Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]

[Jassminadara]

Jes! Taas uusi luku.
Edelleen pidän paljon tekstistäsi, sen hahmoista ja tavastasi kirjoittaa. Tässähän on sellainen hyvin romaanimainen tyyli, toisin kuin joissain muissa ficeissäsi, mutta tämäkin on vain hyvä.

Tuli mieleen tuossa lukiessani, että Marie vaikuttaa sellaiselta kirjoittajan ruumiillistumalta tekstissään. Vähän kuin tekstiin ujutetulta kirjoittajalta, joka käy pelastamassa tilanteen aina kun ne tekstin johtohahmot alkavat käyttäytyä holtittomasti ja liian omituisesti. Kuten kun Kacey on vihainen Remukselle, ja vaikuttaa siltä kuin he voisivat vetää tästä jonkun riidan, niin Marie käy juttelemassa Kaceylle ja saa kaiken menemään taas hyvin. Vaikutelmaani lisää Marien paritus yksinäisten jatko-osassa 
No joo, laitteleppas taas pian jatkoa!

[Werewolfie]

Piti käyä viel uuestaan kommaa... et WAU! Siis oot mahtava kirjotaa nä luvut on upeita!! Onko Dumppiksel ja Minerval suhde? Uuu mielenkiintoista... Jatkoo tai muuten *virnistää ovelasti*

[lurikko]

A/N: Werewolfie, kiitoksia! Hmm, ajatus Dumbledoresta ja McGarmiwasta ja heidän lämpimistä väleistään on jotenkin juuttunut minun päähäni jo kauan sitten, enkä oikein saa sitä aivan pois, vaikka nykyään taidan kuitenkin uskoa kiltisti heidän olleen pelkästään läheisiä ystäviä

Jassminarada, kiitos Et taida olla ihan ensimmäinen lukija, joka on vihjannut Marieen kirjoittajan ruumiillistumana tekstissä, ja myönnän kyllä, että sellaiseltahan Marien rooli tässä vähän kuulostaa. Täytyy kyllä silti tunnustaa, ettei Marie puhu minun suullani eikä muistuta minua sen enempää kuin toisetkaan hahmot... Jotenkin Marien rooli on vain muodostunut tuollaiseksi, että hän laukoo aika paljon omia mielipiteitään ja filosofoi ja sotkeutuu muiden asioihin

*

OSA 31

Adrianne näytti hämmästyneeltä. Se ei ollut yhtään yllättävää, sillä vaikka he olivatkin tunteneet toisensa jo monta viikkoa ja tehneet sinä aikana paljon asioita yhdessä – yleensä opiskelleet kirjastossa tai käyneet kävelyillä – Peter ei sentään vielä tähän mennessä ollut tullut korpinkynsien oleskeluhuoneen luo hakemaan Adriannea. Ei ainakaan tähän mennessä.
”Marie sanoi, että sinulla olisi asiaa”, ilmoitti Adrianne ja työnsi kätensä kaapunsa taskuihin hieman hämmentyneen näköisenä.
Peter tuijotti tyttöä. Tämän kasvot olivat kapeat ja vaaleat niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa Adriannen ohuet huulet olivat kaartuneet mietteliääseen ja odottavaan hymyyn. Sitten Adrianne räpäytti silmiään. Peter tajusi tuijottavansa toista ja siirsi katseensa omiin kenkiinsä, jotka naputtivat hermostuneina käytävän lattiaa.
”Tuota noin”, hän sanoi, ”ei varsinaisesti, mutta minä halusin… no, jutella.”
”Ai”, sanoi Adrianne ja näytti entistä hämmentyneemmältä. ”Jostain erityisestä asiasta?”
”Tavallaan”, Peter myönsi tuntien olonsa melkoisen kiusaantuneeksi. ”Minä kuulin viime viikolla erään keskustelun vahingossa ja se on ikään kuin vaivannut minua…”
Adriannen otsa rypistyi. ”Millaisen keskustelun?”
”Kalkaros, Avery ja Rosier puhuivat sinusta”, Peter täräytti ja näki kyllä, miten Adriannen kasvot kalpenivat. ”Minusta kuulosti siltä, kuin sinulla olisi jotain ongelmia heidän kanssaan.”
Se oli melkein totta. Kalkaros oli arvellut Adriannen olevan ihastunut Rosieriin, mutta sitä Peter ei sentään voinut sanoa suoraan tytölle. Ei, vaikka lause kummittelikin yhä hänen mielessään.
 Toisaalta oli hyvä, ettei hän ryhtynyt puhumaan ihastumisesta, sillä jo pelkkä ”ongelmia heidän kanssaan” –vihjaus näytti saavan Adriannen varsin vaiteliaaksi. Tyttö vilkuili kaikkialle muualle paitsi Peteriin ja nipisti suunsa hyvin tiukaksi viiruksi.
”Adrianne?” Peter kysyi hetken kuluttua varovaisella äänellä, kun tyttö ei sanonut mitään.
”Mitä?” Adrianne kivahti.
Peter astui askeleen taaksepäin järkyttyneenä. Adrianne suuttui harvoin, eikä ollut vielä ikinä suuttunut Peterille. Onneksi tytön kasvot kuitenkin kääntyivät nopeasti hieman väsyneeseen hymyyn ja tämä ravisteli päätään surullisesti.
”Anteeksi, ei olisi pitänyt kuulostaa noin vihaiselta”, Adrianne huokaisi ja sai Peterinkin melkein huokaisemaan helpotuksesta.
”Ei se mitään”, sanoi Peter. ”Tuota noin, mitä sinä oikein – ”
”Minä en mielelläni puhuisi tästä aiheesta”, Adrianne keskeytti Peterin varovaisen kysymyksen. ”Suoraan sanoen minä en taida puhua siitä ollenkaan. Ei se ole mitään vakavaa, Peter, vain pieniä erimielisyyksiä – ”
”Minä olen aina kuvitellut, että sinä ja Rosier olette ihan hyvissä väleissä”, sanoi Peter, vaikka sen sanominen saikin hänet ajattelemaan noita kahta jossain hämärässä nurkassa, ja SE ajatus taas sai hänet melkein oksentamaan. ”No, hän nyt saattaa tietysti olla melkoinen luupää, mutta niinhän hän on kaikille – ”
”Minä tiedän kyllä, että sinä ja Evan ette pidä toisistanne”, Adrianne muistutti hieman kuivasti, ”siitä ei tarvitse jauhaa koko ajan.”
Peter nyökkäsi. Hän olisi halunnut jatkaa aiheesta, saada Adriannen todella kertomaan, mitä oli tapahtumassa, mutta hän ei uskaltanut yrittää. Tyttö olisi kuitenkin suuttunut hänelle taas ja sitä hän ei halunnut, ei missään tapauksessa. Niinpä hän vain oli hiljaa ja keinahteli jalalta toiselle miettiessään, mitä ihmettä voisi sanoa.
 Lopulta Adrianne rikkoi vaivaantuneen hiljaisuuden.
”Ei viitsitä puhua tästä aiheesta”, tyttö pyysi ja astui hieman lähemmäs Peteriä. ”Minä en ole nähnyt sinua pariin päivään, enkä suoraan sanottuna haluaisi käyttää tätä aikaa riitelemiseen – ”
”En minäkään”, Peter sanoi nopeasti. ”Puhutaan jostain muusta.”
”Hyvä”, sanoi Adrianne ja hymyili. ”Mitä sinä haluat joululahjaksi?”
Sitä puheenaihetta Peter ei ollut odottanut. ”Joululahjaksi?”
”Niin”, Adrianne vahvisti. ”Tiedäthän joulun? Se on juhla, joka tulee kohta, joulukuusia ja –koristeita, ja lahjoja - ”
”Kyllä minä joulun tiedän”, Peter sanoi heti. ”Minä vain…”
”Et aikonut ostaa minulle joululahjaa?” Adriannen kasvoilla leikki muka hyvin tyrmistynyt ilme, mutta Peter näki hymyn sen läpi. ”Senkin sika – ”
”Ai nyt minä olen jo sika?” Peter virnisti. ”Älä sure, minä kyllä hommaan sinulle joululahjan.”
”Ei tuliviskiä”, Adrianne ilmoitti. ”Minä olen kuullut, että sinulla ja muilla Kelmeillä on melkoisen toimivat suhteet sen saamiseksi, mutta suoraan sanottuna minä en ole ikinä liiemmin kiinnostunut juomisesta.”
”Minä keksin jotain muuta”, Peter lupasi.
”Hyvä”, Adrianne hymyili. ”No niin, mitä sinä haluat minulta?”
Mitäkö Peter halusi? Aivan ensimmäiseksi hän olisi halunnut halata Adriannea, sulkea tämän hoikan vartalon syliinsä ja tuntea, miten tyttö nojautuisi häntä vasten. Hän olisi halunnut kuulla Adriannen suusta samat sanat, jotka auttamatta pyörivät hänen omassa mielessään, tietää, että tyttö piti hänestä yhtä paljon kuin hän tytöstä –
”Mitä sinä mietit?” Adrianne kysyi kulmat rypyssä.
”En mitään”, Peter sanoi nopeasti ja virnisti. ”Ei minulla ole mitään erikoista toivetta. Mikä vain kelpaa.”
”Minä ostan sinulle puoliksi syödyn suklaasammakon”, Adrianne ilmoitti hyvin tyytyväisenä itseensä.
Peter tönäisi tyttöä muka hyvinkin loukkaantuneena, ja tämä purskahti iloiseen nauruun. Hetken kuluttua he nojasivat käytävään, nauroivat toisilleen ja eräälle taululle, joka vilkuili heitä seinältä varsin paheksuvasti, ja olivat molemmat unohtaneet äskeisen keskustelun kokonaan.

James ei muistanut olleensa pitkään aikaan niin raskaissa huispausharjoituksissa. Davy Mitchell, rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, oli piiskannut heitä (”jos tuo ei olisi kielikuva, hyppäisin tähtitornista”, oli Sirius huudahtanut, kun James oli sanonut sen ääneen) jo toista tuntia. Ankaraan harjoitteluun oli kuitenkin hyvä syy. Rohkelikkojen oli tarkoitus pelata korpinkynsien joukkuetta vastaan samana viikonloppuna, ja korpinkynnet kuulemma olivat hyvässä iskussa sinä vuonna.
”Ihan kuin se muka riittäisi syyksi kiduttaa meidät puolikuoliaiksi”, Sirius murisi, kun Mitchell viimein suostui lopettamaan harjoitukset ja hän ja James laskeutuivat maanpinnnalle.
”Itse asiassa se on aika hyvä syy”, sanoi James ja yritti varistella lumihiutaleita pois hiuksistaan. ”Tiedätkö, Anturajalka, minusta tuntuu, kuin hiukseni jäätyisivät yhteen – ”
Sirius pudisteli päätään. ”Sen perusteella, miten paljon sinä mietit hiuksiasi, voisi päätellä sinun olevan tyttö.”
”Niinkö?” virnisti James. ”Sinun jakauksesi on näköjään vaihtanut puolta.”
”Ei kai?” Sirius huudahti kauhistuneena.
James nauroi. Sirius tajusi varsin nopeasti, ettei hänen jakaukselleen ollut sattunut minkäänlaista suuronnettomuutta, ja ryhtyi mulkoilemaan vieressään naureskelevaa poikaa varsin äkäisesti.
”Sinä teit tuon tahallasi”, Sirius murahti. ”Säikäytit minut.”
”Sinä väitit, että minä olen normaalia kiinnostuneempi hiuksistani”, James puolustautui, mutta ei voinut olla virnistämättä. ”Tulipahan todistetuksi, että en ole ainoa.”
”Sinä olet kiero”, ilmoitti Sirius mutta ei kuulostanut kovinkaan vihaiselta.
He kävelivät luudanvarret käsissään kohti linnaa. Taivaalta satoi hiljakseen lunta. Aivan kuin sitä muka ei olisi ollut jo tarpeeksi, mietti James, vaikka todellisuudessa lumi olikin tervetullutta. Se sentään peitti likaisen harmaan maan ja sai uskomaan siihen, että joulu olisi kohta tulossa.
”Viikonloppuna on täysikuu”, sanoi Sirius äkkiä. ”Onneksi matsi on lauantaina, niin kuutamokeikka ei häiritse sitä.”
James nyökkäsi. ”Suoraan sanottuna minusta on ihan kiva päästä taas juoksentelemaan vapaana.”
”Tuo kuulosti aika hirvimäiseltä”, ilmoitti Sirius kuivasti.
”Mitä kummallista siinä on?” virnisti James. ”Minähän olen hirvi.”
Sirius pudisteli päätään hyvin kärsivän näköisenä. ”Et kokonaan, poika hyvä. Jossain sisimmässäsi sinä kyllä tiedät olevasi ihminen – ”
”Älä ole niin varma”, James ilmoitti.
”Voinko minä tulla teille joululomalla, hirvi?” kysyi Sirius.
James yllättyi. ”Et tietenkään. Muuten vain asut meillä, pöljä.”
”Ja nyt sitä jo nimitellään minua?” Siriuksen naama venähti. ”Älä yhtään yritä, hirvi – ”
”Missä sinä ajattelit sitten muka olla joululomalla, jos et meillä?” kysyi James realistisesti.
Sirius vilkuili hyvin keskittyneesti lumeen tallautunutta polkua edessään. Ilme pojan kasvoilla oli harvinaisen mietteliäs, itse asiassa niin mietteliäs, että James ehti jo melkein säikähtää sanoneensa jotain vakavaa. Sitten Siriuksen kasvoille kuitenkin kohosi hieman varovainen hymy ja James huokaisi sisäisesti helpotuksesta.
”Minä en kai vain ole oikein vielä tajunnut sitä, että asun teillä”, Sirius huokaisi. ”Kai minä kuvittelen lähteväni taas jouluksi kotiin – ”
”Niinhän sinä lähdetkin”, James ilmoitti. ”Meille. Kotiin.”
”Sinun äitisi ja isäsi tulevat menettämään hermonsa minuun”, Sirius ennusti synkästi.
”He ovat aina pitäneet sinusta”, tokaisi James. Minä en tietenkään tajua, miksi ihmeessä, mutta – ”
Sirius tönäisi häntä. Hän naurahti, mutta vakavoitui sitten hieman.
”Sitä paitsi sinähän asuit meillä jo kesällä monta kuukautta”, James jatkoi. ”Kyllä he ovat tottuneet sinuun.”
”Sopii toivoa”, Sirius totesi. ”Vaikka minun kai pitäisi lopettaa turha miettiminen ja olla iloinen, että saan vielä olla teillä. Jossain vaiheessa sinä löydät tytön itsellesi ja häädät minut siitä kämyisestä huoneesta.”
”En ikinä”, James ilmoitti ylpeänä. ”Sitä paitsi minä en halua muita tyttöjä kuin – ”
Mutta sen pitemmälle hän ei lausettaan koskaan jatkanut, vaan sulki tiukasti suunsa ja tuijotti tiukasti eteenpäin. Hän kuuli Siriuksen huokaisun viereltään, tajusi kyllä pojan potkaisevan viatonta lumikasaa melkoisen äkäisesti, mutta mitäpä hän olisi voinut asialle tehdä? Lilystä puhuminen Siriukselle ei kerta kaikkiaan tuntunut ensimmäiseltä asialta, jonka hän sillä hetkellä olisi tahtonut tehdä.
”Kyllä sinä voit mainita Lilyn”, Siriuksen ajatukset näyttivät kulkevan samoja uomia hänen omiensa kanssa. ”Minä en kuole siihen.”
”Ei huvita”, James tokaisi synkästi.
Hän ehkä kuvitteli, ettei aiheesta puhuttaisi sen enempää. Hän ja Sirius eivät kumpikaan varsinaisesti olleet keskustelijoita, Remus oli heistä neljästä se asioiden selvittelijä, vaikkei Peterkään aivan toivoton ollut. Mutta kaikista ennakko-odotuksista huolimatta Sirius ei antanut keskustelun jäädä siihen, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen potkaisi mielenosoituksellisesti lunta ja kääntyi tuijottamaan Jamesia.
”Hitto, ei meidän tarvitse vältellä tätä aihetta!” Sirius puuskahti. ”Me olemme kavereita, Sarvihaara!”
”Mitä aihetta?” James kysyi hienoisesti hymyillen, vaikka olisikin ollut valehtelua sanoa häntä todella hymyilyttäneen.
”Kyllä sinä tiedät”, Sirius mulkoili häntä äkäisesti. ”Lilyä. Sinä saat edelleen olla oma rakastunut itsesi ja jauhaa hänestä.”
”Minä en halua”, James ilmoitti hieman kovempaan ääneen, kuin olisi ollut tarvetta. ”Hitto vie, heti kun minä ajattelen häntä, minun mieleeni tulette vain te kaksi yhdessä – ”
Hän nielaisi. Sirius katsoi häntä hieman järkyttyneen näköisenä ja puisteli sitten antaumuksellisesti päätään, kuin olisi sillä tavalla saanut omaan mieleensä iskostuneet mielikuvat katoamaan.
”Anteeksi”, sanoi Sirius.
James pudisteli päätään. ”Älä. Minä en voi edelleen kuulla sinun sanovan tuota sanaa ilman, että järkyttyisin – ”
”En minäkään”, Sirius virnisti vaisusti. ”Suoraan sanottuna minä olen aina enemmän tai vähemmän järkyttynyt, kun tajuan, montako kertaa olen pyytänyt anteeksi tämän ja viime viikon aikana. Ja vieläpä tarkoittanut sitä.”
”Hyvä”, sanoi James miettimättä sen enempää, ”joten me voimmekin unohtaa anteeksipyytelyn.”
”Ja koko jutun muutenkin, sopiiko?” Siriuksen harmaansiniset silmät näyttivät äkkiä melko lailla epätoivoisilta. ”Minä en haluaisi mustella sitä.”
James kohotti kulmiaan. ”Oletko aivan varma?”
”Älä jaksa, James!” Sirius puuskahti. ”Se oli virhe, joten sinun on ihan turha jauhaa siitä – ”
”Itse asiassa sinä aloit jauhaa siitä”, James huomautti. ”Minä olisin ohittanut koko aiheen oikein mielelläni – ”
”No, sinä et olisi ikinä ohittanut sitä, ellen minä olisi sotkenut kaikkea!” Sirius tokaisi. ”Ennen sinä puhuit Lilystä jatkuvasti. Sinun sanavarastoosi ei edes kuulunut muita sanoja kuin ”Lily”, ”kaunis” ja ”pahuksen upea”, hemmetti!”
”Ei tarvitse sentään kiroilla”, James ärähti.
Sirius mulkaisi häntä. ”Nyt sinä kuulostit ihan Lilyltä.”
”Niinkö?” kysyi James eikä voinut olla tarttumatta Siriuksen sanoihin, vaikka se sotikin kaikkia hänen ”älä-puhu-Lilystä-Siriukselle” –periaatteitaan vastaan. ”Eikö Lily pidä kiroilusta?”
Sirius näytti hämmästyneeltä. ”Sinä et voinut todella olettaa, että hän pitäisi.”
”En niin”, James myönsi. ”Lily on niin… tarkka tietyistä asioista. Läksyistä, säännöistä ja sellaisesta.”
”Niin on”, Sirius tokaisi. ”Mutta kyllä hän osaa niitä rikkoakin, jos on pakko.”
”Hyvä”, James virnisti ja veti sitten kätensä suunsa eteen tajutessaan, mitä oli tehnyt. ”Pahus! Me puhumme hänestä!”
Sirius hymyili hyvin tietäväisesti, mutta surumielinen häivähdys leikki edelleen pojan suupielessä. ”Minä arvasin, ettet voisi olla puhumatta hänestä kovin pitkään.”
Jamesin otsa rypistyi. ”Se ei siis häiritse sinua?”
”Sinua sen piti häiritä”, huomautti Sirius.
”Ai niin.”
”Kuutamo olisi ylpeä meistä”, Sirius tuumi. ”Me KESKUSTELEMME, pahus vie. Sitä ei satu kovin usein.”
James vilkaisi häntä. ”Ei se ole siitä kiinni. Kuutamolla vain on liian vaativa käsitys keskustelusta.”
”No niin on”, Sirius tuhahti. ”Sen pojan mielestä keskusteluun pitää aina kuulua vähintään pari tippaa kyyneltä, pari toivotonta tunnustusta ja muutama halaus. Joskus minä olen iloinen siitä, että Kacey sentään on melkoisen täysijärkinen tapaus. Ehkä hän onnistuu pitämään Remuksen poissa pahimmasta synkistelystä.”
”Aina voi toivoa”, arveli James hieman poissaolevasti. ”Tuota noin, Anturajalka. Oletko sinä edelleen ihastunut Lilyyn?”
Sirius näytti säikähtävän. Ainakin poika hyppäsi suurin piirtein puoli metriä taaksepäin ja oli kaatua selälleen lumihankeen, vaikka tietysti sitä olisi voinut pitää myös innostuksen merkkinä. James tiesi kuitenkin paremmin.
”Mistä tuo kysymys tuli?” Sirius puuskahti.
”Kunhan mietin”, sanoi James ja hymyili väsyneesti.
Sirius pudisteli päätään näyttäen siltä, kuin olisi halunnut työntää koko kysymyksen mielestään. Sitten poika kohotti katseensa maasta ja siirsi harmaiden silmiensä tuijotuksen suoraan Jamesiin.
”En”, Sirius sanoi. ”Ja minusta vähän tuntuu, että me olemme ennenkin puhuneet tästä.”
James kohautti olkapäitään. ”Minun oli pakko kysyä.”
”En minä olisi pettänyt sinun luottamustasi, jos en olisi oikeasti pitänyt siitä tytöstä”, Sirius tokaisi. ”Mutta nyt on parempi ajatella toisia.”
James nyökkäsi. Sirius vilkaisi häntä näyttäen siltä kuin olisi odottanut hänen sanovan enemmänkin, mutta hän ei osannut. Ei ollut enää mitään järkevää sanottavaa.
 He kävelivät hiljaisina sisälle linnaan. James ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, niin epätavallista ja ärsyttävää kuin se olikin. Siriuksen vaiteliaisuus häiritsi häntä, eikä hän päässyt eroon ajatuksesta, olisivatko Sirius ja Lily olleet silläkin hetkellä onnellisina yhdessä, jos häntä ei olisi ollut olemassa. Hän oli saanut sen käsityksen, että nuo kaksi olivat oikeasti välittäneet toisistaan. Niin pahalta kuin ajatus tuntuikin, mitä oikeutta hänellä oli syyttää Siriusta Lilyyn ihastumisesta? Jos osat olisivat olleet toisinpäin, jos Sirius olisi ollut ihastunut Lilyyn jo vuosikaudet ja James olisi tajunnut tytön mahtavuuden vasta nyt, olisiko hän kyennyt tekemään niin kuin Sirius ja päästämään irti Lilystä?

”Mitä sinä mietit?” kysyi Lily.
Kacey roikotti jalkojaan sänkynsä yli ja toivoi, että Lily olisi kerännyt kauniit koipensa siististi kasaan ja häipynyt. Seinä Kaceyn takana oli juuri sopivan hiljainen ja siihen oli mukava nojata, mutta Lily uteliaina kysymyksineen ja pahimmassa tapauksessa huolestuneine ”mikset-sinä-kiinnostu-minun-ongelmistani” –uteluineen ei missään tapauksessa ollut seinän veroinen seuralainen.
”En mitään erityistä”, hän tokaisi.
”Ai”, sanoi Lily ja nojautui hieman lähemmäs Kaceyta. ”Minkä takia sinä et enää juttele minun kanssani?”
Kacey huokaisi.
”Ei se ole siitä kiinni”, hän sanoi hitaasti. ”Minulla vain on… mietittävää.”
”Sinä ajattelet Remusta, etkö ajattelekin?” kysyi Lily ja varovainen hymy levisi tytön kasvoille.
”En”, Kacey totesi tyynesti. ”Äitiäni.”
Lilyn hymy valahti. Jos Kacey olisi ollut paremmalla tuulella, hän olisi todennäköisesti nauranut näylle, mutta tänään häntä ei todellakaan naurattanut. Oli torstai-ilta, ja hän mietti kuumeisesti, pitäisikö hänen lähteä viikonlopuksi kotiin vai ei. Dumbledore olisi ymmärtänyt kyllä, sen hän tiesi mainiosti, mutta hän ei ollut varma, halusiko itse lähteä kotiin.
 Äidin kohtaaminen tuntui pelottavalta, ja vielä pelottavammalta tuntui ajatus, että sunnuntaina hänen olisi joka tapauksessa lähdettävä takaisin Tylypahkaan. Se oli ainoa vaihtoehto ja paras myös, mutta silti Kacey joskus toivoi, että olisi voinut olla vain kotona, niin kuin David. Vanhin veli työskenteli parantajana, mutta oli äidin onnettomuuden jälkeen muuttanut omasta pienestä asunnostaan takaisin kotiin. Kacey oli ylpeä Davidista – niin hänkin olisi tehnyt.
 Itse asiassa Kacey oli ainoa sisaruksista, joka asui näinkin kaukana. Edgar, hänen vain kaksi vuotta vanhempi isoveljensä, opiskeli auroriopistossa ja asui Lontoon keskustassa, melko lähellä kotia. Amelia taas oli töissä taikaministeriössä jo kolmatta vuotta, ja ilmeisesti ministeriöllä oli nykyään niin paljon töitä, ettei Amelia voinut muuttaa asumaan kotiin.
”Senkö takia sinä olet ollut hiljainen jonkun aikaa?” Lily kysyi vaisusti keskeyttäen Kaceyn ajatukset. ”Koska sinun äitisi – no, tiedät kyllä.”
”Niin kai”, Kacey myönsi ja käänsi sylissään makaavan kirjan sivua mahdollisimman näyttävästi.
”Minä en tajunnut”, Lily huokaisi välittämättä tippaakaan Kaceyn vihjeestä. ”Kuvittelin vain, että sinä ajattelit Remusta…”
”Ei se mitään”, Kacey tokaisi.
Lily pudisteli päätään. ”Minä olen varmaan surkea ystävä.”
Kacey huokaisi syvään. Hän ei ehkä olisi pitänyt Lilyn uteliaista kyselyistä, mutta vielä vähemmän hän tunsi sillä hetkellä jaksavansa tytön myötätuntoa tai ystävyyspohdintoja. Hän laski kirjan pois käsistään, asetti sen viereensä sängylle ja ojentautui kohti Lilyä, joka katseli häntä surullisena omalta sängyltään.
”Kuuntele nyt”, sanoi Kacey. ”Minä itse en sanonut sinulle sanallakaan, minkä takia olin hiljainen. Tajuatko?”
”Minun olisi pitänyt tajuta”, Lily ilmoitti.
”Eikä olisi!” puuskahti Kacey ja näki kyllä, miten Lily vetäytyi hämmästyneenä hieman taaksepäin, mutta ei välittänyt. ”Tämä ei ole sinun ongelmasi. Jos minä olen hiljainen, anna minun vain olla. Käykö?”
Lily tuijotti häntä. Tytön vihreät silmät olivat kysyvät ja jollain tavalla pettyneetkin, eikä Kacey voinut vastustaa pientä katumuksen tunnetta, joka hiipi hänen mieleensä.
”Älä ota tätä henkilökohtaisesti”, Kacey aloitti varovaisesti. ”Minulla on vain… huono päivä.”
”Sinulla on aika usein huono päivä”, totesi Lily kuulostamatta kuitenkaan vihaiselta. ”Pitäisikö minun olla aina hiljaa?”
Kacey katsoi ulos ikkunasta. ”Anteeksi.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Ethän sinä sille mitään mahda. Ehkä minun on parasta lähteä ja jättää sinut rauhaan.”
”Älä – ” Kacey huudahti, mutta Lily oli jo mennyt ja painanut oven kiinni perässään.
Seinä Kaceyn selän takana ei kenties ollut pehmeä, mutta lohduttava se oli silti. Hän painoi päänsä lujasti sitä vasten ja toivoi olevansa kaukana poissa. Seinä ei kaatunut hänen toiveensa voimasta, ei edes nytkähdellyt, ja hän sulki hiljaa silmänsä. Jostain katon läpi hän kuuli seitsemäsluokkalaisten tyttöjen rauhallisen juttelun, mutta hän ei pahemmin välittänyt. Äänet olivat yhtä massaa, niin kuin kaikki muukin. Häntä nukutti.
 Hetket kuluivat ohi, eikä Kacey oikeastaan edes huomannut niitä, ennen kuin tuttu käsi ravisteli häntä kevyesti olkapäästä. Hän ei olisi halunnut herätä, palata todelliseen maailmaan ja sen ongelmien keskelle, mutta hänen oli pakko. Hän avasi hitaasti silmänsä. Remuksen rauhallinen katse vastasi hänen omaansa.
”Nukuitko sinä?” Remus kysyi varovasti.
”En”, Kacey kielsi unisesti. ”Mitä sinä täällä teet?”
Remus ei sanonut mitään.
”Ei sillä, etten minä haluaisi sinua tänne”, sanoi Kacey nopeasti. ”Suoraan sanoen minä olen iloinen, että sinä olet täällä. Mutta eikö tyttöjen makuusaliin eksyminen ole… no, hieman epätavallista?”
”Lily mainitsi, että sinä saattaisit kaivata minua”, Remus totesi tyynesti.
Kacey katseli pojan kasvoja. Tämä tuijotti ulos ikkunasta ja näytti siltä, kuin olisi vain odottanut häneltä käskyä lähteä pois. Jossain syvällä mielessään hän melkein kiitti Lilyä. Oli huojentavaa tajuta, että vaikka he eivät olleet vähään aikaan jutelleet keskenään kuin ennen, vaikka Kacey välillä melkein pelkäsi heidän ystävyytensä puolesta, Lily kuitenkin yhä tajusi häntä ja osasi joskus tehdä parhaan mahdollisen asian, joka tehtävissä oli.
”Hyvä, että sinä tulit”, Kacey sanoi hitaasti. ”Täytyy joskus kiittää Lilyä.”
Remus hymyili. ”Tee se. Lily vaikutti vähän… huolestuneelta.”
”Minä taisin sanoa hänelle vähän tylysti”, Kacey arveli ja huokaisi raskaasti. ”Mutta minä en vain jaksanut kuunnella hänen utelujaan. Minua väsytti, ja Lily vain kyseli, ajattelinko minä sinua – ”
”Ei se mitään”, sanoi Remus ja halasi häntä. ”Sinä ehdit pyytää anteeksi myöhemminkin. Nyt sinä taidat olla siihen vähän liian väsynyt.”
”Niin olen”, Kacey myönsi ja painoi kasvonsa Remuksen rintakehää vasten. ”Minä nukuin.”
”Tiesin sen”, Remuksen äänestä kuulsi hymy.
”Sinä oletkin aina ollut fiksu”, sanoi Kacey naama edelleen kiinni pojan paidassa. ”Minkä takia tämä menee aina näin? Sinä halaat minua ja yrität lohduttaa, ja minua väsyttää.”
Remus taputti häntä hellästi selkään. ”Koska elämä on kummallista. Älä sinä sitä sure, minusta on hauskaa lohduttaa sinua.”
”Mutta minusta olisi silti sinulle paljon enemmän iloa pirteämpänä”, Kacey huomatti.
”Älä sano”, Remus virnisti. ”Et tiedä, kuinka hauskaa on lohduttaa väsyneitä ja puolustuskyvyttömiä tyttöraukkia.”
”Mokoma”, Kacey puuskahti melkein hymyillen ja olisi todennäköisesti motannut Remusta käsivarteen, mutta ei sentään halunnut irrottautua pojan halauksesta vain sellaista pikkuasiaa varten. ”Joskus minä ihmettelen, mitä näen sinussa.”
”Vain joskus?” Remus toisti. ”Olen otettu.”
”Sietääkin olla”, Kacey tuhahti ja sulki silmänsä. ”Nyt minua nukuttaa taas.”
”Nuku vain”, lupasi Remus. ”Minulla on aikaa istua tässä.”
Remus otti paremman asennon, nojasi seinään ja veti Kaceyn sitten syliinsä. Kacey kuunteli hiljaista puheensorinaa seinien ja katon takaa, ulkona puhaltelevaa tuulta ja Remuksen hengitystä. Hän ei kenties nukkunut, mutta ei sillä edes ollut loppujen lopuksi niin kauheasti väliä.

 Lily käänsi hitaasti edessään pöydällä makaavan kirjan sivuja ja yritti opiskella. Ikävä kyllä ”Taikaliemien salat” eivät tuntuneet sinä iltana uppoavan hänen päähänsä ollenkaan, vaan paremminkin vilahtelivat hänen ymmärryksensä ohi mitään jälkeä jättämättä. Hän tiesi kyllä syynkin. Suru Kaceyn yleensä nauravilla kasvoilla vaivasi häntä.
 Hänen teki mieli paiskata kirja kiinni ja heittää se seinään. Minkä ihmeen takia kaikki asiat olivat yhtäkkiä menneet niin sekaisin? Hän oli ihastunut Sirius Blackiin, suostunut hämärien luokkahuoneitten väärinkäyttöön ja vieläpä kaivannut poikaa vielä heidän lopetettuaan toistensa tapailemisen. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hän oli myös unohtanut heitellä James Potteria erinäisillä esineillä ja melkein tajunnut pitävänsä pojasta niin kauan, kun tämä ei yrittänyt iskeä häntä.
 Sitten oli vielä Kacey. Tyttö oli ollut Lilyn paras ystävä jo monta vuotta, siitä saakka, kun hän oli tajunnut Michellen ja Naiman kiinnostuneen asioista, jotka häntä itseään eivät liiemmin kiinnostaneet. Nyt hänestä tuntui, kuin Kacey olisi lipumassa pois hänen luotaan, eikä hän voinut tehdä asialle yhtään mitään. Tietysti hänen olisi vain pitänyt ymmärtää Kaceyta ja uskoa, että heidän ystävyytensä palaisi vielä ennalleen, mutta välillä hän ei tuntenut itseään tarpeeksi positiiviseksi tehdäkseen niin. Jos hän menettäisi Kaceyn ystävyyden, mitä hänelle jäisi? Hänellä ei olisi enää ketään.
”Lily?” hämmästynyt ääni kysyi silloin. ”Eikö tuolle kirjalle käy… no, vähän huonosti?”
Lily säpsähti. George Adams oli kumartunut hänen pöytänsä eteen ja tuijotti häntä peittelemättömän uteliaana.
”Hei, George”, hän totesi ja yritti hymyillä, vaikka Kaceyn ongelmat pyörivät edelleen hyvin vahvasti hänen mielessään.
George osoitti kirjaa Lilyn edessä. Vasta siinä vaiheessa Lily todella tajusi, että oli ajatellessaan samalla rusentanut sormillaan kirjan sivuja. Säikähtäneesti henkäisten hän veti kätensä kauemmas kirjasta.
”Minullekin on joskus käynyt noin”, sanoi George ystävällisesti.
Lily tunsi itsensä typeräksi, mutta eihän sillä toisaalta ollut mitään väliä, hän oli saanut tottua tunteeseen sinä syksynä.
”Istu alas”, hän sanoi Georgelle. ”Siis jos sinulla ei ole mitään parempaa tekemistä – ”
”Ei ole”, George hymyili. ”Suoraan sanoen minä vähän mietinkin, löytäisinkö sinut täältä. Sinä kun tiettävästi opiskelet aika paljon.”
”Ai”, sanoi Lily tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt siihen vastata.
”Minä vähän mietin”, sanoi George kuulostaen hieman ujolta. ”Sinähän et varsinaisesti tapaile nyt ketään, vai mitä?”
Lilyn suu loksahti hivenen auki, mutta onneksi hän tajusi sen nopeasti ja sai korjattua asian. Hän räpäytti silmiään, mutta George oli edelleen siinä ja katsoi häntä odottavasti. Niinpä hän ei tietenkään voinut sanoa muuta kuin totuuden.
”En”, hän myönsi.
Georgen kasvoille kohosi jälleen hymy.
”Se on hyvä”, poika sanoi, mutta jatkoi sitten nopeasti. ”Tai siis ei tietenkään varsinaisesti HYVÄ, mutta hyvä minun kannaltani, koska… tuota… minä ajattelin kysyä, haluaisitko sinä lähteä minun kanssani Tylyahoon.”
”Nytkö?” Lily hämmästyi. Keskusteluhan meni koko ajan mielenkiintoisempaan suuntaan.
”Ei tietenkään”, George kauhistui. ”Mutta meillähän on ensi viikon viikonloppuna taas reissu Tylyahoon, ja tuota… olisi kivaa mennä sinne yhdessä.”
”Niin olisi”, huomasi Lily sanovansa. ”Mennään vain.”
”Oikeasti?” Georgen silmät laajenivat.
Lily kurtisti kulmiaan. ”En kai minä muuten sanoisi?”
”Et tietenkään”, George tokaisi nopeasti ja hymyili sitten. ”Hienoa! Tai siis, minä en oikeasti kuvitellut, että sinä suostuisit, minä vain – äh, minä höpötän.”
”Ei se mitään”, sanoi Lily.
”Ehkä minun on parasta mennä jatkamaan opiskelua”, George totesi ja nousi tuolilta, jolle oli hetkeä aiemmin istahtanut. ”Nähdään, Lily.”
Lily nyökkäsi pojalle, ennen kuin tämä virnisti viimeisen kerran ja katosi sitten hyllyjen väliin. Pöydällä makaava kirja ruttuisine lehtineen tuntui entistä vähemmän houkuttelevalta, ja Lily laittoi sen suosiolla syrjään. Hän saattoi yhtä hyvin tunnustaa, että tämä ilta menisi opiskelujen suhteen hukkaan. No, ainakin hänellä oli treffit -
 Mitä ihmettä hän puuhasi? Mutta toisaalta hän ei keksinyt ainuttakaan hyvää syytä, minkä takia hänen olisi pitänyt sanoa ei Georgelle. Poika oli mukava, ja suloinen, eikä todennäköisesti aiheuttaisi hänelle läheskään niin paljon harmaita hiuksia kuin James ja Sirius. Hänelläkin oli oikeus joskus pitää hauskaa, eikä vain pohtia toisten ongelmia kaiken aikaa.
 Loppujen lopuksi Lily vakuuttui treffeistä Georgen kanssa sitten, kun hieman myöhemmin palasi rohkelikkotorniin ja asteli pahaa aavistamatta omaan makuusaliinsa. Remus istui Kaceyn sängyllä ja Kacey itse oli käpertynyt hyvin pieneen kasaan pojaan syliin. Lilyn pysähtyessä ovelle jokseenkin järkyttyneenä Remus nosti sormen suunsa eteen käskien Lilyn olla hiljaa. No, Lily tajusi mainiosti, milloin häntä ei kaivattu. Hän hiipi varpaillaan pois oleskeluhuoneesta ja kiitti mielessään George Adamsia, jonka tarjous saattaisi pelastaa hänet yhdeltä pitkältä iltapäivältä masentuneen Kaceyn ja hiljaisen Remuksen seurassa.

[Sierra]

George on hurmaava! En ole kommentoinut vähään aikaan, mutta on ollut niin paljon tekemistä. Mutta joo, Kacey pahalla tuulella ei ole kovin mukavaa luettavaa, tai siis, kirjoitat tietenkin yhtä hyvin jokaisessa kohdassa, mutta ihanan hahmon lukeminen surullisena on kamalaa. Toivottavasti Kacey piristyy pian... :/ Millon Remus kertoo olevansa ihmissusi? Kiinnostaa todella paljon Kaceyn reaktio. Dumbledore ja McGarmiwa... Hmm, mielenkiintoista, mielenkiintoista 

Mut joo, kiitos tästä ficistä, tää on jotain niin parasta! Jatkoa pyydän.

[Werewolfie]

Hahaa! Taas uus luku ja taas kommaamassa.(Kauhee sana ).Olen samaa mieltä kuin Sierra. Remin salaisuus pliis... Ja oikeesti Dumppis ja Minnie... Uuu... Oot sairaan hyvä kirjottaa ja tätä ficcii on ilo lukee. *Miettii* Koskakohan seuraava luku tulee? No jatkoo odottelen.

[elinasofia]

En oo vielä edes kerenny lukea tätä... mutta kelmit <3
Luen kyllä heti kun kerkeän !

[lurikko]

A/N: Sierra, kiitoksia Kacey tosiaan on yleensä niin hyvällä tuulella, että surullisen Kaceyn kirjoittaminen taisi ainakin aluksi olla vähän hassua. Toisaalta itse tykkään Kaceyn hahmosta juuri senkin takia, että vaikka hän ulospäin antaa iloisen ja onnellisen kuvan itsestään, hänellä on silti ihan oikeita ongelmia.

Werewolfie, kiitos! Ehkä pitäisi kirjoittaa joskus Dumbledoresta ja McGarmiwasta ihan oma ficci, vaikka se olisikin vähän AU

elinasofia, kiitoksia! Niin, kelmeistä on kyllä kiva kirjoittaa

*

OSA 32

Remus ei voinut edes väittää, etteikö hänellä olisi ollut melkoisen kurja olo perjantaiaamuna. Kacey huolehti äitinsä takia eikä ollut vielä päättänyt, lähtisikö katsomaan tätä viikonloppuna, ja Remusta itseään vaivasi tuleva täysikuu. James, Sirius ja Peter vaikuttivat olevan taas lähinnä innoissaan lähestyvästä kuutamokeikasta, eikä Remus halunnut pilata heidän iloaan, vaikka ei todellakaan nauttinut noista Rääkyvän Röttelön vierailuista yhtä paljon kuin toiset.
 Aamun kaksoistunti liemiä yhdessä luihuisten kanssa ei suinkaan auttanut asiaa. Remus istui Kaceyn vieressä ja yritti vilkuilla tyttöä huomaamatta, sillä tämä käsitteli veitseä melkoisen varomattomasti noidanruolehviä pilkkoessaan. Koko pöytä tärisi, mutta jostain syystä Remus ei jaksanut yrittää ottaa veitseä pois tytöltä. Pahimmassa tapauksessa hän olisi vain saanut sen omaan käteensä.
”Oletko sinä miettinyt asiaa?” hän kuiskasi Kaceylle varovaisesti, kun professori Kuhnusarvio oli haahuillut luokan toiseen päähän tutkiskelemaan ylpeänä Thomas Averyn liemen edistymistä. ”Siis sitä, lähdetkö viikonlopuksi kotiin?”
Tyttö vilkaisi häntä ja heilautti tummanruskeat hiuksensa pois silmiensä edestä. Remus henkäisi, kun veitsi ohitti Kaceyn kasvot vain muutaman sentin päästä.
”Mitä sinä ajattelit minun miettineen?” Kacey kysyi terävästi. ”Maailman syntyä?”
Tummanruskeat silmät tuikkivat Remukselle vihaisina. Hän nielaisi ja siirtyi tuijottamaan pöytää.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus – ”
”Kyllä minä tiedän”, Kaceyn ääni oli väsynyt. ”Eikä minun olisi pitänyt kuulostaa noin vihaiselta. Minä vain… minä en tiedä vielä, mitä teen.”
”Kyllä sinä keksit sen”, sanoi Remus toivoen, että olisi voinut olla yhtä varma kuin miltä kuulosti.
Kaceykin näytti toivovan sitä. ”Toivottavasti. Mutta kun minä en oikeasti halua kumpaakaan vaihtoehtoa; en halua olla täällä enkä lähteä kotiin. Pahus, minä en halua koko tällaista tilannetta!”
”Tiedän”, Remus sanoi nopeasti ja laski varovasti kätensä Kaceyn käden päälle. ”Tuota, haittaisiko kauheasti, jos minä pilkkoisin?”
Kacey naurahti. ”Sinä pelkäät veistä minun kädessäni? Imartelevaa.”
”No, sinä olet huitonut sillä aika lailla vaarallisesti viimeisen viiden minuutin aikana – ”
”Pilko vain”, Kacey myöntyi ja irrotti otteensa veitsestä. ”Vaikka se oli kyllä ihan hyvä tapa purkaa aggressioita.”
”Uskon”, Remus virnisti varovaisesti. ”Mutta emmehän me halua, että joku viaton oppilasrukka joutuu tänään sairaalasiipeen, vai mitä?”
Kacey kohotti kulmiaan. Remus aikoi juuri ryhtyä paloittelemaan pöydällä makaavaa violettilehtistä kasvista pienempiin osiin, kun jostain kuului varsin mahtipontinen pamaus. Hän ja Kacey kääntyivät yhtä aikaa tuijottamaan luokan toista laitaa, jonne professori Kuhnusarvio oli syöksynyt. Peterin noidankattilasta nousi kellertävää, pahanhajuista savua. Tosin ”nousi” ei välttämättä ollut aivan oikea sana; Remuksesta näytti siltä, kuin kattila pikemminkin olisi sylkenyt savua sitä lähestyvien päälle.
”Mitä sinä oikein teit, Piskuilan?” Kuhnusarvion ääni kohosi hämmentyneenä samalla. Mies yritti samaan aikaan kurkistella kattilaan, pitää nenäänsä tukossa ja väistellä savuryöppyjä. Ilmeestä päätellen se oli melkoisen vaikeaa. ”Minä en ole nähnyt tuollaista reaktiota koskaan aiemmin, ja minä sentään olen opettanut täällä jo vuosikausia!”
”Minä en tehnyt yhtään mitään”, Peterin ääni oli yllättävän kiivas. ”Tai tietysti tein, mutta toimin aivan ohjeiden mukaan! Minä en todellakaan tajua – ”
”En minäkään”, ilmoitti Lily, joka oli määrätty sen tunnin ajaksi Peterin pariksi. ”Kaiken piti mennä hyvin – ”
”No, jos sinä kerran niin sanot, Lily”, tokaisi Kuhnusarvio ja vetäytyi kauemmas kattilasta vihertävän värin kohotessa hiljalleen hänen kasvoilleen. ”Sinä et ole vielä koskaan saanut tällaista aikaan.”
Peter näytti varsin happamalta, mutta Remus arveli Kuhnusarvion olevan oikeassa. Lily oli aina ollut hyvä liemissä, tytöllä ei suinkaan ollut taipumuksia räjäytellä noidankattiloita.
”Mutta mikä ihme tämän sai aikaan?” Kuhnusarvion otsa rypistyi. ”Noin pahanhajuista savua – ”
”Se oli Rosier!” huudahti Peter yhtäkkiä ja ponnahti seisomaan vihaisen ilmeen ottaessa tilaa hänen kasvoiltaan. ”Hän käveli tästä ohi vähän aikaa sitten – ”
”Peter”, sanoi Lily vaisusti ja yritti kiskoa poikaa kaavunreunasta takaisin istumaan, mutta tämä ei näyttänyt välittävän.
”Minä olen aivan varma asiasta”, Peter ilmoitti kovaan ääneen ja tuijotti Evan Rosieria, joka istui omalla paikallaan luokan takaosassa ivallisesti hymyillen. ”Sinä pudotit tähän jotain, etkö pudottanutkin? Tunnusta!”
”Minulla ei ole mitään tekemistä Piskuilanin ja Evansin keitoksen kanssa”, Rosier tokaisi ylpeästi, kun Kuhnusarvio kääntyi vilkuilemaan häntä odottava ilme edelleen mietteliäästi rypistyneillä kasvoillaan. ”Olisi tahditonta syyttää minua ilman todisteita.”
”Se on totta”, myönsi Kuhnusarvio ja kääntyi sitten takaisin Peterin ja Lilyn puoleen. ”No niin, teidän kahden on kai parasta vain siivota sotku. Haju on kyllä kamala, mutta tuskin tuo on kovinkaan vaarallista, joten voimme aivan hyvin jatkaa tuntia. Taidanpa kuitenkin avata ikkunan.”
Professori toteutti lupauksensa ja avasi ikkunan. Kacey oli Remuksen huomaamatta napannut veitsen ja ryhtyi jälleen pilkkomaan noidanruolehvien vastaan temppuilevia lehtiä, mutta Remuksen onneksi veitsi ei enää liikkunut kovinkaan vaaralliseen tahtiin.
 Peter oli istuuntunut Siriuksen äkäisen käskyn jälkeen ja siivosi nyt räjähdyksen jälkiä melkoisen nyrpeä ilme kasvoillaan. Lily näytti lähinnä poissaolevalta, mutta Peter vilkuili edelleen silloin tällöin vihaisesti kohti Rosieria. Remus ei voinut olla miettimättä, minkä ihmeen takia poika oli ollut niin innokas syyttämään juuri Evan Rosieria. Luokka oli täynnä ihmisiä, jotka epäilemättä olisivat voineet halutessaan tiputtaa ylimääräisiä aineita noidankattilaan, eikä Peterin tapoihin sitä paitsi usein kuulunut suuttuminen.
 Näytti aivan siltä, kuin Peterillä olisi ollut joitain maksamattomia kaunoja Rosierin kanssa. Se oli tietysti mahdollista, mutta silti Remus hylkäsi ajatuksen melkoisen nopeasti. Jos luihuiset olisivat tehneet jotain, mistä olisi ollut aihetta suuttua tavallista enemmän, Peter olisi kyllä kertonut heille.
”Au”, parahti Kacey.
Remus syöksyi ottamaan veistä pois tytön kädestä ja sipaisi sormellaan pois muutaman pienestä haavasta tihkuvan veripisaran. Kacey irvisti.
”Sinun pitäisi kai lähteä sairaalasiipeen”, sanoi Remus vaisusti. ”Matami Pomfrey korjaa tuon hetkessä.”
Kacey nyökkäsi ja nousi paikaltaan. Remus ei huomannut tuijottaneensa tytön laahustavia askelia, ennen kuin ovi pamahti tämän perässä kiinni.

”Mitä se oli olevinaan, Matohäntä?” kysyi Sirius, kun he istuivat ruokalassa ja vähensivät lautastensa ruokamäärää hyvää vauhtia. ”Kyllä minä tiedän, että Rosier on hemmetin ärsyttävä, mutta ei häntä sen takia voi syyttää – ”
”Sinä näit hänen ilmeensä!” puuskahti Peter ja vihainen ilme oli taas hänen kasvoillaan. ”Hän virnuili!”
”Sinun noidankattilasi räjähti”, huomatti James viisaasti. ”Totta kai Rosier virnuili. Hän on luihuinen, ja luihuiset eivät voi ikinä olla nauramatta toisten vahingoille – ”
”Te ette sitten ikinä tee sitä, vai?” kysyi Remus vaisusti.
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan. Remus oli koko päivän ollut melkoisen hiljainen, mutta toisaalta se oli pojalta melko yleistä käytöstä ennen täysikuuta.
”Älä nyt, Kuutamo”, sanoi Sirius sovittelevasti. ”Me vain joskus… naurahtelemme.”
”Tiedän”, Remus tokaisi. ”Saattaisin olla eri mieltä, mutta en nyt jaksa riidellä.”
”Huomaan sen”, James tokaisi hiljaa ja kääntyi sitten kohti Peteriä. ”Ihan oikeasti, Matohäntä, sinä näytit melkoisen raivostuneelta – ”
”Minä olin raivoissani!” Peter ilmoitti kovalla äänellä ja näytti siltä, kuin olisi halunnut keihästää lihanpalan lautaseltaan. ”Jos se pahuksen Rosier vielä koskee minun keitoksiini – ”
”Sinä et tiedä, oliko se hän”, huokaisi Sirius. ”Sinä saatoit itse pudottaa sinne jotain. Ja eihän sillä sitä paitsi ole edes mitään väliä, yhdellä liemellä – ”
”On, jos Rosier pilasi sen!” Peter tiuskaisi.
 Rohkelikkopöytään laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Oli selvää, että toiset eivät olleet Peterin kanssa samaa mieltä Rosierin osuudesta liemen tuhoutumisessa, mutta pojan ollessa tuollaisella tuulella kukaan ei halunnut kiistellä asiasta sen enempää. Lopulta James oli ensimmäinen, joka avasi suunsa.
”Onko sinulla jotain… ongelmia, Matohäntä?”
”Naisongelmia kenties?” Sirius nojautui myötätuntoisesti kohti pöydän toisella puolella istuvaa Peteriä.
”Ei!” Peterin ääni oli päättäväinen. ”Minkä ihmeen takia minulla pitää olla heti ongelmia, jos joku ärsyttävä tyhjäntoimittaja pilaa minun liemeni – ”
”Ei pidäkään”, James sanoi hitaasti, ”mutta jos sinä vaahtoat liemesi pilaamisesta vielä monta tuntia jälkikäteen – ”
”Minä en vaahtoa!”
”Kyllä sinä vaahtoat”, Sirius tokaisi rauhallisesti ja pyöritteli silmiään. ”Jos sinua vaivaa jokin, kerro. Jos ei, anna olla. Hyvä ihminen, sinähän näytät siltä kuin tahtoisit kuristaa Rosierin paljain käsin!”
Peter vilkaisi käsiään. ”En. Käyttäisin taikasauvaa.”
James huokaisi. ”Oikeasti, sinä käyt nyt ylikierroksilla. Onko Adriannen kanssa sattunut jotain?”
Ilme Peterin kasvoilla jähmettyi hetkeksi, ennen kuin pojan naama palautui peruslukemilleen ja vain silmissä kytevä ärtymys jäi.
”Ei tietenkään”, Peter tokaisi. ”Me olemme kavereita, niin kuin aina ennenkin.”
”Niin, niin”, Sirius mutisi hieman kyllästyneesti. ”Te käytte kävelyillä, puhutte syvällisiä elämän tarkoituksesta, kaikki on hyvin ja sinä raivoat jonkun pahuksen Rosierin takia kuin viimeistä päivää – ”
”Menettekö te yhdessä Tylyahoon viikon päästä?” James kysyi keskeyttäen Siriuksen yksinpuhelun.
Peter kohautti olkapäitään. ”Emme me ole puhuneet siitä.”
”Minä voisin melkein löydä vetoa, että menette”, ilmoitti Sirius, kun James ensin oli potkaissut häntä lujasti jalkaan ilmeisesti saadakseen hänet osoittamaan jonkinlaista myötätuntoa Peterin naisongelmia kohtaan. ”Tehän olette kuin paita ja peppu.”
Peter mulkaisi häntä.
”Sehän oli aivan hyvä sanonta!” Sirius puolustautui. ”Ja ihan totta. Te vietätte yhdessä paljon enemmän aikaa kuin moni seurusteleva pari – ”
”Älä liioittele”, Peter mutisi.
”Itse asiassa minä en ollenkaan tajua, mikä sitä tyttöä vaivaa”, Sirius jatkoi toisen vähemmän innostuneesta välihuomautuksesta piittaamatta. ”Voisin melkein kuvitella, että Adrianne on oikeasti rakastunut sinuun ja sinä vain väität muuta huijataksesi meitä – ”
”Anturajalka, minä en nyt jaksa tuollaista”, Peter tokaisi.
Ennen kuin Sirius tai James – tai omiin ajatuksiinsa jo kauan sitten vaipunut Remus – ehtivät sanoa tai tehdä mitään, Peter oli noussut pöydästä ja lähtenyt kävelemään lujin askelin kohti ovea.
”Miksi minusta tuntuu, että kaikkia vaivaa tänään jokin?” Sirius ärähti puoliksi itsekseen.
”Ei ole totta”, sanoi James ja yritti unohtaa Remuksen, joka siirteli lihamurekepaloja lautasellaan puolelta toiselle ja vilkuili koko ajan ovea. Kacey ei ollut ilmestynyt liemien kaksoistunnin jälkeen millekään tunnille, eikä toistaiseksi ollut tullut myöskään syömään, joten oli aivan ymmärrettävää, että Remus oli huolissaan.
”Minä olen oma rakastettava itseni”, James muistutti.
Remus nousi pöydästä, ilmoitti menevänsä etsimään Kaceyta ja häipyi.
”Hyvä, että edes sinä olet”, Sirius tokaisi pyöritellen silmiään Remuksen mennessä. ”Kaikki muut näyttävätkin olevan sekaisin.”
”Kyllä se siitä”, James ennusti. ”Kuutamo tokenee, kun täysikuu on ohi ja Kacey istuu vieressä, ja Matohäntä nyt on aina ollut vähän ailahtelevainen.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Tuo saa hänet kuulostamaan aivan naiselta – ”
”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Hetken kuluttua pöydän ääressä oli varsin hiljaista. Niin kummallista kuin se olikin, pahantuuliset Peter ja Remus olivat vieneet mennessään myös keskustelun, tai siltä se ainakin vaikutti. Lopulta James kyllästyi hiljaisuuteen ja antoi periksi kysymykselle, joka oli jo jonkin aikaa kolkutellut hänen takaraivossaan.
”Siitä Tylyahon reissusta”, hän aloitti niin varovaisesti, että melkein säikähti itseään, ”oletko sinä menossa sinne jonkun tytön kanssa, Anturajalka?”
Sirius säpsähti. Pojan silmät kääntyivät nopeasti kohti pöydän päätä, jossa Lily vielä vähän aikaa sitten oli istunut syömässä. James teki samoin ja tajusi olevansa melkein helpottunut huomatessaan, että Lily oli jo ehtinyt lähteä. Niin oli ilmeisesti Siriuskin, sillä poika ravisteli lujasti päätään ja nosti sitten lopulta katseensa Jamesiin.
”En kai”, hän tokaisi.
”En minäkään”, James myönsi. ”Aika kummallista. Tästä saattaa tulla ensimmäinen kerta Kelmien historiassa, kun meillä ei ole naisseuraa Tylyahossa.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Todellako? Muistatko sen kerran, kun sinä kieltäydyit menemästä sinne kenenkään muun tytön kuin Lilyn kanssa – ”
”Neljättä luokkaa ei lasketa”, James puuskahti. ”Sen jälkeen minä tajusin, että Tylyahon reissujen ajasta saattoi nauttia, vaikkei Lily olisikaan ollut siellä.”
”Muistan hyvin”, Sirius parahti hieman kärsivästi. ”Varsinkin sen yhden tapauksen, kun sinä taioit Nadja Smithin silmät vihreiksi, hiukset punaisiksi ja suutelit häntä.”
James irvisti. ”Minä muistan lähinnä saaneeni käsilaukusta päähäni.”
Siriuskin ilmeisesti muisti sen, sillä hänen kasvoilleen levisi varsin leveä hymy. ”Se teki sinulle vain hyvää.”
”Niinkö sinä todella ajattelet? Ystävästäsi?”
”Turha leperrellä, Sarvihaara. Minä en ole niin epätoivoinen, että tuollainen tehoaisi minuun. Minä en ole iskettävissä.”
”Olisit, jos minulla olisi pitemmät hiukset, hieman erimallinen vartalo ja naisellisia taipumuksia”, arveli James ja rykäisi. ”Tuota noin, aiommeko me oikeasti suostua tähän?”
”Meidän suhteeseemmeko?” Sirius kauhistui. ”Emme, pahus vie! Minä en ole ikinä pitänyt sinusta sillä tavalla – ”
”Anturajalka!” James puuskahti hieman ärsyyntyneenä, vaikka ei voinutkaan olla nauramatta. ”En minä sitä tarkoittanut!”
Sirius hämmästyi. ”Mitä sitten?”
”Tylyahoa! Aiommeko me oikeasti antaa periksi ja mennä sinne ilman seuralaisia?”
”Aiomme?” ehdotti Sirius kuivasti.
James mulkaisi poikaa. ”Mikä sinuun on mennyt? Minua alkaa kohta oikeasti huolestuttaa. Sinä vain vilkuilet Lilyä, etkä halua naisseuraa Tylyahoon – ”
”Anteeksi nyt vain, mutta minä EN vilkuile Lilyä”, Sirius sanoi nopeasti. ”Se juttu on ollutta ja mennyttä, ja sinä saisit vähitellen uskoa sen – ”
”Se oli vitsi”, James tokaisi. ”Tai ainakin melkein oli. Mutta täytyy kyllä myöntää, että olen helpottunut – ”
”Pöhkö.”
”Koira.”
”Hirvi.”
”Miten olisi Anna?”
Siriuksen suu loksahti auki. ”Anna? Sinun haukkumiskykysi laskee, Sarvihaara – ”
”Miten sinä voit ymmärtää minut noin väärin?” huudahti James, mutta hymy väreili hänen suupielissään. ”Minä en haukkunut sinua, vaan ehdotin Annaa.”
”Annaa?” kysymys loisti Siriuksen kasvoilta.
”Annaa”, James toisti. ”Tiedäthän sen vaaleatukkaisen viidesluokkalaisen korpinkynnen, joka liikkuu Peterin pikku ystävättären seurassa – ”
”Totta kai muistan”, Sirius tokaisi. ”Minä eksyin yhtenä jouluna hänen kanssaan mistelin alle ja näin siitä unia monta viikkoa. Varsin mukavia unia itse asiassa.”
James kohotti kulmiaan.
”Minä olin neljätoista”, Sirius puolustautui. ”Siinä iässä se on täysin ymmärrettävää!”
”No, nyt sinä olet kuusitoista, ja minä veikkaisin, että sinä ja Anna viihtyisitte mainiosti Tylyahossa”, James virnisti. ”Eikä Kelmien kunnia kärsisi siitä, että me olisimme siellä ilman seuralaisia.”
Sirius nyökkäsi. Sitten pojan kasvoille laskeutui tulkitsematon ilme, joka piirsi suupielet mietteliääseen hymyyn ja varjosti silmiä niin, ettei James enää voinut nähdä ajatuksia niiden takaa.
”Sinä kysyt kai Lilyä?” Siriuksen ääni oli toteava, mutta kysymys kuulsi sen läpi.
”En”, James sanoi heti. ”Minä olen vähän ajatellut… no, ehkä on parasta, että me pysymme molemmat siitä tytöstä vähän aikaa kaukana.”
Sirius nosti katseensa yllättyneenä. ”Miten niin? Ei sinun tarvitse – ”
”Ei tarvitsekaan”, tokasi James, ”mutta kuvittelitko sinä oikeasti, että minä haluaisin jahdata Lilyä samalla lailla tämän jälkeen? Pahus, minähän olisin silloin ihan yhtä paha kuin sinä!”
”Ja mitäköhän tuo tarkoitti?”
James katsoi Siriusta. Toisen pojan kasvot olivat edelleen hyvin vaikeasti tulkittavissa, mutta jokin pieni aavistus tämän silmissä kertoi syttyvästä hymystä. Se oli hyvin rohkaisevaa.
”Sinä kaulailit Lilyn kanssa, kun minä olin ihastunut häneen”, James selitti. ”Tilanteen voi nähdä kummin päin tahansa. Jos minä menisin hänen kanssaan nyt Tylyahoon… No, sinä voit väittää, ettet ole enää ihastunut häneen, mutta minun ei ole pakko uskoa.”
Sirius tuijotti pöytää.
”Minä olen ollut siihen tyttöön ihastunut monta vuotta”, James tokaisi, ”eikä loppua näy. Et sinä pääse Lilystä eroon noin helpolla.”
Nyt Sirius näytti uteliaalta. ”Sinä et kuulosta kovin ihastuneelta, kun puhut tuollaisia. Minusta ja hänestä, siis.”
James virnisti vaisusti. ”No, minulla onkin sinun näköisesi voodoo-nukke lipaston laatikossa. Olen pistellyt sitä viikon, joten voin ihan hyvin puhua sinulle fiksuja.”

Kaceyta ei näkynyt ainoallakaan oppitunnilla enää sinä päivänä. Mitä pitemmälle päivä eteni, sen hermostuneempi Remus oli. Minkä ihmeen takia kaikkien ikävien asioiden oli pakko tapahtua samaan aikaan? Hän ei saanut edes murehtia kunnolla tulevaa täysikuuta, kun hänen oli oltava huolissaan Kaceysta. Ihan kuin hän ei olisi muka voinut murehtia sekä tytön että kuun takia samaan aikaan.
”Lupin, vaivaako sinua jokin?” kysyi McGarmiwa, kun Remus kolmannen kerran peräkkäin vastasi hänen kysymykseensä eläinmuodonmuutoksisa pelkällä äkäisellä mutinalla.
”Ei”, Remus tokaisi.
Ei toki ollutkaan. Ainoastaan muutama pikkujuttu, kuten se, että kello oli kolme iltapäivällä eikä hän ollut nähnyt tyttöystäväänsä kymmenen jälkeen. Hän oli käynyt jopa sairaalasiivessä, mutta matami Pomfrey oli vain ilmoittanut parantaneensa Kaceyn verta vuotaneen sormen aikoja sitten ja ajanut Remus-rukan ulos. Kaceyta ei myöskään ollut näkynyt oleskeluhuoneessa eikä tyttöjen makuusalissa, joten Remukselta olivat neuvot lopussa.
 Professori McGarmiwa näytti samaan aikaan uteliaalta ja huolestuneelta. Hän taputti käsiään kovaäänisesti yhteen, lopetti luokkaan tarrautuneen puheensorinan hyvin tehokkaasti ja käski oppilaiden harjoitella omatoimisesti lepakon muuttamista siiliksi. Kun joukko tarmokkaita rohkelikkoja ja puuskupuheja oli ryhtynyt tuumasta toimeen, McGarmiwa kääntyi uudelleen Remusta kohti.
”Mietit neiti Bonesia, eikö niin?” kysyi opettaja matalalla äänellä.
Remus oli äkkiä täysin tässä maailmassa. McGarmiwan silmissä häilyi myötätuntoinen häivähdys, joka sai sydämen hypähtämään pojan kurkkuun.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi vaivautumatta puhumaan hiljaa. ”Ei kai Kaceylle ole sattunut mitään?”
”Ei, ei”, McGarmiwa sanoi nopeasti päätään pudistellen ja istuutui Remuksen pulpetille hieman koomisesti. Kumma kyllä poikaa ei yhtään naurattanut. ”Hän tuli juttelemaan minun kanssani vähän aikaisemmin. Sinä olit ilmeisesti kertonut siitä meidän pienestä keskustelustamme – ”
Remus nyökkäsi. McGarmiwa hymyili vinosti.
”Hyvä”, professori tokaisi Remuksen yllätykseksi. ”Ainakin Kacey tiesi, kenelle tulla puhumaan.”
”Mitä te – ”
”Kysy itse tyttöystävältäsi, Lupin”, McGarmiwa tokaisi. ”Hän on varmaan jo ehtinyt rohkelikkotorniin. Minä käskin hänet sinne lepäämään.”
Remus nyökkäsi. McGarmiwa näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut taputtaa häntä päälaelle, mutta kaikeksi onneksi tuo hetki meni nopeasti ohitse ja noita käveli takaisin luokan eteen suoristaen samalla hattuaan. Helpotus oli vasta tekemässä tietään toden teolla Remuksen mieleen, kun hän kuuli järkyttyneen kiljaisun.
”MITÄ IHMETTÄ TUO ON TARKOITTAVINAAN, SIRIUS BLACK?”
Sirius istui muutaman metrin päässä Remuksesta ja näytti varsin omahyväiseltä siitäkin huolimatta, että McGarmiwa lähestyi häntä varsin vihaisin askelin.
”Sehän on vain lepakko, professori”, Sirius totesi hyväntuulisesti.
Vasta siinä vaiheessa Remus huomasi mustan hieman pallomaisen olennon, joka sujahteli ympäri luokkaa säikähtäneiden huutojen saattelemana.
”Lepakko?” McGarmiwan ääni kohosi. ”Black hyvä, minä en ole tottunut näkemään lepakoita noin piikikkäinä kuin tuo nimenomainen yksilö! Sinä selvästi kerjäät jälki-istuntoa – ”
Niin väsynyt kuin sillä hetkellä olikin, Remus ei voinut olla hymyilemättä.

Jos Sirius olisi ollut aivan rehellinen, hänen olisi ollut pakko myöntää itselleen, että hän oli häpeällisen tyytyväinen saavutuksistaan. McGarmiwan tulipunaisiksi muuttuvat kasvot eivät ehkä olleet maailman kaunein näky, mutta ylpeyden arvoinen saavutus silti. Hän ei muistanut, milloin viimeksi professori olisi näyttänyt yhtä raivostuneelta.
”Ehkä sillä lentävällä siilillä oli jotain tekemistä asian kanssa”, James arveli viisaasti, kun he kävelivät muodonmuutostunnin jälkeen kohti rohkelikkotornia.
”Saattaa olla”, Sirius totesi pystymättä olemaan virnuilematta. ”Tai sitten minä olen muuten vain nerokas.”
”Ainakin sinulla on itsetunto kohdillaan”, Peter tokaisi.
”Ja ajoitus”, huomautti James. ”Anna Nilsson on tuolla.”
Se oli totta. Viisitoistavuotiaan korpinkynsitytön olkapäille ulottuvat, vaaleat hiukset vilahtivat käytävän päässä, ja hymy kohosi Siriuksen kasvoille. Jamesin sanoissa oli loppujen lopuksi ollut melkoista järkeä, hän mietti itsekseen. Hän ei ollut kolmannen luokan jälkeen käynyt kertaakaan Tylyahossa ilman naisseuraa, eikä hän halunnut tehdä Lily-episodin takia poikkeusta. Hänen oli jo aika päästä yli siitä tytöstä.
 Sirius nielaisi. James taputti häntä selkään, kun hän virnisti nopeasti ystävilleen ja kääntyi kulmauksessa siihen suuntaan, johon muisti Annan menneen. Tytön löytäminen oli loppujen lopuksi hieman vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut, mutta lopulta hän sai tämän kiinni kirjaston ovilla. Anna kääntyi katsomaan häntä hieman yllättyneenä.
”Sirius”, tokaisi Anna, mutta tytön silmissä leikkivästä hymystä Sirius saattoi päätellä olevansa toivottu näky. Totta kai oli, hänhän oli edelleen Tylypahkan tavoitelluin naistenmies, eikä yksi Lily Evans voinut sellaista asiaa muuttaa -
”Hei, Anna”, hän sanoi ja nojasi seinään vieressään. ”Hauska huomata, että muistat yhä minun nimeni.”
”Sinua ei voi unohtaa”, Anna hymyili vinosti. ”Sinä houkuttelit minut joskus mistelin alle, muistatko? Sain ikuisia traumoja.”
Siriuksen suu loksahti auki, kunnes hän tajusi tytön todennäköisesti vain vitsailevan ja veti taas normaalin hymynsä kasvoilleen.
”Niin minäkin”, hän sanoi nopeasti. ”Mitä jos mentäisiin vanhojen aikojen kunniaksi yhdessä Tylyahoon?”
Anna vilkuili ympärilleen sen näköisenä, kuin olisi odottanut jonkun vähintäänkin salakuuntelevan heitä. Miksi, sitä Sirius ei ymmärtänyt. Lopulta tyttö kohautti olkapäitään ja naurahti.
”Sopii minulle. Mutta ei misteleitä, jooko?”
”Ei tietenkään”, Sirius lupasi miettien mielessään, mitä ihmeen vikaa misteleissä muka oli.
”Minun pitää mennä nyt”, sanoi Anna. ”Nähdään sitten viikon päästä, vai mitä?”
”Nähdään”, Sirius tokaisi ja jäi kirjaston oville seisomaan, kun Anna tarttui oveen, repäisi sen auki ja sulki sitten perässään.
 Ovi kolahti. Sirius seisoi siinä ja odotti, että Lily Evans työntäisi oven auki suoraan hänen nenäänsä päin, pyytelisi anteeksi ja käskisi hänen istua alas. Sirius istuisi, eikä se tällä kertaa edes olisi yhtään hämmentävää. Lilyn vihreät silmät tuijottaisivat häntä myötätuntoisina ja huolestuneina, ja tytön punaiset huulet kääntyisivät hämmentyneeseen hymyyn, kun Sirius vakuuttaisi olevansa kunnossa. Lily ei kuitenkaan uskoisi, hänen pehmeät sormensa hipaisisivat Siriuksen veren peittämää nenää -
 Matami Prillin vihainen ääni kantautui kirjastosta aivan liian ohuen oven läpi. Sirius vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja tajusi kipeästi, ettei Lily enää ikinä löisi häntä kirjastonovella nenään ja istuisi odottamassa, että verenvuoto lakkaisi. Hän ei enää ikinä tuntisi Lilyn pieniä sormia kasvoillaan, hiuksissaan, kaulallaan, ei tytön hoikkaa vartaloa omaansa vasten -
 Sirius ravisteli päätään ja käveli pois. Kirjaston ovi sai jäädä paikalleen seisomaan. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Lily Evansin kanssa: se oli ohi, pahus vie, ohi, eivätkä ne ajat enää ikinä palaisi. Hän ei antaisi niiden palata. Ei, hän tuijottelisi Anna Nilssonin vaaleita hiuksia ja yrittäisi olla kuvittelematta niitä punaisiksi. James ei enää ikinä tulisi tarvitsemaan hänen näköistään voodoo-nukkea.

Lattia oli kylmä Kaceyn paljaiden varpaiden alla. Se oli kummallista, minkä ihmeen takia Remus ei ollut hankkinut pientä mattoa sänkynsä viereen? Aivan kuin hän olisi edes todella välittänyt. Hän painoi päänsä vasten selkänsä takana olevaa seinää, piti silmiään tiukasti kiinni, toivoi, että aika kuluisi ja samalla pelkäsi sitä hirvittävästi. Muutaman tunnin kuluttua hän olisi jälleen kotona.
 Hiljaiset askeleet kaipuivat rappukäytävällä, mutta menivät sitten ohi. Tavallaan Kacey oli iloinen siitä, hän ei juuri nyt liiemmin kaivannut seuraa. Ei ainakaan ketään muuta kuin Remuksen viereensä istumaan, pitämään hänestä kiinni ja olemaan hiljaa. Lilylle hänen olisi pitänyt selitellä tekemisiään, ainoastaan Remus osasi todella olla hiljaa. Eikä Kaceylla enää ollut sanoja jäljellä.
 Hän aikoi mennä kotiin. Hän ei ollut aivan varma siitä, missä välissä hän oli tehnyt päätöksen, mutta päätös se joka tapauksessa oli. Jos äiti kuolisi ennen joululomaa, hän ei tulisi enää toimeen itsensä kanssa. Oli pakko mennä nyt, sanoa jälleen kerran yhdet hyvästit siltä varalta, ettei enää koskaan tapaisi toista. Oli pakko, vaikka se olisi ollut kuinka vaikeaa.
 Onneksi McGarmiwa oli ymmärtänyt tilanteen. Opettaja ei ollut edes näyttänyt hämmästyvän hänen pyyntöään, ja oli kääntänyt kasvonsa hienotunteisesti toisaalle, kun kyyneleet olivat valuneet alas Kaceyn poskia pitkin. McGarmiwa oli luvannut hänelle porttiavaimen kello kuudelta, käskenyt tulla silloin Dumbledoren toimistoon. Sekunti sekunnilta kello lähestyi kuutta, eikä Kacey tiennyt, ollako siitä iloinen vai yksinkertaisesti peloissaan.
”Kacey? Mitä sinä täällä teet?”
Remuksen ääni oli tuttu ja turvallinen ja sai Kaceyn repimään hitaasti silmänsä auki. Poika käveli hänen viereensä, istui omalle sängylleen ja kietoi hänet varovasti halaukseensa kuin epäillen, oliko hän todella siinä.
”Minä en jaksanut olla omassa makuusalissani”, Kacey mutisi. ”Naima ja Michelle olivat siellä. Sinun sänkysi on mukava.”
”Tiedän”, sanoi Remus, ja hymy kuulsi pojan äänestä. ”Minä olin huolissani sinusta koko päivän, hassu tyttö.”
”Anteeksi”, Kacey sanoi Remuksen paitaa vasten. ”Minä en vain jaksanut tulla tunneille.”
”Ei se mitään”, Remus totesi rauhallisella äänellään. ”McGarmiwa sanoi, että sinä olit jutellut hänelle.”
”Minä menen kotiin”, sanoi Kacey.
Hän tunsi, miten Remus jännittyi. Poika ei kuitenkaan tehnyt tai sanonut hetkeen mitään, silitti vain edelleen hiljaa Kaceyn hiuksia. Lopulta tämä puki kysymyksensä sanoiksi.
”Sinä siis olet todella päättänyt niin?” Remuksen ääni oli hiljainen.
”Olen”, Kacey vahvisti. ”Minä en tavallaan haluaisi, mutta jos hän kuolee ennen kuin minä näen hänet…”
Hänen äänensä katosi jonnekin. Remus ei välittänyt, piteli vain hänestä edelleen kiinni.
”Se on hyvä, että sinä menet”, sanoi Remus hitaasti. ”Ainakaan sinun ei tarvitse katua jälkikäteen.”
”Ei niin”, mutisi Kacey. ”Tuletko sinä saattamaan minua?”
”Tulen”, Remus lupasi ja yskähti sitten pienesti. ”Minäkään en ole täällä koko viikonloppua. Minun täytyy taas mennä muualle sen… asian takia.”
”Sen, jota sinä et kerro minulle?” Kacey kysyi tuntien itsensä hieman uneliaaksi pojan sylissä. ”Sen salaisuuden?”
Remus nyökkäsi. Kaceykin nyökkäsi ja antoi päänsä levätä toisen olkapäällä, kun ajatukset pikkuhiljaa alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Remus lähtemässä muualle, Remus seuraavana päivänä väsyneenä -
”Minä muistan viime kerran”, hän sanoi hajamielisesti. ”Silloin oli täysikuu, ja minä katselin ulos ikkunasta ja mietin, missä sinä olet – ”
Kylmä totuus valahti hänen niskaansa yhden ainoan hetken aikana. Hän ponnahti kauemmas Remuksesta, tuijotti poikaa suu auki ja näki, miten kauhistunut ilme kohosi tämän silmiin. Remuksen kädet tippuivat sängylle voimattomina ja poika aukoi suutaan, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei kuitenkaan osannut. Kaceylla oli melkein samanlainen olo; ääni ei löytänyt tietään ulos hänen ajatuksistaan.
”Se ei ole totta, eihän?” hän kysyi kauhuissaan ja ihmetteli, että hänen suustaan yhä ylipäänsä lähti ääntä. ”Sinä et… se täysikuu… se on sattumaa, vai mitä?”
Remus aukaisi suunsa, mutta ei vieläkään osannut sanoa mitään. Pojan kasvot olivat kalpeammat kuin ikinä ennen, melkein yhtä valkoiset kuin ikkunaa vasten hiljalleen liiskautuva lumisade. Kacey tajusi käsiensä tärisevän.
”Remus?” hänen äänensä tärisi yhtä lailla käsien kanssa. ”Oletko sinä… oletko…”
”Kacey…” Remuksen ääni oli epätoivoinen, ja sama epätoivo loisti pojan silmistä. “Kacey, älä – “
”Oletko?” Kacey kuuli äänensä koventuneen. ”Remus, vastaa!”
Remus laski katseensa. Vaaleanruskeat hiukset valahtivat kasvojen yli juuri sopivasti peittääkseen silmät, jotka Kacey olisi halunnut nähdä. Remuksen olisi pitänyt kohottaa katseensa, ottaa hänet jälleen käsiensä väliin ja sanoa, että hän oli totaalisen väärässä, kuvitteli vain. Että se oli harhaa, se, että Remus oli aina poissa täysikuun aikaan, että tämä ei uskaltanut kertoa hänelle. Sekin, että nyt Remus ei vastannut hänen syytökseensä, vältteli vain hänen katsettaan.
 Remus naurahti. Kacey järkyttyi nähdessään, miten ilme pojan nauravilla huulilla oli pelkkää surua ja epätoivoa, ehkä pelkoakin. Kacey ei osannut määritellä, ei edes halunnut. Hän halusi vastauksen.
”Minun piti kertoa sinulle”, poika sanoi pudistellen hitaasti päätään. ”Olisi pitänyt arvata – ”
”MITÄ?” Kacey huudahti ja kuuli kyllä oman äänensä kylmyyden. ”Että sinä olet salannut minulta jotain niin tärkeää koko ajan, pitänyt minua narrina? ETTÄ SINÄ OLET – ”
Remus syöksyi häntä kohti, läimäisi kätensä hänen suulleen. Kacey maistoi veren ja näki Remuksen kauhistuneista silmistä, ettei pojan tarkoitus todellakaan ollut satuttaa häntä. Silti hän ei voinut estää kyyneliä kaatuessaan seinää vasten. Remus kaatui hänen kanssaan, painoi hänen vartalonsa omansa ja sängyn väliin, ennen kuin onnistui kömpimään punaiset läikät kalpeilla poskillaan kauemmas. Kacey jäi paikalleen ja tunsi, miten maailma sortui hänen ympäriltään.
”Älä sano sitä ääneen”, Remus rukoili häntä silmillään, äänellään, koko olemuksellaan.
”Onko se totta?” kysyi Kacey ja tiesi kyllä, että itku vääristi hänen kasvonsa. ”Onko?”
Remus nyökkäsi. Se riitti pirstomaan Kaceyn maailman sirpaleet yhä pienemmiksi, tiputti hänet sängyn pohjalle ja siitä vielä alemmas. Hän kuuli Remuksen raskaan hengityksen jostain kaukaa, ihmetteli, mitä siellä yhä teki. Minkä takia kaikki sortui yhtä aikaa.
”Minä olen ihmissusi”, sanoi Remus hiljaa ja katkeran surullinen sävy oli vallannut pojan äänen. ”Minä en voinut kertoa. Se on liian kauheaa, liian… kaikkea. Enkä minä tiennyt, mitä tekisin ilman sinua – ”
”No, tämä ei ole varmasti yhtään sen parempaa!” sopersi Kacey itkien edelleen. ”Etkö sinä ajatellut YHTÄÄN? Pahus vie, minä luotin sinuun, Remus Lupin – ”
”Minä sanoin sinulle, etten voi kertoa yhtä asiaa!” Remus parahti. ”Sinä olit sujut sen kanssa!”
Kacey tuijotti Remusta. Poika itki siinä missä hänkin eikä edes vaivautunut taistelemaan poskillaan valuvia kyyneleitä vastaan. Kyyneleet tippuivat suolaisina sängylle ja kastelivat Remuksen peiton ilman, että kumpikaan heistä kiinnitti siihen sen suurempaa huomiota.
”Minä en olisi ikinä satuttanut sinua, Kacey”, sanoi Remus kyyneltensä läpi.
Kacey nyökkäsi. Hän tiesi sen mainiosti. Remus ei ikinä olisi satuttanut häntä, ei se Remus, jonka hän oli tuntenut… tai kuvitellut tuntevansa. Mutta Remuksen käden vahingossa vapauttama veri maistui edelleen hänen suussaan, eikä hän uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea muutakin Remus olisi voinut tahtomattaan tehdä. Hän ei… pahus, hänhän ei enää edes tuntenut poikaa! Hän ei tiennyt, kuka tämä oli.
 Kyyneleet sumensivat hänen silmiään, kun hän nousi istumaan. Remus vetäytyi taaksepäin ja jostain kyyneltensä takaa hän saattoi nähdä, ettei kauhu ollut vieläkään irrottanut otettaan pojan silmistä. Niillä leikkivä ilme olisi riittänyt repimään Kaceyn palasiksi, ellei se olisi tapahtunut jo.
”Minun täytyy mennä”, hän sanoi ja nousi seisomaan.
Remuskin nousi, mutta hän pudisteli päätään.
”Älä tule mukaan”, hän pyysi ja näki kyllä, kuinka Remus rojahti takaisin sängylleen voimattomana. ”Minä en vain… minä en vain kestä sinun seuraasi juuri nyt.”
Kipu välähti Remuksen silmissä. Kacey kompuroi makuusalin poikki ovelle, syöksyi alas portaita ja mahdollisimman nopeasti oleskeluhuoneen läpi. Jos hän oli hetkeä aiemmin ollut väsynyt ja peloissaan, hän ei edes uskaltanut ajatella, mitä tunsi juuri silloin. Tylypahkan mutkikkaat käytävät olivat kylmiä ja tuntuivat kaatuvan päälle, kun hän juoksi kohti Dumbledoren toimistoa päässään kaikuen yhä Remuksen epätoivoinen ääni.

[Werewolfie]

Oot upee kirjottaja. Oon oottanu innolla koska uus luku tulee. Toivottavasti tulee viel monta uuttaa lukua lisää.

Jes se tuli vihdoin. Upee kohta ja Kaceyn reaktiokin sopi siihen nyt ne vois olla eros vaikka viikon tai pari ja Kacey pelkäis vähän Remusta vaik se tietää et Remus ei satuttais sitä. K/R Lisää!

Sitten Sirius ja James ainii ja tietty Lily. Siitä lisää kans vaan.

[Arte]

Kyllä minä täällä vielä luen, kyllä minä luen! Olin pari viikkoa ilman nettiä, mutta silti olen pysynyt mukana. Ihanaa, että Adriellea näkyi taas vähän, tykkään siitä tytöstä. Hän ja Peter ovat kivoja. Ja minusta on kiva, että James ja Sirius ovat päässeet hieman eteenpäin Lily-asiassa, on kiva lukea, kuinka parhaat ystävät setvivät ongelmiaan yhdessä läpi.

Kacey-parka. Olet kyllä pannut hänet kestämään yhtä sun toista, tiedätkös. Ja nyt vielä Remuksenkin tapaus... Elämä on rankkaa.

Odotan sitä Tylyahon reissua, koska sen jälkeen en enää muista oikeastaan mitään, ainakin kun nyt ajattelen. <:

[Sierra]

Oh vau, olipas hengästyttävä loppu tällä luvulla! Voi Remus ja Kacey parat. Musta oli hienoa, että Remuskin itki, etkä ollut vain kirjoittanut jotain että Kacey itki kamalasti ja Remus yritti hillitä häntä. Mutta kysymys kuuluukin nyt, jättääkö Kacey Remuksen? Toivottavasti ei... Mutta olisihan se mielenkiintoista lukea jos he eroaisivat. No, seuraavaa lukua kehiin jotta saamme tietää!

Voinko enää kehua tätä ficciä, tuntuu kuin olisin käyttänyt sanavarastoni kokonaan. Tämä on täydellinen.

[hevu]

Olen varmaan lukenut tätä ennenkin, ja tämä oli tosi hyvä. viimeksi en kai ehtinyt loppuun asti joten aloitin tämän sitten alusta, ja tähän mennessä olen kerennyt lukea ensimmäisen luvun, mistä pidin paljon. Kirjoitusvirheitä oli muutama, mutta kukapa niistä jaksaa sen enempää nipottaa. Kirjoitustyylisi on myös yksi seikka joka tekee tästä ficistä mukavaa luettavaa. 

Lueskelen taas enemmän kun kerkiän, ja kommentoidakin yritän sitä mukaa.

-hevu

[elinasofia]

Noni :> Alkua oon lukenu tästä varmaan joskus ennenki ku vaikutti niin tutulta. Onhan tämä kyllä tajuttoman hyvä !
Yleensä en jaksa lukea edes kahta sivua pidempiä ficcejä, mutta nyt jäin tähän koukkuun ja pakko saada tietää miten käy
Vaikka tässäki hypin melkein kaikki kohdat, missä Matohäntä on, yli. En vaan siedä sitä hahmoa >:|
Muuten loistava fic ! (Sitäpaitsi Matohäntä on kelmeissä ihan turha, mun puolesta sen vois vaan jättää pois kaikesta)

Remus on tosi sulonen Kaceyn kanssa, kunhan ne ei vaan nyt eroais :s

[Lööperi]

Tää on huippu. En oo jaksanu kommentoida aikasemmin mutta nyt on pakko:) Tykkään sun kirjoitustyylistä ja siitä että tää on näinkin pitkä. Tässä Lily/James kuvio ei oo niin yksinkertainen että simsalabim Lily yhtäkkiä tykkääkin Jamesista. En oo ennen lukenu sellaisin ficcejä, joissa Lilyllä ois ollu peliä jonku kelmin kaa.  Tykkäsin Lily/Sirius parituksesta<33 On ollu myös jotain kohtauksia jossa on tullu ihan tippa linssiin ja toisissa taas nauranu ääneen. Jamesin ja Siriuksen huumori on parasta:)<3 Elikkäs jatkoa toivon kovasti:)

[lurikko]

A/N: Oi ihanaa, näin monta kommenttia joihin vastata

Werewolfie, kiitos! Kyllähän näitä lukuja vielä tulee, tässä on muistaakseni yhteensä 41 lukua ja lisäksi olen tyhmänä ihmisenä kirjoittanut jatko-osaakin jonkun verran Saa nähdä, mitä Remukselle ja Kaceylle tapahtuu...

Arte, kiitoksia paljon, mukavaa kuulla taas sinusta Adriannea on kyllä toivottavasti luvassa tulevaisuudessakin... Kaceyn elämä on tosiaan tuntunut tässä tarinassa muodostuvan aika rankasti. En kyllä edes muista, suunnitelinko sitä edes etukäteen niin

Sierra, kiitos kovasti! Tykkään jostain syystä aika kovasti kirjoittaa itkevistä pojista, oikeissa tilanteissa tietysti, ja olen jotenkin niin tottunut ajatukseen, että Remus on korviaan myöten tykästynyt Kaceyyn, joten oli aika mahdotonta kuvitella tuo tilanne ilman pientä itkemistä.

hevu, kiitoksia! Mukavaa, että olet tähän mennessä tykännyt Ehkä jossain vaiheessa otan itseäni niskasta kiinni ja luen tämän läpi korjatakseni nuo kirjoitusvirheet.

elinasofia, kiitos! Minä itse puolestani itse asiassa tykkään Peterin hahmosta tosi paljon! Muut Kelmit ovat jotenkin ehkä vähän tylsempiä ja yksinkertaisempia, Peterissä on mielestäni paljon enemmän syvyyttä. Kun sama hahmo on ensin hyvä ystävä ja sitten päätyy pettämään ystävänsä täysin, hahmossa on pakko olla jotain mielenkiintoista

Lööperi, kiitokset! Olen iloinen, että päädyit nyt kommentoimaan Ja on kiva kuulla, että olet myös tykännyt Lily/Sirius-parituksesta. Itse en tätä kirjoittaessani kauheasti piitannut Lilyn ja Jamesin yhteenkuuluvuudesta, joten Lilyn ja Siriuksen yhdessäoloa oli helppo kirjoittaa, mutta täytyy kyllä myöntää, että siitä on tullut myös välillä hieman äkämystynyttä palautetta

*

OSA 33

Pieni talo ei ollut muuttunut vähääkään siitä, millainen se oli ollut Kaceyn nähdessä sen edellisen kerran. Edelleen se oli oma vaatimaton itsensä, seisoi mäelle kohoavan metsän vieressä ja uhmasi aikaa säilyttämällä jokaisen kattotiilensäkin, vaikka siellä asuvien elämä muuttui kuinka. Kaceyta oli aina naurattanut ja ihmetyttänyt se, kuinka pieneltä talo näytti ulkoa ja kuinka tilava se kuitenkin oli sisältä. Sinä iltana hän ei jaksanut nauraa.
 Dumbledore oli varmasti huomannut, että Kaceyn mieliala oli ollut hieman sekava hänen saapuessaan sovittuun aikaan rehtorin toimistoon. Siitä huolimatta rehtori oli vain toivottanut hänelle hyvää matkaa ja kertonut, milloin hänen pitäisi lähteä päästäkseen turvallisesti takaisin. Lyhyt taputus selkään ja Kacey oli ollut matkalla. Hetkeen hän ei ollut aivan tiennyt, minne oli menossa, mutta oman tutun kotitalonsa eteen tupsahtaminen oli selvittänyt hänen ajatuksiaan kummasti.
 Hän mietti, mitä Remus mahtoi tehdä sillä hetkellä. Pojan ajatteleminen ei kuitenkaan suinkaan kohottanut hänen mielialaansa, joten hän päätti sulkea Remuksen nopeasti pois mielestään. Hänellä tulisi olemaan enemmän kuin tarpeeksi aikaa pohtia pojan käytöstä ja aivan liian tärkeiden asioiden salailua, ennen kuin joutuisi sunnuntaina kohtaamaan tämän uudelleen. Hetken hän oli varsin tyytyväinen, että pääsi pois Tylypahkasta selvittelemään ajatuksiaan jossain muualla.
 Se hetki meni kuitenkin varsin nopeasti ohi. Kacey nielaisi, asteli hitain askelin kohti taloa ja toivoi olevansa jossain muualla, mutta takaisin ei ollut kääntymistä. Äidin kohtaaminen tuntui äkkiä pelottavan häntä melkein enemmän kuin Remuksen kohtaaminen. Mitä sanotaan rakkaalle ihmiselle, joka on kohta kuolemassa? Kuinka jätetään jäähyväisiä, joiden täytyy kestää ikuisesti?
 Kacey koputti oveen. Häntä odotettiin ja hän tiesi sen mainiosti, mutta pienen hetken hän ehti toivoa, ettei kukaan tulisikaan päästämään häntä sisään, että hänen ei tarvitsisi kohdata tuttuja kasvoja -
 David avasi oven. Kacey tuijotti seitsemän vuotta vanhempaa isoveljeään osaamatta sanoa yhtään mitään.
”Hei”, tokaisi David ja oli kietonut käsivartensa Kaceyn ympärille, ennen kuin tyttö itse ehti tehdä mitään. Davidin villapaita tuoksui kodilta ja kaikelta muultakin tutulta. Kacey nojasi isoveljen turvallisen leveisiin hartioihin, painoi silmänsä tiukasti kiinni ja toivoi, että olisi seisonut siinä minkä tahansa muun asian takia.
”Minä olen iloinen, että sinä tulit”, sanoi David, kun Kacey lopulta suostui vetäytymään kauemmas veljestään. ”Täällä on ollut yksinäistä ja… no, äiti haluaisi kovasti nähdä sinut.”
Kacey nyökkäsi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, eikä halunnut joutua nieleskelemään kyyneleitä puhuessaan. David tuntui kuitenkin ymmärtävän häntä. Isoveli taputti hänen käsivarttaan rohkaisevasti ja astui syrjään niin, että hän pääsi kunnolla sisälle taloon.
 Mikään ei ollut muuttunut. Oikeastaan Kaceysta tuntui siltä, kuin hän olisi vasta eilen lähtenyt Tylypahkaan viettämään kuudetta opiskeluvuottaan, ja silti siitä oli jo monta pitkää kuukautta. Sama violettiraitainen kaulaliina lojui edelleen lipaston päällä, samat kumisaappaat eteisessä.
”Kuka täällä siivoaa?” Kacey huomasi kysyvänsä.
David vilkaisi häntä selvästi iloisena siitä, että hän puhui. ”Minä lähinnä. Isä on koko ajan töissä, eikä ehdi. Ameliakin siivoaa silloin tällöin, kun on käymässä, mutta Edgar ei vieläkään ole oikein oppinut sitä taitoa. Saat olla onnellinen, ettet ole käynyt hänen Lontoon asunnossaan tänä syksynä.”
Kacey oli. Ikävä kyllä he olivat juuri silloin ehtineet kävellä eteisen halki ja kiivetä portaat ylös, ja niinpä he olivat jo äidin makuuhuoneen ovella. David hymyili Kaceylle rohkaisevasti ja koputti oveen.
”Sisään”, hiljainen ääni kehotti.
Kacey nielaisi ja tunsi, miten kuumat kyyneleet kutittivat hänen silmiään. Hän olisi halunnut olla positiivinen ja rohkea, se sama naurava tyttö, joka oli aina ennenkin ollut, mutta tänään hän ei näyttänyt pystyvän siihen lainkaan. David avasi oven ja odotti, että Kacey oli astunut sisään, ennen kuin sulki sen uudestaan. Kacey jäi seisomaan ovensuuhun.
 Äidin sänky oli samanlainen kuin aina ennenkin. Valkoiset lakanat hipoivat maata, lattiaa, joka olisi ollut puhtaampi, ellei David olisi ollut vastuussa siivoamisesta. Mutta sillä kaikella ei ollut kerrassaan mitään väliä. Kacey ei edes huomannut lattiaa astellessaan hyvin hitaasti äidin sängyn luo.
 Äiti hymyili hänelle jokseenkin väsyneesti, mutta näytti paljon onnellisemmalta kuin hän itse tunsi olevansa. Äidin kasvoilla oli paljon enemmän ryppyjä kuin kesällä, mutta silmissä leikki rauhallinen hymynhäive. Kacey tarttui äidin ojennettuun käteen ja purskahti itkuun.

Remus ei enää tiennyt, kauanko oli maannut sängyllään. Hän ei nähnyt kattoa selkeästi kyyneliltään eikä myöskään kelloa, joka yhä raksutti häpeämättömästi vastakkaisella seinällä. Kellolla ei ollut siihen oikeutta, ei sen kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, mutta vähät se siitä välitti. Remus olisi mieluiten heittänyt kelloa jollain raskaalla esineellä, mutta ei jaksanut katsoa ympärilleen etsiskelläkseen sopivaa asetta.
 Kello löi seitsemää. Remus värähti eikä voinut olla miettimättä, mitä Kacey mahdollisesti teki juuri silloin. Tyttö oli ollut jo tunnin kotonaan, ja hän toivoi, että olisi voinut olla siellä myös, pitämässä Kaceyta kädestä kiinni. Se oli kuitenkin mahdotonta, eikä vähiten siksi, ettei Remus tiennyt, halusiko Kacey edes nähdä häntä enää koskaan.
 Mitä hän oli tehnyt? Hänen ei olisi pitänyt mainita itseään, ei omia viikonloppuongelmiaan, ja kakki olisi niin hyvin kuin vain oli mahdollista. Toisin sanoen asiat olisivat olleet melko lailla kehnosti silloinkin, Remuksella olisi edelleen ollut salaisuus ja Kacey olisi surrut äitiään, mutta ainakaan se ei olisi tuntunut näin pahalta.
 Tosiasiassa hänen olisi tietysti pitänyt kertoa ja ajat sitten. Mutta milloin? Kun he olivat alkaneet seurustella, Kacey oli hyväksynyt sen, ettei Remus voinut kertoa hänelle kaikkea. Siitä oli tullut ongelma vasta myöhemmin, kun aika oli kulunut. Ikävä kyllä silloin Remus ei ollut enää uskaltanut kertoa. Oli ollut niin paljon menetettävää.
 Oliko hän nyt menettänyt kaiken?
”Tämä on vähän häiritsevää”, ilmoitti epävarma ääni ovensuusta.
Remus sävähti ja nousi nopeasti istumaan. Hän oli edelleen omassa makuusalissaan, ja juuri siksi olikin niin yllättävää, ettei ovensuussa seisonut Sirius, James tai Peter vaan Lily. Tyttö tuijotti hienotunteisesti ulos ikkunasta ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
”Mitä sinä täällä teet?” Remus äyskähti ehkä turhankin epäystävällisesti, mutta hän oli sentään omassa makuusalissaan, eikä Lily todellakaan kuulunut sinne.
”Sirius käski minut tänne”, sanoi Lily ja hymyili, kun yllätys valtasi Remuksen kasvot. ”Hän oli kai käynyt ovella kurkistamassa, koska tuli lievästi pakokauhuisena raahaamaan minua tänne.”
”Ja sinä tottelit?” kysyi Remus yllättyneenä miettien, kuinka selkeästi hänen kasvonsa paljastivat hänen itkeneen.
”Sirius osaa olla vakuuttava”, sanoi Lily hieman välttelevästi ja lisäsi sitten nopeasti: ”Verbaalisestikin. Sitä paitsi minua ahdistaa jo pelkkä ajatus sinusta itkemässä – ”
No niin, Remuksen kasvot siis kertoivat aivan liikaa. Hän yritti pyyhkiä niitä ja toivoi, että Lily olisi painunut mahdollisimman kauas.
”Tiedäthän sinä, Sirius ei ole paras mahdollinen lohduttaja”, jatkoi Lily. ”Mutta hän ei kai halunnut jättää sinua yksin, joten – ”
”Hän käski sinut tänne”, Remus täydensi.
Lily nyökkäsi. ”No niin, haluatko sinä mahdollisesti kertoa, mikä sinua repii? Se voisi auttaa – ”
Remus huokaisi tukahtuneesti. ”Lily hyvä, ei millään pahalla, mutta sinä et välttämättä ole ensimmäinen henkilö, jolle minä kertoisin asioistani – ”
”No, Kacey ei ole nyt täällä, joten sinun on tyydyttävä minuun”, ilmoitti Lily napakasti.
Kaceyn nimen mainitseminen sai aikaan kylmän muljahduksen Remuksen vatsassa. Lily näytti tajuavan sen, sillä tytön kasvojen ilme muuttui heti hienovaraisemmaksi ja varovaisemmaksi.
”Ai”, tyttö tokaisi vaisusti. ”Se liittyy Kaceyyn, vai mitä?”
Remus nyökkäsi. ”Enkä minä aio kertoa sinulle koko juttua, etkä sinä myöskään voi auttaa minua mitenkään, joten voisit palata Siriuksen luo – ”
”Tuo oli ilkeää!” Lily huudahti. ”Sinun ei tarvitse olla vihainen minulle, koska minä satuin ihastumaan Siriukseen!”
”Sinä rikoit Siriuksen ja Jamesin välit”, syytti Remus ja tunsi olonsa häpeällisen hyväksi, kun sai purkaa pahaa oloaan toiseen. ”He riitelivät monta päivää, ja minun piti kestää se – ”
”No, minä olin oikeasti ihastunut Siriukseen – ” huudahti Lily loukkaantuneella äänellä, ” – ja minun on pitänyt olla ilman häntä ihan liian kauan, joten älä sinä puhu minulle kestämisestä – ”
Remuksen suu loksahti auki. Vihainen ilme vääristi Lilyn kasvoja, teki niistä paljon kovemmat ja karummat kuin ne tavallisesti olivat. Tytön huulet painuivat toisiaan vasten, nipistyivät tiukaksi viivaksi, ja kädet näyttivät hapuilevan jotain, jonka repiä kappaleiksi. Sitten hetki meni ohi ja Lily rentoutui.
”Anteeksi”, tokaisi Remus. ”Minä en arvannut, että sinä…”
Mutta hän ei osannutkaan sanoa enempää.
Lily hymyili vaisusti. ”Ottaisin sen niin vakavasti? En minäkään. Ei sen pitänyt mennä niin.”
”Uskon”, sanoi Remus.
Lily näytti kiitolliselta. ”Hyvä. Minusta tuntuu, etten usko välillä itsekään. Kaikki syyttävät minua Siriuksen ja Jamesin ystävyyden vaarantamisesta – ”
”Kaikki?” Remuksen kulmat kohosivat.
”Kaikki”, Lily virnisti surumielisesti. ”Sirius, James, sinä, Kacey… Peter on toistaiseksi ainoa, joka ei ole ilmoittanut minun pilanneen kaikkea.”
”Eikä kukaan syytä Jamesia siitä, että hän pilasi sinun ja Siriuksen välit”, sanoi Remus ja tunsi itsensä äkkiä kertakaikkisen tyhmäksi.
Lily kohautti olkapäitään. ” James oli Siriukselle olemassa ennen minua. Asiat ovat aina vähän mustavalkoisia.”
”Niiden ei pitäisi olla”, Remus tokaisi. ”Oletko sinä… edelleen ihastunut Siriukseen?”
Lily naurahti. ”Sinä et edes arvaa, miten monta kertaa minulta on kysytty tuota! Tai sitten minä vain pohdin sitä niin usein, että unohdan, ettei kukaan muu sano sitä ääneen – ”
Lily vaikeni. Remus tuijotti tyttöä ja näki kyllä, miten tämän kädet puristuivat nyrkkiin ja nojautuivat ikkunalautaa vasten. Lilyn profiili oli kieltämättä kaunis, ja hetken Remus melkein ymmärsi, minkä takia kaksi hänen parasta ystäväänsä olivat molemmat ainakin olleet ihastuneita tuohon tyttöön. Sitten Kaceyn kasvot tuntuivat vaihtuvan Lilyn paikalle, ja ikävä ja epätietoisuus raapaisivat Remusta niin syvältä, että hänen oli vaikea muistaa keskustelevansa Lilyn kanssa tämän ongelmista. Silti Lilyn ongelmista puhuminen oli ehdottomasti parempi kuin puhua Kaceysta, sillä siihen Remus ei olisi varmasti pystynyt -
”En minä välttämättä ole ihastunut”, sanoi Lily ja huokaisi syvään. ”Luulisin. Sitä on niin mielettömän vaikea tietää.”
Remus nyökkäsi.
”Minä tahtoisin Siriuksen takaisin”, Lily sanoi sitten ja haaveileva hymy levisi äkkiä hänen kasvoilleen. ”Tahtoisin ehdottomasti, jos asiat olisivat eri lailla. Mutta nyt kun ne ovat näin – no, minä en haluaisi seurustella Siriuksen kanssa, jos se satuttaisi Jamesia.”
”Mielenkiintoista”, huomasi Remus toteavansa. ”Minä kuvittelin, ettet sinä pitänyt Jamesista.”
”Niin minäkin”, sanoi Lily.
Hän olisi kenties sanonut enemmänkin, mutta silloin ovi rämähti auki ja Siriuksen epäröivät kasvot rikkoivat heidän keskustelurauhansa. Kun Sirius tajusi, että Remus oli aivan rauhallinen eikä enää edes maannut itkien sängyllään, leveä hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Lily hyvä, minä TIESIN, että sinä hoitaisit tilanteen”, Sirius ilmoitti kovaan ääneen ja syöksyi kättelemään Lilyä. ”Onneksi olkoon. Oliko se vaikeaa?”
”Anturajalka”, Remus tokaisi kuivasti, ”minä olen täällä ja täysin järjissäni, joten sinä voit lopettaa tuon älyttömän virnistelyn ja kaiken muunkin typerän käytöksen, sopiiko? Ja seuraavalla kerralla sinä voisit ihan itse kysyä, mikä minua vaivaa, tai edes jättää minut rauhaan – ”
”Olen samaa mieltä”, ilmoitti Lily vakasti. ”Oli aika raukkamasta repiä minut lohduttamaan Remusta – ”
”Mutta kaikesta päätellen se toimi, vai mitä?” Sirius kysyi virnistellen edelleen. ”Minä olen nero!”
”Epäilemättä”, Remus hymyili vinosti. ”Oli erittäin lohduttavaa saada haukkua sinua.”
Hymy valahti pois Siriuksen kasvoilta ja pojan otsa rypistyi. Lily pyöräytti silmiään ja katosi nopeasti rappukäytävään.
”Okei, voit lopettaa hymyilemisen”, Remus sanoi kuivasti. ”Lily on mennyt. Mikä ihme sai sinun pieneen päähäsi pälkähtämään, että sinun olisi hyvä lähettää hänet lohduttamaan minua?”
Sirius hymyili hieman vaikeasti. ”Minä kyllä yritin etsiä Kaceyta, mutta häntä ei löytynyt, joten – ”
”Sama se”, Remus sanoi nopeasti, sillä Kaceyn nimen kuuleminen ei tuntunut tippaakaan mukavalta. ”Mennään etsimään Sarvihaara ja Matohäntä, sopiiko?”
Sirius nyökkäsi. Remus nousi seisomaan ja oli jo ovella, kun toisen pojan epävarma ääni keskeytti hänet.
”Kuutamo? Oletko sinä varmasti kunnossa?”
Remus nyökkäsi. Ei, hän ei ollut kunnossa, mutta Siriuksen oli turha kuulla sitä. Eihän poika kuitenkaan olisi voinut tehdä asialle yhtään mitään.

Velhonshakki ei välttämättä ollut peleistä se kaikkein mielenkiintoisin, mutta sitä oli hyvä pelata silloin, kun ei yksinkertaisesti pystynyt sen järkevämpään toimintaan. Sinä iltana Sirius ja Remus pelasivat sitä kaksi tuntia, kunnes Jamesin hermot menivät lopullisesti ja hän heitti laudan kirkuvine nappuloineen lattialle. Siinä vaiheessa Peter oli menettänyt omat hermonsa ja lähtenyt ulos lentämään mutisten samalla jotain epämääräistä. James väitti myöhemmin kuulleensa Peterin aivan selvästi maininneen ”sen pahuksen Rosierin”, mutta jälkikäteen siitä oli mahdoton olla varma.
”Mikä sinua riepoo?” puuskahti Sirius siinä vaiheessa, kun nappulat olivat vasta lentäneet lattialle, Remus katseli niitä hämmentyneenä ja James lähinnä äkäisenä. ”Oliko pakko pilata hyvä peli?”
”Minulla on tylsää”, ilmoitti James.
Sirius hymyili vinosti. ”Niin, niin, ja sitten sitä kiukutellaan kiusaamalla toisia – ”
”Te olette pelanneet vähintään kaksi tuntia!” James murahti. ”Se saa riittää.”
”Meillä ei ole parempaakaan tekemistä”, muistutti Sirius.
”Me keksimme sitä”, James uhkasi. ”Vai mitä, Kuutamo?”
Mutta Remus ei suoraan sanottuna oikein ollut sinä iltana iskussa. Poika tuijotteli lasi-ikkunan takana hämärtyvää iltaa ja oli mahdollisimman tylsää seuraa.
”Kuutamo?” James toisti. ”Mikä sinua vaivaa?”
Remus säpsähti. ”Ei mikään.”
”Huominen?” ehdotti James myötätuntoisesti.
Remus nyökkäsi. Se oli sentään helppo tapa tyynnyttää toisten uteliaisuus kertomatta mitään liian tarkasti.
”Huominen on itse asiassa meillekin tärkeä päivä, vai mitä, Anturajalka?” kysyi James.
Sirius näytti säikähtäneeltä. ”Sarvihaara, minä olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa, etten pidä sinusta sillä tavalla – ”
”Mistä ihmeestä tuo on jäänyt sinun päähäsi?” James kuulosti hyvin kärsivältä. ”Meillä on HUISPAUSOTTELU, haloo! Ei mikään pahuksen vuosipäivä!”
Oivallus leivisi Siriuksen kasvoille. ”Ahaa!”
”Sinä olit siis unohtanut sen?” James kohotti kulmiaan.
”Vain melkein”, Sirius sanoi hyvin viattomasti. ”Alitajuntani muisti sen loistavasti, minä vain – ”
”Unohdit”, täydensi Remus ja repi itsensä irti ikkunan tuijottelusta. ”Eikö teidän pitäisi olla harjoittelemassa tai jotain?”
James näytti järkyttyvän. ”Yritätkö sinä päästä meistä eroon?”
”En”, Remus huokaisi, ”mutta minä en suoraan sanottuna ole kovinkaan hyvällä tuulella, ja te olette ärsyttävän iloisia, läsnä olevia, meluisia – ”
”Meluisia?” Sirius järkyttyi. ”Mekö?”
” – ja kaikin puolin huonoa seuraa ihmiselle, joka haluaisi mieluiten olla yksin”, Remus päätti lauseensa Siriuksesta piittaamatta. ”Ymmärrättekö? Ei mitään henkilökohtaista siis.”
”Sen kun uskoisi”, James tokaisi mulkaisten Remusta. ”No, mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Häipyä käytävälle kummittelemaan?”
”Kummittelemaan?” Sirius toisti ja virnistys löysi erittäin nopeasti tiensä pojan kasvoille. ”Loistavaa, Sarvihaara!”
”Mahdotonta, Sarvihaara”, Remus huomautti. ”Silloin kun minä viimeksi tarkastin, te olitte kyllä kaikin puolin elossa – ”
”Sinun pettymykseksesi”, James virnisti.
”Minähän sanoin, ettei se ole mitään henkilökohtaista – ”
”En minä suuttunut, Kuutamo”, sanoi James. ”Ei millään pahalla, mutta sinä nyt vain olet tällä hetkellä kaikin puolin liian väsynyt, masentunut ja synkistelevä tapaus ollaksesi hyvää seuraa ihmiselle, joka haluaisi tehdä jotain repäisevää. Ymmärrätkö?”
Remus hymyili vaisusti.
”Hienoa”, James totesi. ”Anturajalka, lähdetäänkö?”
”Minne?” Sirius hämmästyi.
”Kummittelemaan.”
Remus huokaisi. ”James, te ette oikeasti – ”
”Me keksimme kyllä keinon”, James virnisti. ”Voimme käyttää tiedätte-kyllä-mitä-viittaa ja säikytellä Voroa.”
”Minä en todista teidän puolestanne, kun Voro hommaa teidät kuulusteluun”, Remus ilmoitti ylpeällä äänellä.
”Ei tarvitsekaan, me olemme hyviä välttelemään Voroa”, sanoi Sirius, joka aivan selvästi alkoi innostua kummittelusta. ”Sitä paitsi minä olen aina miettinyt, miltä tuntuu olla kummitus – ”
”Sinä et VOI olla oikea kummitus, Sirius”, Remus huomautti viisaasti.
Sirius mulkaisi häntä. ”Älä ole ilonpilaaja, Kuuutamo.”
”Ilonpilaaja?” Remus kohotti kulmiaan. ”Saatan olla sitä, mutta jos sinä todella haluat kummitukseksi, minä pitäisin sitä melko itsetuhoisena – ”
”Tai hulluna”, arveli James, ”mikä taas ei ole lainkaan paha asia. Mennään jo.”
”Minulla oli oikeastaan ihan kivaa silloin, kun te olitte riidoissa”, huokaisi Remus, vaikka ei oikeasti tarkoittanutkaan sitä. Sirius saattoi olla itsetuhoinen, mutta REMUS ei sentään ollut, ja Siriuksen ja Jamesin riitelyn kaipaaminen olisi ollut itsetuhoista jos mikä.
”No, se ilonaihe on ohi”, ilmoitti Sirius ylpeänä, ”koska me emme enää ikinä riitele naisista. Vai mitä, Sarvihaara?”
”Kunhan meidän ei tarvitse riidellä miehistä”, huomautti James. ”Koska siihen minä en oikeasti ryhdy, vaikka sinä saattaisitkin – ”
Sirius mulkaisi häntä. ”Tuo on vanha vitsi.”
”Ja minä olen väsynyt.”
”Niin näytät olevan”, myönsi Sirius ja virnisti sitten valoisasti. ”Saa nähdä, selviämmekö me tästä illasta hengissä.”
”Minä en kerää teidän palojanne käytäviltä”, Remus ilmoitti.
Eikä hän aikonutkaan kerätä. Mutta kun Sirius ja James olivat hakeneet näkymättömyysviitan ja häipyneet Lihavan Leidin epäluuloisen huudon saattelemina käytävälle, hänestä alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että fiksuinta olisi ollut vain myöntää kohtalonsa ja lähteä mukaan. Oleskeluhuone muistutti häntä häiritsevän paljon Kaceysta, kun ärsyttävät ystävät eivät olleet vetämässä hänen huomiotaan muualle, ja niin muistutti makuusalikin. Lopulta hän vain kömpi sänkyynsä ja veti peiton tiukasti korviensa yli yrittäen unohtaa sen kerran, jolloin Sirius oli yllättänyt Kaceyn hänen sängystään.
 Ikävä kyllä unohtaminen osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi.

Aamulla herätessään Kacey ei aluksi ollut aivan varma, missä hän oli. Hänen sänkynsä oli ihanan pehmeä, lämmin ja ennen kaikkea tuttu, eikä hänen ympäriltään kuulunut lainkaan ärsyttäviä ääniä, jotka olisivat kertoneet Michellen, Naiman tai Lilyn menneen jo suihkuun tai muuten vain häiritsevän hänen untaan. Hän venytti käsiään kauas päänsä yli, raotti hitaasti silmänsä, ja vasta siinä vaiheessa tajusi olevansa omassa sängyssään.
 Sen huomaaminen oli yllättävän mukavaa, ja sen myös, ettei hänen tarvinnut nousta, ennen kuin hän itse halusi. Niinpä hän käpertyi mahdollisimman pieneksi palloksi peittonsa alle ja toivoi, että voisi jäädä siihen mahdollisimman pitkän ikuisuuden ajaksi. Ikävä kyllä pikkuhiljaa hänen järkipuolensa alkoi väittää, että oli aika aloittaa uusi päivä.
 Lontoon laitamilla ei ollut lunta. Oli hieman kummallista vetää ikkunaverhot syrjään ja tajuta katsovansa lumetonta, mustaa maisemaa, mutta toisaalta se muistutti Kaceyta niistä vuosista, jolloin hän oli aina sydän kurkussa odottanut kotona, olisiko jouluna lunta vai ei. Tylypahka sentään oli melkoisen pohjoisessa, siellä lumen tulo ennen joulua oli paljon todennäköisempää.
 Hiljalleen Kaceyn ajatukset siirtyivät lumesta edelliseen iltaan. Hän oli istunut koko illan äitinsä sängyn vierellä, ja muutaman katkeran itkun jälkeen oli ollut yksinkertaisesti ihanaa nähdä äitiä. Äidin silmissä oli ollut sama tuike kuin aina ennenkin, eikä nainen itse ollut vaikuttanut kovinkaan surulliselta. Se oli lohduttanut Kaceytakin.
 David oli tullut yhdeksän aikaan ilmoittamaan, että äidin oli aika mennä nukkumaan. Se oli kummallista, mutta totta kai Kacey tajusi, että äidin oli tätä nykyä nukuttava pitkät yöunet. Niinpä hän oli istunut Davidin kanssa keittiössä, juonut kuumaa kaakaota muki mukin perään ja jutellut niitä näitä. Jos äidin näkeminen oli ollut mukavaa, niin oli ollut isoveljenkin. Kacey oli aina tullut hyvin toimeen Davidin kanssa.
 Ovelta kuului koputus. Kacey kietoi aamutakin paremmin ylleen ja tuli avaamaan oven. David katsoi häntä ruskeat hiukset pörröllä ja hieman unisen, mutta ehdottomasti pirteän näköisenä.
”Oletko sinä aina noin pirteä nykyään?” Kacey parahti. ”Aamuisinkin? Ennen sinua ei saanut pystyyn ennen puolta päivää – ”
”Me olemme kaikki oppineet uusia tapoja nykyään”, David vastasi ympäripyöreästi. ”Sitä paitsi sinun läsnäolosi on aika piristävää, pikkusisko.”
”Miten niin?” Kacey kurtisti kulmiaan. ”Minä tuskin olin eilen kovin hauskaa seuraa – ”
”Olit sinä, kun on tottunut viettämään kaikki illat yksikseen”, David totesi. ”Äidin mentyä nukkumaan täällä on aika yksinäistä, ellei isä ole tullut kotiin.”
Kacey saattoi kuvitella sen. Talo oli ehkä ulkoa pieni, mutta sisältä siellä oli melkoisesti tilaa. Hän oli aina pitänyt sitä yksinomaan kodikkaana, mutta yksinolo niin suuressa talossa – no, se ei välttämättä ollut herkkua.
”Minkä takia isä on nykyään niin paljon töissä?” hän kysyi.
Davidin kasvoille kohosi vaitelias ilme. ”No, tiedäthän sinä… Nykyään aurorilla riittää töitä.”
”Miten niin?” Kaceyn otsa rypistyi. ”Mitä on meneillään, David?”
”Ei mitään erikoista”, sanoi David ja katsoi ikkunasta ulos. ”Vain joitain… ikäviä tapahtumia, joista sinä et halua tietää.”
”Haluan”, Kacey sanoi itsepäisellä äänellä.
Vastaamisen sijasta David tarttui hänen olkapäihinsä niin lujasti, että hän melkein huudahti hämmästyksestä. Pojan – tai nuoren miehen, mutta sellaisena Kacey ei ollut tottunut veljeään ikinä ajattelemaan – ilme oli niin vakava, että se oli melkein pelottavaa.
”Et”, sanoi David, kuin olisi yrittänyt vakuuttaa pikkulasta. ”Jos asiat menevät niin kuin minä luulen niiden menevän, jossain vaiheessa sinäkään et voi välttyä siltä tiedolta. Mutta siihen saakka minä haluan, että sinä olet onnellinen Tylypahkassa – ”
”Onnellinen?” Kacey puuskahti. ”ONNELLINEN? Miten ihmeessä minä voisin olla onnellinen, kun – ”
Davidin käsi oli asettunut hänen suunsa eteen. Veli pyyhkäisi muutaman hiuksen hänen silmiltään ja katsoi häntä lempeästi hymyillen.
”Älä sano noin”, David pyysi hiljaa. ”Sinä olet onnellinen ihminen, Kacey. Sinä selviät tästä. Suret aikasi äidin kuolemaa, mutta selviät. Jaksat nauraa edelleen. Ja selviät siitä kaikesta muustakin.”
Kacey tunsi itsensä äkkiä tavattoman väsyneeksi. David vei kätensä pois hänen suunsa edestä, eikä hänellä ollut enää voimia väittää vastaan. Hän antoi jalkojensa luovuttaa ja tipahti istumaan sängylleen.
”Mistä kaikesta muusta?” hän kysyi hiljaa.
”Minä en kerro”, sanoi David hymyillen hieman surumielisesti. ”Eikä kerro äiti tai isäkään, joten sinun on aivan turha edes yrittää. Jos käy oikein hyvin, sinun ei edes ikinä tarvitse tietää.”
”Koskeeko se meitä?” Kacey kysyi.
”Se koskee kaikkia”, David tokaisi ja taputti häntä sitten olkapäälle. ”Mutta ei mietitä sellaisia. Sinä tarvitset aamupalaa, ja todennäköisesti äitikin herää kohta. Sitten voit taas istua hänen huoneessaan juttelemassa.”
Kacey nyökkäsi. David tarttui hänen käteensä ja kuljetti alakertaan aamupalalle kuin lapsen, joka ei itse osannut suunnistaa miljoonia kertoja aiemminkin kävelemäänsä reittiä.

Siriuksella oli nälkä. Peter saattoi vilkuilla häntä kärsivästi, ihmetellä, miten hän sai tungettua vatsaansa niin tavattoman paljon ruokaa ja vieläpä juuri ennen tärkeää huispausottelua, mutta ystävän ihmettely ei liikuttanut häntä pätkän vertaa. Hän oli nälkäinen ja sillä selvä.
”Entä jos sinä et saa vatsaasi luudan päälle?” Peter huomautti ovelasti.
”Minun vatsani ei ole iso”, Sirius murahti, vaikkakin kuulosti hieman koomiselta, sillä hänen poskensa olivat täynnä puoliksi pureskeltua ruokaa. ”Kysy vaikka keneltä tahansa tytöltä!”
”Taidan jättää väliin”, Peter totesi kuivasti. ”Sarvihaarakaan ei syö yhtä paljon kuin sinä!”
Sirius vilkaisi vieressään istuvaa Jamesia. Tämä ei tosiaan syönyt kovin kovalla innolla, vilkuili vain lähinnä tuikeana korpinkynsien pöytään. Se olikin tavallista Jamesia – aina ennen ottelua poika tuntui pyörittävän vihollista mielessään.
”Älä tuijota korpinkynsiä”, Sirius virnisti Jamesille. ”Minä toki tiedän, ettet sinä tiiraile Nadja Smithin paidan kaula-aukkoa, mutta kaikki eivät sitä tiedä – ”
James näytti äkäiseltä. ”Hän on korpinkynsien kapteeni. Totta kai minä haluan tietää, millaiselta hän näyttää!”
Peter kohotti kulmiaan. ”Niinkö?”
”Ei sillä tavalla!” James sanoi nopeasti. ”Mutta jos hän on hermostunut tai epävarma voitosta, sen näkee hänen kasvoistaan. Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta?”
Remus tuhahti. ”Minä kyllä luulen, että lähinnä joillakin on hieman LIIKAA mielikuvitusta – ”
”Mukavaa, että puhut taas, Kuutamo”, Sirius ilmoitti suureen ääneen ja taputti Remusta varsin kovakouraisesti selkään. ”Sinä oletkin ollut tavattoman hiljainen viime aikoina – ”
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Remus tiuskaisi.
Sirius hämmästyi. Remus saattoi olla vähäpuheinen täydenkuun alla, mutta yleensä poika vain vajosi omaan hiljaisuuteensa eikä pahemmin tiuskinut. Tämä oli uutta. Ilmeisesti Jamesin ajatukset liikkuivat samoilla linjoilla, sillä poika oli repinyt silmänsä irti korpinkynsijoukkueen kapteenista ja viskasi nyt Siriusta katseella, joka käski olemaan hiljaa. Kuutamolle ei kannata puhua juuri nyt, viestittivät Jamesin silmät, ja Sirius totteli.
”No, herra jahtaaja, kulkeeko peli tänään?” Sirius kysyi parhaalla keskusteluäänensävyllään.
James virnisti. ”Totta kai. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Että sinullakin on huonoja päiviä?” Sirius vastasi viattomasti hymyillen. ”Älä sure, minä en voisi erehtyä niin pahasti. Me voitamme, ja siinä se.”
”Ainakin te olette itsevarmoja”, huomautti Peter.
”Jos ei voi itse luottaa itseensä, voiko odottaa luottamusta muilta?” veisteli Sirius varsin runollisesti. ”Kai sinä olet katsomassa, Matohäntä?”
”Totta kai”, Peter lupasi. ”Istun todennäköisesti siellä Adriannen kanssa, mutta kuitenkin – ”
”Arvasin!” James huudahti innoissaan. ”Matohäntä, jos et pidä varaasi, se tyttö kietoo sinut vielä pikkusormesi ympärille – ”
”Älä puhu Adriannesta, niin kuin hän olisi joka satujen inhottava noita-akka”, Peter ärähti.
Sirius kohotti kulmiaan. ”Jos et ole huomannut, hän kyllä sattuu todella OLEMAAN noita. Mutta ehkä sinä olet ollut liian keskittynyt tuijottelemaan häntä – ”
”Te olette tavattoman ärsyttäviä ennen ottelua”, Peter julisti kovalla äänellä ja nousi seisomaan. ”Nähdään siellä.”
”Emme me ole ärsyttäviä”, korjasi Sirius hyvin loukkaantuneen näköisenä, ”ainoastaan hieman ylienergisiä. Vai mitä, Sarvihaara? Sitä paitsi me olemme vain järkyttyneitä, että sinulla on kerrankin naisseuraa Tylyahossa – ”
”Ei tarvitse haukkua minua, vaikka itselläsi olisikin ongelmia seuransaannin suhteen”, Peter tokaisi. ”Enkä minä sitä paitsi ole menossa Adriannen kanssa. Me emme ole puhuneet siitä.”
”Teidän pitäisi”, ilmoitti Sirius. ”Siinä vaiheessa Sarvihaarankin olisi pakko hankkia seuraa, sillä hänen itsetuntonsa ei tietenkään kestäisi, jos sinulla olisi tyttö siellä ja hänellä ei – ”
”Pah!” tuhahti James vakuuttavasti. ”Minun itsetuntoni kestää mitä vain. Ja minulla ei todellakaan ole ongelmia seuran suhteen, minä saan kenet haluan – ”
”Paitsi sen, jonka oikeasti haluaisit”, täydensi Peter ja väisti Jamesin äkäistä vilkaisua. ”Kunhan muistutin.”
”Ei tarvitse muistuttaa”, James tokaisi happamasti.
Sirius nielaisi viimeisen palan leipää. Hänen vatsansa alkoi kieltämättä olla äärirajoillaan, mutta hän tiesi mainiosti, että se vajentuisi viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen. Lähestyvän ottelun aikaansaama innostus hiipi jo kovaa vauhtia hänen jäseniinsä, ja tyhjänpäiväinen tytöistä keskusteleminen alkoi kummasti kyllästyttää häntä.
”Mennään jo”, hän kehotti kärsimättömästi. ”Vai etkö vieläkään saa silmiäsi irti Smithin kaula-aikosta, Sarvihaara?”
James oli jo nousemassa pöydästä. ”Älä unta näe, Anturajalka. Minä en veljeile vihollisen kanssa – ”
”Huomenna korpinkynnet ovat hävinneet ja ovat taas iskettävissä”, ennusti Sirius. ”Odota vain, sinun kiinnostuksesi Smithiin ei millään voi olla normaalia – ”
”No, se on, ja sinun jos kenen pitäisi tajuta se!”
”Hauskaa loppuruokailua”, Sirius toivotti valoisasti Peterille ja Remukselle.
James oli jo hyvää vauhtia menossa kohti salin ovea. Sirius juoksi pojan perään ja mietti mielessään, kuinka paljon pystyisi kiusaamaan tätä Nadja Smithistä ilman, että saisi jonkun puolihuolimattoman mutta epäilemättä aivan liian julman kirouksen niskaansa. Paljon, hän päätteli, ja aloitti Jamesin räjähtämispisteen etsinnän.

James ei kuitenkaan ilmeisesti räjähtänyt, sillä vajaan tunnin kuluttua hän lensi kaikki raajat tallella punakultaisessa huispausasussaan taivaalla, joka kaikeksi onneksi oli lopettanut lumen tiputtamisen ja oli nyt aivan kirkas. Myös Sirius oli vielä hengissä, joten ylimääräisiä kirouksiakaan ei ollut nähtävästi lennellyt ilmassa.
 Se oli tietenkin varsin tyhmää, mutta Lily ei voinut olla vilkuilematta Siriusta kävellessään hitaasti kohti huispauskenttää. Hänen olisi pitänyt vain katsoa muualle tai vaikka sulkea silmänsä, mutta hän ei pystynyt siihen. Sirius pujotteli katsomon tornien ympäri ja näytti siltä, kuin koko tuleva ottelu olisi ollut pelkkää leikkiä. Pojan mustat, hieman ylikasvaneet hiukset lepattivat tuulen mukana kuin aivan karkuun lähtemäisillään olevat linnut. Oli vaikea olla muistelematta aikaa, jolloin itse oli saanut työntää kätensä noiden hiuksien joukkoon –
 Lily pudisteli päätään päättäväisesti. Sirius Blackin katseleminen nyt vielä oli inhmillistä ja jokseenkin sallittua, mutta tuollaisten ajatusten ajatteleminen olikin sitten jo aivan eri asia. Siriuksesta ja hänestä ei tulisi enää koskaan paria. Todennäköisesti poika ei edes ollut kiinnostunut hänestä tätä nykyä, ja niinpä olisi ollut paljon parempi unohtaa koko ihminen.
 Hän oli luullut pystyvänsä siihen. Sanoessaan yli kuukausi sitten Siriukselle, että heidän olisi pakko lopettaa toistensa tapaileminen ja tyhjissä luokkahuoneissa kaulailu, hän ei ollut todellakaan arvannut kaipaavansa poikaa vielä näin pitkän ajan kuluttua. Hän oli aina kuvitellut olevansa vahva ihminen, ei niitä heikkoja typeryksiä, jotka ihastuivat kerta toisensa jälkeen ja jäivät ruikuttamaan poikaystäviensä perään.
 Mutta juuri sitähän hän nyt oli, lukuun ottamatta sitä pientä tosiasiaa, ettei Sirius edes ikinä ollut ollut hänen poikaystävänsä. Siinä hän kuitenkin oli, käveli hitaasti kohti huispauskatsomoa eikä voinut estää itseään katselemasta pojan vauhtia ylhäällä taivaalla. Jollain kummallisella tavalla Sirius Black oli vienyt hänen ajatuksensa ja sydämensä, eikä hän tiennyt, miten olisi saanut ne takaisin itselleen.
 Hän saapui huispauskatsomolle ja lähti automaattisesti kävelemään kohti rohkelikkojen valtaamaa osaa katsomosta, kun tuttu ääni huusi hänen nimeään. Hän kääntyi ja vilkutti hieman hämmentyneenä Peterille, joka heilutti kättään puukatoksessa katsomon yläosassa.
”Lily!” huusi Peter. ”Jos sinulla ei ole seuraa, tule meidän kanssamme tänne!”
Lily hämmästyi, mutta aikaa miettiä hänellä ei liiemmin ollut. Nyt Peterin viereen kaiteen luo oli kömpinyt mustatukkainen tyttö, joka vilkuili Lilyä ystävällisesti ja viittoi häntä tulemaan heidän luokseen. Adrianne Gillow, Lily tunnisti, vaikkei ollutkaan ikinä tutustunut kunnolla vuotta nuorempaan korpinkynsityttöön. No, Kacey oli lähtenyt viikonlopuksi kotiinsa, joten hänellä ei ollut parempaakaan seuraa huispausottelua varten. Hän saattoi yhtä hyvin ryhtyä kapuamaan rappuja ylöspäin kohti Peteriä, jonka kasvoille oli kohonnut iloinen hymy.
”Hyvä, että sinä tulit”, Peter huokaisi, kun hän oli päässyt ylös asti ja istunut hieman hämmentyneenä Adriannen ja jonkun vaaleatukkaisen tytön väliin. ”Nämä ovat kaikki korpinkynsien kannattajia henkeen ja vereen. Minut olisi vielä syöty, jos olisin ollut ainoa rohkelikko täällä.”
”Pöhkö”, Adrianne virnisti. ”Ei kukaan syö sinua. Sinä vain kuvittelet.”
”Eikö?” Peter näytti hämmästyneeltä. ”Tim kyllä vilkaisi minua vähän aikaa sitten aika nälkäisesti – ”
Peterin toisella puolella istuva pitkätukkainen tyttö nauroi. ”Sinä olet aina yhtä outo, Piskuilan. Kuuntele nyt vain Adriannea. Jos joku meistä harrastaisi ihmisten syömistä, se olisi ehdottomasti Marie, mutta hän on nyt pelaamassa, joten sinulla ei ole mitään hätää.”
”No, siinä tapauksessa minä en halua olla paikalla, kun peli loppuu teidän häviöönne”, Peter ilmoitti iloisesti.
”Meidän häviöömme?” Timin otsa rypistyi. ”Piskuilan hyvä, sinä puhut hulluja. Oletko juonut jotain?”
”En uskaltaisi”, Peter virnisti. ”Adrianne heittäisi minut alas katsomosta.”
Adrianne pyöritteli silmiään ja kääntyi sitten Lilyn puoleen. ”Sinä olet Lily Evans, vai mitä? Peter on joskus maininnut sinut.”
”Ai”, sanoi Lily hieman hämmästyneenä, mutta kokosi sitten ajatuksensa, kun Adrianne näytti odottavan vastausta. ”No, minä tiedän, kuka sinä olet. Peter on puhunut sinusta aika paljon.”
Peterin poskille nousi hienoinen puna.
”Ei sillä, että minä kauheasti puhuisin hänen kanssaan”, sanoi Lily nopeasti ja tunsi olonsa lähinnä vieraaksi sinisen ja pronssin värittämässä joukossa. ”Mutta me olemme samassa tuvassa, tiedät kai – ”
”Tiedän”, Adrianne totesi ja taputti Peteriä käsivarteen. ”Tosin Peter haluaisi oikeasti olla korpinkynsi.”
”Mitä?” Peter huudahti järkyttyneenä, mutta näytti sitten huomaavan Adriannen kasvoilla leikkivän hymynvireen. ”Huh, minä melkein luulin, että sinä olit tosissasi – ”
”Itse asiassa hän voisi olla”, puuttui nyt puheeseen se vaaleahiuksinen tyttö, joka oli istunut Lilyn vasemmalla puolella eikä ollut siihen mennessä sanonut sanaakaan. ”Jos minä en tietäisi paremmmin, voisin kuvitella sinut korpinkynneksi, Piskuilan – ”
”Minun pitäisi kai ottaa tuo kohteliaisuutena”, virnisti Peter.
Kaikki nauroivat. Lilykin nauroi, vaikkei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt. Hän oli kerta kaikkiaan hieman ulkopuolinen näiden ihmisten joukosta, joista hän ei loppujen lopuksi tuntenut kunnolla ketään. Adrianne näytti kuitenkin huomaavan hänen hämmennyksensä ja kysyi häneltä, oliko rohkelikkojen huispausjoukkue hyvässä kunnossa.
”En minä vaan tiedä”, Lily myönsi. ”Minä en kauheasti seuraa huispausta.”
”Emme mekään”, Adrianne sanoi nopeasti. ”Paitsi Tim, joka ei osaa pysyä eroa huispausharjoituksista. Joskus minä ihmettelen, minkä takia hän ei itse ole koskaan hakenut joukkueeseen – ”
”Koska minua ei huvita olla vastuussa korpinkynsien maineesta”, Tim virnisti. ”Minä todennäköisesti tippuisin luudalta tai jotain ja tappaisin sitten itseni jälkikäteen, koska olisin pilannut meidän menestyksemme.”
”Hän ottaa huispauksen melko vakavasti”, tiivisti Adrianne hymyillen. ”Kuten ehkä saatoit huomata.”
”Huomasin”, Lily myönsi.
Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, kenties kysynyt jotain korpinkynsien joukkueesta kohteliaisuuden vuoksi tai muuten vain yrittänyt puhua kuuluakseen joukkoon edes hetken, mutta silloin McGarmiwan loitsulla vahvistettu ääni kajahti kuuluville ja koko katsomo hiljeni.
 Pian ottelu alkoi, ja Lilykin huomasi nauttivansa siitä. Hän saattoi unohtaa Siriuksen ja sen, että istui aivan väärässä porukassa, hymyillä itsekseen Adriannen ja Peterin puheille ja jännittää rohkelikkojoukkueen puolesta, eikä hänen aamupäivänsä loppujen lopuksi ollut lainkaan huono.

[Werewolfie]

Hah! Eka kommentti! Hmm... Mistä alkaisin... No pääseeks Lily yli Siriuksesta? Ja kuka voittaa huispaus ottelun veikkaan et rohkelikko. *Rukoilee* Remuksen muodonmuutos ja Kaceyn äidin kuolema. James on viel ihastunu Lilyyn eiks ookki? Siis oikeesti ootan innolla jatkoo. Ja sitä on paras tulla pian. Oot sairaan hyvä kirjottaa. *Palvoo maata jalkojesi alla*

[Leya]

Oon jättäny tämän liian pitkään lukematta pelkästään parituksen perusteella, mutta mun on pakko sanoa että tää on tosi hyvä! Aploodit sinulle!

~Leya

[lurikko]

A/N: Werewolfie, kiitos! Saa nähdä, mitä Lilylle käy... Täytyy kyllä myöntää, etten etukäteen kuvitellut, että Lilylle muodostuisi ongelmaa Siriuksesta yli pääsemisestä, mutta niin vain kävi!

Leya, kiitoksia! Olen iloinen, että päädyit lukemaan tämän parituksesta huolimatta. Paritus on kyllä tainnut olla monelle ihmiselle aikamoinen kannuste jättää tämä lukematta

*

OSA 34

”Miten ihmeessä meille saattoi käydä niin?” Sirius puuskahti välittämättä tippaakaan siitä, että kaikki viidenkymmenen metrin säteellä olevat ihmissielut varmasti kuulivat. ”Minä en YMMÄRRÄ!”
”Me olimme liian hitaita, Anturajalka”, sanoi James.
”Niin olitte”, Peter myönsi. ”Te olette tosiaan pelanneet joskus paremminkin. Ja varsinkin se toinen uusi lyöjä – ”
”Carter”, Sirius  mutisi synkästi.
” – oli suoraan sanottuna aika kehno”, Peter jatkoi ja virnisti vaisusti. ”Ehkä hän ei vain ole vielä tottunut pelaamiseen. Tai poti ramppikuumetta.”
”Hyvin mahdollista”, James sanoi mietteliäästi.
”Me voimme siis syyttää Carteria!” Sirius huomasi ja kuulosti jo hieman iloisemmalta.
Remus huokaisi syvään. ”Ei, ette voi. Te olitte huonompia tänään ja siinä se.”
Luultavasti se oli totuus, mutta Peter tiesi, ettei tuota totuutta taottaisi aivan helpolla Siriuksen ja Jamesin päähän. Häviö korpinkynsille heti vuoden ensimmäisessä huispausottelussa oli epäilemättä aiheuttanut molemmille syviä traumoja, jotka eivät aivan heti parantuisi.
 He kävelivät kohti linnaa melko ripeää vauhtia. James ja Sirius epäilemättä halusivat päästä lohduttautumaan lounaspöydän ääreen, ja Remus taas ei ollut edellisen illan jälkeen sanonut mielipidettään juuri mihinkään. Todennäköisesti poika vain pohti lähestyvää täysikuuta, arveli Peter, ja antoi asian olla.
 Suoraan sanottuna Peter tunsi itsensä joukonpetturiksi hymyillessään itsekseen. Vaikka ottelu oli mennyt rohkelikkojoukkueelta masentavan huonosti – tai ei niinkään huonosti, mutta huonommin kuin yleensä – hänestä oli ollut varsin mukavaa istua seuraamassa sitä. Se tosin oli saattanut johtua Adriannesta, joka oli istunut hänen vieressään ja kysellyt häneltä huispaussääntöjä niin usein, että peliin keskittyminen oli ollut melkein mahdotonta. Aivan kuin hän olisi sitä kaivannutkaan, kun saattoi myös jutella Adriannen kanssa.
”Missä sinä muuten olit, Matohäntä?” kysyi James, jonka ajatuksenjuoksu tuntui liikkuvan samoilla suunnilla Peterin mietteiden kanssa. ”Me näimme kyllä Kuutamon, mutta sinua ei näkynyt koko rohkelikkopäädyssä – ”
”Minä olin korpinkynsien joukossa”, sanoi Peter.
James ja Sirius pysähtyivät sen näköisinä, kuin joku olisi lähettänyt heitä kohti kokonaisen ryhmylauman. Heidän suunsa loksahtivat auki ja silmänsä laajenivat, eikä Peter voinut olla ottamatta muutamaa vaistonvaraista askelta taaksepäin.
”Mitä HEMMETTIÄ sinä oikein puhut?” Sirius näytti saavan auki loksahtaneen suunsa ensimmäisenä takaisin puhekuntoon. ”Korpinkynsien joukossa? MATOHÄNTÄ, MITÄ SINÄ – ”
”Älä huuda”, Peter ärähti. ”Mitä se sinulle kuuluu, missä minä istun? Minä nyt vain halusin istua siellä, enkä minä todellakaan ole vaihtamassa tupaa tai – ”
”Se tästä vielä puuttuisikin”, ilmoitti Sirius mulkoillen Peteriä varsin epäluuloisena. ”Minä luotin sinuun, pahus, ja mitä sinä teet – veljeilet vihollisen kanssa – ”
”Adrianne”, tokaisi Remus.
Siriuksen puhetulva loppui siihen. Ymmärtävä ilme kohosi pojan kasvoille ja tämä pudisti huolestuneesti päätään.
”Adrianne?” toisti James, joka siihen saakka oli pysytellyt melkoisen hiljaa antaen Siriuksen sanoa sanottavansa. ”Toisin sanoen sinä istuit korpinkynsien päädyssä Adriannen takia?”
”TYTÖN takia?” uteli Sirius ja näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta ei enää siltä, kuin olisi hetkellä millä hvyänsä voinut poksahtaa taivaan tuuliin silkasta ärtymyksestä. ”Matohäntä, tuolla tavalla käyttäydytään, kun ollaan naimisissa! Etkä sinä tietääkseni ole – vai OLETKO? Onko sinulla jotain kerrottavaa meille? Et kai sinä – ”
”Minä en ole naimisissa”, tokaisi Peter hyvin väsyneesti, ”ja sinä tietäisit sen aivan yhtähyvin kuin minäkin, Anturajalka, jos vain vaivautuisit käyttämään päätäsi – ”
”Hei, minä en ole tässä se, joka veljeilee vihollisen kanssa!” Sirius puolustautui.
”He eivät ole vihollisia, he ovat korpinkynsiä!” Peter ilmoitti kovaan ääneen. ”Eikä sinun pahus vie tarvitse tehdä noin suurta numeroa siitä, että minä satun istumaan heidän kanssaan – ”
”Koska hän on rakastunut”, totesi Remus vaisusti.
Oikeastaan oli yllättävää, miten sinä päivänä melko lailla hiljaisen Remuksen lyhyet kommentit saattoivatkin vaikuttaa toisiin niin voimakkaasti. Kaikki kolme poikaa kääntyivät katsomaan häntä.
”En ole”, sanoi Peter nopeasti, ”minä vain pidän siitä tytöstä – ”
”Ja käyt hänen kanssaan kävelyillä”, sanoi James hieman väsyneesti. ”Oikeasti, Matohäntä, minusta sinun kannattaisi tehdä tuon asian suhteen jotain.”
”Esimerkiksi lähetellä lemmenjuomaa kurpitsamehuksi naamioituna, niinkö?” ehdotti Peter hymyillen ovelasti. ”Jos se ei toiminut Lilyyn, minä kyllä luulen, että se ei toimi Adrianneenkaan – ”
”Älä puhu Lilystä!” James ja Sirius ärähtivät täsmälleen samaan aikaan, vilkaisivat toisiaan äkäisinä ja vaikenivat.
”Meidän pitäisi varmaan oikeasti mennä sinne syömään”, Remus huomautti. ”Luihuiset juhlivat todennäköisesti tällä hetkellä melkoisen ankarasti sitä, että me emme voittaneet ottelua.”
Se tehosi. Ajatus rohkelikon häviölle hurraavista luihuisista syöpyi tavallista vauhdikkaamman siepin nopeudella Siriuksen ja Jamesin ajatuksiin, ja molemmat unohtivat autuaasti sekä Lilyn että Peterin rakkausongelmat. Hyvin helpottavaa totta tosiaan.
 Peter käveli hieman hiljaisena toisten perässä kohti linnaa. Adriannen kasvot välkkyivät hänen mielessään, eikä hän saanut niitä pois sieltä vain sulkemalla silmänsä. Totta kai hänen olisi pitänyt tehdä jotain tytön suhteen, hän tajusi sen kyllä. Eihän ihmisen pitänyt vain olla ihastunut kuukausi toisensa perään ilman, että teki asialle yhtään mitään.
 Mutta mitä ihmettä hän olisi tehnyt? Adrianne tiesi, että Peter oli ihastunut häneen, mitään rakkaudentunnustuksia ei siis tarvinnut harkita. Niin kauan kun Adrianne ei ollut kiinnostunut Peteristä, hän ei oikeastaan voinut tehdä yhtään mitään. Paitsi tietysti naamioida lemmenjuomaa kurpitsamehuksi ja lähettää sitä Adriannelle, mutta jostain syystä hän piti ajatusta huonona. Hän muisti liian selvästi, miten James oli joutunut viettämään kokonaisen tunnin sairaalasiivessä Lilyn ”kiitos kurpitsamehu-lemmenjuomasta” –toivotuksen jälkeen.
 Ei, asiat eivät todellakaan olleet turhan yksinkertaisia.

Mary Bones oli kohottautunut sängylleen istumaan muhkean tyynykasan tukemana. Kacey istui äidin sängyn vieressä eikä voinut olla huomaamatta, kuinka kalpeilta ja ohuilta äidin kädet näyttivät tyynyjen päällä. Vielä Kaceyn lähtiessä syksyllä Tylypahkaan äiti oli näyttänyt melko lailla omalta itseltään, ainoastaan silmiin piiloutunut varjo ja hidastuneet askeleet olivat kertoneet konkreettisesti lähestyvästä kuolemasta. Nyt äiti oli laihtunut ja oli niin kalpea, ettei Kacey välttämättä olisi tunnistanut häntä, ellei olisi tiennyt, kuka sängyllä makasi.
”Mitä sinä mietit?” kysyi äiti.
Kacey säpsähti. Hän oli istunut sängyn vieressä jo pitkän aikaa ja kuvitellut äidin nukkuneen, mutta kaikesta päätellen tämä joko oli herännyt tai oli koko ajan ollut valveilla. Äidin ääni oli rauhallinen ja kuulosti lohduttavan tutulta.
”Sinä olet aika erinäköinen”, sanoi Kacey hiljaa.
Äiti hymyili vinosti. ”Älä sinä sitä sure. Isäsi on liian kunniallinen mies jättääkseen minut vain sen takia, että olen sattunut laihtumaan kaksikymmentä kiloa.”
Kacey ei voinut olla naurahtamatta. Edes ohikiitävän hymyn nostattaminen tyttären huulille oli epäilemättä ollut Maryn tarkoituksenakin, mutta siitä huolimatta tuntui väärältä nauraa äidin vuoteen vieressä.
”Tämä on kummallista”, sanoi Kacey ääneen.
”Niin on”, äiti myönsi. ”Kaikkein kummallisinta on, että sinä istuit tuossa varmasti monta tuntia sanomatta sanaakaan. Kacey hyvä, sellainen ei ole lainkaan sinun tapaistasi.”
”Ei ole helppo puhua ihmiselle, joka makaa vuoteessa”, tokaisi Kacey.
Äiti nauroi hänelle. ”Nyt sinä alat kuulostaa enemmän itseltäsi. Se on hyvä, minä halusin tänne oman tyttäreni enkä ketään vierasta.”
”Minkä takia sinä halusit minut tänne?” Kacey kysyi.
”Halusin nähdä sinut vielä”, äiti vastasi rehellisesti.
Se sai palan nousemaan Kaceyn kurkkuun. Kaikeksi onneksi hän oli itkenyt tarpeekseen jo edellisenä iltana, vaikka tiesi kyllä, etteivät kyyneleet nytkään olleet kovin kaukana. Hän ei kuitenkaan aikonut käyttää kaikkea yhteistä aikaa itkemiseen.
”Mitä sinä olet puuhannut?” kysyi äiti.
”Käynyt koulua”, Kacey virnisti hieman vaisusti. ”Ja ollut vain kerran jälki-istunnossa.”
”Oletko sinä ollut jälki-istunnossa?” äiti toisti kauhistuneena. Oli varsin yllättävää, miten hän saattoi maata niin voimattoman näköisenä sängyllä ja silti saada aikaan niin paheksuvan äänensävyn. ”Minkä ihmeen takia? Enkö minä ole sanonut sinulle vaikka kuinka monta kertaa, että jälki-istuntoihin ei pidä järjestää itseään – ”
”Me olimme lumisotaa ja myöhästyimme tunnilta”, Kacey keskeytti Maryn puhetulvan. ”Jorkins laittoi meidät jynssäämään luurankoja hammasharjalla, tiedäthän, se vanha – ”
”Kyllä minä tiedän hänet”, sanoi äiti eikä voinut olla hymyilemättä ajatukselle luurangoista ja hammasharjoista, vaikka yrittikin selvästi näyttää paheksuvalta. ”Se nainen opetti minuakin aikoinaan. Ties milloin hän aikoo jäädä eläkkeelle.”
”Todennäköisesti ei koskaan”, Kacey ennusti synkästi.
”Älä sano”, äiti käski, ”kyllä hänkin vielä joskus saa tarpeekseen teistä. Minä ainakin saisin.”
Kacey naurahti. ”Hei, tuo ei ole reilua – ”
”Onkos siellä ollut suloisia poikia näköpiirissä?” äiti kysyi äkkiä vaihtaen puheenaihetta.
Kysymys sai kylmän tunteen laskeutumaan Kaceyn vatsaan. Oli ollut niin tavattoman helppo vältellä Remuksen ajattelemista kotona ollessa, mutta nyt äiti sai pojan ponnahtamaan takaisin hänen ajatuksiinsa salaman nopeudella. Kacey ei huomannut otsansa rypistyvän ja kasvojensa ilmeen synkkenevän, mutta hän tiesi kyllä, että Remuksen ajatteleminen sattui.
 Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä Remuksen suhteen. Sen sijaan hän tiesi aivan liian hyvin, että seuraavana päivänä hänen olisi palattava takaisin Tylypahkaan ja kohdattava poikaystävänsä. Olisi ollut paljon helpompi jättää palaamatta, jäädä kotiin piilottelemaan, mutta sitä hän ei voinut edes harkita. Äiti olisi kieltänyt sen, eikä hän itsekään olisi loppujen lopuksi ryhtynyt siihen.
 Mutta mitä hänen pitäisi sanoa Remukselle, kun hän kohtaisi pojan? Hän ei uskonut haluavansa erota, mutta hän ei myöskään tiennyt, voisiko enää ikinä luottaa toiseen. Hän ei ymmärtänyt, miten Remus oli voinut salata häneltä niin ison asian –
”Kacey?” äiti kutsui häntä takaisin maan pinnalle.
Kacey hätkähti. Äidin katse oli odottava.
”Minä ehkä seurustelen”, hän sanoi hieman vaisusti.
Äiti näytti hämmentyneeltä. ”Ehkä seurustelet? Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
Kacey väänteli käsiään tietämättä, mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Kuinka kertoa kuolevalle äidille, että poikaystävä nyt kerta kaikkiaan sattui olemaan ihmissusi?
”Me tavallaan riitelimme, ennen kuin minä lähdin tänne”, hän tokaisi pienen harkinnan jälkeen. ”Enkä minä tiedä, mitä huomenna tapahtuu, kun minä näen hänet taas.”
”Olisi mukavaa tietää, kuka ”hän” on”, äiti huomautti.
”Remus Lupin”, sanoi Kacey, eihän hänellä ollut hyvää syytä olla sanomatta, vaikka Remuksen nimen lausuminenkin tuntui sattuvan.
Varovainen hymy levisi äidin kasvoille. ”Ahaa. No, eikö se poika ole melkoisen mukava tapaus? Mistä te riitelitte, jos saan udella?”
Hän ei ehkä olisi saanut, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä. Kacey vilkaisi äidin iloisia kasvoja ja teki päätöksensä hyvin nopeasti.
”Hän on ihmissusi”, Kacey tokaisi.
Äidin hymy jähmettyi hyvin hitaasti, ja varovainen, odottava katse hiipi naisen silmiin. Tämä näytti pureskelevan tietoa, harkitsevan sitä, eikä Kacey voinut kuin odottaa, mihin lopputulokseen äiti päätyisi. Hän väänteli käsiään sylissään ja mietti, mitä hän oikein edes odotti. Halusiko hän, että äiti käskisi unohtaa Remuksen? Silloin hänen ei tarvitsisi itse tehdä päätöstä, sillä tietenkin hänen olisi tällaisessa asiassa paras luottaa äidin mielipiteeseen –
”Miten sinä sait tietää siitä?” äiti kysyi lopulta.
”Minä arvasin”, Kacey kertoi. ”Remus oli kyllä sanonut minulle, että hänellä oli jokin salaisuus, jota hän ei voinut kertoa. Minä tajusin sen, eikä se häirinnyt minua kovin paljon. Mutta hän oli aina täydenkuun aikaan poissa, ja minä – no, minä arvasin sen.”
”Ja Remus myönsi?” äiti varmisti. ”Ei ole mahdollisuutta, että sinä olisit vain erehtynyt?”
”Remus myönsi”, tokaisi Kacey.
Äiti nyökkäsi hitaasti. ”Oletatko sinä, että minä neuvoisin sinua?”
”Minä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi huomenna tehdä!” huudahti Kacey. ”Minä välitän siitä ihmisestä aivan liikaa unohtaakseni hänet, mutta että hän salaili jotain tuollaista asiaa…”
Hänen äänensä hukkui. Äiti laski hitaasti kätensä hänen kätensä päälle ja puristi sitä kevyesti.
”En minä voi neuvoa”, äiti sanoi rauhallisesti. ”Mutta minusta on melkoisen ymmärrettävää, että se poika salasi asian. Sellaisesta kertominen on varmasti tavattoman vaikeaa, varsinkin, jos pelkää menettävänsä sen ihmisen, jolle kertoo.”
Kacey nyökkäsi. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea tai edes mitä sanoa. Kaikki ajatukset olivat vain sekavaa massaa hänen päässään, eikä hän uskonut voivansa ikinä tehdä ratkaisua huomiseen mennessä.
”Mieti itse, mitä teet”, sanoi äiti hiljaa, ”mutta mieti tarkasti. Jos oikeasti rakastaa jotain ihmistä, yksi salaisuus saattaa olla liian pieni syy jättää hänet. Ja mitä sitten teekin… no, ole varovainen.”
”Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä?” Kacey puuskahti. ”Minä en oikeasti tajua… En minä halua olla ilman Remusta, mutta se kaikki… Minua pelottaa.”
Mary Bones ojensi kätensä Kaceyta kohti ja hymyili surumielisesti. Ennen kuin Kacey ehti huomatakaan, hän oli polvillaan äidin sängyn vieressä ja tunsi tuttujen sormien silittävän hiljaa hiuksiaan. Kyyneleet eksyivät hänen silmistään pitkälle matkalleen, tippuivat lattialle ja katosivat sinne, eikä niitä muisteltu, mutta äidin käsien lämmön Kacey muisti vielä pitkään.

Remus ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä väsyneeksi. Edellisen täysikuunyön jälkeen, hän naurahti mielessään, vaikka tiesi, ettei se ollut totta. Yö Rääkyvässä Röttelössä ja Tylypahkan pihamailla ei ollut väsyttänyt häntä tässä määrin, ei edes aamu, kun hänen oli jälleen kerran pitänyt nähdä laastarinjäljet Jamesin ja Siriuksen käsivarsissa. Hän ei koskaan muistanut öiden tapahtumia. Niin saattoi olla hyvä, mutta toisaalta muistamattomuus sai hänet vain kuvittelemaan, mitä kaikkea hän oli kenties tehnyt.
 Ulkona tuuli. Remus nojasi oleskeluhuoneen avoimeen ikkunaan ja oli kiitollinen siitä, että viisaat ja järkevät olivat jo menneet nukkumaan. Kello oli lähes yksitoista, ja vielä hetki sitten hän oli istunut tekemässä läksyjä Peterin, Siriuksen ja Jamesin kanssa. Lopulta hän oli huomannut, miten toiset olivat alkaneet kyllästyä hänen hiljaiseen seuraansa, ja hän oli käskenyt heidän mennä nukkumaan. Oli yllättävää nähdä, että he olivat tosiaan totelleet.
 Välillä Remus yllättyi muutenkin, kun ajatteli ystäviään. Tuntui, että he kaikki olivat muuttuneet pelottavan paljon lyhyessä ajassa. Peterin muutos oli ehkä kaikkein näkymättömin, mutta silti Remus joskus jaksoi ihmetellä sitä, miten poika oli ystävystystynyt Adrianne Gillow’n kanssa. Aiemmin Peter oli ihastunut usein ja vaihtanut ihastumisen kohdetta viimeistään siinä vaiheessa, kun oli saanut tietää, ettei tyttö ollut kiinnostunut. Oikeastaan hän oli muistuttanut siinä suhteessa kovasti Siriusta. Nyt Peter kuitenkin oli todella tutustunut tyttöön, johon oli ihastunut, eikä Remus voinut olla arvelematta, että Adriannen täytyi olla todella tärkeä Peterille.
 Entä Sirius sitten? Jos Peter oli ihastunut usein, Sirius oli tehnyt siitä melkein taidetta. Joskus Remus oli ihmetellyt, ihastuisiko poika ikinä oikeasti. Sitten oli tullut Lily. Remus ei voinut olla toivomatta, että Siriuksen ensimmäinen todellinen ihastus olisi ollut tyttö, jonka poika olisi todella voinut saada. Oli kohtalon ivaa, niin onnetonta ja pelottavaa, että Sirius oli ihastunut juuri Lily Evansiin. Nyt noiden kahden erosta oli jo yli kuukausi ja vaikkei Sirius olisi ikinä sitä myöntänyt, Remus tiesi kyllä, että poika ajatteli yhä Lilyä kaipauksella. Se oli paljon, kun oli kyse Siriuksesta.
 Joskus Remuksen oli vaikea ymmärtää, mitä hän olisi Lilyn ja Siriuksen suhteen halunnut tapahtuvan. James oli ollut Lilyyn ihastunut ikuisuuden, mutta Remus itse oli menettänyt toivonsa Jamesin ja Lilyn yhteisen tulevaisuuden puolesta jo kauan sitten. Lily ei vain yksinkertaisesti pitänyt Jamesista ja siinä se. Siriuksen ja Lilyn yhteinen menneisyys tuntui jollain tavalla saattavan Lilyn kielteisen näkökulman todellisempana Jamesin ajatuksiin. Poika ei enää puhunut Lilystä koko ajan, ei tuntunut vain odottavan, milloin Lily tajuaisi hänen erinomaisuutensa. Se oli ehkä positiivista, mutta toisaalta se teki myös Remuksen surulliseksi.
 Itse asiassa melkein kaikki tuntui sinä iltana tekevän hänet surulliseksi. Kylmä tuuli puhalsi suoraan sisään ikkunasta, imeytyi luihin ja ytimiin ja aina sydämeen asti, ja sai sen läpättämään arasti tuulessa. Remus puristi palelevat kätensä ikkunalautaa vasten ja toivoi ja pelkäsi samaan aikaan, että Kacey tulisi jo. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tytölle, kun näkisi tämän, mutta myös Kaceyn poissaolo tuntui musertavalta.
 Loppujen lopuksi oli hyvä, että hän oli voinut syyttää synkästä mielialastaan täysikuuta. Niin hänen ei ollut tarvinnut kertoa ystävilleen, mistä todella oli kyse, ei mainita jäytävästä epävarmuudesta, joka kaiversi häntä koko ajan. Hän ei voinut olla ajattelematta Kaceyta. Mitä ihmettä hän tekisi, kun näkisi tytön? Mitä hän sanoisi, miten pyytäisi anteeksi? Ja ennen kaikkea suostuisiko Kacey antamaan hänelle anteeksi, vai olisiko kaikki ohi?
 Remus kuuli kyllä narahduksen oviaukon luota, mutta se ei saanut hänen päätään kääntymään. Hän oli liian uppoutunut omiin ajatuksiinsa, pelkoihinsa ja kysymyksiinsä, että vasta arat askeleet kivilattialla palauttivat hänet todellisuuteen. Hän kääntyi ja piteli yhä kiinni ikkunalaudasta tuijottaessaan Kaceyn tummanruskeita silmiä.
 Kello raksutti seinällä, mutta kumpikaan heistä ei kuullut sen täysin turhaa yritystä kiinnittää heidän huomionsa. Kaceyn silmien alla oli tummat varjot ja tyttö puristi sormensa tiukasti vieressään olevan sohvan selkänojaan. Remus olisi tahtonut vääntää nuo sormet irti sohvasta, estää niitä kaivautumasta sen syvyyksiin, painaa ne poskiaan vasten ja odottaa, että ne olisivat rentoutuneet.
 Hän ei voinut tehdä niin. Ei, hän tunsi kylmän tuulen puhaltavan hiuksiaan eteen eikä välittänyt, näki ilmeen Kaceyn kasvoilla ja toivoi, ettei löytäisi tytön silmistä vihaa. Mutta Kaceyn suu oli puristunut yhteen eikä silmistä hämärässä huoneessa voinut päätellä mitään, mikä ei ollut arvattavissa muutenkin. Remus ei tiennyt, halusiko tyttö lyödä vai halata häntä, haukkua hänet pois elämästään vai unohtaa kaiken.
 Kacey käänsi katseensa pois Remuksesta. Epätoivoinen huokaus livahti pojan huulilta ja rikkoi hiljaisuuden paljon tehokkaammin kuin kellon turhanpäiväiset äännähdykset. Kacey käsi puristi edelleen sohvan selkänojaa ja vapisi.
 Remus puhui. Hän ei ollut aikonut tehdä sitä, ei, hänen olisi tietenkin pitänyt vain odottaa Kaceyn sanoja, mutta hän ei kestänyt enää. Hän seisoi tytön edessä ja odotti tuomiotaan, ja oli se sitten vapauttava tai syylliseksi julistava, hän ei voinut enää odottaa enempää. Ei, kun hänen jalkansa vapisivat.
”Aiommeko me seistä tässä ikuisesti?” hän kysyi ja olisi mielellään hiljentänyt ääntään, jos olisi vain osannut, sillä se tuntui täyttävän koko tyhjän oleskeluhuoneen ja kimpoavan seinistä aina vain takaisin. Mutta jos Kacey huomasi äänen kovuuden, tyttö ei ainakaan välittänyt siitä, seisoi vain yhä ja kaivoi kyntensä sohvaan.
”Se sohva kuolee kohta”, sanoi Remus, kun Kacey ei vastannut hänen kysymykseensä.
Hämmästynyt ilme kohosi Kaceyn kasvoille, ennen kuin tyttö tajusi puristavansa sohvaa. Luovutus näkyi Kaceyn silmistä, kun hän irrotti otteensa ja painoi kätensä kasvojensa eteen.
”Voitko sinä huonosti?” kysyi Remus, ja hetken hän melkein sortui kuvittelemaan, että kaikki oli niin kuin ennen ja hänellä oli lupa kysyä Kaceylta tuollaisia kysymyksiä.
”Pyörryttää vähän”, Kacey myönsi ja toden totta näytti siltä horjuessaan askeleen verran kauemmas Remuksesta.
 Remuksen ei olisi pitänyt tehdä sitä, ei tietenkään, ja hän tiesi sen vallan mainiosti. Silti hän ei voinut estää itseässään astuessaan nopeasti kohti Kaceyta ja tarttuessaan tytön käsivarteen pitääkseen tämän pystyssä. Kacey vilkaisi häntä edelleen selittämätön varjo silmiensä päällä, mutta ei sanonut mitään, otti vain uudelleen tukea sohvasta ja horjahti istumaan sille. Remus seisoi yhä paikallaan, riiputti käsiään kohti maata ja tuijotti tyttöä.
”Minä…” hän aloitti, aikoi kai sanoa jotain siitä, miten hän ei ollut tarkoitus koskea Kaceyyn ja miten hän kyllä ymmärsi, että tyttö ei -
”Ei sinun tarvitse selitellä”, sanoi Kacey väsyneesti. ”Minua pyörrytti. Totta kai sinä haluat pitää minua pystyssä.”
Se oli yksinkertainen toteamus ja niin totta, mutta silti se tuntui tavattoman odottamattomalta. Remus yllättyi ja niin taisi yllättyä Kaceykin, sillä kun tyttö katsoi uudelleen kohti häntä, tämän suu oli kevyesti auki ja silmissä loisti hämmästynyt katse.
”Mitä meidän pitäisi tehdä, Remus?” kysyi Kaceyn hämmentynyt ääni.
Remus ei tiennyt. Hän tiesi kyllä, mitä hän olisi HALUNNUT tehdä, mutta se oli täysin eri asia eikä se kuulunut tähän. Hän oli loukannut Kaceyta, nyt oli tytön käsissä, haluaisiko tämä enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
”Pitäisikö minun kysyä, miten viikonloppu meni?” hän kysyi ja kuuli kyllä hienoisen katkeruuden äänessään, mutta ei voinut estää sitä olemasta olemassa. ”Vai onko se liian röyhkeää?”
”Älä kuulosta tuollaiselta”, pyysi Kacey ja tytön hiljaisessa äänessä oli rahtunen epätoivoisuutta. ”Totta kai sinä saat kysyä. Sinä olet sellainen, Remus. Haluat huolehtia.”
Remus tunki turhiksi käyneet kätensä kaapunsa taskuihin ja tuijotti ulos ikkunasta. Kuun kalpea valo väritti Tylypahkan pihamaata ja lumista maisemaa omalla hehkullaan. Se olisi voinut olla kaunista jonain toisena iltana, mutta juuri silloin se tuntui vain kohtalon naurulta.
”Oletko sinä vihainen minulle?” Remus kysyi, kun kysymys ei enää suostunut pysymään hiljaisuudessa.
Kacey tuijotti häntä. Vasta silloin hiljalleen pienentyvän kuun valo sattui avoimesta ikkunasta osumaan suoraan tytön kasvoihin ja hetken Remus näki tämän silmät. Varjo oli poissa, eikä Kaceyn silmissä silti ollut vihaa. Remus olisi ehkä hymyillyt arasti, kokeillut onneaan ja toivonut, että Kacey olisi vastannut hymyyn, mutta sitä hän ei sentään uskaltanut tehdä.
”Olen minä vihainen”, myönsi Kacey hitaasti ja katsoi häntä edelleen.
Se oli onnettoman säälittävää ja Remus tiesi sen, mutta siitä huolimatta hän saattoi vain toivoa, ettei tyttö olisi voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän tiesi kyllä, että epätoivo loisti niiltä. Ne kaikki tunteet, joita hän oli koko viikonlopun pidellyt, tulvivat nyt hänen silmiinsä ja siitä ulkomaailmaan. Suoraan Kaceyn katseen edessä. Remus puri huulensa tiukasti yhteen ja kääntyi poispäin tytöstä.
”En minä voi olla muuta kuin vihainen”, jatkoi Kacey ja tytön sanojen kaiku kuulosti epätoivoiselta huoneen hiljaisuudessa. Se pysäytti Remuksen paikalleen ja sai hänet puristamaan kätensä nyrkkiin taskujen suojissa. ”Miten minä voisin olla muuta? Sinä petit minut, Remus.”
 Remus kääntyi hitaasti kohti Kaceyta. Kuu leikki tytön kasvoilla, valaisi tämän pyöreät posket hohtavan valkoisiksi ja loi varjoja huulille. Kacey oli vieläkin kauniimpi silloin, kun hän pelkäsi niin pahuksen paljon menettävänsä tytön. Silti hän ei voinut nyt juosta karkuun, ei, vaikka kuinka olisi halunnut tehdä juuri sen.
”Minä en tarkoittanut sitä niin”, hän sanoi ja tiesi kyllä, ettei hänen äänensä ollut aivan vakaa. ”Minä vain pelkäsin niin kauheasti, ettet sinä haluaisi enää olla minun kanssani. Se olisi ollut… se on… liikaa.”
”Sinä siis tajuat, miksi minun on pakko olla vihainen sinulle?”
Remus nyökkäsi. Hän tajusi kyllä, tajusi mainiosti, vaikka ymmärtäminen tuntuikin kylmänä tunteena hänen vatsassaan ja hiljaisena tajuamisena mielessä.
”Minä OLEN vihainen”, toisti Kacey ja risti kätensä syliinsä aivan kuin olisi ollut rauhallinen. ”Koko ajan minä kuvittelin, että me olimme onnellisia yhdessä ja ettei meidän välillämme ollut ongelmia – enkä minä nyt tarkoita joitain pieniä salaisuuksia vaan OIKEITA ongelmia – ja sitten sinä olitkin koko ajan rakentanut muuria meidän välillemme.”
Remus nielaisi. Kacey nosti silmänsä lattiasta takaisin hänen kasvoihinsa, loi häneen äkkiä niin vihaisen katseen, että se tuntui polttavan hänen sydämensä palasiksi. Hän olisi voinut juosta karkuun, mutta se olisi ollut loppu, sen hän tiesi.
”Minkä takia sinun piti tehdä niin, Remus Lupin?” Kacey tiuskaisi ja hänen äänensä kuulosti lohduttoman kovalta oleskeluhuoneen tyhjyydessä. ”Minä uskoin sinuun, ja sinä petit minut!”
”Minä en ajatellut sitä niin”, sanoi Remus hiljaa. Sanat kuulostivat tavattoman tyhjiltä ja ontoilta.
”Et ajatellut?” Kacey toisti kuulostaen epäuskoiselta. Tyttö ponnahti seisomaan ja tuijotti Remusta, kuin olisi halunnut repiä pojan palasiksi ja lähettää palaset kirjekuorissa eri puolille maailmaa. Remus astui vaistomaisesti taaksepäin, mutta Kacey ei välittänyt, tuijotti häntä vain edelleen ja painoi jälleen kyntensä viattomaan sohvaan kuin kaivaten tukea.
 ”Miten ihmeessä sinä voit olla ajattelematta, kun minä – ” huusi Kacey ääni kohoten ja hengähti vain hetken, ” – KUN MINÄ RAKASTAN SINUA?”
Remuksen suu loksahti auki. Kacey putosi istumaan tuolille kuin nukke, jonka jäsenet olivat kyllästyneet pitkään leikkiin. Tytön hiukset heilahtivat tämän kasvojen eteen ja Kacey upotti kyynelten värittämät poskensa sohvan selkänojaa vasten, sitä samaa, jonne hänen kyntensä olivat vain hetkeä aiemmin uponneet. Ja Remus seisoi siinä edelleen, tietämättä lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa, yritti sekunti sekunnilta ymmärtää, mitä toinen oli juuri sanonut.
 Kaceyn hartiat nytkähtelivät. Remus ei voinut estää itseään, sillä sellainenhan hän loppujen lopuksi oli. Hän halusi huolehtia. Niinpä hän kumartui Kaceyn puoleen, kosketti varovasti tytön tärisevää hartiaa ja kun tämä ei työntänyt häntä kauemmas tai edes katsonut häneen, hän istuutui sohvalle tytön viereen. Kaikki hänen lohduttavat taputuksensa olivat turhia, jokainen arka kosketus, jolla hän yritti saada Kaceyn tajuamaan, että hän oli siinä ja kaipasi vain lupaa olla siinä edelleen.
 Lopulta Kacey kohotti katseensa sohvasta ja siirsi sen Remuksen silmiin. Poika tuijotti häntä tietämättä mitä tehdä tai sanoa, edelleen liian yllättyneenä tunteakseen hallitsevansa tilanteen. Aivan kuin se olisi pitkään aikaan ollut edes mahdollista.
”Minä en tajua, että sanoin niin”, sanoi Kacey hiljaa kyynelten läpi ja puri huultaan. ”Remus, minä – ”
”Minä rakastan sinua”, tokaisi Remus. ”Ja olen tavattoman pahoillani siitä, että pelkäsin liikaa kertoakseni sinulle – ”
Se olisi epäilemättä ollut hieno anteeksipyyntö, jos se olisi ikinä saanut päästä loppuun saakka. Ikävä kyllä kaikki meidän hienoimmatkaan puheemme eivät joskus saa tilaisuutta elää tarpeeksi pitkään tullakseen kuulluiksi, ja niin kävi silläkin kertaa. Kaceyn vartalo keskeytti Remuksen tehokkaasti, kun tyttö äkkiä nojautui poikaa vasten ja heittäytyi tämän kaulaan niin, että he kaatuivat vain sekalaiseksi käsien ja jalkojen epäyhtälöksi sohvalle.
 Remus ei tiennyt lainkaan mitä tehdä, ja niinpä hän antoi tilaa sille ainoalle teolle, jonka oikeasti osasi. Hän kietoi kätensä Kaceyn ympärille ja veti tytön itseään vasten niin tiukasti kuin vain ikinä osasi. Hän ei tiennyt, olisiko heidän kuulunut riidellä vai ei, hänelle riitti se epätoivoinen tieto, että Kacey makasi hänen päällään ja nojasi päätään hänen rintakehäänsä vasten vailla pienintäkään yritystä päästä pois.
”Ja minä olen pahoillani siitä, että sinä sanoit niin ensin”, kuiskasi Remus Kaceyn korvaan, joka tuntui nyt olevan tavattoman lähellä häntä. ”Ne kolme sanaa. Minä olisin halunnut olla ensimmäinen.”
Kacey kohotti katseensa häneen ja hymyili. ”Tuo on jo pakkomielle, Lupin. Pelottava pakkomielle.”
”Sanoa ”minä rakastan sinua” ennen kuin sinä ehdit?” Remus hymyili vinosti. ”Ehkä. Mutta sinä oletkin sinä.”
Siihen Kacey ei sanonut enää mitään, hautasi vain jälleen kasvonsa Remuksen mustaa arkikaapua vasten. Remus tuijotti oleskeluhuoneen kattoa, tiesi kyllä, että kello löi puolta kahtatoista, mutta sillä ei ollut pienintäkään merkitystä. Häntä ei väsyttänyt.
”Minä olen edelleen vihainen”, sanoi Kacey hyvin uskottavasti jostain Remuksen kaavun uumenista. ”Minun ei pitäisi olla näin hemmetin… rakastunut… että sinä onnistut loukkaamaan minua niin pahasti – ”
”No, minun ei missään tapauksessa pitäisi olla niin rakastunut, etten voinut koko viikonloppuna ajatella muuta kuin sinua”, Remus huokaisi. ”Että tasoissa ollaan, Julia.”
”Minä en ole Julia”, huomautti Kacey hieman unisella äänellä.
”Olet sinä minulle”, sanoi Remus hymyillen ja suuteli tytön päälakea. ”Julia.”
”Minä olen Kacey”, Kacey mutisi äkäisenä.
Remus hymyili edelleen. Maapallon painovoima oli edelleen tallella ja litisti Kaceyta melko lujasti poikaa vasten, ja niinpä hänen jäsenensä alkoivat pikkuhiljaa puutua tytön painon alla, mutta se ei onnistunut häiritsemään häntä lainkaan. Hän olisi voinut saada vaikka puoli kuningaskuntaa sillä hetkellä, päästä taikaministeriksi ja saada vietyä Siriuksen kaikki paahtoleivät, mutta siitä huolimatta hän olisi mieluummin ollut siinä.
”Niin olet”, hän sanoi hiljaa Kaceylle ja silitti hiljaa tytön hiuksia.
”Äiti sanoi, että jos minä oikeasti välitän sinusta, minun ei pitäisi luovuttaa sellaisen asian takia”, Kacey totesi äkkiä.
”Sinä kerroit hänelle, että minä olen… no, sellainen?”
”Tuo kuulostaa aika pahalta”, Kaceyn ääni hymyili, ”mutta joo, niin kerroin. Ja älä suotta pelkää, hän osaa pitää suunsa kiinni.”
”Tiedän sen”, sanoi Remus, ”mutta minä en osaa, enkä minä ole suudellut sinua kahteen päivään.”
”Minä olen edelleen vihainen sinulle”, muistutti Kacey selvästi hyvin haluttomana kohottautumaan sellaiseen asentoon, että olisi voinut suudella Remusta. ”Että haaveile sinä vain suutelemisesta, Romeo.”
Remus haaveili, mutta haaveilu tuntui jokseenkin laimealta verrattuna siihen, mitä hänellä silläkin hetkellä oli. Kaceyn toinen käsi roikkui uneliaasti sohvan reunan ulkopuolella, hipoi lattiaa, ja sen Remus poimi varovaisesti käteensä. Tytön sormet olivat pienet ja kapeat, ja kun ei voinut tavoittaa toisen huulia, hän suuteli sormia.
”Meidän pitää varmaan joskus jutella”, tokaisi Kacey. ”Mutta minä en nyt millään jaksaisi.”
”En minäkään”, myönsi Remus. ”Kello on melkein kaksitoista ja minua nukuttaa. Mistä meidän pitää jutella?”
”Siitä, miten minä olen vihainen sinulle, hassu.”
”Sinä kuulostatkin tosi vihaiselta.”
”No, minä olen”, Kacey intti, ”ja sinun on parasta muistaa se.”
Remus naurahti. ”Minä kyllä luulen, että sinä tulet muistuttamaan minua siitä varsin usein.”
”Minäkin luulen”, Kacey totesi hymyillen Remuksen kaapuun, ”mutta tänään minä en enää jaksa muistuttaa yhtään mistään. Minulla on ollut rankka viikonloppu, tajuatko?”
”Tajuan”, sanoi Remus ja tunsi äkkiä olevansa aivan vakava. ”Meidän pitää joskus puhua siitäkin.”
”Niin pitää”, huokaisi Kacey, ”ja siitä, miten sinun viikonloppusi meni. Ja mitä sinä teet täydenkuun aikaan, vaikka minä en olekaan aivan varma, haluanko tietää.”
”Minä kerron silti.”
”Tiedän”, sanoi Kacey. ”Mutta nyt voidaan vain nukkua, eikö niin?”
”Eikö pitäisi mennä makuusaliin?” Remus yllättyi.
”Makuusaliin?” Kacey virnuili, Remus kuuli sen aivan selvästi. ”Teidän vai meidän? Haluatko sinä aivan varmasti, että Sirius löytää minut sinun sängystäsi kokonaisen YÖN jälkeen?”
”Riippuu vähän, mitä sinä olet tehnyt minun sängyssäni”, huomautti Remus.
”Pöhkö. Minä olen nyt vähän liian väsynyt ajattelemaan mitään noin epämääräistä.”
”Ihan hyvä niin, koska sitten minun ei tarvitse pelätä, että sinä alkaisit lähennellä minua”, virnisti Remus. ”Mitä me teemme? Jäämme tähän, vai?”
”Eikö se muka käy?”
Remus mietti hetken. Oli erittäin epämääräistä jäädä nukkumaan oleskeluhuoneeseen kokonaiseksi yöksi, mutta oli hän tehnyt sen kerran aiemminkin. Se oli tapahtunut neljännellä luokalla, kun Sirius oli ensimmäisen kerran juonut itsensä kunnolla juovuksiin ja sammunut keskelle oleskeluhuonetta, ja jonkun oli ollut pakko jäädä vahtimaan, etteivät yli-innokkaat kotitontut lakaisseet poikarukkaa pois.
 Jostain syystä Remuksesta kuitenkin tuntui, että tästä yöstä tulisi paljon tuota neljännen luokan kauhukokemusta mukavampi. Kacey olisi epäilemättä parempaa seuraa kuin sammunut Sirius.
”Käy”, Remus sanoi lopulta. ”Mutta jos sinä joskus aiot ryhtyä tekemään jotain epämääräistä minun kanssani, minä en missään tapauksessa suostu siihen näin julkisella paikalla – ”
”Älä pelkää, Romeo”, tokaisi Kacey. ”Meidän tuskin tarvitsee pelätä järkyttävämme Siriusta lähiakoina, vai mitä?”
Remus myönsi, että se oli totta, vaikka osa hänestä väitti, että ajatus oli varsin miellyttävä. Siinä vaiheessa häntä kuitenkin alkoi jo väsyttää melkoisesti, ja niin väsytti ilmeisesti Kaceytakin, koska tytön Remuksen rintakehää vasten painautunut pää ei enää liikkunut.
Ikkuna jäi auki, mutta tuuli vaimeni ja jätti Kaceyn ja Remuksen rauhaan. Eikä heillä ollut kylmä, ei koko pitkänä yönä, kun he nukkuivat kapealla sohvalla toisiaan vasten paremmin kuin olivat nukkuneet pitkään aikaan.

[Vivilah]

Huihui. Voivoi.

Luin tämän nyt muutamassa päivässä putkeen. Olen ollu tässä päivien aikana niin paljon täynnä erilaisia tunteita etten ole enää varma onko ne tapahtunut tässä ficissä vai oikeassa elämässä. Yhdessä kohti vain kyynelehdin, vain yhdessä. Minähän en harrasta semmoista ja tuo äskeinen unohdetaan. Huh, kylläpä tämä sai minut iloiseksi.

Ensinnäkin tämä on jotain niin ihanaa kelmeilyä. Aloin pitkästä aikaa lukemaan itseasissa mitään kelmi juttujuttuja. Tämä oli eka pitkään aikaan. Mutta itse ficciin.

Mahtavasti kirjotettu siis nam!
Ensinnäkin henkilöistä. Remus on juuri niin suloinen, viisas ja ihana kuin Remus Lupinin pitääkin olla.

”Totta kai sinä saat kysyä. Sinä olet sellainen, Remus. Haluat huolehtia.”

Omat sanasi kertokoot kaiken. Nam<3

Sirius&James. Kyllä ne voi rinnastaa.
He ovat juuri niin kelmejä ihania rakkaita nameja. En voisi kuvitellakkaan heitä erilaisiksi kuin tässä ficissä. Alussa kun aloin lukemaan minua hieman epäilytti tuo Lily/Sirius. Meinasin jopa kääntyä mutta aloin sitten lukemaan kuitenkin. Ja ei se oikeastaan ollutkaan niin paha kuin ajattelin. Oikeastaan, suloista. Sen jälkeen teki mieli heti lukea Lily/Siriusta  . James ja Siriuksen riidasta olisin toivonut jotain vielä enemmän vihamielisempää, verisempää, pitempää ja rajumpaa : D Yh, pidän liikaa angsti kohtauksista. Yksi oma heikkouteni.
Hmm, en nyt tähän hätään keksi muuta.

Sitten Peter.
En ole ikinä tykännyt piskuilanista missään, en niin missään ficissä, mutta olen pikkuhiljaa päässyt sen vihan yli. Tässä ficissä aloin miettimään, että seon aivan siedettävä. Se siitä. No okei, vielä se että minusta on suloista että Peter on oikeasti ihastunut.

Ja Kacey. Pitkästä aikaa joku itsekeksitty hahmo johon voi samaistua joka sopii tähän. Kuten joku jo aikaisemminkin maininnut minusta on ihanaa että Kacey on juuri semmoinen, ulospäin kaikki on täydellisest. Iloinen ja niin edelleen. Mutta oikeita ongelmiakin löytyy. Ja ennen kaikkea suhde remukseen<234556 namm. Jotain ehkä niin ihanaa: D ei voi muuta nyt sanoa.

Lilystä vielä sen verran (tästä kommentista uhkaa tulla pitkä niin nyt tulee lyhyttä tekstiä ^^''), että saisi jo lämmetä sille pirkuleen Jamesille! Ja unohtaa siriuksen : D vaikka niiden suhde olikin todella söpöjasuloinen mutta in thö end James sen olla pitää. Haluan tietää miten ne päätyy yhteen! Nehän päätyy yhteen..?!


Hmm, itse tarina on juuri hyvä. Sopivan pitkiä kappaleita. Juoni on juuri ihana, hahmot ihania ja niinjoo. toistoatoistoa. : D En sen enemmän kommentoi näitä yksittäisiä kappaleita koska ne ovat jääneet unholaan jo pikkuhiljaa tätä kommenttia kirjoittaessa ja nyt minä oikeasti lopetan tämän. Ylipitkä minun kommentiksi!

Jatkoa odotan innolla!

- Vivilah

[Arte]

Jaa, kommenttini edelliseen osaan oli jäänyt julkaisematta, joten:

Mukavaa, että olet ottanut myös hieman Voldermortin touhuja huomioon. Kunhan unohdat, että Peter oli niissä mukana, eikös? Hän on niin kiva tässä ficissä, etten halua muistaa, että canonissa hän on raukkamainen petturi. Liian surullista, liian surullista.

Sirius ja James ovat ihanan pirteitä, heittävät läppää minkä kerkeävät ja kiusoittelevat kaikkia. Pidin erityisesti siitä kohdasta, kun Sirius pohti, kuinka kauan Jamesta voisi ärsyttää ilman kirousvaaraa ja hän päätti aloittaa kokeilemisen heti. Tämä on piristävää tekstiä, se on huomattu.

Adrianne! Sopisikohan Peter oikeasti Korpinkynteen. No, tässä ficissä ainakin, minun mielikuva-Peterini saa aina olla tällainen kuin sinun Peterisi on. Mukava ja reilu ja rohkelikko.

Hyvin olet saanut pientä teinimäisyyttä mukaan, ajatukset pyörii omien ongelmien ympärillä eikä jaksa keskittyä muihin ihmisiin kunnolla. Lily on mitä mainioin esimerkki, hänen liittymisensä korpinkynnet + Peter-porukkaan oli kiva lisä. Ja vieläpä että Peter hänet sinne kutsui.

Mukavaa, mukavaa. Ei ole enää paljoa jäljellä!


Mitähän tästä nyt sanoisi. Hienoa, että Rohkelikko hävisi Korpinkynnelle, ei aina tarvitse voittaa. Ja Peterin ilo Adriannesta oli kovin suloista ja puhdasta, pidin siitä paljon. Ja huispauksen selostaminen kuulostaa vähän nykyajan jääkiekon selostamiselta, tiedätkös.  Odotan jo innolla sitä Tylyahon viikonloppua.

Remus on todella suloinen hahmo, ihan pehmeä ja pörröinen. Sellainen halattava ja hiuksia pörrötettävä poika, joka hymyilee ujosti. Naw, söpöä. Minä pidän hänestä. Oli vain pakko sanoa.

[Werewolfie]

Siis, Raah! Uus luku enkä oo huomannu...  Okei eli on sairaan kiva et Kacey ja Remus on vähän niinku selvittäny välinsä. Äh ja sitte tietääks Lily jo et Remus on ihmissusi, jos ei sen pitäis saada tietää... no ei multa mitään rakentavaa tuu joten jätän tähän.

PS: Oot upee kirjottaja ja tää on mahtava ficci.

PPS: Jatkoo!!!