A/N: Viimeinen osallistuu
Spurttiraapale III -haasteeseen sanalla: Jännitys
Kadotaan hiljaa
Päivä oli raskas, eikä Adelinea yhtään haitannut kadota ensimmäisellä mahdollisella hetkellä pois ihmisten joukosta. Ilta alkoi jo hämärtää, mutta kaikki olivat juhlan huumassa. Ei Adeline aikonut sitä keneltäkään kieltää. Jokainen oli nähnyt enemmän tai vähemmän vaivaa Blightin päihittämiselle. He olivat ansainneet syyn juhlia, nauttia voitosta.
Mutta Adeline oli juhlinut tarpeeksi. Hän oli ottanut vastaan jo liikaa kiitoksia, liikaa kehuja, liikaa huomiota. Hän oli väsynyt, eihän hän ollut ehtinyt muutamaan päivään edes nukkua kunnolla. Parin päivän juoksu Redcliffestä Denerimiin ei ollut antanut heille aikaa lepäämiselle, eikä Adeline ollut ehtinyt levätä arkkidemonin kukistumisen jälkeen. Mutta nyt olisi aika… Ennen kuin hän lähtisi.
~*~
”Alistair…”
Mies oli ollut yllättävän hankala löytää siitä väen tungoksesta, mutta silti, kuin ihmeen kaupalla, oli etsintä tuottanut tulosta. Kenenkäs muun kuin Eamonin ja Teaganin seurasta. Ja jokainen kolmesta miehestä kääntyi hänen puoleensa.
”Fereldenin sankarihan se siinä”, Eamon tervehti hyväntuulisena.
”Ihan Adeline vain, herrani”, nainen vastasi hieman jo turhautuneena siitä, ettei tututkaan kutsuneet häntä nimellä.
”Nauti vielä kun voit”, Teagan naurahti. ”Ei tämäkään ikuisesti kestä.”
”Luojalle kiitos siitä”, Adeline huokaisi aidosti helpottuneena. ”Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi yhden elämän ajaksi.”
”Olemme kaikki sinulle kiitollisia”, Eamon sanoi hymyillen. ”Olet tehnyt todella paljon maamme eteen.”
”Enkä olisi pystynyt siihen yksin”, Adeline huomautti.
~*~
”Kaipasit, rakkaani?” Alistair kysyi ennen kuin Eamon tai Teagan ehtivät jatkaa aiheesta.
”Kaipaan”, nainen vastasi siirtäen katseensa Alistairiin. Hetken hän mietti, miten asiansa ilmaisi. ”Haluan kadota näistä juhlista”, hän sanoi lopulta, eikä voinut estää hymyä puhkeamasta kasvoilleen. ”Ja tarvitsen henkivartijan, jotta pääsen täältä kunnialla pois.”
Alistair kumarsi pienesti. ”Toiveesi on lakini.”
”Nyt jo?” Taegan puuttui puheeseen. ”Juhlathan ovat vasta alussa.”
Adeline pudisteli päätään. ”Tämä sankari kaipaa lepoa. Olen levännyt kunnolla viimeksi Redcliffessä.” Jos nyt ihan kunnolla silloinkaan.
”Emme pidättele”, Eamon lupasi. ”Sitä paitsi, olet ansainnut leposi.”
Nainen väläytti heille kiitollisen hymyn ennen kuin pikaisten hyvästien jälkeen lähti johdattamaan Alistairia takaisin linnaan.
~*~
Käytävät olivat autioita muutamia sotilaita lukuun ottamatta alakerrassa. Yläkerrassa ei sitten ollutkaan ketään. Adeline ja Alistair kulkivat autioita käytäviä pitkin ennen kuin tulivat yhden huoneen ovelle. Adeline aukaisi sen ja asteli sisään. Hän kääntyi heti kuitenkin Alistairin puoleen, kun mies naksautti oven kiinni.
”Viimeinkin kahden”, Adeline sanoi hymyillen ja heitti aseensa lattialle. ”Ja nyt olen aseetonkin”, hän lisäsi nostaen kätensä ylös kuin luovuttamisen merkiksi. ”Anna tulla.”
”Wohou”, Alistair naurahti ja asteli lähemmäs. ”Oletpa hätäinen.”
Adeline laski kätensä. ”En edes muista, koska olemme viimeksi olleet kahden”, hän sanoi. Ilkikurinen virnistys ilmestyi naisen kasvoille. ”Sitä paitsi meillä taisi jäädä jokin väittely kesken.”
~*~
”Auts, niin taisi”, Alistair vastasi ja asteli lähemmäs rakastaan, kietoen kätensä tämän ympärille. Adeline oli niin helppo vetää hänen lähelleen. ”Unohdin jo. En ehtinyt valmistautua.”
Adeline naurahti. ”Tai et viitsinyt, kun tiesit häviösi.”
”En minä aina voi hävitä sinulle.”
”Se jää nähtäväksi.”
Mies painoi ensimmäisen suukon naisen huulille, sitten toisen. Adelinen kädet kietoutuivat Alistairin kaulan ympärille.
”Ajatella”, Alistair mumisi suudelmien välistä. ”Olen varmasti maailman onnellisin ihminen.”
”Koska olet elossa?”
”Ehkä, mutta ennen kaikkea siksi, että saan olla kanssasi.”
”Palataan asiaan parin vuoden päästä uudelleen”, Adeline naurahti.
Mies pudisteli päätään. ”Tämän väittelyn aion voittaa”, hän lupasi ja hukutti rakkaansa uusiin suudelmiin.
~*~
Miehen rintakehä nousi ja laski rauhalliseen tahtiin. Adeline tunsi sen päänsä ja kätensä alla. Se tuntui niin rauhoittavalta, niin kotoiselta ja turvalliselta. Silti hän ei voinut nukahtaa siihen. Häntä ei enää väsyttänyt.
Alistair ei nukkunut myöskään. Ainakaan Adeline ei uskonut siihen. Miehen käsi lepäsi hänen lantiollaan peukalon silittäessä paljasta ihoa.
”Alistair?”
”Mmm?”
”Haluaisin lähteä ennen aamua.”
Mies ei heti vastannut. ”Niin pian?”
Niin vastentahtoiselta kuin se tuntuikin, Adeline kohottautui siten, että näki Alistairin kasvot pimeässä huoneessa. Käsi siirtyi alaselälle. ”En halua jäädä tänne huomion keskipisteeksi”, hän vastasi. ”Haluan omaan rauhaan, ja…” Hän huokaisi kohottaen hieman olkiaan. ”Olla hetken sinun kanssasi.”
~*~
Alistair tuijotti häntä takaisin, ehkä hieman hölmistyneenä. ”Jos niin haluat”, hän sanoi lopulta. Mitä vastaansanomista hänellä olisi? Ei hänkään välittänyt tästä juhlan huumasta. ”Mutta… entä muut?”
Adeline siirsi katseensa sivummalle. ”Jätin jo jonkinlaiset hyvästit”, hän sanoi hiljaa. ”He tietävät, että… katoamme.” Sitten hän siirsi katseensa takaisin Alistairiin pienen hymyn kera. ”Tai että ainakin minä lähden.”
”En usko, että heidän tarvitsee edes laskea yksi plus yksi, että he tajuavat minun lähteneen kanssasi”, Alistair naurahti.
”He tietävät kyllä”, Adeline lupasi ja kohotti toisen kätensä miehen kasvoille silittääkseen tuon poskea. ”Mutta… ei sinun ole pakko.”
”Lähdetään”, Alistair vastasi. ”Seuraan sinua minne tahansa menetkin.”
~*~
Aamu ei ehtinyt edes sarastaa, kun kaksi Grey Wardenia kokosivat vähäisen omaisuutensa ja poistuivat hiljaiselle käytävälle. Adeline katsoi hieman haikein katsein ovia, joiden takana tiesi ystäviensä lepäävän. Niin kamalalta kuin se toisaalta tuntui, näin oli parempi. Adeline ei kestäisi viimehetken hyvästejä.
Fergusin oven kohdalla hän pysähtyi hetkeksi. Tuntui pahalta lähteä, varsinkin, kun hän oli jo niin kauan luullut veljensä kuolleen Ostagarissa. Vain päivä, ja nyt he taas eroaisivat.
Eivät nämä ole hyvästit, Adelien ajatteli haikeana.
Tapaamme pian uudelleen. Lupaan sen.Hän riisti katseensa ovesta. Alistair odotti häntä käytävän päässä, valmiina palaamaan, jos Adeline niin tahtoisi. Mutta Adeline ei muuttanut mieltään.
~*~
”Seis!”
Ulko-ovella seisovista vartijoista kumpikin laski keihäänsä oven eteen ennen kuin Grey Wardenit olivat edes ehtineet sinne asti.
”Ai, te”, vanhempi vartijoista sanoi ja rentoutui hieman. ”Grey Wardenit.”
”Me”, Alistair vastasi. ”Ja tahtoisimme lähteä.”
Kumpikin vartijoista nosti keihään pois oven edestä. ”Velvollisuudet kutsuvat taas, niinkö?” nuorempi uteli.
”Niinkin voisi sanoa”, Adeline vastasi vanhemman vartijan avatessa ulko-ovea.
”Maker kulkekoot kanssanne”, mies toivotti heidän astuessaan ovesta ulos.
”Kuin teidänkin”, Alistair toivotti ja laskeutui portaat pihamaalle. Adeline puolestaan kääntyi vielä vanhemman vartijan puoleen.
”Kertokaa kuningatar Anoralle, että lähdimme. Kiittäkää häntä kaikesta.”
”Kuten tahdotte”, vanhempi lupasi kumartaen. Adeline hymyili, kääntyi ja lähti rakkaansa perään.
~*~
”No mutta, tuttuja liikkeellä”, tuttu ääni toivotti. Adeline nosti katseensa. Zevran nojaili porttia vasten. ”Odotinkin teitä jo.”
”Et ehtinyt lähteä”, Alistair totesi. Olihan Adeline kertonut, että Antivan tulokas poistuisi heidän seurassaan, mikäli he lähtisivät matkaan ajoissa.
”Ei ollut tarpeeksi myöhäistä”, Zevran vastasi ja ponkaisi itsensä irti portista. ”No, minne olemme matkalla ensimmäisenä? Amaranthineen?”
Kummankin miehen katse hakeutui Adelineen. ”Ei vielä”, hän vastasi kohdaten kummankin katseen vuorollaan. ”Onko toiveita?”
Zevran kohautti olkiaan. ”Kunhan ei ihan vielä Antivaan, niin kaikki taitavat käydä.”
”Minne sinä tahdot?” Alistair kysyi.
Adeline kohautti olkiaan. ”Katsotaan, minne tie vie.”
”Sopii”, Zevran sanoi ja lähti jo edeltä matkaan.
~*~
”Mennään”, Alistair sanoi.
Adeline nyökkäsi, mutta silti kääntyi vielä linnan puoleen, jossa kaikki nukkuivat rauhallista unta. Kuinka helppoa olisi ollut, jos ei olisi kiintynyt matkaseuralaisiinsa. Hän kaipasi heitä jo nyt. Olivathan he yhdessä kokeneet aivan huikean matkan, jonka aikana oli testattu luottamusta suuntaan jos toiseen. Mutta heillä kaikilla oli oma tulevaisuutensa. Eivät he mahtuisi samalle tielle, vaikka Adeline kuinka tahtoisi.
Maker vahtikoot askelianne, ystäväni, hän lähetti ajatuksen kohti linnaa.
”Adeline?”
Nainen kääntyi. Alistair katsoi häntä odottavasti, Zevran jo hieman kauempana. ”Tuletko?”
”Tulen”, Adeline vastasi, vilkaisi vain nopeasti linnaa, ennen kuin meni Alistairin luokse, tarttui tätä kädestä pienen jännityksen kytiessä sisällään.
