A/N: Noniiiin, ihmeen nopeasti sain lopeteltua tän luvun! Itseäni itketti hirveästi kirjoittaa tätä, mutta koettakaa kestää kirjoitusvirheitä, en oikein nähnyt tietokone-ruutua kyyneleiltäni.
Luku 90. Sirius
Lupin ja Adara istuivat aamiaisella, Mundungus oli lähtenyt jo illalla, kun Adara oli vetäytyneenä huoneeseensa.
Lupin latoi hiukan munakasta Adaran lautaselle ja alkoi sitten itse syödä, lukiessaan samalla Päivän profeettaa.
Oli kiusallisen hiljaista. Adara väänteli käsiään mietteliäänä ja nosti sitten päätään Lupiniin päin.
”Remus”, Adara sanoi, Lupin mymähti merkiksi että kuunteli, sillä hänellä oli juuri ruokaa suussa.
”Haluaisin pyytää palvelusta sinulta, ja muilta”, Lupin nielaisi ruokansa.
”Kerro toki”, hän sanoi ja näytti yhtäkkiä sanavalmiimmalta, kun Adara viimein pyytäisi tältä jotain.
”Haluaisin lähteä lomalle”, Adara sanoi, Lupin näytti hölmistyneeltä. ”Ei kauaksi aikaa, viikkokin riittää. Jos menisimme vaikka – vaikka – Sveitsiin. Sinne kylään jossa asuu pelkkiä velhoja ja noitia”, Adara sanoi toiveikkaana. Lupin näytti yhä yllättyneeltä, mutta sanoi:
”Jos sinä niin haluat. Keitä muita tulisi mukaan?”
”No, vaikkapa Fred ja George, Harry, Hermione, Ron ja ehkä muita Weasleyn perheestä”, Adara luetteli, Lupin ei näyttänyt epäilevän mitään.
”Minä kirjoitan Weasleylle, Harrylle ja Hermionelle ja kysyn asiasta. Milloin lähtisimme?”
”Mahdollisimman pian”, Adara sanoi harkitsemattomasti. ”Tai siis, kun minullahan alkaa okklumeus-tunnit pian niin olisi hyvä että käymme lomalla sitä ennen”, Adara korjasi ja Lupin ei voinut väittää vastaan. Loma saattaisi tehdä Adaralle hyvää, hän tuumi.
”Hyvä on. Minä kysyn muilta.”
Adara hymyili ja Lupinista tuntui että hän pitkästä aikaa teki Adaran suhteen jotain oikein.
Seuraavana päivänä tulivat vastaukset. Harry ilmoitti heti aamulla, että hän on enemmän kuin tyytyväinen jos pääsee pois Likusteritieltä, Weasleyt sopivat että rouva Weasley, Fred, George, Ron ja Ginny lähtisivät mukaan matkalle. Hermionen vastaus saapui vasta illalla, koska Hermione oli sillä hetkellä jo ulkomailla. Hänkin lupautui silti mukaan.
Kukaan ei väittänyt vastaan kun ehdotettiin, että he lähtisivät jo ensi viikolla. Weasleyn perheenkään ei tarvinnut säästää rahaa, sillä sitähän heillä nyt oli Siriuksen ansiosta.
Adara ei malttanut pysyä paikoillaan loppuviikon aikana. Hän ravasi edestakaisin huoneessansa, siivosi portaikon ja huoneiden pölyjä, kävi siivoamassa Hiinokan huoneen täysin siistiksi, repi vanhat rumat verhot pois huoneiden ikkunoista ja päätti hankkia uusia tilalle, poisteli tapetteja muutamasta huoneesta ja päätti nekin korvata, hän yritti repiä tauluja irti että saisi vaihdeltua niiden paikkoja, mutta vain Phineas Nigeliuksen kuva irtosi, ja koska sillä ei ollut paikkaa jonka kanssa vaihtaa, se sai jäädä siihen. Adara myös kokkasi koko loppuviikon ruoat ennen kuin Lupin ehti edes ajatella ruoan valmistamista.
Häntä nimittäin jännitti. Kuka oli tuo nöyrin palvelija? Miksi hän halusi auttaa Adaraa? Vai halusiko? Jos se olisikin ansa, nöyrin palvelija olisi luultavasti kuolonsyöjä.
Pian se selviäisi, ja mikäli se ei olisi ansa, hän luultavasti löytäisi Siriuksen.
Näistä aatoksistaan Adara heräsi viillettyään itseään vahingossa sormeen kesken porkkanoiden pilkkomisen. Oli sunnuntai ja huomenna he lähtisivät.
”Adara sinulle tuli vielä muutama osanotto-kortti”, Lupin sanoi saapuessaan keittiöön ennen kuin huomasi Adaran verta vuotavan sormen. Kun hän huomasi, hän otti nenäliinan laatikosta ja tarttui Adaraa hellästi kädestä ja alkoi pyyhkiä tämän haavaa hitain liikkein.
”Uuvutat itsesi tätä menoa. Kyllä minä voin hoitaa ruoan laiton, ei sinun tarvitse joka asiasta murehtia”, Lupin sanoi ja katsoi hiukan toruvasti Adaraa.
”Ei minulla ole hätää. Huomenna kaikki on taas paremmin… Varmasti.”
Seuraavana päivänä he siis lähtivät. Matka sujui Poimittaislinjalla ministeriöön, ministeriössä he ilmoittivat lähtönsä ja menivät sitten ministeriön hormiverkoston kautta suoraan Sveitsiin. Ministeriössä Adara sai jälleen katseita osakseen, yhtä paljon kuin Harrykin. Adara ei vain jaksanut enää välittää.
He saapuivat St Gallenissa sijaitsevaan velhojen ja noitien kylään ja suuntasivat sitten kohti Kultaisen ponin majataloa, jonka Adara oli heille etukäteen varannut. He valtasivat koko ensimmäisen kerroksen tuosta suuresta kolmikerroksisesta majatalosta, jonka huipulla oli yksi huteran näköinen hassu savupiippu. Majatalo itsessään oli erittäin hieno ulkoa että sisältä. Talo oli sisustettu vanhanaikaisesti ja suorastaan hehkui 1800-lukua, kuten emäntänsäkin, joka heidät huoneeseen johdatti. Hän oli tukevahko, ruskeahiuksinen nainen jolla oli yllään korsettimekko. Huomattuaan Adaran ja Hermionen, hän kysyi: ”Kumpi teistä on Adara Musta?”
”Minä olen”, Adara sanoi ja hänen sydämensä hypähti. Nainen kävi vastaanottotiskillä ja toi kirjeen.
”Minun käskettiin antaa tämä teille heti kun saavutte.” Adara otti kirjeen ja avasi sen saman tien.
Parahin neiti Musta
Onnittelen teitä pikaisesta toiminnastanne. Tässä saatte lisätiedot:
Trysan-vuoren juurella on luola, jonne teidän täytyy astua päästäksenne määränpäähän. Luola päättyy umpikujaan, mutta älkää luottako siihen. Löydätte varmasti keinon avata se, kun olette kuulleet majatalon emännältä Trysan-vuoresta enemmän.
Kun pääsette vuoren sisään, minä varoitan: Ette saa olla siellä kauaa. Sillä mikä tahansa sinne luolaan pääsee sisään, sen tai hänen aikansa hidastuu. Kaikkien aika pysähtyy sen vuoren uumenissa pikkuhiljaa, ja sitä pysähdystä häiritsee vain se hetki kun sinne tulee jokin uusi esine tai henkilö. Suosittelen, että vain etsitte isänne ja lähdette saman tien pois. Ylimääräinenkin minuutti voi olla kohtalokas.
Terveisin nöyrin palvelijanne
Muut katsoivat Adaraa kysyvästi, Adara huomasi sen ja katsoi heitä hetken hölmistyneenä.
”Öh, Dumbledore toivotti hyvää lomaa”, hän sanoi ja muut alkoivat taas tehdä omia puuhiaan ja kiittelivät toivotuksesta.
Pian talon emäntä pyysi heidät talon pihalle lounaalle, joka oli katettu puutarhan tapaiselle alueelle, sen keskellä olevalle hienolle hirsipöydälle.
Kaikki söivät ja joivat tyytyväisenä ja keskustelivat. Emäntä liittyi heidän seuraansa ja tarjoili aina lisää juotavaa, kun se jonkun lasista loppui.
Adara katseli mietteliäänä vuorta joka häämötti puiden takana muutaman kilometrin päässä.
”Anteeksi, mutta miksi tuota vuorta kutsutaan?” Adara kysyi emännältä.
”Se on Trysan, nimetty johtajansa mukaan”, emäntä sanoi. ”Se oli entinen velhojen ja noitien piilopaikka vainon ajoilta. Nykyään siitä on todisteena vain luolan suu, joka sen juurella on. Se päättyy tosin umpikujaan, mutta ennen sitä kautta pääsi valtavaan saliin ja suuriin huoneisiin ja asuntoloihin, jotka oli louhittu velhojen ja noitien asuinpaikoiksi.”
”Niinkö? Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta”, rouva Weasley puuttui keskusteluun.
”Niin, mutta jästit tietysti löysivät sinnekin, mutta vuoren johtava velho Trysan pysäytti koko paikan ajan välttääkseen hälinää. Sitten hän yksitellen vapautti velhon tai noidan loitsusta ja johdatti tämän ulos loihtimansa holvikaaren kautta.”
Kaikki vaikenivat sanalle holvikaari. Adara esitti, ettei tiennyt asioista, vaan painoi päänsä matalaksi ja tuijotti käsiään. Emäntä ei tuntunut huomaavan asiaa vaan jatkoi:
”Sitten hän sulki salin sisäänkäynnit ja räjäytti yhdellä kirouksella koko jästijoukon niin että vuoreen rakennettu toinen kerros lahosi. Aika raa’asti tehty mutta sellaisia otteita siihen aikaan käytettiin. Sanotaan että vuori olisi yhä kirottu elämään hitaassa ajassa.”
Lounaan päätyttyä useat menivät lepäämään tai lukemaan. Adara istuutui Georgen kanssa puutarhassa sijaitsevaan keinuun.
”Täytyy sanoa, että olin aika yllättynyt tästä lomaideasta”, George sanoi yhtäkkiä. Adara hymähti vastaukseksi. He olivat hetken vain hiljaa ja antoivat tuulen heilutella heidän hiuksiaan.
Lopulta George venytteli väsyneesti jäseniään.
”Jospa mentäisiin ruokalevolle, täällä on niin kuumakin”, hän ehdotti. Adara katseli taivasta.
”Kohta alkaa sataa”, hän päätteli synkistä sadepilvistä jotka eivät vielä olleet peittäneet aurinkoa.
”No sitä suuremmalla syyllä, mennään sisälle.” George sanoi ja nousi keinusta.
”Minun tekisi mieli käydä eräässä kaupassa jonka näin matkan varrella. Käyn siellä ja palaan sitten”, Adara sanoi. George ei viitsinyt väittää vastaan, joten hän lähti sisälle.
Adara kävi naulakolla hakemassa matkaviittansa ja lähti sitten kävelemään metsään, kohti Trysan-vuorta. Hän ei jaksanut enää odottaa.
Hänen ajatuksensa oli turta, hän vain käveli ja käveli. Katsoi välillä kuinka pitkä matka vielä oli, ja jatkoi taas kävelyään. Kylä häämötti takana yhä pienempänä, kunnes se katosi kokonaan näkyvistä.
Alkoi sataa ja tie muuttui raskaammaksi ja liukkaammaksi. Adara ei jaksanut välittää palelevista jäsenistään vaan jatkoi. Hänestä tuntui välillä, että häntä seurattiin. Hän vilkuili taaksensa ja puristi sauvaa kädessään.
Hän kuitenkin heräsi aatoksistaan ilmaannuttuaan suoraan luolan suulle.
Pimeää käytävää tuntui jatkuvan iäisyyden, mutta se ei hajaantunut kertaakaan. Meni vain suoraan eteenpäin. Luolan seinämät olivat rosoisia kuin hakulla huolimattomasti louhittu.
Lopulta, tuli umpikuja.
Adara tutkiskeli seinämää etsien jotain mikä saattaisi avata salaoven josta nöyrin palvelija oli puhunut.
Lopulta Adara totesi, ettei löytänyt mitään. Ei ovenkahvaa, ei koloa, ei jälkiä, ei mitään.
Hänen viimeiseksi vaihtoehdokseen jäi taikuuden käyttö. Vaikka se olikin hänen ikäiseltään kiellettyä, hän ei välittänyt sillä hetkellä pätkääkään, vaan kohotti sauvansa kohti seinämää ja viimeisenä toivonaan sanoi: ”Alohomora!”
Seinämä siirtyi, aukesi kuin ovi ilman kahvaa. Adaran sydän jätti yhden lyönnin väliin.
Näkymä joka avautui Adaralle, oli erikoinen, pelottava ja harmaa.
Paikka oli entinen sali, josta johti käytäviä eri huoneisiin. Se oli kuin kaatopaikka, täynnä jos jonkinmoista vanhaa taikatavaraa. Kirjoja, esineitä, koristeita, pysähtyneitä velhotauluja.. Ja jotain aivan muuta. Adara henkäisi säikähdyksestä kun tajusi että esineiden seassa oli joku. Noidan ruumis. Sirius ei ollut siis ainoa joka oli jotenkin joutunut tänne.
Armas Dearborn katosi, mutta kuollut hänkin varmasti on...
Siriuksen sanat muistuivat mieleen. Adara kyykistyi ruumiin viereen. Noidan rinnassa oli ministeriön lappu; Armas Dearborn, salaperäisyyksien osaston ylihoitaja
Tänne hän siis oli kadonnut. Joku oli tappanut hänet ja työntänyt holvikaareen.
Samassa Adara tajusi että ilman mitään apuvälinettä, luolassa olisi silti valoa. Adara katsoi ylöspäin ja näki lahonneen toisen kerroksen yläpuolellaan. Vain puolet lattiasta oli jäljellä, ja siellä se seisoi. Holvikaari. Sen sisällä oleva loihdittu portti hohti valkoista valoa, joka valaisi salia. Holvikaari oli juuri sopivasti niin, että jos sen kautta saapuisi joku, hän putoaisi suoraan ensimmäiseen kerrokseen lattia-aukosta.
Luolan lattia oli jotakin joka heijasti valoa, ei peili, ei vesi, vaan kuin hiekkaa joka on tehty peilinsirpaleista. Se peitti suurimman osan marmorilattiasta.
Adara jatkoi matkaansa etsien sitä mitä tuli etsimäänkin. Hän seurasi mahdollisimman vähätavaraisia kohtia lattiasta, jotka myös heijastivat hiukan valoa, valoisaa polkua Adaralle.
Hän jähmettyi hetkeksi, katsomaan eteensä. Siinä hän makasi: holvikaaren alapuolella, keskellä lattiaa. Kuin hän olisi tehnyt lumienkeliä siinä ja raivannut tavaroita ympäriltään.
Adara käveli hitaasti Siriuksen liikkumattoman ruumiin viereen. Silmät olivat kiinni, pää retkotti hiukan Adaran suuntaan, kasvoillaan hänellä oli rauhallinen ilme. Toinen käsi oli melko lailla suorassa ja toinen taipuneena päänviereen. Hän näytti siltä kuin olisi juuri hetki sitten pudonnut. Ruumis ei ollut muuttunut kalpeaksi, mädäntynyt, tai kangistunut.
Adara polvistui tämän viereen eikä voinut muuta kuin tuijottaa. Kyyneleet kirposivat silmille.
Hän silitti käsi täristen Siriuksen poskea, pyyhkien muutaman hiussortuvan tämän kasvoilta. Sirius oli kylmä. Kylmä kuin kuollut, mutta silti hän näytti siltä kuin hän heräisi hetkenä minä hyvänsä.
Adara itki ja nosti Siriuksen yläruumiin syliinsä.
”Mitä sinä teet? Ei nyt pidä nukkua”, Adara sanoi ääni täristen. ”Sinun täytyy nousta!”
Sirius ei liikkunut. Hänen päänsä retkotti Adaran käsivarrella. Adara tunsi kuinka hänen sydämensä särkyi toistamiseen. Tunne oli sama kuin silloin... kun Adara hyväksyi että Sirius on poissa. Ehkä silti sisimmässään hän oli elättänyt toiveita. Turhia toiveita.
Adara halasi Siriusta, itkien tämän olkapäätä vasten. Tunne oli sanoin kuvaamaton. Jos joku olisi osoittanut häntä sauvallaan lausuen kuoleman kirousta, Adara ei olisi väistänyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi menettänyt kaiken. Kaiken, jonka puolesta hän olisi taistellut. Kaiken, jonka puolesta olisi kuollut...
Adara viimeisenä toivonaan kosketti isänsä rintakehää ja etsi sydämen sykkeitä sen alta. Sydän ei tietenkään lyönyt.
”Mennään kotiin...” Adara kuiskasi Siriuksen korvaan ja nosti tämän selkäänsä niin, että Adara piti Siriusta käsistä jotka menivät Adaran olkapäiden yli ja pää retkotti Adaran päätä ja olkaa vasten. Siriuksen jalat laahasivat hiukan lattiaa.
Adara pujotteli hitaasti tavaroiden seasta oviaukolle, oviaukosta käytävälle.
Hän ei pysähtynyt hetkeksikään lepäämään. Hän ei voinut...
Saavuttuaan päivänvaloon - jota ei kyllä ollut nimeksikään synkkien pilvien takia - Adaran silmät lähes sokaistuivat hetkeksi. Hetken hän jo luuli saapuneensa johonkin aivan eri paikkaan isänsä kanssa, mutta kun kylmä tuuli heilautti hänen hiuksiaan, hän palasi todellisuuteen. Hän ei pääsisi isänsä luo.
Hän jatkoi matkaansa, kantaen Siriusta selässään. Hän olisi voinut loihtiakin tämän leijumaan, mutta hän ei halunnut, tai pystynyt... Halut loitsimiseen olivat kadonneet ja Adara tunsi velvollisuudekseen tuntea hänen vuokseen kuolleen ihmisen paino harteillaan. Hän ei halunnut olla erillään Siriuksesta hetkeäkään.
Hän käveli ja käveli, taakan tuntuessa koko ajan raskaammalta. Sade jatkui yhä ja tie oli liukas.
Pitkän ajan päästä Adara totesi mielessään, ettei hän välttämättä pystyisi jatkamaan majatalolle asti, mutta hän ei pysähtynyt. Hän halusi silti jatkaa kunnes näkisi Harryn, Hermionen, Remuksen, Georgen...
Päästyään kylään johtavaan alamäkeen, hän alkoi olla tosissaan uupunut, hän tiesi, ettei jaksaisi kauaa, mutta uskoi silti kestävänsä loppuun saakka. Lopulta hän liukastui kasvot edellä maahan, pidellen silti tiukasti Siriuksesta kiinni. Adara nousi hitaasti ja vaivalloisesti ylös.
Olinko minäkin sinulle tällainen taakka... isä...?
Hän ajatteli ja tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen.
Anna anteeksi...
Saavuttuaan viimein kylään, velhoja ja noitia kokoontui katselemaan kadun reunoihin. Adara ei piitannut. Jotkut kysyivät mitä oli tapahtunut ja mikä häntä, eli Siriusta, vaivaa.
Adara ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa majatalolle. Hän ei kuullut mitä muut sanoivat tai kysyivät. He puhuivat kuuroille korville, sillä Adara keskittyi toisiin ääniin. Hänestä kuulosti kuin jossain syvällä hänen sydämensä uumenissa, Sirius laulaisi hänelle. Hidasta ja surumielistä sävelmää. Surullisempaa kuin mitä feenikslintu koskaan osaisi.
Eräs velhoista koski Adaran olkapäähän ja toisella kädellä Siriuksen selkään ja kysyi tarvitseeko Adara apua.
”En tarvitse! Hän on jo kuollut!” Adara huusi ja kyyneleet valuivat vuolaina hänen kasvoillaan, sekoittuen pieniin hikikarpaloihin. Velho perääntyi ja jäi tuijottamaan heitä suu ammollaan.
Ei enää pitkä matka... Majatalo näkyi jo.
Sen pihalla, pöydän ääressä loihditun katoksen alla istuivat Harry, Hermione, Ron ja Remus juomassa teetä. Remus huomasi Adaran ensimmäisenä ja hänen kasvonsa kalpenivat hetkessä.
”A- Sirius!” Remus sai sanottua. Adara tunsi olevansa voimiensa äärirajoilla. Hän lyyhistyisi koska vaan. Hänen polvensa tärisivät ja hänen niskansa ei pystynyt liikkumaan. Ron kutsui kaksosia ja äitiään majatalosta ulos, Remus ryntäsi kohti Adaraa. Harry seisoi hämmentyneenä paikallaan, Hermionen katsoessa järkyttyneenä heitä. Adara laskeutui polvilleen märälle nurmikolle, laski Siriuksen makaamaan viereensä, ja lyyhistyi sitten hitaasti hänen viereensä, pää isänsä olkaan nojaten.
