakka Sirius kuvitteli minun todella unohtaneen hänet tai vähintäänkin pettyneen häneen, ja sitä minä olinkin ollut: pettynyt, en koskaan unohtanut. Kun Feeniksin kilta alkoi pitää Kalmanhanaukio kahtatoista päämajanaan ja minä vietin ensimmäiset yöni sen kaatuvien seinien alla, nojasin ikkunaan ja yritin ajatella, minä en ajatellut muuta kuin Siriusta ja itseäni. Sillä minun oli tavattoman vaikea ymmärtää, miten olin antanut itseni uskoa hänen pettäneen meidät ja minkä takia puolet minusta uskoi niin yhä.

Näin loukkaantumisen hänen silmistään, näin sen silloinkin, kun hän ärähti Dumbledorelle kuinka paha hänen oli olla siinä talossa. Näin sen, kun hän väisti minut käytävässä tai keittiössä tai lähti huoneesta kun minä tulin, mutta hän itse ei koskaan pysähtynyt tarpeeksi pitkäksi aikaa katsoakseen minua silmiin. Se oli vain hyvä, sillä minä vapisin, ja olin harvoin näyttänyt mielelläni heikkouttani.

Siriuksen olisi pitänyt tajuta aivan siinä missä minun olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän olisi voinut pettää meitä ja tappaa Jamesia. Sirius oli aivan yhtä sokea kuin minäkin, vaikka hänelle se olikin helpompi antaa anteeksi, sillä hänhän oli nuollut haavojaan monta pitkää vuotta Azkabanissa ja minä olin sen ajan paennut kaikkea mahdollista, itseäni ennen kaikkea, uskonut ainoan minulle jäljellä olleen ihmisen pettäneen meidät. Kuinka paljon onnellisempi minä olinkaan ollut kuin hän!

Hän ei uskonut minun onnellisuuteeni. Se oli kai jotain mitä minä olin vuosia aiemmin yrittänyt hänelle opettaa, mutta hän oppi sen vasta kun tajusi, mitä se merkitsi. Kun minulta kesti monta riipivän pitkää päivää pystyä katsomaan häntä silmiin, vaikka hän olisi mieluiten katsonut heti.
”Sinä olet sellainen”, hän sanoi nojaten heikentyneillä käsivarsillaan Mustien vanhaan lipastoon ja tuijottaessaan kauas minusta. ”Onneton.”
Minä nyökkäsin, vaikka silloin tuntuikin yksinomaan kummalliselta ja lapselliselta sanoa se ääneen, niin totta kuin se olikin. Sillä eivät aikuiset ihmiset enää uskoneet kohtaloihin tai epäonnellisuuteen, ja silti juuri sitä me olimme. Viimeistä henkäystämme myöten.

”Anteeksi”, minä sanoin ja ihmettelin, kuinka joskus aiemmin ne sanat olivat olleet helpot lausua ja nyt ne olivat melkein mahdottomat. ”Minun olisi pitänyt luottaa sinuun.”
”Älä viitsi.” Hän kuulosti väsyneeltä, niin kuin jokainen Azkabanin vuosi olisi painanut hänen harteitaan ja niin kai painoikin, sillä ne olivat koko ajan hivenen kumarassa. ”Eihän kukaan luottanut. Minkä takia sinun olisi pitänyt olla yhtään parempi?”
”Se näytti kaikki selvältä”, minä sanoin kuin olisin sillä voinut ratkaista kaiken: muistuttamalla, kuinka olin ollut sokea.
Hän nauroi, mutta ei enää omaa nauruaan, sillä se oli kadonnut jonnekin Azkabanin ja epäluottamuksen väille. Nyt Siriuksen nauru oli haukkuvaa yhä, mutta se haukkui katkeraksi ja teki minut vain surulliseksi, niin kuin minä en olisi ollut sitä muutenkin.

”Totta kai se näytti selvältä”, hän mutisi verhoille, jotka liikahtelivat huoneen toisella puolella ja olisivat saaneet Mollyn epäilemään, että jokin oli piiloutunut niihin, sillä se talo totta vie oli kummallinen. ”Peter pisti sen näyttämään selvältä.”
Minä en sanonut mitään. Hänen äänensä kaikui pettymystä ja niin minunkin olisi kaikunut, jos olisin puhunut ääneen. Mutta jälkikäteen oli kovin helppo olla viisas ja pitää itseään typeränä siksi, ettei ollut nähnyt mitä meillä ehkä oli ollut silmiemme edessä, kun totuus oli tuntunut olevan paljon lähempänä ja helposti nähtävissä, ja niin minä pidin suuni kiinni. Sillä keneen minä olisin ollut pettynyt, jos en itseeni?

”Minä en olisi koskaan uskonut, että kilta pistettäisiin vielä pystyyn”, sanoi Sirius otsa rypistyen. ”Toisaalta enhän minä ollut paikalla silloinkaan, kun se lopetettiin…”
Ei, sillä silloin hän oli jo ollut Azkabanissa, ja sen ajatteleminenkin laittoi minut tukeutumaan nahkasohvaan vain pysyäkseni pystyssä.
”Tämä kerta loppuu paremmin”, minä sanoin.

Hän kääntyi katsomaan minua ja minä astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin; niin vähän minä olin hänen katsettaan oppinut sietämään niinä kaikkina vuosina, jotka hän oli ollut poissa ja minä myös. Edelleen hänen katseensa oli vaikea kestää ja niin minä peräydyin, mutta hän tuijotti minua yhä ja hetken hänen silmänsä näyttivät samalta kuin joskus kauan sitten minun kotini lattialla: harmailta ja uteliailta, Siriukselta.

Häntä nauratti.

”Mitä minä sanoin?” minä kysyin, sillä enhän minä ymmärtänyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa että se laittaisi hänet nauramaan kaiken tämän keskellä.
”Sinä väitit, että tämä kerta loppuu paremmin”, hän sanoi ja vaikka nauru hänen äänessään oli yhä aavistuksen verran katkeruutta niin kuin kohoava suupielikin, se melkein kuulosti häneltä.
”Mitä siitä?” minä kysyin enkä lainkaan tajunnut, mikä laittoi hänet pudistelemaan päätään itsekseen ja heittelemään hiuksia taaksepäin; hänen hiuksensa olivat kasvaneet Azkabanissa ja roikkuivat nyt yli olkapäiden näyttäen lähinnä kuolleilta. Ja mustilta. Niin Mustilta kuin hänkin.

Siriuksen hymy sammui melkein kokonaan mutta ei aivan, sillä pieni palanen sitä jäi hänen harmaisiin silmiinsä ja kiusaisi minua vielä pitkään. Sillä kun Sirius hymyili, minä olin aina astetta kokonaisempi, ja minä en ollut vuosiin ollut niin kokonainen kuin nyt, vaikka kaikki olikin melkoisen pielessä yhä.

”Sinun ei pitänyt uskoa parempiin loppuihin”, hän sanoi ja kuulosti niin omahyväiseltä, että minun oli helppo kuvitella sen olevan hän. ”Sinä sanoit, että kaikki päättyy huonosti. Muistatko?”

Minä en muistanut.

*

A/N: The end. Palaute olisi kivaa!

[Siralmas]

Aa saakeli, tuli kyyneleet silmiin.

Sun teksti on jotenkin niin mielettömän tunnepitoista ja niin täynnä kuvailua, Remus sopii kertojaksi tosi hyvin. Siriuksella samanlainen kerrontatapa ei olisi tehnyt samanlaista vaikutusta, Remus on paljon synkempi, vaikkakin he molemmat ovat menettäneet jotain. Sirius on tässä täynnä sitä nuoruudenuhoa ja voimaa ja haluaa uskoa parempaan huomiseen.

”Ehkä”, minä sanoin. ”Mutta minä en oikeastaan… välitä.”

Tää teksti on täynnä ihania lauseita ja muita, mutta tämä lause oli jotenkin. Remus, se uskalsi olla kerrankin välittämättä.

[Sinu]

Olet saanut minut yhtä hämmentyneeksi kuin Remus oli...
Aluksi hieman ahdisti se kuinka epävarmalta kaikki vaikutti, ja se on luultavasti sitä hahmoon ja tarinaan samaistumista. Onneksi olkoon siis, veit minut täysin mennessäsi!

Kuten tässä on jo tullut kommenttia, kirjoitat taitavasti. Se on jotenkin sujuvaa ja näppärää. Virkkeet ovat pitkiä, mutteivät vaikeasti ymmärrettäviä. Sait sujautettua oikeita helmiä tekstiin kielikuvillasi ja yksinkertaisin elein (mainittakoot nyt Remuksen ajatukset hänestä kukkana/rikkaruohona ja hänen istumisensa ikkunalaudalla).

Seikka, joka vangitsi minut lukemaan tämän, oli tämän eteneminen. Rakastuminen ei tapahtunut hetkessä, vaikka mustankipeyttä olikin ilmassa jo aikaisemmin. Rakastuminen vaatii aikaa ja ajatuksia; tässä tapauksessa tuplasti, koska kysessä on oma kaveri. Se ei ole se, että kun asia todetaan, se tunnustetaan ja toinen tuntee heti automaattisesti samoin ja sitten vaihtetaan suudelmia ym. Minusta tämän tarinan teki herkäksi juuri tuo toisen oman tilan arvostaminen. Ei tultu heti ihoon kiinni, vaan odoteltiin ja tunnusteltiin toisen ajatuksia.
Mitä hahmoihin tulee... Remus oli kyllä paikoitain hyvin ärsyttävä ja alussa tämä meinasi jäädä minulta ns. hyllylle, koska säikähdin, että Remus vaan angstaa koko ajan. Pian sain kuitenkin huomata (riemukseni), että tätä ei oikein voi laskea kunnon angstiksi. Se oli hienovaraista ajatusvirtaa, jossa tuli epätoivon hetkiä, mutta ei häiritsevässä mielessä. Kun Remusta ahdisti, minua (lukijaa) ahdisti. Siihen vain muodostui selvä linkki. Pisteet vielä erityisesti lopusta ja Remuksen myönnytyksestä. Loppu vapauttaa myös lukijan Remuksen tuntemuksista. Tuntuu, että nyt on hyvä (vaikka asiat ovatkin vielä remonttia vaille) ja uskaltaa taas päästää Remuksen jatkamaan itsenäisesti. Hän on saanut sen jonkin, jonka toivoo hänen säilyttävänsä lopun elämäänsä.
Sirius taas... Minä voin kuvitella hänet leikkimässä toiveikkaiden tyttöjen kanssa. Pientä piiritystä ja jännitystä, ilman minkäänlaista sitoutumisen halua. Kaikkien tavoittelema tähti, joka tuntuu olevan silti liian kaukana kaikkia kurkoittajia... Kunnes tähti eräänä päivänä näkee pelokkaan pojan joka tyytyy vain katselemaan, eikä yritä tavoittaa. Awww... Sirius on se rohkea ja kärsivällinen, mutta samalla kärsimätön ja pelokas sisällään. Kuvasit hänet niin loistavasti, että paremmaksi on vaikea panna. Tykkään lukea hulvattomasta Siriuksesta, mutta eihän kukaan voi olla sellainen tuollaisessa tilanteessa. Tuli vain olo, että Sirius olisi juuri tuollainen jos ei ole kujeileva ja hulvaton. Mikään ei voi sammuttaa sitä kipinää hänessä. Loppu oli hänen kohdaltaan vähän kiikun kaakun, mutta oli helpottava tietää, ettei kaikki ole muuttunut ja kuollut, vaikka kamalaa on ollutkin. Nyt tuntuu kuin 12 vuotta olisivat lopullisesti hioneet nuo kaksi toisilleen sopiviksi.

Heh... Tulipa paljon tekstiä siitä "miltä tuntui lukiessa", mutta kommenttilaji se kait on tämäkin. Tähän tekstiin piti varata hyvin aikaa ja lukea se ajatuksella, jotta siitä saa kaiken irti, mutta se kannatti. Kiitos kamalsti tästä!

[rokyo_san]

  Haaa voi että!
Tämä on ensimmäinen ficci, jonka täällä luin, hain ihan randomisti Siriuksesta ja Remuksesta kertovaa ficciä...
Tämä oli AIVAN loistava! Tosi harvoin on vain PAKKO lukea ja lukea eikä voi jättää kesken missään nimessä.
Sinulla on aivan ihana tapa kirjoittaa!
Siistiä, kuinka hyvin kirjoitit "Remuksen pään sisällä". 
Tämä ficci oli jotain aivan mahtavaa ja vaikka tavallaan mitään surullista ei tapahtunut, aloin melkein itkemään monta kertaa.
Jatka samaa rataa!

[Satsu]

Onneksi olkoon, sait minut itkemään.

Tämä oli niin.. loistava ficci. Niin tunnepitoinen ja suloisen synkeä.
En osaa sanoa mitään rakentavaa, olen ollut aina surkea siinä asiassa.
Voin sanoa suoraan että tämä oli yksi parhaimmista S/R ficeistä joita olen täällä lukenut (ja niitä olen lukenut jo paljon <3). Rakastan kirjoitustapaasi todella paljon.

En voi muuta, kuin kiittää ja kumartaa että olet kirjoittanut näin ihanan tarinan meitä lukijoita ilahduttamaan (ja myös itkettämään ).

Minä en koskaan miettinyt, miltä tuntui olla tyttö Siriuksen käsissä; jäin aivan tarpeeksi loukkuun siihen, miltä tuntui olla minä. Sillä se ei tuntunut pahalta, ei niin pahalta kuin olisi voinut olettaa, kun hän sulki sormensa minun hiuksiini ja kuulin hänen nauravan niiden pörröisyydelle, mutta ei kauaa. Lumi satoi suoraan kasvoilleni ja suli niille märkänä ja todellisena, kun hänen sormensa eksyi leukani alle ja pakotti minut kohottamaan katseeni päin taivasta, jota en nähnyt, sillä silmäni olivat kiinni.

Rakastan tuota kohtaa.

~Satsu~

[onetoysoldier]

Mä en yllättävää kyllä itkenyt. Mä jopa ehkä vähän tylsistyin. Yleensä kaikki Sirius/Remus ficit on ollu semmosia hauskoja, elämäniloisia tekstejä. Tää nyt oli vähän... tyhjä?

Siis okei, aloin lukemaan mielenkiinnolla, mutta sitten se kokoaikainen masennus jotenkin vaan veti tän tylsäksi. Kaikki ajatukset oli kuvattu hyvin ja tunteetkin osasit tuoda erinomaisesti esille ja tätä rataa mutta tää ficci olis mun mielestä kuulunut enemmän noihin angstiosioihin, koska tässä oli enemmänkin semmosta piiloromance/fluffy kun mitään todellisia tekoja. Ja siis tottakai R/S parituksesta angstiakin saa kirjoittaa, mutta kyllä mä olisin kaivannut vähän jotain piristystä. Ja tää oli myös ehkä hiukan sekava joissain kohdin, kun sitä kuvailua oli tungettu ehkä ylimaallisesti. Niitä henkeviä lauseita olis voinut vähentää, niin tekstistä olis tullut jollain tavalla kolkompaa, mikä olisi taas sopinut tähän ficciin paremmin.

Jotenkin tälläset tunnelmalliset on aina iskenyt, mutta tää ei oikein. Käsiala oli kuitenkin hyvää, että tekniseltä puolelta erinomainen! =)

[Fidea]

oi mahtavaa ! tää oli erilainen, tällästä mä oon alitajunnassa halunnutkin 8')
tykkäsin hirmuisesti :p remus oli täs niin ihana, jotenki tuli ihan minä itse mieleen remuksesta o:
kyynelehdin myös jaja kaikkea 8') voin vaan sanoa että aww ♥

~Fidea

[annie92]

oon aivan sanaton!!! en voi sanoa muuta kun, AIVAN IHANA!!<3