Otsikko: 10 kiloa ja rööki
Kirjoittaja: koivunkapy
Beta: me, myself and I
Genre: jotain saippuan ja elämäntarkoituksen välillä
Pairing: -
Disclaimer: Minä! Mutta en usko, että kukaan kopioi, mutta sehän on tietysti kiellettyä, mikäli joku niin hupsun ajatuksen saa päähänsä.
A/N: Täysin naiivi kertomus itserakkaasta tytöstä. Novellini, jonka joskus pari vuotta sitten kirjoitin, mutta laitoin kokeeksi sen tänne. Ne, jotka tämän viitsivät lukea / pitkähän tämä ei ole... niin kommentteja ottaisin mieluusti vastaan!
Kymmenen kiloa ja rööki
Mä nousin ylös ja katsoin ympärilleni, ympärilläni oli vain pimeyttä, joten ei ollut paljon katseltavaa. Huonekasvit olivat kuihtuneita. Avasin verhot ja valo oli sokaista minut. Mä katsoin ulos ja näin jonkun kävelevän. Tyypillä oli punainen t-paita ja mustat caprifarkut, karvaiset sääret näkyivät, tunnistin tyypin, se oli meidän luokan Henkka. Oli se aika söpö, muttei mun makuun ja ilmeisesti Henkka ajatteli samoin, sillä hän näki minut ikkunassa ja näytti tervehdykseksi keskaria. Todella ystävällistä.
Mä menin alakertaan syömään, jääkaapissa ei ollut taaskaan mitään muuta kuin maitoa ja sekin hapanta. Mä en siis syönyt mitään, join vain vettä suoraan hanasta, ihme, että edes sitä tuli.
Ulkona oli vielä, vaikka kello oli jo 12, märkää ja kylmää, vaikka toisaalta, nyt oli marraskuu. Mä kävelin katua pitkin ja käännyin katsomaan meidän mörskää. Se oli keltainen graffittien täyttämä kerrostalo, mut kai se sitte oli kuitenkin mun koti. Henkka oli tupakalla meidän talon nurkalla, tosi säälittävää kun rikkaan kersan pitää tulla tänne murjualueelle tupakoimaan. Se katto mua ja näytti taas keskaria, mä en jaksanut olla tällä kertaa vastavuoroinen joten en näyttänyt mitään sormea.
Mä saavuin jonkun ostoskeskuksen nurkalle, siellä majaili paljon mun ikäsiä, mutta en jaksanut olla kiinnostunut. Mä vaan katselin itseäni näyteikkunaan heijastuneesta kuvasta. Mä näytin ihan nätiltä vaaleissa hiuksissa ja sinisissä silmissä, kasvonpiirteet olivat sirot, mulla oli laiha kroppa ja oli tosi lyhyt. Olisin halunnut olla vähän pulskempi ja pidempi, mutta ei niin ei ja lihomisesta ei ollut nyt mitään tietoa, kun ruokaa ei ollut saatavilla, nytkin mulla oli vaan nälkä. Sitten mä sain idean.
Mä lyöttäydyin yhteen teiniporukkaan, ne oli säälittävän yksinkertaisia, mutta mitäpä väliä, kunhan ruokaa saa.
- Kuka sä oot? Yks jätkä kysyi, se oli syötävän söpö ja hirvee hujoppi, mutta aivojen paikalla tuntu olevan tyhjää.
- Adele, mikä sun nimi on? Mä kysyin ja hymyilin typerästi (varmasti se näytti siltä).
- Mika, oot sä 9 A:lla, mä oon nähny siellä sun näkösen.
- Joo oon mä. Millä luokalla sä oot?
- 7 F:llä.
- Jaa, mä sanoin ja petyin Mikaan, täys pikkupenikka, tai eihän kaksi vuotta kuulemma vaikuta mitään, mutta jotenki tuntui nyt, ettei seiska pystyny auttamaan mua.
Sitten siihen ilmesty joku pönäkkä tyttö, se oli ihan nätti, mutta vatsa vaan pullotti vähän liikaa. Sillä tytöllä oli samanlaisia vaatteita ku mulla: samalaiset kengät ja farkut, tosin mulla oli vähän löysempi versio niistä. Kengät olivat vihreät Adidaksen tennarit ja farkut oli H&M:n lökärit. Todella tyylikästä siis ja ainiin, sillä tytöllä kengät ei irvistäny, mulla ne irvisti ja aika pahasti.
- Kuka sä oot? Mä kyselin pöljänä.
- Mira, se tyttö vastasi ja katseli farkkujani, Sulla on samanlaiset farkut ko mulla, tyttö jatkoi.
- Joo niin ja sulla melkeen samanlaiset tennarit ko mulla. Mulla on vaan kuluneemmat, mä sanoin.
- Niin, tyttö sanoi. Eikö se aio kysyä mun nimeä ollenkaan, mä ihmettelin.
- Tässä on muuten Adele, Mika sanoi pelastaen jotenkin tilanteen.
- Ai Adele, millä luokalla sä oot? Mä oon 9 F:lla, tää Mika on mun pikkuveli.
- Mä oon 9 A:lla. Jaa, teissä onkin samaa näköä, sanoin, vaikka en nähnyt samaa näköä sen enempää kuin kanassa ja norsussa. Ne oli muuten niin kuin kana ja norsu; toinen oli tyhmä ja söpö ja toinen ainakin näytti älykkäältä ja oli iso ku elefantti. Mutta nyt mun piti vaan odottaa et nuo kaks lähtee syömään, muuhun porukkaan en ollut saanut vielä kontaktia. Yhtäkkiä se Mira otti sätkäaskin esiin ja alkoi röökata. Mä kattoin sitä inhoten, mun isä oli kuollut pari vuotta sitten tupakan aiheuttamaan keuhkosyöpään ja COPD:hen.
- Haluutsä? Mira tarjosi.
- En tosiaan. Miksä poltat? Mun isä kuoli tupakanpolttoon.
- Mä oon aika lihava, kuten sen huomaa näistä kuteistaki, sulla nuo lökärifarkut roikkuu niinku asiaan kuuluu, mulla nää on niinkö mitkäkö Onlyn kireät farkut. Se ei tunnu kireältä ja tupakka kuulemma laihduttaa joten on pakko polttaa. Miten sun isä kuoli tupakanpolttoon?
- Nielasko se tupakan? Mika sanoi ja nauroi hah hah hah hah tosi ankean kuulosesti. No minkä sille voi jos aivojen paikalla on tyhjää?
- Joo nielas, mut sori vaan se sai tupakasta keuhkosyövän ja COPD:n ja kuoli siihen, mä sanoin vihaisesti.
- Aijaa, sori, Mika sanoi.
- Mikä on COPD? Mira kysyi ja vetäessään savua sisäänsä, hän näytti olevan jo todella rippuvainen, olikohan tupakka tosiaan auttanut paino-ongelmaan?
- Keuhkoahtaumatauti. Onko tupakka auttanut? Mä kysyin vihaisena.
- Ei, Mira myönsi nolona.
- No vaihdetaan paikkoja, sä tuut meille asumaan kahdeksi viikoksi. Meillä ei nimettäin koskaan oo ruokaa eikä rahaa, joten saat laihtua ja saat ne 10 kiloa pois ja mä voin tulla teille syömää, niin mä saan ne kaivatut 10 kiloa, mä ehdotin hurjana, pitäs olla aika ääliö jos tommoseen suostuu.
- No hyvä on, Mira sanoi. Mä olin ihan äimän käkenä ja niin näytti olevan Mikakin.
Me vaihdettiin paikkoja vaikkei edes tunnettu kunnolla, mutta Miralla näytti tosiaan olevan kova halu laihtua ja sehän oli mulle hyödyksi. Mira anto mulle taskurahansa ja mä annoin sille puhtaan lasin, että se sain juoda edes vettä kunnolla. Porukoille se sopi molemmissa päissä hyvin, tai siis eihän meillä mitään porukoita ole ko isä on kuollu ja äiti koko ajan pitkillä työmatkoilla, ja mulla ei oo sisaruksia. Miran vanhemmille sopi, niitä ärsytti Miran polttaminen, enkä yhtään ihmettele.
Kaks viikkoa kului, mä lihoin aika paljon, tai huomasin pian, että farkut kiristi ja mä oli tyytyväinen, Mirasta taas ei kuulunut mitään. Mä menin kotiin ja löysin sen mun huoneesta lattialta itkemässä. Se näytti oudolta.
- Ei onnistu, se kuiskas ja itki lisää. Mä istuin sen viereen lattialle, nojasin seinään ja katsoin sitä. Se oli laihtunut, reilusti vieläpä, posket olivat melkein kuopalla, mä ihmettelin sitä.
- Mä en kelpaa mihinkään. En ihan mihinkään.
- Mitä? Sä annoit itseltäsi mulle 10 kiloa, miks sä itket? Sä oot tosi laiha.
- Niin mut mä en pysty lopettamaan tupakointia. Mä oon koukussa. Varsinki ko mä ihastuin siihen Henkkaan ja sit mä oon ollu viimeiset pari viikkoa sen kanssa ja saanu siltä röökiä.
Niin se sano ja sit mä huomasin mun huoneessa olevan ihanan aromin. Tosi kiva. Sit mä tajusin et ehkä Mira oli älykäs, mut sillä ei ollu yhtään tahdonvoimaa ja mä ennustin, et se lihoo entisiin mittoihinsa ja röökiä yhä enempi ja enempi, eli mikää ei muuttunu ja mä ajattelin et se, ettei mikää muuttunu oli Henkan vika.
Myöhemmin, ko mä näin ennustukseni toteutuvan, mä tajusin ettei mikää ollu Henkan vika, kaikki syy on meissä itsessä. Ei Henkan keskarit voi estää meitä muuttamasta maailmaa.
______
COMMENTS,THANX!
// Ancka arvioi ficin ikärajan ja lisäsi sen otsikkoon.
