Viimeinen kuninkaallinen K11 HP/OC/DM

[Black Dahlia]

Name: Viimeinen kuninkaallinen
Kirjoittaja: Black Dahlia
Rating: K11
Beta: Corpse Bride 8 ensimmäistä osaa ja sannsku 9 osasta eteenpäin
Genre: romance/drama ja vielä varmaankin fluffya ja angstia hieman.
Pairing: Harry/OC/Draco
Summary: Tylypahkaan saapuu tyttö nimeltä Jane Lions, joka on menehtyneen kuningasparin lapsi. Prinsessa jota ei pitänyt olla olemassa. Tytöstä tuntuvat olevan monet kiinnostuneita. Niin hyvässä kuin pahassakin mielessä.
A/N: Tällainen idea syntyi joskus. Kommentia saa laittaa ja otetaan mielellään vastaan. (sitä jopa vaaditaan)

Harryn kolmas vuosi Tylypahkassa

Harry, Ron ja Hermione istuivat Rohkelikkojen pöydässä aamiaisella. Harry mutusteli paahtoleipäänsä ja jutteli Ronin kanssa huispauksesta. Harryn katse harhaili opettajien pöytään, ja hän huomasi että Kalkaros puuttui. Se oli outoa, sillä hän ei koskaan ollut huomannut, että Kalkaros olisi poissa aamiaiselta. Pöllöt saapuivat saliin ja iso tornipöllö laskeutui Hermionen eteen ja pudotti Päivän Profeetan tämän eteen. Hermione antoi sulmun pöllölle ja avasi lehden.
“Ei voi olla totta! Uskomatonta!” Hermione kiljaisi. Harry ja Ron kääntyivät katsomaan Hermionea ja Ron nappasi lehden tältä. Harry kumartui lukemaan pääsivun juttua.

PRINSESSA JOTA EI PITÄNYT OLLA OLEMASSA!

“Eilen iltapäivällä tuli tieto, joka sai jokaisen noidan ja velhon pysähtymään. Menehtyneellä kuningasparilla Xander ja Sarah Lionsilla ei pitänyt olla jälkeläisiä, mutta tämän tiedon korjasi taikaministeri Cornelius Toffee. Hän-joka-jääköön-nimeämättä surmasi kuningasparin oman valtansa tieltä 13 vuotta sitten. Xander ja Sarah olivat joutuneet maanpakoon tiedätte-kyllä-kenen noustessa valtaan. Seuraavalla viikolla heidän ruumiinsa löydettiin puolalaisesta talosta, jonka yllä leijui pimeän piirto. Kukaan ei ollut ennen tätä päivää tiennyt, että kuningatar oli synnyttänyt tyttären vajaa puoli vuotta aikaisemmin. Tämä tyttövauva oli turvallisuutensa tähden piilotettu jästien huomaan, jotka olivat jotakin kaukaista sukua kuningatarelle. Tyttövauvaan oli langetettu voimakkaat taiat, jotka estivät kaiken näköisen taikavärähtelyn hänestä. Myöskään tiara, joka ilmestyy jokaiselle kuninkaalliselle perijälle päähän muutaman vuoden iässä, ei ollut tullut näkyviin. Tyttövauva, joka on ristitty Janeksi, on elänyt jästien luona jo 13 vuotta tietämättä oikeaa syntyperäänsä. Janen vanhempien kuoltua ministeri joutui kumoamaan monarkian perillisten puuttumisen vuoksi ja hallitsijaksi nousi pääministeri. Nyt, kun on löydetty oikea perijä, asiat tulevat muuttumaan. Janella nimittäin on oikeus ottaa monarkia takaisin käytäntöön ja hänellä tulee aikanaan olemaan suurempi valta kuin pääministerillä. Täten taikaministeriö joutuu sopeutumaan uuteen tilanteeseensa. Yleensä perijä pystyy aikaisintaan nousemaan valtaan tullessaan täysi-ikäiseksi ja valmistuttuaan jostakin taikakoulusta. Nyt ei kuitenkaan osata sanoa, milloin Jane ottaa vallan käyttöönsä, sillä hän on pahasti jäljessä opinnoissaan, jotka kuninkaalliset lapset aloittavat jo 5-vuotiaina. Hänet viedään nyt salaiseen piilopaikkaan, jossa häntä opettavat yksityisopettajat. Jatkosta pääministeri ei osannut vielä kertoa. Ainut varma asia on se, että taikamaailma on saanut prinsessan! Eläköön monarkia!”

Ron ja Harry laittoivat lehden pois järkyttynein ilmein.
“Siis... Onko meillä ollut kuninkaallisia joskus?” Harry kysyi ja mietti taas kuinka paljon hänellä on tietämättä taikamaailman asioista edelleen.
“Muistan että vanhempani joskus muistelevat haikaillen monarkiaa. Heidän mielestään se oli selvä johtamistapa ja kuninkaalliset olivat aina vastustaneet pimeyden voimia.” Ron vastasi.
Hermione puuttui puheeseen kaikkitietäväisellä äänellä:
“Luin jostakin että Xander ja Silja olivat pyrkineet vastustamaan tiedätte-kyllä-ketä, mutta he tosiaan saivat surmansa asemansa takia. Tällä Janella ja sinulla, Harry, on paljon yhteistä. Vanhemmat ovat kuolleet tiedät-kyllä-kenen takia ja teidät kummatkin ovat kasvattaneet jästit.”
“No tuskinpa minua voi kuninkaalliseen verrata”, Harry sanoi mietteliäänä. Harryn oli sitä paitsi vaikea uskoa että tällä Janella oli huoltajinaan Petunia-tädin ja Vernon-sedän kaltaiset ihmiset.
“Tuleekohan hän tänne opiskelemaan? Olisi todella hienoa jos tulisi!” Ron huudahti ja syventyi omiin unelmiinsa jotka olivat melko varmasti hyvin kuninkaallisia.
“Hmm... Voi olla, että tulee, mutta tuskin lähiaikoina. Hän on luultavasti hyvin suojeltu tällä hetkellä, puhumattakaan siitä kuinka jäljessä hän on kaikesta taikuudesta ja johtamiseen tarvittavissa tiedoissa.” Hermione sanoi mietteliäästi.
Harry katsoi lehtiartikkelin sivussa olevaa kuvaa. Siinä oli suunnilleen hänen ikäisensä tyttö, jota taluttivat ilmeisesti aurorit kummaltakin puolelta. Tyttö oli pyrkinyt piiloutumaan huppunsa alle, mutta kamera oli onnistunut ottamaan kuvan juuri kun tyttö katsahti kuvaajaan. Mustan hupun sisältä tuijottivat kaksi sinistä silmää ja kasvoilla oli pelokas ilme. Päässään tytöllä oli pieni musta tiara. Harry tunsi suurta sympatiaa tyttöä kohtaa ja muisteli miltä hänestä tuntui saada tietää ensimmäistä kertaa olevansa velho. Mutta tämä tyttö joutui, sen tiedon lisäksi että hän oli noita, sulattamaan sen että hän oli myös prinsessa ja näin myös tuleva hallitsija.

Kahden vuoden kuluttua.

Janesta ei ollut enää kuulunut mitään lehdissä, paitsi silloin tällöin kun arvuuteltiin hänen olinpaikkaansa. Jane oli alaikäinen, eikä hänellä ollut vielä pitkään aikaan suurta vaikutusta ministeriöön. Tämän takia asiat menivät normaalilla painolla ja suuria muutoksia ei ollut tapahtunut. Hän ei ollut myöskään saapunut Tylypahkaan, ja ajateltiinkin että tuskinpa hän edes sinne tulisi.
Oli hiljainen ilta Rohkelikkojen tornissa ja kello oli jo melkein kaksitoista. Hermione tarkasti Ronin ja Harryn loitsuesseitä.
“Voi ei!” Ron huudahti yhtäkkiä säikäyttäen Harryn ja Hermionen.
“Minä unohdin liemikirjani kirjastoon. Kalkaros tappaa minut, jos Matami Prilli vie kirjani huomenna suoraan Kalkarokselle!”
“Rauhoitu, Ron. Et voi asialle enää mitään, ja sitä paitsi Kalkaros on ollut tämän viikon taas poissa. Hän ei siis välttämättä ole huomennakaan koulussa. Sijainen professori Suttu Liemi tuskin kovinkaan paljon kimpaantuu”, Hermione rauhoitteli. Ron kuitenkin väitti vastaan ja sanoi: “Minun tuurillani Kalkaros on huomenna taas täällä. Hän on sitä paitsi aina palatessaan sieltä missä käykään yhtä kireä, tai, no, vielä kireämpi kuin yleensä.”
Harry puuttui keskusteluun: “Voimmehan aina hakea sen. Pieni seikkailu piristäisi kummasti iltaa.”
“Joo. Haetaan näkymättömyysviitta!” Ron sanoi innostuneesti.
“Ettekä lähde mihinkään. Teillä on tarpeeksi läksyjä jo nyt!” Hermione sanoi ärtyneenä.
Harry ja Ron katsoivat toisiaan ja lähtivät kohti poikien makuuhuonetta.
Saapuessaan alas viitan ja kelmien kartan kanssa he huomasivat Hermionen kadonneen.
“No, meidän täytyy sitten näköjään tänään tosiaan tehdä itse läksymme”, Ron tokaisi samalla kun siirtyivät muotokuva-aukosta ulos. Matka kirjastoon sujui helposti ja Ron nappasi pöydältä kirjansa. Kirjastosta palattuaan he olivat menossa rappusia alas eteishalliin, josta pääsi joka suuntaan Tylypahkaa. He kuitenkin pysähtyivät rappusten yläosiin kun ulko-ovi aukeni. Sisään tulivat ensimmäisenä rehtori Dumbledore ja McGarmiwa. Heti heidän perässään saapuivat kaksi velhoa, joilla oli mustat viitat, ja heidät pystyi helposti tunnistamaan auroreiksi. Heti heidän perässään tuli Kalkaros joka piti kainalossaan liikkuvaa mustaa hahmoa. Musta hahmo, joka selvästi oli tyttö, irrottautui Kalkaroksesta ja kätteli Dumbledorea.

Noidalla oli erikoinen vaatetus. Hänellä oli iso matkaviitta ja pää oli hupun sisällä, mutta rappusilta pystyi huomaan että hänellä oli viitan alla leveä musta hame. Tyttö otti huppunsa pois ja sieltä ilmestyivät pitkät mustat kiharanlaineilevat hiukset. Mutta se mikä sai Harryn ja Ronin haukkomaan henkeään oli se mitä tällä oli päässään: musta tiara. Ron kuiskasi: “Onko tuo... siis... mutta miten?” Harry ei vastannut mitään sillä tyttö katsoi suoraan siihen kohtaan missä he olivat. Nuo siniset silmät porautuivat rappusiin ja Harry olisi voinut vaikka vannoa että tyttö vaistosi ainakin jotain. Harry ja Ron eivät kuulleet mitä ihmiset alhaalla puhuivat mutta Kalkaros viittasi tyttöä kohti käytävää joka vei mm. tyrmiin ja Kalkaroksen huoneeseen. Tyttö lähti kävelemään kohti käytävää Kalkaros vierellä joka piti tytön olkapäästä kiinni. Aurorit lähtivät heidän peräänsä. Harry ja Ron odottivat että kaikki olivat jo hyvän matkan päässä ja lähtivät sitten kohti Rohkelikkotornia toivoen saavansa vastauksia viimeistään huomenna.

A/N2 joo siis laitoin tämän tänne vanhasta finistä ja lisäilen osia pikku hiljaa. Uudet ennen julkaisemattomat osat on tulossa myös

[Black Dahlia]

Osa kaksi

Harry oli nukahtanut sänkyynsä miettien outoja tapahtumia eteishallissa. Nyt hän kuitenkin heräsi sikeästä unestaan siihen, että joka puolella kaikui McGarmiwan ääni:
“Kaikkien oppilaiden tulee olla puolen tunnin päästä aamiaisella suuressa salissa. Luvassa on hyvin tärkeä ilmoitusasia, eikä kukaan saa olla poissa.” Äänen hiljennettyä Harry katsoi hölmistynyttä Ronia, joka hieroi silmiään.
“Mitä se oli?” Ron kysyi unisena.
“Taisi olla McGarmiwa… Mikäköhän mahtaa olla näin tärkeä asia?” Seamus kysyi samalla kun veti housuja jalkaan.
Harry katsoi Ronia, joka mietti selvästi samaa: Jane Lions. Lähtiessään makuusalista he eivät nähneet Hermionea missään ja päättivät jatkaa matkaa kohti aamiaista. Joka puolelta tulvi unisia oppilaita eri tuvista kohti suurta salia.
Harry ja Ron kävelivät kohti Rohkelikkojen pöytää, jossa Hermione jo istui virkeän näköisenä. Matkalla Harry katsoi opettajien pöytää ja huomasi McGarmiwan vieressä istuvan Kalkaroksen, joka näytti hyvin mietteliäältä. Harryn päähän muistui taas eilinen kuva Kalkaroksesta saattamassa Janea kouluun. Harry ei voinut olla ajattelematta, oliko Kalkaros ollut aina poissaoloviikoilla Jane Lionsin luona tekemässä… niin mitä tekemässä? Opettamassa tätä? Luulisi, että on muitakin yhtä päteviä taikajuomien opettajia kuin Kalkaros. Harry pani myös merkille, että lajitteluhattu oli opettajien pöydällä.

Harry istuutui Hermionea vastapäätä ja Ron Harryn viereen.
“Et ikinä usko mitä minä ja Harry nähtiin eilen!” Ron sanoi Hermionelle. Mutta juuri kun Ron aikoi jatkaa, Dumbledore osoitti taikasauvalla kurkkuunsa, sanoi ”melutus” ja alkoi puhua oppilaille:
“Huomenta oppilaat. Olemme pyytäneet teidät tulemaan tänne asian takia, jonka jokaisen teidän on hyvä nähdä. Nimittäin viime yönä tänne kouluun saapui uusi oppilas. Olette saattaneet kuulla neidin nimen ennenkin: Jane Lions.” Koko sali puhkesi puheensorinaan ja kaikki näyttivät kuiskuttelevan toisilleen ja pälyilevän ympärilleen aivan kuin Jane olisi piilotettu oppilaiden sekaan. Dumbledore kuitenkin yskäisi ja sali hiljeni.
“Jane, tulisitko tänne”, Dumbledore hymyili ovelle päin. Ovelle ilmestyi hymyilevä tyttö jonka laineilevankiharat mustat hiukset olivat vapaana. Hänen kasvonpiirteensä olivat pienet ja sirot. Hänellä ei ollut päällään enää hametta vaan tavalliset vaatteet. Musta tiara, joka oli Janen päässä ei erottunut kovinkaan hyvin tämän mustasta tukasta. Hän asteli varmasti Dumbledoren viereen.
“Koska on harvinaista, että Tylypahkaan saapuu 15-vuotias noita, joka ei ole opiskellut päivääkään missään taikakoulussa, hän ei osallistu kaikille samoille tunneille kuin muut viidesluokkalaiset. Olen saanut tietooni, että olet joissakin aineissa muita ikäisiäsi edellä ja osassa taas jäljessä.” Dumbledore sanoi osoittaen viimeiset sanat Janelle.
Jane nyökkäsi, teki myös itselleen äänenvoimistustaian ja vastasi Dumbledorelle:
“Toivon kuitenkin saavani muut kiinni niissä aineissa, joissa olen jäljessä. Haluaisin sanoa myös, että on todella hienoa, että olen vihdoin päässyt Tylypahkaan.” Hän säteili ja sali alkoi taputtaa. Taputukset loppuivat kun Dumbledore alkoi jälleen puhua:
“No niin. Ennen kuin Jane pystyy aloittamaan minkäänlaiset opinnot, on saatava selville mihin tupaan hän kuuluu. Tulejo lajitteluhattu.” Lajitteluhattu lennähti Dumbledoren käteen ja tämä laittoi sen Janen päähän. Sali oli puhjennut taas supinaan, ja monessa tuvassa näytettiin hartaasti toivovan että Janen tuvaksi tulisi heidän oma tupansa. Harry kääntyi katsomaan taas Kalkarosta, joka väänteli käsiään ja näytti hermostuneelta.
“ROHKELIKKO!” Lajitteluhattu huusi. Rohkelikkojen pöytä puhkesi hurraahuutoihin ja Fredin ja Georgen vihellyksiin. Kalkaros näytti nyt tyrmistyneeltä. Jane otti hatun pois päästään ja meni istumaan rohkelikkojen pöydän päähän Ginnyn viereen. Jane kääntyi heti katsomaan opettajien pöytää, ja jos Harry ei aivan väärässä ollut, Jane katsoi suoraan Kalkarokseen, joka nyökkäsi Janelle ja kääntyi McGarmiwan puoleen sanomaan jotakin.
“Kuninkaallista verta meidän tupaamme! Ei voisi päivä paremmin alkaa”, Ron hehkutti ja jatkoi: “Tarvitseekohan hän jossain tukiopetusta? Minulla kyllä olisi aikaa.”
“Mistä lähtien sinua muka on kiinnostanut noin koulu? Ja missä aineessa ajattelit häntä opettaa?” Hermione kysyi piikikkäästi. Ron näytti ärsyyntyneeltä.
“No vaikka tästä lähtien.”
“Vielä olisi muutama asia, jos saan huomionne”, Dumbledore oli alkanut taas puhua. “Näissä olosuhteissa koulussamme tulee partioimaan pari auroria, jotka eivät kuitenkaan vaikuta Tylypahkan opiskeluun millään tavalla. Pyydämme myös kaikkia rohkelikkoja pysymään nyt tunnin poissa oleskeluhuoneesta, sillä sinne tehdään muutama toimenpide. McGarmiwa halunnee että valvojaoppilaat Hermione Granger ja Ron Weasley tulevat hänen huoneeseensa aamiaisen jälkeen. Mutta nyt syömään.”
Ron näytti aivan siltä että kohta repeää riemusta.
“Mitäköhän varten meidät pyydetään McGarmiwan huoneeseen? Siis tietysti me olemme valvojaoppilaita, mutta tuleekohan Jane sinne myös. Mitäköhän ne toimenpiteet ovat? ” Ron selosti niin nopeasti ja innoissaan ettei edes tajunnut syödä mitään. Harry katsoi Janeen päin ja näki tämän juttelevan Ginnyn kanssa. Kaikki muutkin tuntuivat seuraavan Janen tekemisiä. Harry ajatteli mielessään, että oli mukavaa kun ihmiset töllistelivät kerrankin jotakin muuta kuin häntä. Harrylle sopi vallan mainiosti, vaikka Jane Lionsista puhuttaisiin Tylypahkassa seuraavat kaksi vuotta ja kukaan ei enää muistaisi koko Harrya.

Harry lähti aamiaisen jälkeen kohti Hagridin mökkiä, jossa olisi seuraava taikaolentojen tunti. Hän pälyili ympärilleen etsien katsellaan Ronia, Hermionea tai Janea. Saapuisiko Jane taikaolentojen tunnille vai oliko hän oppiaineessa edellä tai jäljessä? Harry havahtui mietteistään kun Parvati henkäisi äkkiä ja kuiskasi hiljaa: “Musta yksisarvinen”. Harry nosti katseensa ja näki aitauksessa upeimman yksisarvisen minkä oli koskaan nähnyt, ja mikä hämmentävintä, se tosiaan oli musta. Tähän saakka Harry oli nähnyt vain valkoisia yksisarvisia eikä edes tiennyt että mustia oli olemassa. Hän katsoi yksisarvista joka seisoi aitauksessaan täysin paikallaan. Sen turkki kiilsi syysauringossa. Yksisarvinen näytti tarkkailevan tilannetta tummilla, jopa pelottavilla silmillään. Yksisarvisen komeutta ja ylhäisyyttä lisäsi vielä se, että eläin oli huomattavan iso. Säkäkorkeus oli varmasti yli 190 cm.
Hagrid löntysti mökiltään kohti rohkelikkoja ja luihuisia jotka olivat jääneet hieman taemmas. Luihuisetkaan eivät voineet kokonaan peittää hämmästynyttä ilmettään mustaa eläintä kohtaan.
“Mitäs te siellä toljotatte?” Hagrid huudahti ja viittilöi heitä tulemaan lähemmäs häntä. Oppilaat siirtyivät kohti Hagridia, joka kaivoi laatikosta isoilla kumihanskoilla jotakin vihreää ja limaista.
“Tässä näätte tämän tunnin aiheen: klimiukset. Nää on vaarattoman näkösii,” (Harry ei voinut olla miettimättä että se mikä ei näyttänyt vaaralliselta Hagridin silmin oli todennäköisesti jotain vaarallista), “mutta näillä on ilkeä tapa syövyttää ihoo jos niihin koskee palj...” Hagrid ei voinut kuitenkaan lopettaa lausetta, sillä Parvati keskeytti hänet kysymällä: “Eikö meidän tämän tunnin aiheena ole tuo musta yksisarvinen?” Hagrid katsoi yksisarvista ja hymyili oppilaille. “Tuo ei ole mikä tahansa yksisarvinen eikä taatusti mikään oppimateriaali.” Oppilaat katsoivat pettyneinä Hagridia, joka jatkoi: “Tuo loistelias eläin kuuluu nimittäin prinsessa Janelle ja sanon tään vaan kerran teille: Älkää menkö sen lähelle. Se ei hyväksy ketään muuta kuin emäntänsä. Mullakaan ei oo asiaa sen tarhaukseen. Nää äärimmäisen harvinaiset mustat yksisarviset syntyvät vain kuninkaallisille ja heillekin harvoin. Silloin valkoinen yksisarvinen tulee hallitsijan linnan lähettyville ja synnyttää mustan varsan, mut hylkää sen sitten. Kuningasparin perillinen ottaa varsan hoitoon ja kasvattaa sen. Prinsessa Jane sai tään mustan orin Ramseksen kolme vuotta sitte.”
Malfoy näytti todella kyllästyneeltä ja pääasiassa katsoi klimiuksia pahoinvoivan näköisenä.
“Mitä tapahtuu jos joku muu kuin sen emäntä lähestyy sitä?” kysyi Parvati, joka katsoi haikeasti Ramsesta ja hänestä näki selvästi, että hän olisi halunnut mennä tekemään lähempää tuttavuutta. Hagrid katsoi tyttöä tuimasti ja sanoi korottaen ääntään: “Se yrittää tappaa tunkeilijan. Vaikka sillä ei oo suuria raateluhampaita tai muuta, tiedetään et useat yksisarviset ovat tappaneet ihmisiä. Pysykää siis poissa. Ja nytte tähän tuntiin. Ottakaa jokainen hansikkaat ja oma klimius.”
Harry ei jaksanut ollenkaan keskittyä tuntiin ja pääasiallisesti vain tökki omaa klimiustaan. Se ei kuitenkaan ollut viisasta, sillä se ruiskutti vihreää limaa kohti Harrya joka kerkesi viime tipassa väistää.

Tunnin päätteeksi hän lähti kohti linnaa ja toivoi näkevänsä Ronin ja Hermionen. Harry päätti käydä rohkelikkotornissa uteliaisuuttaan katsomassa, mitä sinne oli tehty viime tunnin kuluessa. Lihavan leidin kohdalla hän sanoi: “taikapuuro” ja astui sisälle oleskeluhuoneeseen. Harry katseli ympärilleen mutta ei huomannut mitään erilaista.
“Harry, täällä!” Ron huusi ja viittilöi häntä sohvien luokse istumaan. Hermione laittoi kirjojaan laukkuunsa. Harry istuutui nojatuoliin ja hymyili Ronille, joka näytti siltä että ei enää sekuntiakaan pystyisi olemaan hiljaa. Ja niin kuin Harry uumoili, Ron puhkesi nopeaan ja sekavaan puheeseen:
“McGarmiwa halusi että minä, tai siis minä ja Hermione, esiteltäisiin Tylypahkaa Janelle ja auttaisimme häntä läksyjen kanssa, tai no tämän hän taisi sanoa suoraan Hermionelle. Me kiertelimme viime tunnin Janen kanssa pitkin käytäviä ja kerroimme hänelle kaiken, minkä vain tiesimme ja hän on oikein mukava! Minä aion auttaa häntä niin paljon kuin mahdollista kaikessa, sillä olisi ikävää jos hän tuntisi itsensä ulkopuoliseksi ja...”
Tässä kohtaa Hermione keskeytti Ronin ja sanoi: “Eiköhän asian ydin tullut selville. Meidän täytyy lähteä taikajuomatunnille.” Harry, Ron ja Hermione nousivat ja lähtivät oleskeluhuoneesta pois. Ron kysyi matkalla, oliko Hagridin luona tapahtunut mitään ihmeellistä. Harry kertoi klimiuksista ja Ramseksesta. Päästyään loppuun Ron näytti taas haltioituneelta.
“Oikea musta yksisarvinen! Se täytyy nähdä. Ehkä Jane esittelee sen meille.”
“Hmm.. ehkä, mutta kuten Harry sanoi, emme voi mennä kovinkaan lähelle”, Hermione vastasi tyypillisen järkevään tapaansa.

He saapuivat Kalkaroksen luokan eteen ja yllätykseksi Jane oli myös odottamassa siellä tunnin alkua. Hän oli ilmeisesti yrittänyt lähestyä luihuisia, mutta heikoin tuloksin. Kukaan luihuisista ei ollut ilmeisesti joko halunnut tai uskaltanut sanoa mitään, vaan he pysyttelivät kauempana. Jane hymyili Ronille ja Hermionelle, kun he kävelivät lähemmäksi.
“Moi! Osallistutko sinä meidän tunneille taikajuomissa?” Ron kysyi.
“Joo. Näin olen sopinut Kalkaroksen kanssa”, Jane sanoi edelleen hymyillen. Hän kääntyi katsomaan Harrya, ojensi kätensä tälle ja sanoi:
“Jane.” Harry tarttui käteen ja sanoi hämmentyneenä: “Harry.”
“Olenkin kuullut sinusta Ronilta ja Hermionelta, mutta kotipuolessa olen saanut kuulla sinusta kokonaisia luentoja. Yksityisopettajat ovat olleet melko tarkkoja kertoessaan sinusta”, Jane selitti ja katsoi tutkivasti Harrya.
Kalkaros avasi ovensa, katsoi Harrya vihaisesti ja tiuskaisi: “Sisälle sieltä!”
Kävellessään sisälle Harry tajusi jotakin. Kalkaros ei ollut voinut olla opettamassa Janea silloin kun oli ollut poissa. Muutoin Jane olisi heistä edellä taikajuomissa, jos kerran olisi saanut yksityistunteja Kalkarokselta.
Jane oli jäänyt luokan ovelle seisomaan ja tarkkailemaan mihin hän mahtuisi istumaan. Luokka oli melko täynnä ja ainoat paripöydälliset pulpetit, joissa oli toinen istumapaikka vapaana, olivat Ronin ja Harryn edessä istuvan Hermionen pöytä ja edessä oleva Nevillen pöytä. Kalkaros katsoi Hermionea, joka viittasi Janea luokseen istumaan. Kalkaros kuitenkin esti tytön menemisen ja sanoi pehmeällä äänellä, katsoen suoraan Hermioneen:
“Lions ei istu Grangerin viereen.”
Jane kääntyi katsomaan Kalkarosta. Kalkaros kuitenkin tuijotti edelleen Hermionea joka avasi suunsa:
“Mutta… McGarmiwa pyysi minua auttamaan taikajuomissakin… ja… “ Kalkaros keskeytti Hermionen sanomalla:
“Hän ei edelleenkään tule istumaan sinne.”
Neville katsoi ympärilleen ja sanoi äänellä jonka juuri ja juuri kuuli: “Tuleeko hän sitten minun viereeni?” Kalkaroksen ilkeät silmät kääntyivät salamana Nevilleen ja hän sanoi kylmällä äänellä: “Haluatko sinä tappaa hänet? Haluatko?”
Neville meni hämilleen, katsoi maahan ja änkytti: “E-e-en.”
“No, siinä tapauksessa Lions ei tule sinun viereesi.” Tämän jälkeen Kalkaros huomasi Janen ilmeen, joka oli selvästi vihainen. Hänen siniset silmänsä katsoivat suoraan mutta röyhkeilemättä Kalkarokseen, joka käänsi katseensa takaisin Nevilleen ja sanoi:
“Sinä menet Grangerin luokse istumaan, Malfoy tulee sinun paikallesi ja Jane menee Malfoyn pariksi.”
Jane siirsi nyt vasta katseensa Kalkaroksesta ja siirtyi Nevillen entiselle paikalle. Malfoy röyhisti rintaansa ja asteli Janen viereensä virnistäen samalla muille luihuisille.

Tunti meni Harryn mielestä madellen, varsinkin kun joutui katsomaan Malfoyta, joka oli täynnä itseään neuvoessaan Janea minkä kerkesi. Neville olisi kyllä tarvinnut Janea enemmän avustusta ja tukiopetusta. Luokka oli täyttynyt kokonaan räjähtelevistä saippuakuplista vaikka Hermione yritti parhaansa mukaan auttaa. Lopputunnista Kalkaros kierteli luokassa ja saneli lyhyesti mitä mieltä oli töistä. Pääasiallisesti luihuisille hän sanoi ”hyvä” tai oli hiljaa (jos liemi oli todella huono). Neville oli saanut puolivälissä tuntia Kalkarokselta sellaiset huudot, että nyt hän tyytyi vain tuhahtamaan Nevillelle. Hermionen työn ohi hän vain käveli, mistä pystyi päättelemään että Hermionen työ oli moitteeton, eikä edes Kalkaros yksinkertaisesti keksinyt siitä mitään huonoa sanottavaa. Harryn kohdalla Kalkaros kumartui katsomaan tämän noidankattilaan. Liemen väri oli haalean oranssi, joka Harryn mielestä oli tarpeeksi lähellä vaadittua tumman oranssin väriä. Kalkaros kysyi Harrylta:
“Minkä väristä tämän pitäisi olla?”
“Tumman oranssia, professori”, Harry vastasi kyllästyneenä, koska pystyi arvaamaan mitä seuraavaksi Kalkaros sanoisi.
“Ja onko tämä sen väristä?”
“Ei ole, professori.”
“Ala-arvoinen”, Kalkaros tuhahti ja siirtyi Malfoyn pöydälle
“Hyvä”, Kalkaros sanoi Malfoylle samalla kun katsoi Janen noidankattilaan, jossa oli myös vaalean oranssia lientä. Harry odotti minkälaiseen höykytykseen uusi rohkelikko joutuisi. Kalkaros sanoi kuitenkin vain:
“Hyvä. Ja nyt laittakaa liemet pulloihin ja palauttakaa tänne pöydälle.”

[Black Dahlia]

Kolmas osa

Illalla Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa oli järjestetty juhlat uuden rohkelikon kunniaksi. Juhlien viihdepuolesta vastasivat ketkäs muutkaan kun George ja Fred, jotka parhaansa mukaan esittelivät uusimpia kepposiaan. Ron oli veljiensä koekaniinina jossakin epäilyttävässä tempussa. Kaikki tuntuivat haluavan edes esittäytyä Janelle, mutta tämä näytti hieman ahdistuneelta tilanteesta ja yrittikin pysyä poissa valokeilasta. Hän istuutui nurkkapöytään Harryn ja Hermionen seuraan. Janen syliin oli tupsahtanut sinisenmusta kissa, joka mitä ilmeisemmin oli hänen lemmikki. Neville, joka istui nurkassa, näytti hyvin kurjalta. Hänen mielialansa oli laskenut Kalkaroksen ansiosta pohjalukemiin. Hermione katsoi mietteliäänä Nevilleen päin ja sanoi huolestunut ilme kasvoillaan:
“Pitäisikö jonkun mennä lohduttamaan Nevilleä?”
“Minusta tuntuu että hän haluaa olla yksin vähän aikaa... “ Harry vastasi samalla kun tutkaili Nevilleä, joka oli noussut ja suuntasi laahaavin askelin kohti poikien makuuhuonetta. Yleensä Neville ei ollut masentunut kovinkaan pahasti kun Kalkaros pompotti tätä. Tänään kuitenkin Kalkaros oli saattanut osua arkaan kohtaan vihjaamalla, että Jane olisi ollut hengenvaarassa Nevillen lähettyvillä.
“En ymmärrä, miksei Kalkaros antanut minun istua Hermionen viereen”, puuskahti Jane, joka oli ollut koko illan hyvin hiljainen. Se oli ymmärrettävää, sillä hänhän oli vasta saapunut koko kouluun ja muutenkin muiden ihmisten tietoisuuteen sieltä missä ikinä oli ollutkaan tähän mennessä. Oli hämmentävää olla juhlissa, joissa oli kasapäin ihmisiä jotka tiesivät hänet, mutta hän ei tiennyt keitä muut olivat.
“Kalkaroksella on hieman ylitsepursuava kilpailuvietti rohkelikkoja kohtaan. Hän tykkää suosia luihuisia ja syrjiä rohkelikkoja. Harry on saanut varsinkin osansa Kalkaroksesta”, Hermione virnisti. Se oli epätavallista Hermionea, sillä hän harvoin puhui pahaa opettajista. Tämän takana taisi olla senpäiväinen liemitunti. Hermionea tosiaan ärsytti Kalkaroksen tyrannimaisuus ja varsinkin se että Malfoy oli nostettu hänen yläpuolelleen liemissä.
“Hän siis on hieman puolueellinen?” Jane kysyi hiljaa. Hänen kasvoillaan näkyi aavistus surullisuutta ja huolestuneisuutta. Harry ei voinut olla tuhahtamatta Janen kysymykselle ja tokaisikin: “Hieman on ehkä liian lievä sana tähän kohtaan.”
Jane nojautui syvemmälle nojatuoliin ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet sotkuisen näköisinä silmille. Hermione kuitenkin keskeytti Janen ajatukset kysymällä:
“Tyttöjen makuuhuoneeseen on ilmestynyt joku uusi ovi tänään. Tiedätkö sinä mikä se on?”
Jane havahtui ja hymyili hieman nolonnäköisenä.
“Minulle vaadittiin pieniä erikoisjärjestelyitä”, Janesta sanoi hieman vaivaantuneena. Harryn ja Hermionen katsoessa kysyvästi Jane jatkoi:
“Käyn jo nyt pieniä keskusteluja taikaministeriön kanssa, ja niitä tietoja ei voi levitellä miten sattuu, joten se ovi vie minun huoneeseeni. Sinne on rakennettu takka, jonka kautta voin keskustella tarvittaessa yksityisesti ihmisten kanssa. Huone on kuitenkin turvattu useilla taioilla ja vain minun pitäisi päästä huoneeseen. Ja kuten muihinkaan paikkoihin Tylypahkassa, sinnekään ei voi päästä millään taikakeinoilla.”
Harry pystyi helposti ymmärtämään miksi tällaiset järjestelyt on tehty. Jane osallistui varmasti jo jollain tavalla ministeriönkin asioihin vaikka ei ollut vielä täysi-ikäinen saatikka valmistunut. Hermione näytti myös ymmärtävän saman asian, ja oli myös iloisesti yllättynyt, että joku muukin tiesi edes jotain Tylypahkan historiasta. He jatkoivat pientä rupattelua seuraavan päivän tunneista, mutta siirtyivät muiden pettymykseksi aikaisin nukkumaan.

Pari seuraavaa viikkoa menivät nopeasti ohi ja viidesluokkalaiset saivat nopeasti huomata mille tunneille Jane osallistui. Yrttitiedossa ja taikaolentojen hoidossa hän oli neljäsluokkalaisten tasolla. Pimeyden voimilta suojautumisessa ja muodonmuutoksessa hän oli jopa seitsemäsluokkalaisia edellä. Edistyneisyys pimeyden voimilta suojautumisessa ei ollut mitenkään kovin ihmeellistä, sillä niin tärkeälle henkilölle olisi varmasti tärkeää osata suojata itseään. Janen edistyneisyys muodonmuutoksissa aiheutti kuitenkin arvailuja. Moni mietti, miksi hänelle oli opetettu niin hyvin juuri muodonmuutoksia. Toiset veikkailivat, että hän vain oli poikkeuksellisen taitava niissä, mutta villeimmät huhut kertoivat jopa salaista animaagiopetuksesta. Kukaan ei uskaltanut kuitenkaan suoraan udella asiasta Janelta. Ihmiset vain puhuivat hänestä mutteivät hänelle. Hermione oli kuitenkin poikkeus, sillä tämä jutteli usein tytön kanssa. Ronkin yritti puhua, mutta oli kuitenkin jollain tavalla jännittynyt Janen seurassa.
”Kuinka sinä voit olla niin... tavallisesti Janen kanssa?” Ron kysyi kerran kirjastossa, kun Jane ei ollut Hermionen mukana. Hermione nosti katseensa kirjasta ja katsoi kysyvää Ronia hymyillen.
”No, minä en hermoile enkä kohtele häntä kuin jotakin... oliota.”
”Mutta hän on kuitenkin kuninkaallinen! Kuinka hänen kanssaan voisi olla kuin kenen tahansa kanssa?” Ron kinasi vastaan. Hänen kasvonsa olivat alkaneet muuttua punaisiksi.
”Mikä siinä on niin ihmeellistä? Olethan sinäkin SEN Harry Potterin kaveri”, Hermione ei voinut olla nauramatta Ronille, joka käyttäytyi tässä asiassa niin Ronmaisesti. Tahtoi hyvää ja oli innostunut mutta hermostunut. Hermione kohteli Janea kuin ketä tahansa muutakin ihmistä. Janen seurassa oli itse asiassa todella mukava olla, koska hänellä ei ole ollut Tylypahkassa oikein kunnon tyttökaveria. Hän oli todella usein Harryn ja Ronin kanssa, ja vaikka heissä ei ollut mitään vikaa, niin joskus hän kaipasi oman ikäistä tyttöä ystäväkseen. Janen kanssa löytyi paljon yhteistä. He olivat jopa keskustelleet maahiskapinoista, mitä ei tulisi ikinä tapahtumaan Ronin tai Harryn kanssa. Hermionen päätehtävänä oli auttaa Janea koulussa, ja siinä riittikin työmaata. Vaikka tyttö oli osassa aineista hyvin perillä, tuntui tältä puuttuvan joitakin perustaitoja.

Hermione näki ovella tutut mustat laineilevat hiukset ja vinkkasi tytön istumaan kirjastoon heidän luokseen. Jane istuutui Ronin viereen, joka näytti selvästi tuskastuneelta.
”Ei kai se Malfoy ole täällä?” kysyi Jane hengästyneen oloisena ja vilkuili ympärilleen aivan kuin jostakin hyllyn takaa voisi joku hyökätä kimppuun. Harry näytti olevan oikein iloisesti yllättynyt Janen reaktiosta Malfoyta kohtaan ja hymyili ilahtuneesti.
”Miksi sinä häntä pakoilet?” Harry ei voinut olla kysymättä. Jane pyöritteli silmiään ja vastasi:
”Sillä pojalla viiraa päästä! On jahdannut minua koko päivän, koska Kalkaros on muka käskenyt meidän tehdä jonkun liemityön yhdessä. Minä en tee sen kanssa enää yhtään mitään! Liemitunnitkin ovat jo itsessään kamalia. Malfoy ei anna hetken rauhaa vaan neuvoo koko ajan, vaikka minä osaisin asian. Ei hetken rauhaa. Ärsyttävää on myös se että hän tuntuu tekevän sen vain sen takia että voi näyttää kavereilleen.” Janen oli pakko lopettaa jotta pystyi vetämään syvään henkeä.
”Malfoyn auttamisenhalun syyt ovat varmasti aika pinnalliset, koska kenellekään muulle rohkelikolle hän ei antaisi ilmaiseksi edes syötyä purkkaa, saatikka neuvoja tunneilla”, Hermione sanoi mietteliäs ilme kasvoillaan. Oli helppo ajatella että Malfoy jopa yrittäisi jotain muutakin, vaikkakin pelkästään sen takia että Jane oli tuleva hallitsija. Todennäköisesti moni muukin poika Tylypahkassa ajatteli samalla tavalla. Muut eivät vain olleet saaneet rohkeutta lähestyä tyttöä. Hermionesta kuitenkin tuntui, että Jane oli viisas tyttö, joka haistaisi tuollaiset yritykset kaukaa. Häntä jopa vähän säälitti, koska olisi hyvin vaikea löytää joku joka ei välittäisi tytön rikkauksista ja ennen kaikkea siitä vallasta minkä tämä tulisi saamaan. Mielellään hän näkisi tytön vieressä jonkun rehellisen ja aidon pojan niin kuin Ron tai Harry. Ajatus Ronista ja Janesta yhdessä sai Hermionen hymyilemään vaikka tunsikin pienen pisteliään pistoksen. Vaikka häntä huvitti Ronin hermostuneisuus Janen seurassa, toivoi hän kuitenkin, että se menisi pian ohi ja poika kohtelisi Janea ystävänä. Niin juuri, pelkkänä ystävänä.
Hermionen katse siirtyi Harryyn joka oli syventynyt kirjaan tai sitten vain esitti lukevansa sitä. Hermione oli huomannut, että Harry vilkuili aina välillä Janea, mutta niin tekivät kaikki tässä koulussa. Kuitenkin jokin Harryn katseessa sai Hermionen ajattelemaan erilaisia mahdollisuuksia. Hermionen ajatukset keskeytti kuitenkin Kalkaros joka saapui kirjastoon kaavunhelmat liehuen ja käveli nyt silmät viiruina kohti heidän pöytäänsä. Kalkaros pysähtyikin Janen eteen ja katsoi hetken Harrya halveksuvasti, kunnes kääntyi Janeen päin. ”Näin äsken Malfoyn, joka yrittää löytää sinua tekemään määräämääni ylimääräistä harjoitusta. Joten, jos saan kysyä, mitä sinä teet täällä noiden kanssa?” Hermione huomasi kuinka Kalkaros painotti sanaa ”noiden”. Hän katsoi huolestuneesti Harrya, jolla selvästi oli vaikeuksia pysyä neutraalina penkissään.
Jane ei vastannut kysymykseen vaan tyytyi pelkästään katsomaan Kalkarosta. Kalkaroksen ilme taas oli melkoisen kärsimätön.
”No?” Kalkaros sanoi terävästi. Hermione odotti Janelta jonkinlaista vastalausetta, koska oli huomannut jo lyhyessä ajassa. että tytöstä löytyi temperamenttia. Hermionen yllätykseksi Jane vastasi: ”Hyvä on, minä menen etsimään Malfoyn.” Kalkaroksella oli ärsyttävän tyytyväinen ilme kasvoillaan ja hän lähtikin ilmeisesti saattamaan Janea. Tai ehkä hän halusi varmistaa, ettei tämä taas luikahtaisi Malfoylta pakoon.
”Mikä ihme Kalkarosta taas vaivaa?” Harry kivahti heti kun Kalkaros ja Jane olivat poissa näkyvistä. ”Ei kai hän voi olettaa, että Jane olisi pelkkien luihuisten kaveri, varsinkin nyt kun hän on rohkelikko?”
”Minusta tuntuu että hän haluaa tehdä tämän tavallaan meidänkin kiusaksi”, Hermione totesi katsellessaan ikkunasta ulos. ”Häntä tuntuu ärsyttävän että Jane päätyi Rohkelikkoon eikä luihuisiin.”

Neville, joka oli ollut vieläkin tavallista hiljaisempi ja surullisempi, juoksi nyt Rohkelikon oleskeluhuoneeseen innostuneesti hymyillen. Hän huomasi Harryn ja Ronin ja suuntasi askeleensa heidän luokseen.
”Ette ikinä arvaa mitä asiaa Versolla oli minulle!” Neville suorastaan puhkui ylimääräistä intoa.
”Niin?” kysyi Harry joka oli iloinen huomatessaan Nevillen mielialan muutoksen.
”Hän haluaa että autan Janea yrttitiedossa!” Tämän sanottuaan Neville tuntui röyhistävän hieman rintaansa. ”Hän on kuulemma pahasti jäljessä, ja Verso ajatteli että minä, MINÄ voisin auttaa Janea!” Ron onnitteli Nevilleä yhtä hämmästyneenä kuin Harry. Poika poistui kohti poikien makuusalia iloisesti hypellen. Ron kääntyi kysyvästi Harrya kohtaan. ”Tuota... en haluaisi kuulostaa ilkeältä, mutta kuinka Nevilleä pyydetään auttamaan Janea? Siis onhan Neville hyvä yrttitiedossa, mutta niin on Hermionekin.”
Harry oli miettinyt täysin samaa. Harry ei kuitenkaan voinut olla olematta ilahtunut Nevillen puolesta. Harry ajatteli, että Verso oli voinut hyvinkin tehdä Nevillen mieliksi ja pyytänyt häntä sen takia auttamaan Janea. Harry huokaisi ja päätti pudistaa tuollaiset ajatukset pois ja keskittyä oppikirjaan. Hän kohautti Ronille olkapäitään ja oli keskittyvinään kirjaansa. Harry ei voinut olla ajattelematta, että tunsi itsensä hieman pettyneeksi. Ei siksi, että olisi halunnut auttaa Janea yrttitiedossa, vaan että Ron oli valittu esittelemään Janelle koulua, Hermione autteli vähän kaikessa ja oli ystävystynytkin tytön kanssa, nyt Neville auttoi yrttitiedossa ja jopa Malfoy oli määrätty Janen avuksi. Harrylta ei oltu pyydetty minkäänlaista apua. Hän kai oli hieman kateellinen muille sen takia, että näillä oli jokin piirre tai taito joka sai opettajat kääntymään heidän puoleensa…
Mutta missä aineissa hän muka olisi voinut auttaa Janea? Ainut aine, jossa Harry oli mielestään melko etevä, oli pimeyden voimilta suojautuminen, mutta Jane ei tarvinnut siinä apua.

[Black Dahlia]

Neljäs osa

Jane heräsi aikaisin omassa huoneessaan. Hän katseli ympärilleen ja näki tutun näyn: pienen huoneen, jossa oli kirjoituspöytä, sänky ja iso takka. Iso seinäkello tikitti ja kertoi, että pian takkaan ilmestyisi taikaministerin pää. Jane oli saanut häneltä pöllön eilen ja sen mukana ajan neuvottelulle. Nämä niin sanotut ”neuvottelut” olivat yhtä tyhjän kanssa. Janelta vain udeltiin, mitä mahdollisia muutoksia ministeriössä tapahtuisi kolmen vuoden kuluttua, kun Jane valmistuisi Tylypahkasta. Näihin kysymyksiin Jane ei osannut vielä vastata eikä halunnut miettiä koko asiaa.
Hän oli totutellut vasta kolme vuotta ajatukseen olevansa taikamaailman prinsessa, mikä oli sinänsä aika naurettavaa. Jane oli olinpaikassaan opiskellut hallitsemista ja kuunnellut pitkiä luentoja siitä, kuinka edelliset hallitsijat olivat ohjanneet kansaansa. Mitä hyviä ja huonoja puolia heissä oli. Ajatus siitä, että saisi edes vähäksi aikaa hengähtää ja olla vain niin kuin ennen, oli kutkuttava, mutta se ajatus oli mahdoton. Hän oli ympäri vuorokauden tuleva hallitsija. Vaikka hänellä ei ollut vielä minkäänlaista valtaa, oli ihan turha toivo, että hän saisi vaikkapa lomaa. Kouluajan hän on Tylypahkassa ja lomat salaisessa olinpaikassaan aurorien ympäröimänä. Kesäloma oli ehkä muille oppilaille rentoutumista, mutta Janelle se oli täyspäiväistä opiskelua erilaisista käytännöistä, lakipykälistä ja muista tylsistä aiheista. Janen oli pakko myöntää, ettei hän ollut täysin vieläkään hyväksynyt asemaansa.
”Ei auta itku, vai auttaisiko?” Jane mietti ääneen, nousi ja pukeutui.

Jane kiirehti suureen saliin aamiaiselle. Hän oli jo myöhässä, mutta toivoi löytävänsä Hermionen vielä pöydästä. Taikaministeri oli jaaritellut ikuisuuden jotakin täysin turhanpäiväistä, joka ei ollut kiinnostanut Janea pätkän vertaa.Nyt kuitenkin Jane saapui suuren salin ovelle ja huomasikin tutun kiharapäisen tytön, jonka vieressä istuivat puna- ja mustatukkaiset pojat. Ron oli oikein mukava, kun pystyi rentoutumaan ja olemaan oma itsensä. Hän oli kyllä yrittänyt rohkaista Ronia parhaansa mukaan ja tämä olikin alkanut rentoutua Janen seurassa. Ronin käytös ei ollut mitenkään yksittäinen tapaus. Suurin osa oppilaista oli vaivaantuneen oloisia hänen lähettyvillään. Aivan kuin peläten, että hän lähettäisi heidät hetkenä minä hyvänsä Azkabaniin.
Janen katse siirtyi mustatukkaiseen poikaan jonka hiukset näyttivät aivan villiintyneiltä. Hän ei ollut oikein vielä tutustunut Harryyn paremmin. Harryn seurassa oli kuitenkin ollut oikein mukava olla. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellinen Janen seurassa vaikka olikin hieman hiljainen. Harry oli varmasti saanut tuntea samanlaista tuijotusta ulkomaailmassa kuin Jane. Erona kuitenkin oli varmasti se ettei Harryn ympärillä pyörinyt aivan koko aikaa tusina auroreita. Nimi David pujahti yhtäkkiä Janen päähän, mutta Jane puisteli päätään nopeasti ja siirsi ajatukset muualle. Hän istuutui Hermionen ja poikien seuraan. Jane alkoi nopeasti syödä, sillä hänellä olisi vartin päästä taikaolentojen hoitoa neljäsluokkalaisten kanssa.
Jane tunsi selässään tuijotuksen ja arvasi jo, kuka tuijottaja oli, ennen kuin oli edes kääntynyt katsomaan opettajien pöytään päin. Kalkaroksen mustat silmät tuijottivat häntä. Mies viivytteli aamiaisella ja oli tapansa mukaan tylynnäköinen. Jane ei vastannut Kalkaroksen katseeseen millään tavalla, vaan käänsi katseensa pois ja toivoi ettei törmäisi häneen tänään. Edes jossain asiassa pieni loma olisi paikallaan.

Siirtyessään taikaolentojen tunnille neljäsluokkalaisten seurassa hän huomasi tutun, mutta levottoman otuksen aitauksessa. Hän meni tervehtimään rakasta Ramsesta ja kuiskasi tämän korvaan: ”Tänä iltana pääset jaloittelemaan”. Muut neljäsluokkalaiset tuijottivat Janea ja yksisarvista kauempana. Ainoastaan Ginny oli uskaltanut tulla hieman lähemmäksi, mutta pysytteli kuitenkin hyvän matkan päässä aitauksesta. Yksisarvinen vaikutti kuitenkin niin rauhalliselta ja kiltiltä kun Jane leikitteli sormillaan sen harjassa. Noilla kahdella näytti olevan jonkinlainen yhteys ja he vaikuttivat olevan aivan omassa maailmassaan. Ginny muisti kuitenkin Hagridin sanat yksisarvisen vaarallisuudesta, eikä hänellä ollut mielessäänkään päästä hengestään Ramseksen sarvesta tai kavioista, joten hän pysytteli hyvän matkan päässä.
”Jane?” Ginny kysyi hiljaa ja sävähti hieman, kun Ramses nosti äkisti päätään ja jäi tuijottamaan Ginnyä. Jane heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja katsoi Ginnyä hymyillen. Tässä oli Tylypahkan kolmas oppilas, joka puhui hänelle tavallisesti. Ginnystä hän ei tiennyt kuitenkaan paljon muuta kuin että hän oli Ronin, Fredin ja Georgen sisko. Tunnusmerkkinä mikäs muu kuin punaiset hiukset. Ginnyn kanssa hän oli vaihtanut muutaman sanasen joskus taikaolentojen tunnilla.
”Niin?”
”Hagrid on pyytänyt meitä siirtymään mökin taakse ja tuota... sinä vaikutit vähän siltä että olet omissa maailmoissasi joten tuletko? Minä tarvitsisin parin noiden räiskeperäisen sisuliskojen kanssa.”
Jane hymyili Ginnylle ja lähti seuraamaan tätä sisuliskojen luokse.

Illan saavuttua Jane hylkäsi läksypinonsa ja suuntasi tiensä ulos. Sinne päästyään hän katsoi taivaalle. Aurinko ei ollut vielä laskenut vaan lämmitti mukavasti. Hieman kauempana linnasta liikkui ilmassa ihmisiä. Huispausharjoitukset taisivat olla käynnissä. Huispauksesta Jane ei tiennyt oikeastaan yhtään mitään. Jonkinlainen urheilulaji, jossa lennettiin luudilla. Jane ei voinut olla ajattelematta luutia ilman että hieman nolostui, sillä hän ei ollut koskaan lentänyt luudalla. Se saattoi tuntua muista oudolta, mutta Jane oli aina liikkunut ilmiintymällä muiden kanssa tai hormipulverilla. Luudalla lentämistä hänelle ei muka oltu ehditty opettaa entisessä olinpaikassaan. Luudalla lentäminen oli hänen ohjaajiensa mukaan epäkäytännöllistä, koska sillä ei pystynyt lentämään turvallisesti ja helposti ilman että viholliset tai jästit huomasivat. Hänen oli kuitenkin käsketty opetella luudalla lentämistä Tylypahkassa. Jane ei kuitenkaan ollut saanut kerrottua asiasta McGarmiwalle, joten asialle ei oltu tehty mitään.
Jane käveli kohti Hagridin mökin vieressä olevaa aitausta, jossa Ramses jo odotti hermostuneen oloisena. Ramses ravasi isoa aitausta ympäri. Yksisarvinen olisi varmasti voinut hypätä aitauksen yli halutessaan, sillä aidat eivät olleet kovin korkeita. Aitauksesta päähän oli rakennettu katos, josta tulisi Hagridin mukaan myöhemmin talvella talli. Jane avasi portin, yksisarvinen tuli hänen luokseen ja jäi odottamaan Janen eteen. Jane kuljetti käsiään yksisarvisen harjalla, kaulassa ja selässä. Hän otti käsillään kiinni harjasta ja ponnisti itsensä selkään. Ramses ei ollut liikahtanutkaan, vaan odotti kiltisti että emäntä oli selässä tukevasti. Jane painoi pohkeensa Ramseksen kylkiin ja se lähti ravaamaan. Yksisarvisella oli selvästi ylienergiaa ja se olisi tahtonut mennä lujaa ja nopeasti. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään, mitä Jane ei ollut ohjannut tekemään. Pian kuitenkin Janekin halusi tuntea vauhdin huuman ja kannusti Ramseksen kiitolaukkaan. Jane tunsi rentoutuvansa pitkästä aikaa, kun tuuli kohisi hänen korvissaan ja pöllytti hänen hiuksiaan. Ramseksen tasainen laukka ja vauhti sen kiitäessä pitkin Tylypahkan pihaa sai Janen mielen virkistymään kummasti. Ratsastettuaan aikansa hän päätti lopettaa tältä illalta. Aurinko oli päättänyt mennä piiloon ja ilmassa oli jo pakkasen tuoksua. Olihan kohta jo marraskuu. Jane vei Ramseksen aitaukseen ja toivotti sille hyvät yöt. Hän suuntasi askeleensa kohti koulua. Kaukana edessä näkyi huispauksen pelaajia jotka kantoivat luutiaan olaallaan.
”Jane!” joku huusi hänen takaansa, ja hän kääntyi katsomaan huutajaa samalla toivoen, ettei se vain olisi Malfoy. Ei Malfoyssa mitään vikaa ollut, mutta hän ei tiennyt mitä ajatella tästä. Pojan auttamisentarve oli toisaltaan melko suloista, mutta useimmiten tarpeetonta. Turha holhoaminen sai Janen vain ärtyneeksi. Janen pelko osoittautui turhaksi, kun hän huomasi Harryn juoksevan kohti.
”Se taisit olla sinä, joka ratsasti?” kysyi Harry ja jatkoi: ”Tietenkin se oli sinä. Kuka muu Ramseksella muka uskaltaisi yrittää ratsastaa?” Janen huulille ilmestyi hymy.
”Joo, minä se olin. Päätin vähän verrytellä Ramsesta, se ei ole päässyt pariin päivään pois karsinasta. Oliko Rohkelikolla huispausharjoitukset?”
”Olihan meillä. Näyttää lupaavalta, vaikka jahtaajien kuviot eivät ole vielä täysin aukottomat”, Harry selitti, mutta huomasi pian että Janen kasvoilla oli hieman epämääräinen ilme. ”Teillä päin ei ole vissiin hirveästi harrastettu huispausta?”
Jane virnisti hieman kiusaantuneen oloisena samalla heilutellen oikeaa jalkaansa edestakaisin. ”Ei oikeastaan. Itse asiassa en osaa ollenkaan lentää luudalla.” Asia vain tuli yllätyksenä Janen suusta. Ymmärrettyään mitä meni sanomaan häntä alkoi heti kaduttaa. Nyt Harry varmasti pitäisi häntä täysin idioottina. Harry katsoi Janea hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan. Ennen kuin Harry kerkesi sanoa mitään, Jane möläytti kysymyksen: ”Et sinä haluaisi auttaa minua lentämään luudalla?”
Nyt Harryn ilme oli vielä hämmästyneempi, mutta hän kokosi ilmeensä nopeasti ja vastasi:
”Ööh... Joo, totta kai. Milloin sinulla olisi aikaa?”
”Huomeniltana minulla ei pitäisi olla mitään.” Jane tunsi pienen punan nousevan poskilleen. Hänen teki mieli juosta seuraavan puun luo ja alkaa hakata päätään siihen.
”Mikä olisi hyvä paikka?” Harry ajatteli ääneen.
”Koillissiiven lähimaastossa. Siellä ei ole hirveän paljon ikkunoita.” Jane vastasi nopeasti ja vieläkin kiusaantuneena tilanteesta. Harry katsoi ymmärtävästi ja sanoi:
”Nähdään vaikka ulko-oven luona. Huomenna seitsemältä illalla, jos ei törmätä muualla.”
Jane nyökkäsi ja he lähtivät yhdessä kohti koulua, mutta kääntyivät jo ovella eri suuntiin. Jane meni kirjastoon etsimään Hermionea ja Harry kohti rohkelikkotornia. Matkalla Harry pystyi melkein kuulemaan, kuinka hänen mielialansa nousi kohisemalla.

Seuraavana iltana Jane odotteli kärsimättömänä ulko-ovella ja toivoi että Harry tulisi jo. Hän ei ollut nähnyt Harrya Rohkelikkotornissa, joten hän joutui nyt toivomaan ovella että Harry tosiaan muistaisi tulla. Häntä kadutti hieman, että hän oli mennyt pyytämään Harrylta apua. Mihin hän oikeastaan tarvitsisi koko luudalla lentämisen taitoa? Ei hän voinut olla koko maailman ainoa noita, joka ei osannut lentää – vai oliko? Hänet havahdutti askelten ääni, joka tuli rappusten luota. Harry saapui Janen luokse luuta olalla. Jane nielaisi kuuluvasti ja Harry hymyili rohkaisevasti.
”Mennäänkö?” Harry kysyi ja osoitti päällään ulos. Jane nyökkäsi ja lähti kävelemään ulos. Ulkona oli mitä parhain sää lentämiseen. Aurinko paistoi eikä tuullut yhtään. Ulko-ovelta he menivät koilliseen päin ja pysähtyivät suuren tornin lähettyville. Harry yritti hahmotella, mikä torni oli kyseessä, muttei saanut linnan karttaa tarpeeksi hyvin päähänsä. Tornissa ei ollut kuin pari isoa ikkunaa aivan ylhäällä. Jane katsoi tiukasti Harrya ja tämän kädessä pitämää luutaa.
”Olisiko minunkin pitänyt hakea luuta jostakin?” kysyi Jane, joka näytti hermostuneelta ja kalpealta.
”Ei. Saat lainata minun Tulisalamaani. Tämä on helpompi hallita kuin koulun luudat”, vastasi Harry ja antoi Tulisalaman tytölle. Jane ei voinut sille mitään, että hänen kätensä tärisivät. Harry huomasi sen myös ja sanoi yrittäen rohkaista Janea: ”Ei lentäminen ole kamalaa. Se on mukavaa kunhan siihen oppii. Tärkeintä lentämisessä on olla varma, eikä saa epäröidä. Mieti minne haluat luudan vievän sinut, ja ponkaise ilmaan.”
Jane katseli luutaa epäröiden ja näytti siltä että ei uskonut että mokoma puutikku veisi häntä yhtään minnekään. Kuitenkin hän nousi luudan päälle jalat tukevasti maassa ja katsoi Harrya kysyvästi. Tilanne tuntui naurettavalta.
”Ponkaise vain itsesi lentoon”, Harry rohkaisi.
Jane veti syvään henkeä ja ponkaisi. Olisi kuin hän olisi tehnyt tavallisen hypyn. Hypännyt muutaman senttimetrin ilmaan ja tullut saman tien takaisin.
”Usko, että luudan kanssa osaat lentää”, Harry katsoi tyttöä hymyillen muttei kuitenkaan ollut huvittunut tilanteesta.
Jane tiukensi otettaan luudasta ja mietti päässään: ”luuta lentoon, luuta lentoon”. Hän ponkaisi mutta tuli taas heti alas. Tämä näyttäisi varmasti hyvältä komedialta ulkopuolisen silmin, Jane ajatteli. Harry nyökkäsi kuitenkin Janelle ja osoitti että uudestaan. Jane ponkaisi ja tuli jälleen saman tien alas. Turhautuminen alkoi nousta hänessä ja hän ei enää edes katsonut Harryyn, vaan karjui vahingossa ääneen: ”Hitto soikoon! LUUTA LENNÄ!” Hänen ponkaistuaan luuta tosiaan nousi melkein kaksi metriä ilmaan. Tästä yllättyneenä Janen keskittyneisyys hävisi ja luuta alkoi vaappua uhkaavasti. Jane kuuli Harryn äänen lähellä:
”Keskity. Älä pelkää. Mene vähän korkeammalle. Et sinä tipu.”
Jane keskittyi ja luuta lopetti vaappumisen.

”Hyvä!” Harry sanoi. Jane nousi ylemmäs ja lähti hitaasti liikkumaan maan suuntaisesti. Hän kokeili kääntymistä, nousemista ja laskemista. Jane ei kuitenkaan oikein uskaltanut nousta korkeammalle kuin neljään metriin. Seuraavassa puolessa tunnissa Jane oli jo oppinut paljon lentämisestä, mutta ei täysin luottanut omiin lentokykyihinsä. Hän oli kuitenkin uskaltanut vaihtaa asentoa luudan päällä. Nyt hän istui siinä kummatkin jalat luudan oikealla puolella. Jane liiteli kiusoittelevasti Harryn ympäri ja ei voinut olla nauramatta. Hän ymmärsi nyt että lentäminen tosiaan oli mukavaa. Jane pysähtyi luudan kanssa leijailemaan Harryn eteen. Hänen kasvonsa olivat Harryn kasvojen kohdalla ja jalat eivät aivan yltäneet maahan. Jane keikkui luudan kanssa ja katsoi Harrya suoraan silmiin hymyillen. Jane ei voinut olla huomaamatta kuinka nätit silmät Harrylla oli. Niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa.
”Kiitos, Harry.”
Harry hymyili Janelle ja oli iloinen tytön kehittymisestä. Jane ei näyttänyt enää kalpealta vaan poskille oli noussut terve puna. Jane hyppäsi luudalta alas ja horjahti hieman Harrya päin ja otti tukea tämän hartioista. Jane purskahti nauruun ja sanoi kiusoittelevasti: ”Anteeksi, mutta teidän luudallanne on varmasti oma tahto ja se horjutti minua.” Harry ei voinut olla nauramatta Janen muka totisille kasvoille. Tyttöä näköjään näytti naurattavan nyt kaikki. Jane astui askeleen taaksepäin ja antoi Tulisalaman Harrylle.
”Jos olen käsittänyt oikein, täällä pelataan tupien välisiä huispauskisoja?” Jane kysyi uteliaana.
”Kyllä”, Harry vastasi. ”Ensimmäinen ottelu on jo viikon päästä luihuisia vastaan.”
”Tuota... kertoisitko minulle vähän tarkemmin tästä lajista? En tiedä siitä oikein mitään enkä haluaisi näyttää ottelussa ihan typerältä ja hurrata väärään aikaan.”
Harry alkoi kertomaan jahtaajista, ryhmyistä, siepistä ja pitäjistä.

Harryn ja Janen tietämättä heitä seurasi kaksi silmäparia yläpuolella olevasta tornista.
”Mielenkiintoista”, sanoi mies melkein kuin omissa ajatuksissaan.
”Mikä on mielenkiintoista?” McGarmiwa kysyi ja kääntyi katsomaan Dumbledorea. He olivat olleet Dumbledoren huoneessa keskustelemassa muodonmuutostuntien opetuksesta. Huomattuaan rehtorin huoneen ikkunan alla liikettä he olivat jääneet seuraaman Janea ja Harrya.
”Noiden kahden tuttavuus. Kuvittele jos ystävystyisivät vielä paremmin”, Dumbledore totesi ja katsoi puolikuulasien alta hymyillen McGarmiwaa, joka näytti totisemmalta. ”Minä aavistelen, että noissa kahdessa piilee suuri voima yhdistettynä.”
McGarmiwa katsoi Dumbledorea melko tuimasti ja totesi: ”Kuvittele, kuinka sekaisin koko maailma menisi, jos lehdet alkaisivat ilmoitella Harry Potterista ja prinsessa Jane Lionsista. Sitä paisti Severus saisi kohtauksen!” McGarmiwa puisteli päätään tämän sanottuaan. Dumbledore, joka katsoi Harrya ja Janea jotka poistuivat pihamaalta rinnatusten, sanoi hiljaa, melkein kuin itselleen: ”Harry on voinut saada parhaan mahdollisen suojan Severuksen piikittelyä vastaan.”

[Black Dahlia]

Viides osa

Harry käänsi sängyssään kylkeä varmaan kymmenennen kerran, eikä se kyllä yhtään auttanut saamaan unta. Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä piti hereillä. Tuleva huispausmatsi luihuisia vastaan vai jokin muu… kenties Jane? Ei kai sentään. Miksi hän ajattelisi Janea? Hullu ajatus. Olihan Jane nätti ja mukava, mutta ei sen enempää.
Näissä ajatuksissa Harry sai keskiyön jälkeen vihdoin unta. Seuraavan päivän taikajuomien tunnilla Harryn keskittymiskyky oli miinuksen puolella, mikä näkyi myös lopputuloksessa. Harry ei edes jaksanut kuunnella Kalkaroksen haukkumista, koska kaiken keskittymiskyvyn vei Draco Malfoyn kukkoileminen. Harry ei muistanut milloin Draco olisi ärsyttänyt häntä enemmän kuin nyt. Kaikki luihuisessa ärsytti Harrya: pojan naama, ääni, olemus ja ennen kaikkea tämän suhtautuminen Janeen. Draco pyrki kääntämään Janen huomion koko ajan itseensä kertomalla typeriä vitsejä tai neuvomalla yksinkertaisia juttuja kuten miten leikataan kasviksia liemeen. Harryn mieltä ei parantanut yhtään se, että Jane oli tilanteelle niin neutraali. Tyttö kuunteli kiltisti Dracoa ja jopa joskus hymyili hänelle. Hän hymyili Dracolle! Kuka täysijärkinen hymyilisi Dracolle? Harry oli niin kiukkuinen, että oli juuri heittämässä kuukiven kohti Janen ja Dracon pöytää, kun tunti loppui ja Ron raahasi Harryn pois luokasta.

”Mikä sinua vaivasi tunnilla?” Ron kysyi ihmetellen Harrylta, joka näytti edelleen hapanta naamaa.
”Ei mikään!” Harry tiuskaisi, hiukan kovempaa kuin oli tarkoitus. Harry ei jaksanut jäädä selittämään Ronille mielialaansa, joten hän jätti hämmästyneen Ronin ja lähti itse kävelemään kohti muodonmuutosluokkaa. Matkalla Harryn päässä ajatukset suorastaan sinkoilivat. Pääasiassa hän kuvitteli kuinka Malfoyn pää muuttuisi vesimeloniksi ja räjähtäisi. Harry mietti samalla kuitenkin miltä Janen naama näyttäisi, jos Malfoyn vesimelonipää räjähtäisi. Olisiko tyttö kenties surullinen? Miksi hän muuten edes mietti miltä Jane näyttäisi? Ei hän voinut olla kiinnostunut Janesta, ja vaikka olisikin, mitkä hänen mahdollisuutensa muka olisivat… Janen perässähän juoksi joka ikinen poika Tylypahkassa. Niitä poikia kuitenkin varmasti kiinnosti Janessa vain tämän asema. Jane voisi valita kenet tahansa, joten miksi turhaan miettiä koko asiaa, kun hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Jane kuitenkin oli pyytänyt juuri häntä opettamaan luudalla lentämistä… Harry suuttui omille ajatuksilleen ja päätti, että hänelle olisi aivan sama mitä Jane teki ja kenen kanssa. Jokin Harryn pään sisällä väitti kuitenkin kiivaasti vastaan.Harry pakotti ajatuksensa muualle ja keskittyi tulevaan muodonmuutostuntiin. Nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi katsoa Malfoyta tai Janea.

Illalla Harry pelasi Ronin kanssa räjähtävää näpäystä. Hän hävisi jo kolmannen kerran peräkkäin, koska ei ollut erityisemmin kiinnostunut pelistä. Harryn pää kääntyi muotokuva-aukolle joka kerta kun joku saapui sieltä. Janea ei ollut näkynyt koko iltana oleskeluhuoneessa. Nyt kun Harry alkoi kunnolla miettiä, Jane oli usein iltaisin poissa. Harry käänsi katseensa ikkunaan, siristi silmiään Hagridin mökkiä kohti ja näki että musta tumma hahmo oli aitauksessaan. Ratsastamassa Jane ei ainakaan ollut. Muotokuva-aukko aukesi, mutta sisälle tuli Hermione. Hermionen tultua Ronin ja Harryn luo kysyi Harry heti häneltä: ”Tiedätkö missä Jane on?” Hermione siirsi katseensa kattoon ja vastasi kieltävästi. Harry katsoi mietteliäästi Hermionea ja vannoi, että tämä ei nyt kertonut kaikkea. Harry ei kuitenkaan alkanut udella enempää, sillä ei halunnut antaa vaikutusta että häntä kiinnostaisi missä Jane liikkui.
Oli melkein keskiyö, mutta Harry istui edelleen oleskeluhuoneessa. Ron ja Hermione olivat lähteneet nukkumaan jo puoli tuntia sitten. Oleskeluhuoneessa ei ollut muita kuin Harry, joka tuijotti hiipuvaa takkatulta muodonmuutoskirja kädessään. Juuri kun Harrysta tuntui että hän nukahtaisi, kuului tuttu rasahdus, muotokuva-aukko aukeni ja sisään astui Jane. Tyttö näytti hieman nuhjaantuneelta. Hiukset olivat sekaisin ja housujen lahje oli repeytynyt. Janen kasvot hymyilivät hänen nähdessään Harryn, mutta silmissä loisti uupumus. ”Mitä sinä teet täällä vielä tähän aikaan?” kysyi Jane joka yritti tukahduttaa haukotustaan.
”Jäin tekemään läksyjä”, Harry valehteli ja jatkoi yrittäen kuulostaa mahdollisemman vilpittömältä: ”Missä sinä olet ollut näin myöhään?”
”Ratsastamassa, meni vähän pitkäksi” Jane vastasi virnistäen ja siirtyi kohti tyttöjen makuusalin portaita. Hän kuitenkin kääntyi sanomaan: ”Nähdään huomenna, Harry”.
Harry mietti nukkumaan mennessään miksi Jane oli valehdellut, mutta ei jaksanut paneutua asiaan enempää, koska uni pakotti hänen ajatuksensa hiljentymään.

Jane nukkui seuraavana aamuna vielä kymmenen aikaan. Olihan nyt lauantai eikä mikään kiire nousta. Jane kuitenkin joutui kokemaan ikävänlaisen herätyksen, kun takansuunnalta kuului kovaa: ”JANE LIONS! NUKUTKO SINÄ TÄHÄN AIKAAN?” Jane hyppäsi saman tien ylös ja vilkaisi takkaan päin. Sieltä katsoivat vanhan naisen tiukat kasvot, jotka kertoivat, ettei nainen todellakaan ollut tyytyväinen Janen myöhäiseen heräämisajankohtaan. Naisen nimi oli Olivia Greenwitch ja hän oli varmasti yli satavuotias. Olivia ei kuitenkaan ollut mikään höperömummo, vaan päinvastoin äärimmäisen terävä nainen. Janen mielestä Oliviassa oli jotain samaa kuin McGarmiwassa. Olivian nuttura oli niin kireällä että hänen silmänsä menivät viiruksi. Olivia on kasvattanut kuninkaallisia lapsia jo monen sukupolven ajan ja nyt vuorossa oli Jane. Vaikka Jane ei ollut ollut tämän niin sanotun ”kasvattajan” hoidossa kuin kolme vuotta, oli se hänen mielestään jo liikaa. Tylypahkaan pääsy ja samalla Oliviasta eroaminen oli kuin lottovoitto Janelle. Olivia ei kuitenkaan päästänyt Janea niin helpolla vaan teki yllätyskäyntejä tytön takkaan. Heillä oli tietenkin sovittujakin tapaamisia läksyjen merkeissä, sillä Olivia vastasi Janen kuninkaallisesta opetuspuolesta melkein kokonaan.
”Tänään on lauantai…”, aloitti Jane mutta tiesi puolustuksensa olevan heikolla pohjalla.
”Kukaan säädyllinen nainen ei nuku kymmeneen!” kuului Olivian kipakka vastaus. ”Luuletko että tosielämässä koko maailma odottaa kun sinä heräät?”
”En, neiti Greenwitch.” Neiti-sanan käyttö oli Janen mielestä täysin typerää, mutta Olivia vaati sitä kaikilta jotka puhuttelivat häntä.
”Et ole kyllä oppinut täsmällistä aikatauluasi isältäsi. Hän ei koskaan nukkunut yli seitsemään. Äitisi oli taas oma lukunsa. Hän ei ollut saanut kunnollista kasvatusta”, Olivia sanoi kurtistaen silmiään, niin että voisi melkein luulla, ettei hän nähnyt enää mitään.
Janesta oli äärimmäisen turhauttavaa kuunnella Olivian vertailua hänen ja isänsä välillä. Häntä ei itse asiassa kiinnostanut tipan tippaa mitä hänen biologinen isänsä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä.
”Asiani kuitenkin on se, että en ole saanut minkäänlaista vastausta Kalkarokselta, vaikka olen lähettänyt hänelle kohta jo 20 pöllöä. Siinä on kyllä suku, joka on joko välinpitämätön tai laiska”, Olivia marmatti Janelle. Janea suupielet alkoivat melkein väkisin nykiä kun hän kuvitteli, miltä Kalkaroksen naama olisi näyttänyt jos mies olisi kuullut Olivian sanat.
”Sinä saat lähettää hänelle sanan, että alkaa lähettää vastauksia tai minä tulen itse käymään siellä.” Olivian sanat syöpyivät Janen päähän. Hän ei todellakaan haluaisi Oliviaa Tylypahkaan. Tämä saattaisi vaikka jäädä sinne eikä lähteä koskaan pois.
”Selvä, neiti Greenwitch. Minä kerron Kalkarokselle.”

Janen laahusti raskain askelin kohti aamiaista tai mitä aamiaisesta nyt oli jäljellä. Janen istuuduttua rohkelikkojen pöytään, josta melkein kaikki olivat jo poistuneet, odotti pöydällä pöllö. Tuttu pikkuinen pöllö. Janen mieli piristyi heti ja hän tunsi ilon täyttävän hänet. Hän otti pöllön jalasta kirjeen ja kiitti pöllöä. Jane avasi hymyillen kirjeen ja luki:

Hei

Tiedämme että sinulla on kiire, ja että jouluun on vielä melkein kaksi kuukautta mutta toivoisimme että tulisit kotiin jouluksi.
Tänne kuuluu sitä tavallista. Paitsi että isäsi sai ylennyksen. Ei se arkea paljon muuta, paitsi että hän joutuu nyt olemaan enemmän töissä.
David poikkesi eilen kylässä. Lähetti terveisensä sinulle. Herttainen poika.
Mutta ilmoittele siitä joulusta mahdollisemman nopeasti.
Rakkaudella äiti ja isä

Jane taittoi kirjeen ja laittoi sen taskuun. Häneen oli tulvahtanut sama lämmön tunne, joka iskee aina kun saa kirjeitä adoptiovanhemmilta. Jane tunsi väkisinkin pientä pistelyä sydämessä, kun hän mietti, että hänen isänsä olisi nyt enemmän poissa kotoa. Se merkitsisi äidille enemmän yksinoloa. Hänen oli päästävä jouluksi kotiin. Aivan sama mitä jotkut Oliviat ja muut sanoisivat. Hän menee kotiin jouluksi ja siitä ei edes keskustella. Näissä ajatuksissa hän lähti kohti Kalkaroksen huonetta.
Palattuaan Kalkaroksen huoneesta Jane kirjaimellisesti törmäsi Malfoyhin, joka juoksi päin häntä nurkan takaa. Jane horjahti taaksepäin, mutta Malfoy otti hänestä kiinni.
”Hups. Ei saa tuolla lailla kompuroida” Malfoy sanoi sarkastisesti. Jane ei voinut olla hymyilemättä tämän totiselle naamalle.
”Mihin sinulla oli noin kova kiire?” Jane uteli ja yritti tulkita pojan kasvoja, jotka olivat kääntyneet hymyyn.
”Törmäämään sinuun tietenkin”, poika vastasi ja virnisti samalla.
”Sinä siis juoksentelet pitkin käytäviä ja hyökkäilet nurkkien takaa, jos minä sattuisin olemaan juuri sen nurkan takana?”, Jane sanoi kiusoitellen.
”Ehkä. Ei minulla ole parempaa tekemistä lauantaisin kuin yrittää törmätä Jane Lionsiin.”
Joku tuossa pojassa viehätti että ärsytti Janea. Hän ei vielä tiennyt kumpi tunne oli isompi.
”Haluaisitko päästä poikaparan pinteestä ja lähteä kävelylle?” Malfoy väläytti koiranpentukatseensa, joka ei kuitenkaan oikein sopinut pojan kasvoille. Ei kai siitä haittaakaan voinut olla, Jane ajatteli ja lähti seuramaan poikaa ulos.

[Black Dahlia]

Osa kuusi

Harry oli alkanut huomata yhä herkemmin, milloin Jane oli mystisesti poissa. Näitä iltoja tuntui olevan kaksi kolme kertaa viikossa. Todennäköisesti poissaoloille oli joku järkevä syy, mutta Harry ei voinut mitään omalle uteliaisuudelleen. Aina kun mahdollista, Harry kysyi Janelta kuin ohimennen missä hän oli ollut, mutta sai aina takaisin jonkin ympäripyöreän vastauksen. Silloin kun Harry jaksoi tai kehtasi jäädä odottamaan Janen palaamista, tyttö tuli aina takaisin väsyneen ja nuhjuisen oloisena.
Eräänä iltana, kun Jane oli jälleen poissa, Harryn uteliaisuus alkoi olla huipussaan. Harryn seikkailupuoli halusi kuollakseen tietää missä tyttö oli illat. Tekemässä kenties jotain vaarallista, vai oliko hän jossain jonkun kanssa? Harryn mieleen oli tullut muuan hullu ajatus, mutta tähän saakka hän oli saanut pidettyä ajatuksen poissa. Nyt kuitenkin ajatus oli päättänyt pinttyä Harryn päähän niin lujasti ettei läksyihin keskittymisestä tullut mitään.
”Voisinko?”
”Et voisi. Se olisi typerää.”
”Mutta jos vain nopeasti vilkaisin…”
”Se olisi suorastaan vaanimista! Vakoilemista!”
Ajatukset menivät ristiin rastiin Harryn päässä. Voisiko hän mennä etsimään Janea näkymättömyysviitan kanssa? Se olisi täysin typerää. Ei hän voisi alkaa kytätä missä tyttö oli illat. Se ei kuulunut hänelle. Kompromissi kuitenkin pongahti Harryn mieleen. Kelmien kartta! Jos hän vain vilkaisi karttaa niin ei se ainakaan suoranaisesti olisi kyttäämistä. Tämän tekosyyn hyväksyttyään Harry suorastaan pomppasi ylös tuolistaan ja lähti nopein askelin kohti poikien makuuhuonetta, vastaamatta Ronin ja Hermionen kysymyksiin mihin hän oli menossa. Makuuhuoneeseen päästyään Harry varmisti, ettei siellä ollut muita, kaivoi kelmien kartan matka-arkusta esiin ja istuutui omalle pehmeälle sängylleen. Harry vannoi kartalle, että hänellä oli vain pahat mielessään. Pian kartalle ilmestyi Tylypahkan pohjapiirros ja pieniä hahmoja, joiden vieressä luki henkilön nimi. Harry alkoi käydä kymmeniä pisteitä läpi etsien nimeä Lions. Hän ei ollut torneissa eikä yläkäytävillä, ei tyhjissä luokkahuoneissa, ei suuressa salissa, ei opettajienhuoneessa… Harry alkoi jo epäillä ettei Jane ollut koko Tylypahkan alueella, mutta juuri kun hän oli luovuttamassa, kääntyi hänen silmänsä tyrmiin. Pieni musta täplä, jonka vieressä luki Lions. Harry tunnisti paikan Kalkaroksen huoneeksi ja huomasi huoneessa myös kaksi muuta täplää, joiden vieressä olivat nimet Kalkaros ja Malfoy. Harryn hampaat puristuivat yhteen. Kalkaros ja Malfoy! Mitä hemmettiä se tyttö tekee Kalkaroksen ja Malfoyn kanssa näin myöhään?
Nyt jos koskaan Harryn teki mieli sujauttaa näkymättömyysviitta ylleen ja lähteä pienelle vakoilureissulle. Harryn suunnitelmat kuitenkin estyivät, kun hän huomasi, että Jane oli jo lähtenyt kävelemään kohti rohkelikkotornia. Ehkä oli joku hassu yhteensattuma. että juuri nuo kolme olivat samassa paikassa samaan aikaan. Harry laittoi kartan pois ja palasi oleskeluhuoneeseen, jossa Ron ja Hermione tekivät edelleen läksyjä. Pian Jane saapuikin oleskeluhuoneeseen, mutta toisin kuin yleensä tullessaan yöllisiltä reissuiltaan, hän tuli aikaisemmin kuin ennen eikä hän ollut myöskään nuutuneen oloinen. Päinvastoin. Tytön kasvoilla paistoi onnellinen hymy.

Harry heräsi siihen että häntä ravisteltiin kovakouraisesti hereille. Ensimmäinen näky, mitä Harry sinä aamuna näki, oli Ron.
”Harry herää! Meillä on jo kiire! Ottelu alkaa puolen tunnin kuluttua!” Harry havahtui Ronin sanoihin. Tänään tosiaan oli huispausmatsi luihuisia vastaan. Hän oli unohtanut koko asian eilen illalla Janen takia.
”Miksi ihmeessä et herättänyt minua aikaisemmin?” Harry tivasi vihaisesti Ronilta samalla kun nousi sängystä. Ron katsoi ärtyneenä takaisin ja vastasi: ”Minä heräsin jo kaksi tuntia sitten, kävin syömässä ja sen jälkeen menin kävelylle. Oletin että sinä tajuaisit herätä ilman minuakin.”
Harry hyppäsi ylös ja alkoi pukea kiireellä. Hän juoksi suoraan suureen saliin. Aamiainen piti syödä nopeasti, sillä hänellä oli vaivaiset kymmenen minuuttia aikaa syödä ja ehtiä pukuhuoneeseen. Matkalla suuresta salista eteishalliin Harry näki ikävän näyn: Lucius Malfoy. Hän keskusteli Kalkaroksen kanssa eikä kumpikaan näyttänyt olevan kovinkaan hyvissä tunnelmissa. Kalkaroksen huulet olivat puristettu tiukasti yhteen ja hän puisteli tiukasti päätään. Malfoy näytti taas siltä, että olisi halunnut repiä Kalkarokselta pään irti. Tämä oli harvinainen näky, sillä mies oli tähän mennessä tullut vallan mainiosti Kalkaroksen kanssa toimeen. Ja miksi ei olisi tullut? Kalkaroksen lempioppilashan oli Luciuksen ainut poika. Harrylla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä seuraamaan pidemmäksi aikaa näiden kahden outoa kohtaamista, vaan hän suunnisti nyt nopein askelin kohti huispauskenttää. Ron oli mennyt jo ennen Harrya, koska ei halunnut saada Angelinalta hirttotuomiota jo ennen matsia.

Harry juoksi suoraan pukuhuoneeseen ja otti kärsivällisesti vastaan Angelinan huudon siitä, että hän oli myöhässä. Aikaa pidemmälle saarnalle ei kuitenkaan ollut, sillä ottelu oli alkamaisillaan. Joukkue marssi huispauskentälle ja kapteenit kättelivät toisiaan. Ottelu alkoi ja Harry lensi Tulisalaman kanssa taivaalle etsimään sieppiä. Saman teki tietenkin myös Malfoy. Ottelu tuntui alkavan rohkelikoilla oikein hyvin. He tekivät ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana kuusi maalia luihuisten kolmea vastaan. Nyt Harryn pitäisi vain löytää sieppi niin homma olisi kotona. Alhaalta kuului Lee Jordanin selostus:
”Kaato on rohkelikkojen kapteenilla Angelinalla, joka yrittää laukoa maalia jaaa… Onnistuu! Rohkelikot johtavat 70-30 luihuisia. Mutta mitä nyt? Luihuisten etsijä Draco Malfoy syöksyy kohti nurmikenttää. Onko hän huomannut siepin?”
Harryn tarkkaavaisuus palasi selostuksen takia salamana ja hänkin huomasi että Malfoy kiisi jo hyvän matkaa kohti maata. Harry lähti saman tien perään, mutta hän tiesi jo nyt, että jos Malfoy tosiaan oli huomannut siepin, ei Harrylla olisi mitään mahdollisuuksia, sillä Malfoylla oli liian suuri etumatka. Pian Harryn pelko osoittautui todeksi, kun Malfoy nousi maanpinnasta nyrkki pystyssä ja luihuisten puoleinen katsomo puhkesi hurraahuutoihin. Harry laskeutui maahan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Miten tässä näin kävi? Harryn tarkkaavaisuus oli poissa ehkä minuutin, ja sillä välin Malfoy oli ehtinyt napata siepin ja voittaa koko ottelun.
”Harry Potter! Missä sinun silmäsi olivat?” kuului Angelinan vihainen ääni. Harry kääntyi katsomaan joukkuetta ja näki vihaisen Angelinan, hämmentyneen Ronin ja muut rohkelikkojen pelaajat joiden naamasta näkyi pettymys.
Harry vastasi Angelinalle jotakin epämääräistä mutinaa, meni vaihtamaan huispausvaatteensa pois ja päätti marssia suoraan linnaan.

Matkalla Ron oli ottanut Harryn kiinni, mutta ei ollut kuitenkaan sanonut mitään. Harry oli mielissään Ronin vaiteliaisuudesta. Harry avasi eteishallin oven ja lähti tiukka ilme kasvoillaan marssimaan kohti rohkelikkotornia. Hänen matkansa pysähtyi, kun omahyväinen ääni kuului ovelta:
”Kas, kas. Potter ja Weasley. Ei tainnut mennä ottelu aivan putkeen?” Harry kääntyi katsomaan miestä, jonka naama suorastaan loisti tyytyväisyyttä.
”Olemmehan me kaikki aina tienneet että Draco on tämän koulun paras etsijä. Tänään se sitten tuli lopullisesti todistettua”, jatkoi Lucius Malfoy.
”Mitä sinä täällä teet?” Ron tiuskaisi ja astui askeleen kohti Luciusta. Mies alkoi nauraa onttoa nauruaan ja katsoi Ronia vastenmielisesti.
”Jos se teille kenellekään kuuluu niin hoidan ministeriön asioita, jotka liittyvät erääseen neitiin joka majailee täällä. Tarkemmin sanottuna ministeriö lähetti minut tänne katsomaan että Jane Lions on kunnossa ja voi hyvin. Minä olin tarpeeksi tärkeäksi katsottu henkilö tähän tehtävään.” Viimeiset sanat oli epäilemättä tarkoitettu suoraan Ronille. Ronin naama alkoi muuttua vihasta punaiseksi, mutta ennen kuin Ron ehti tehdä mitään, astui eteishalliin nuorempi Malfoy. Harry ei ikinä ollut nähnyt häntä niin onnellisen näköisenä.
”Luuserijoukkueen luuserithan ne täällä ovat!” kuului Dracon ilkkuvat sanat. Poika jäi ovelle seisomaan isänsä viereen. Harry mietti mielessään, että enää ei puuttuisi kuin Kalkaros, niin päivä ei voisi huonommaksi muuttua.
Draco ei kuitenkaan ehtinyt jatkaa pilkkaansa enempää, sillä sisään tulivat nyt Hermione ja Jane. Muita oppilaita ei vielä näkynyt. Luihuiset todennäköisesti juhlivat ja haastoivat riitaa rohkelikkojen kanssa. Korpinkynnet ja puuskupuhit seurasivat varmasti mielellään tilannetta.
Dracon huomattua Janen poika meni kumman hiljaiseksi. Hän hymyili Janelle, joka menikin Dracon luo.
”Hyvä ottelu. Onnea voitosta.” Harry ei voinut uskoa mitä kuuli. Rohkelikko onnitteli luihuista voitosta! Ennenkuulumatonta. Harry olisi ehkä juuri ja juuri sietänyt, jos joku tyhmä ensiluokkainen olisi erehtynyt tällaiseen tekoon, mutta että sen piti juuri olla Jane! Harryn teki mieli hakata päätään seinään ja vajota Murjottavan Myrtin kanssa vessan viemäriin.
”Ah! Jane ja Draco. Teitä juuri etsinkin. Meillä on hieman keskusteltavaa. Jos vaikka etsisimme hieman rauhallisemman paikan jutteluun”, Lucius nappasi toiseen kainaloonsa Janen ja toiseen Dracon ja lähti kohti itäsiipeä. Harry katsoi heidän loittonevia selkiään ja päätti että voisi nyt mennä etsimään sen vessanpöntön, johon hukuttaisi itsensä.

Jane kiiruhti kohti rohkelikkotornia. Hän oli juuri ja juuri päässyt Luciuksen hampaista karkuun. Lucius oli selitellyt ympäripyöreästi Janelle jostain uudesta suunnitelmasta hänen turvallisuuteensa liittyen. Jutussa ei vain tuntunut olevan päätä eikä häntää. Jokin siinä miehessä mätti. Jane oli ottanut jalat alleen heti tilaisuuden tultua. Lihavan Leidin luokse tultuaan ja sanottuaan tunnussanan Jane pääsi oleskeluhuoneeseen. Näky oli kuitenkin murheellinen. Ihmisten naamat olivat happamia ja kaikki vain istuivat puhumatta mitään. Jane yritti etsiä katseellaan Hermionea, mutta tyttöä ei näkynyt, kuten ei myöskään Harrya. Vasemmassa nurkassa näkyi kuitenkin tuttuja punapäitä. George, Fred ja Ron istuivat kaikki yhden pöydän ääressä ja katsoivat lattiaa murheellisena. Jane istuutui heidän seuraansa, mutta huomasi pian ettei heistä olisi kovinkaan paljon juttuseuraa. Miten joku ottelu voi saada koko tuvan tällaiseen kuntoon? Janea ei kiinnostanut jäädä pöytään pidemmäksi aikaa, joten hän päätti etsiä Hermionen. Hän ei kuitenkaan ollut tyttöjen makuusalissa, joten Jane päätti kokeilla onneansa kirjastosta. Janen käveltyä rohkelikkotornin rappuset alas ja vähän matkaa käytävää pitkin näki hän ihmishahmon nojaavan seinää vasten. Jane käveli pojan luokse ja sanoi: ”Mikä sinut on saanut näin kauaksi omasta tuvastasi? Luulin että luihuiset karttoivat kilometrin säteellä kaikkea mikä liittyy Rohkelikkoon.”
Draco kohotti kulmiaan ja hymyili toisella suupielellä.
”Ajattelin pelastaa yhden prinsessan tässä ohimennen”, pojan kasvoilla leikitteli hymy.
”Miltä ajattelit sen prinsessan pelastaa?”
”Masentuneilta rohkelikoilta.”
”Eikö sinun kuuluisi olla juhlimassa voittoa tyrmissä?”
Draco puisteli päätänsä vastaukseksi.
”Miten voisin juhlia, jos tiedän että sinä olet alttiina masennukselle?”
Jane hymyili pojalle. Oli itse asiassa mukava törmätä Dracoon ilman tämän isää. Ainakaan Draco ei tuijotellut lattiaa murheellisena.
”Miten ajattelit pelastaa minut?”
”No, ensinnäkin viemällä sinut pois täältä.”
Jane katsoi pojan niin usein uhmakkaita kasvoja, mutta nyt kasvoilla ei ollut uhoa vaan pelkästään ystävällinen hymy. He kävelivät pitkin käytäviä jutellen milloin mistäkin. Jane viihtyi Dracon seurassa silloin kun he olivat kahdestaan. Muiden luihuisten seurassa poika oli usein rehvasteleva ja uhoava, rohkelikkojen seurassa taas melkoisen ylimielinen.

Kaksi luihuistyttöä tuli heitä vastaan eteishallin luona. Toisen nimeksi Jane muisteli Pansyn. Tytön kasvoilla ei ollut ollenkaan samanlaista hymyä kuin hänen kaverillaan. Päinvastoin, näytti siltä kuin Pansy olisi niellyt ämpärillisen klimiuksia.
”Hei Draco”, Janen mielestä Pansyn äänessä oli selvästi mielistelyn makua.
”Mitä te täällä teette? Eikö juhlat ole jo käynnissä?”, Draco kysyi.
”Tultiin etsimään sinua, höpsö”, vastasi toinen luihuistyttö. Tytöillä tuntui olevan jotain ongelmia Janen mielestä. He kiemurtelivat ja hymyilivät vähä-älyisen näköisinä.
”Tulen vähän myöhemmin”, Draco vastasi ja veti, Janen yllätykseksi, häntä vyötäröltä lähemmäksi. Pansyn ilme oli lievästi järkyttynyt hänen huomattuaan sen. Hänen suunsa oli loksahtanut auki ja hän näytti melkoisen typerältä siinä seistessään. Toinen luihuistyttö kuitenkin töni Pansyn liikkeelle.
Janen oli pakko olla hieman imarreltu Dracon huomiosta ja ennen kaikkea siitä, että tämä oli jättänyt ilmeisesti melkoisen suuret juhlat hänen takiansa.

He olivat ajautuneet ulos ja kävelivät nyt järven rantaviivaa pitkin. Aurinko oli alkanut jo hiipua alas ja ilma oli melkoisen viileä. Asiaa ei auttanut yhtään se että ulkona myös tuuli. Janella ei ollut viittaa ulos mennessä, mutta onneksi Draco oli lainannut omaansa.
”Eikö sinulla ole kylmä?” Jane kysyi aidosti huolestuneena. Hän ei halunnut olla syypää, jos Draco saisi keuhkokuumeen.
”Ei ole” Draco katsoi suoraan Janea silmiin. Silmien näkeminen tuntui olevan kuitenkin hieman hankalaa, koska tuuli oli pyörittänyt Janen silmien eteen hiuksia. Draco siirsi hiuksia pois Janen kasvoilta ja hipaisi samalla hiljaa Janen poskea.
Janen sisään tulvahti lämmin tunne, eikä ilma tuntunut enää yhtään niin kylmältä. Jane sulki silmänsä ja Draco nojautui lähemmäksi Janea.
”Hitto soikoon, Draco!”, kuului vihainen ääni jostain kauempaa. Jane avasi silmänsä ja näki noin kahdenkymmenen jalan päässä joukon mitä ilmeisemmin seiskaluokkalaisia luihuispoikia.
”Olemme etsineet sinua joka paikassa, ja Pansy väitti että olet jonkun rohkelikon kanssa. Ilmeisesti se puhui kerrankin totta.” Poikalauma oli tullut lähemmäksi Janea ja Dracoa. Draco oli ottanut muutaman nopean askeleen taaksepäin Janesta ja tuijotti hieman hämillään ympärilleen.
”Mihin te minua nyt noin kaipaatte?”
”Hei haloo! Ottelun sankari sattuu puuttumaan”, tokaisi pitkä ruskeahiuksinen poika.
Draco huokasi ja kääntyi Janen puoleen.
”Minun täytynee mennä. Nähdään.”
Poikalauma lähti kulkemaan kohti linnaa, mutta Jane oli kuulevinaan vielä jonkun sanovan:
”Ei olisi muuten hassumpi saalis, mutta se on edelleen rohkelikko.”

A/N Eli tässä ovat nämä jo ilmestyneet osat. Jatkoa tulee kun tulee...

[Black Dahlia]

A/N No nyt tulee ennen julkaisematon luku. Ilokseni voin ilmoittaa että kasiluku on aivan valmis, että ei tarvitse kuin laittaa se tänne. Laitan sen kun on sen aika    
Ja onkos minulla muuten vielä lukijoita? Kommentit siis aina tervetulleita.


Seitsemäs osa

Draco istui luihuisten oleskeluhuoneessa ja tuijotteli kattoa, josta riippui kettingeillä lamppuja. Lamput olivat päällä, vaikka ulkona oli jo varmasti valoisaa. Valo ei vain koskaan saavuttanut tyrmiä, jotka olivat sen verran maan sisällä. Ja hyvä niin. Draco ei halunnut tänään nähdä minkäänlaista auringonsädettä. Hänen päähänsä sattui eilisen juhlinnan jälkeen. Zabinin tuoma tuliviski taisi olla tavallista vahvempaa ainetta. Dracon päänsärkyä lisäsi muisto eilisestä keskustelusta isän kanssa. Hän oli tullut varta vasten katsomaan, kuinka Draco eteni tehtävänsä parissa. Pojan pään sisällä soivat kuuluvasti isän sanat: ”Draco, aikaa ei ole enää hukattavana. Jos mielit kuolonsyöjäksi ensi vuoteen mennessä, on sinun saatava vielä läheisemmät välit Lionsiin. Hän ei selvästi vielä luota sinuun kokonaan. Ei kai tehtävä ole nyt niin kovin vaikea. Olethan sinä sentään Malfoy.”
Niin, hän oli  Malfoy, ja Malfoyiden jalkojen juureen pitäisi kaikkien polvistua kun niin käsketään. Jane oli kuitenkin hieman vaikeampi tapaus kuin esimerkiksi kaikki luihuistytöt. Tyttö oli huomattavan varautunut eikä sen takia mitenkään kovin helposti hurmattava. Edistystä kuitenkin oli tapahtunut. Sen todisti ainakin eilinen. Tyttö olisi ollut jo täysin valmis, jos se typerä Blake ei olisi tullut keskeyttämään. Hän ei tietenkään voinut alkaa räyhätä pojalle Janen ollessa paikalla, mutta heti kun he olivat tytön näkymättömissä, poika oli saanut tuntea mitä seurasi, jos Malfoyta häiritsi väärään aikaa.

Draco hieroi ohimoitaan ja mietti tyytyväisenä, että Jane oli siinä pisteessä, ettei Dracon tarvinnut tehdä seuraavaa liikettä. Tyttö tulisi itse hänen luokseen. Sen varmisti se että Janen päälle oli jäänyt Dracon viitta. Janeen tutustuminen ja hänen viekoittelunsa ei ollut niin karmaisevaa, kuin Draco oli alun perin ajatellut. Tyttö ei myöskään ollut niin tyhmä kuin miltä näytti, vaikka Dracon mielestä kaikki rohkelikkotytöt näyttivät tavalla tai toisella tyhmiltä. Nyt hänen täytyi vain onnistua saamaan Jane Malfoyn makuun, niin homma olisi selvä. Oli elintärkeää, että Jane olisi Dracon käytettävissä kun tarvittava hetki tulisi. Sanalla ”käytettävissä” hän tarkoitti sitä, että kun Pimeyden lordi haluaisi tehdä lopun viimeisestä kuninkaallisesta, niin tyttö olisi hänelle kuin tarjottimella. Ja siinä ei todennäköisesti menisi kovin pitkään, sillä Pimeyden lordi ei halunnut ottaa sitä riskiä, että Jane sikiäisi jotain salaisia jälkeläisiä. Niiden jälkeläisten siittäjänä ei ainakaan Draco olisi, vaikka ajatus nyt ei ollut vastenmielinen. Päinvastoin, heidän lapsistaan tulisi varmasti poikkeuksellisen hyvännäköisiä, mutta ajatus kuitenkin oli täysin mahdoton. Asiat saattaisivat olla kokonaan toisin, jos Jane olisi päätynyt luihuisiin. Silloin hänessä olisi ollut potentiaalia kääntymiseen pimeälle puolelle. Tilanne kuitenkin oli täysin toivoton, koska hän oli rohkelikko. Tytössä olisi ollut aineksia luihuisiinkin, sillä Jane oli näyttänyt oman kieroutuneen puolensa pakoillessaan Dracoa ensimmäiset viikot. Tyttö osasi jopa valehdella vakuuttavasti, mitä puolta Draco ei ollut nähnyt vielä yhdelläkään rohkelikolla. Janen joutuminen jonninjoutaviin rohkelikkoihin oli täyttä tuhlausta.
Draco nousi tuoliltaan ja päätti lähteä kiertelemään hieman koulua sunnuntain kunniaksi. Jane nimittäin varmasti etsi häntä jo, eikä tyttö löytäisi häntä, jos hän istuisi omassa tuvassaan. Draco antoi merkin muille luihuisille, että hän ei kaivannut normaalia jengiään ympärilleen tällä kertaa ja poistui oleskeluhuoneesta hitain askelin.

Dracon kierrellessä koulua Jane istui kuitenkin omalla sängyllään ja tuijotti sylissään olevaa viittaa. Sen vuoriin oli kirjailtu hopeisin kirjaimin D.M. Jane huokaisi syvään ja päätti yrittää palauttaa viitan samalla kun menisi illalla vielä yhdelle tunnille. Ikävä kyllä hänellä oli sunnuntaisinkin koulua. Ainakin yksi epämiellyttävä tunti. Hänellä oli kuitenkin vielä tunti aikaa ennen siirtymistä tyrmiin. Jane otti syliinsä viitan ja koululaukun ja marssi alas oleskeluhuoneeseen. Ihmiset tuntuivat olevan eilisen murskatappion takia edelleen alamaissa. Oleskeluhuone oli melko tyhjä. Muutama seiskaluokkalainen istui pöydän äärellä ja luki, varmaankin S.U.P.E.R:eita varten. Muut rohkelikot olivat ulkona nauttimassa aurinkoisesta säästä pienessä pakkasessa. Jane näki tutun henkilön takkatulen edessä. Hän ei ollutkaan nähnyt Harrya sitten eilisen jälkeen. Jane istuutui vastapäätä poikaa ja tervehti poikaa, joka havahtui omista ajatuksistaan ja käänsi vihreät silmänsä Janeen päin. Ne silmät olivat niin erilaiset kuin Dracon. Siinä missä Harryn silmät huokuivat lämpöä ja ystävällisyyttä,  Dracon silmät olivat päättäväiset ja kylmät.
”Mitä mietit?” Jane päätti yrittää aloittaa keskustelun.
”En mitään ihmeellistä”, Harry vastasi hieman hymyillen. Harry sulki silmänsä ja tuntui haluavan vaipua takaisin ajatuksiinsa. Janea alkoi ärsyttää kaikkien rohkelikkojen hiljaisuus ja alakuloisuus. .
”Minne menet jouluksi? Kotiin?” Jane päätti itsepäisesti pitää keskustelua yllä. Harry hieman naurahti. Jane ei ymmärtänyt mitä hauskaa kysymyksessä muka oli.
”Tuskinpa. Jään joko tänne tai menen Ronin mukaan. En ole kovin tervetullut kotiin.” Jane kurtisti kulmiaan ja yritti tutkia Harryn kasvoilta jotakin.
”Etkö sinä asu jästien kanssa?”
”Asun. Ikävä kyllä. Mihin sinä olet menossa jouluksi?”
”Kotiin äidin ja isän luo.” Janen mieleen tuli väkisinkin äidin tekemä kalkkuna. Harryn kasvoilla kuitenkin kuvasti hämmästyneisyys.
”Isän ja äidin?”
”Siis niiden jästien luo, joiden luona asuin sen kaksitoista vuotta. He ovat kuin omat vanhemmat minulle. Enhän edes tiennyt, että minulla oli eri biologiset vanhemmat, ennen kuin asia tuli ilmi kolme vuotta sitten.”
”Eivätkö sinun jästivanhempasi kertoneet adoptiosta?”
”Heidän muistiansa oli muuteltu niin, että he oikeasti luulivat minua biologiseksi tyttärekseen. Halusin kuitenkin, kun asia tuli ilmi, että heidän muistinsa palautettaisiin. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tunnetta, että olin heille edelleen kuin oma tytär.” Janesta oli ihana muistella omia vanhempiaan. Perhe oli hänelle edelleen todella tärkeä, vaikka hän näkikin heitä niin harvoin nykyisin.
”Yllätys taisi olla melko suuri?” Harry kysyi aidosti kiinnostuneen oloisena.
”Todellakin. Asiaan kuitenkin tottui. Mutta nyt minun on pakko lähteä”
Harry näytti olevan kahden vaiheilla, että avaisiko suunsa. Jane hymyili rohkaisevasti. Harry kysyikin: ”Jos en ole liian röyhkeä, saanko udella mihin menet?”
Jane arvioi vastausta vähän aikaa, päätti sitten kumartua Harryn korvan juureen ja kuiskasi: ”Kalkaroksen yksityistunnille.” Harryn ilme vaikutti yllättyneeltä ja huvittuneelta samaan aikaan.
”Pahoittelen”, Harry sanoi. ”Olen itsekin kokenut saman kohtalon.”
”Et taida liiemmin pitää Kalkaroksesta?” Jane kysyi virnistäen.
”En”, Harry vastasi saman tien. ”Pidätkö muka itse?” Jane alkoi nauraa ja nousi tuolista ylös. Hän kuitenkin vahingossa tiputti Dracon viitan lattialle noustessaan. Ennen kuin Jane ehti tarttua viittaan, Harry oli ehtinyt napata sen itselleen. Janen mahassa tuntui ikävä muljahdus, jota hän ei kuitenkaan jäänyt enempää miettimään. Jane nappasi viitan hämmästyneen Harryn käsistä.
”Ööh… Ole hyvä vain”, Harry sanoi epäröiden. Hänen kulmansa oli kurtistuneet ja hän katsoi Janea ihmetellen.
”Kiitos. Minun täytyy nyt todella mennä.” Jane lähti kohti muotokuva-aukkoa. Ulos päästyään hän kiiruhti askeliaan, mutta pysähtyi kuitenkin erään haarniskan kohdalla. Jane nojasi seinään ja kuunteli. Hän ei kuullut itse asiassa mitään. Kaikkialla oli hyvin hiljaista. Jane rutisti viittaa käsissään aivan kuin se olisi hänen kallisarvoisin aarteensa. Jane tuijotti viittaa käsissään ja painoi sen kasvoihinsa. Viitta tuoksui etäisesti vaniljalta.
”Eikö tuoksukin hyvältä?”
Jane kiljaisi säikähdyksestä niin että haarniskakin tuntui säpsähtävän. Tyttö mulkaisi mahdollisimman murhaavasti Dracoa, joka virnisti ja tuijotti Janea päästä varpaisiin. Jane tuhahti, viskasi viitan Dracolle ja lähti marssimaan käytävää eteenpäin. Jane kuuli kuitenkin, että poika seurasi häntä. Päästyään tyrmiin ja melkein Kalkaroksen ovelle Draco juoksi hänen eteensä. Pojalla oli voimakastahtoinen ilme kasvoillaan.
”Missä sinun käytöstapasi ovat?”, Draco kysyi kohottaen kulmiaan.
”Minun käytöstapani? Missä omasi? Minä en seuraile pahaa-aavistamattomia tyttöjä pitkin koulua.”
”En minä ketään ahdistellut. Samaa ei voi sanoa sinusta.”
”Kuinka niin?” Janea alkoi nyt todella ärsyttää Dracon vihjailut.
”Minun rakas viittani joutui sinun nenäsi kylmän hyökkäyksen kohteeksi.” Dracon suulle oli ilmestynyt nyt vielä isompi virne. Hymy ylettyi melkein korvasta korvaan. Draco astui askeleen lähemmäksi Janea, mutta Jane otti samanlaisen askeleen taaksepäin. Draco kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään oikealle. Hän harppasi ison askeleen Janen sivulle ja tönäisi tyttöä hellästi kohti seinää. Janen kasvoilla oli uhmakas ilme ja hän tuijotti vihaisesti Dracoa suoraan silmiin. Tuttu vaniljan tuoksu oli nyt huomattavasti vahvempi. Jane ei kuitenkaan aikonut jäädä odottelemaan nähdäkseen, mitä Dracolla oli mielessä, vaan tönäisi pojan pois tieltään ja marssi suoraan Kalkaroksen huoneeseen.

Jane astui Kalkaroksen ovesta ulos kolmen tunnin kuluttua. Hänen selkäänsä sattui, koska hän oli lentänyt melkein heti tunnin aluksi puoleenväliin huonetta. Hän oli ollut tunnilla huonompi kuin aikoihin. Syy oli epäilemättä Draco Malfoyn ja hänen typerän viittansa. Jane huomasi yllätyksekseen pojan istuvan käytävällä odottamassa häntä. Dracon ilmeestä oli lähtenyt uhma pois ja tilalle oli tullut kysyvä katse. Hän näytti kieltämättä hyvältä istuessaan lattialla. Kädet roikkuivat koukussa olevien jalkojen päällä. Jane odotti että poika nousisi seisomaan, mutta kun sitä ei tapahtunut, hän itse kyykistyi Dracon luokse. Pojan kädet vetivät hänet nopeasti syliinsä. Ennen kuin Jane kerkesi ajatella tai tehdä mitään, olivat Dracon huulet painuneet vaativina Janen huulia vasten. Suudelma ei ollut hellä, vaan päättäväinen ja rohkea. Irrottauduttuaan Janesta Draco totesi rauhallisesti :”Taisin olla tuon velkaa sinulle viime kävelystämme.”

[hevu]

Kyllä sinulla vielä lukijoita on, tässä ainakin yksi, joka odottelee jo seuraavaa osaa joten laitappas se tänne pian.

[Black Dahlia]

A/N Oi ihanaa ku immeiset lukee. Tässähän tää kasi luku ois... (pakko sanoa että tähän on vaikuttanut omat ja kavereiden suhdekiemurat, joten jonkun näköistä soutamista ja huopaamista tiedossa tässä luvussa)

Osa kahdeksan

Jane tuijotti Dracoa, jonka sylissä hän edelleen istui. Hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta yritti kuitenkin peitellä sitä. Jane ei olisi voinut nousta, vaikka olisikin halunnut, koska Draco piti hänestä tiukasti kiinni. Eikä hän oikeastaan halunnutkaan, sillä siinä oli aivan hyvä olla. Tyrmän käytävän lattialla, Dracon sylissä.
Janen selän takaa kuului oven avaus ja joku tarttui häntä niskasta kiinni. Tumma hahmo nosti hänet kovakouraisesti ylös. Jalkeilla Jane irrottautui heti Kalkaroksen otteesta. Kalkaroksen huulet olivat tiukasti viivana kiinni ja hänen silmänsä kuvastivat, ettei hän ollut ollenkaan tyytyväinen.
”Viimeksi kun tarkistin, niin huoneeni edusta ei ollut teinien kuhertelupaikka, vai olenko väärässä, Malfoy?” Draco oli noussut ylös lattialta ja selvinnyt yllättävästä tilanteesta nopeasti. Hän vain nyökkäsi Kalkarokselle vastaukseksi. Kalkaros tyytyi tuhahtamaan Dracolle ja kääntyi sitten Janen suuntaan.
”Neiti Lions ei tiettävästi ole luihuinen, joten ala mennä sinne rohkelikkotorniin. Välittömästi.”
Janea ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.  

Jane suuntasi rohkelikkotornissa tiensä suoraan tyttöjen makuuhuoneeseen, rojahti Hermionen sängylle ja hautasi päänsä tiukasti Hermionen siniseen tyynyyn. Hermione oli tullut vasta äsken suihkusta ja katsoi ihmetellen sängylleen ilmestynyttä ihmismöykkyä.
”Jane?” Hermione sai kuitenkin vastaukseksi vain epämääräistä örinää, koska Jane oli päättänyt puhua tyynyä vasten.
”Minä en nyt kyllä saa mitään selvää.” Hermione istuutui sängyn jalkopäähän. Jane tuhahti tyynyyn ja kääntyi selälleen. Hän tuijotti aluksi kattoa, mutta käänsi sitten katseensa Hermioneen.
”Sattuisiko sinulla olemaan totuusseerumia?”
”Ja mihin sinä sitä tarvitsisit?” Hermionen uteliaisuus oli herätetty.
”Ääh… En mihinkään, tai siis johonkin. Haluaisin vain tietää eräältä ihmiseltä pari asiaa.” Jane ei voinut kertoa Hermionelle Dracon suudelmasta. Ei ennen kuin tietäisi varmuudella missä mennään. Yksi syy Hermionelle kertomatta jättämiseen oli se, että Jane tiesi hyvin, ettei Hermione tullut Dracon kanssa toimeen. Heillä oli ollut menneisyydessä jotain kitkaa, mutta Jane ei sen paremmin tiennyt asiasta eikä välttämättä halunnutkaan tietää.
”Mitä jos kysyisit asiaa suoraan?”
”Mutta mistä tiedän ettei henkilö valehtele?”
”Kyseessä on siis henkilö joka voi olla epärehellinen?” Jane nielaisi kuuluvasti Hermionen toteamukselle. Nyt hänen pitäisi sulkea suunsa ennen kuin möläyttäisi koko jutun.
”Niin kai. Mennäänkö kirjastoon?” Hermione kohotti kysyvästi kulmiaan Janen äkilliselle puheenaihevaihdokselle, mutta nyökkäsi sitten.

Seuraavana aamuna aamiaisella Jane yritti tavoittaa katseellaan Dracoa luihuisten pöydästä. Draco kuitenkin piti katseensa tiukasti muissa luihuisissa. Harry ja Ron olivat nostaneet katseensa Janeen ja sitten luihuisiin ja takaisin ihmetellen Janeen. Tämän huomattuaan Jane tunsi punan nousevan poskilleen ja painoi katseensa keskittyneesti puuroonsa. Loppuaamiainen meni hiljaisissa merkeissä. Noustessaan pöydästä ja kävellessään luihuisten pöydän ohi kääntyi Janen katse väkisinkin Dracoon, joka tällä kertaa katsoi takaisin. Poika iski hänelle silmää. Janen silmissä värähti säikähdys, sillä hän rukoili, etteivät hänen kanssaan kävelevät Harry, Ron ja Hermione huomanneet asiaa. Jane loi murhaavan katseen Dracoon, joka hymyili ja käänsi puistellen päänsä takaisin vieressään istuvaan Pansyyn. Koska Ron, Hermione ja Harry eivät kyselleet mitään, Jane oletti ettei kukaan ollut myöskään huomannut Dracon typerää elettä.

Iltapäivällä oli liemitunti tyrmissä. Tunnin alettua Jane istui yksin paripöydässään ja ehti jo ajatella, ettei Draco tulisi koko tunnille. Kalkaroksen aloitettua tunnin kertomalla, että tänään valmistettaisiin vastamyrkkyjä, oveen koputettiin ja Draco astui sisälle.
”Malfoylle jälki-istuntoa ensi torstaiksi”, kuului Kalkaroksen kylmä ääni. Draco ei sanonut mitään vastaan vaan istui Janen viereen. Muut oppilaat katsoivat ihmeissään, sillä Kalkaroksella ei ollut tapana kovin helposti antaa luihuisille jälki-istuntoja.

Jane ei voinut olla miettimättä, että Kalkaroksen käyttäytyminen johtui eilisiltaisesta kohtaamisesta. Jane katsoi vieressään istuvaa Dracoa, joka oli alkanut nojata vasempaan käteensä ja oli kääntänyt päänsä suoraan Janea päin. Hänen suora tuijotuksensa tuntui Janesta epämiellyttävältä ja ärsyttävältä. Jane päätti kuitenkin itsepintaisesti jättää pojan vähemmälle huomiolle ja keskittyi nyt tulevan liemen valmistukseen. Draco ei tuntunut tekevän tunnilla yhtään mitään. Hän vain seurasi mitä Jane teki, ja jos Jane kumartui kirjoittamaan jotain pergamentille, Draco kurotti kaulaansa nähdäkseen mitä hän kirjoitti. Jane puri jo hampaansa yhteen ettei olisi lyönyt poikaa. Hän päätti keskittyä liemensä valmistukseen nyt vielä tiukemmin. Hän laittoi lohikäärmeen suomut ja veelan hiuksen liemeen. Seuraavaksi hän tarvitsisi enää vampyyrin verta. Jane ei kuitenkaan löytänyt pöydältä veripulloa, mutta pian hän huomasi pullon Dracon kädessä.

”Annatko pullon?” Jane töksäytti ensimmäiset sanat Dracolle sitten eilisillan. Draco hymyili ja puisteli päätänsä. Janen kiukku alkoi nyt olla huipussaan. Hän läimäytti Dracoa olkapäähän. Draco ojensi pullon Janelle ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Et kai vain ole sadisti?”
Jane olisi voinut murhata pojan siihen. Draco vain laski leikkiä kaikesta, eikä vastannut hänen katseeseensa aamiaispöydässä ja käyttäytyi liemitunnilla kuin idiootti. Jane laittoi veren juomaan, hämmensi kolme kertaa myötäpäivään ja kaksi kertaa vastapäivään. Liemi alkoi olla valmis. Juuri ennen liemitunnin loppua Draco nosti vihdoin sulkakynänsä ja repäisi pergamentista palan ja kirjoitti siihen jotakin. Hän taittoi palan ja antoi sen Janelle. Janen olisi tehnyt mieli repiä mielenosoitukseksi pergamenttipalan Dracon nenän alla, mutta uteliaisuudestaan sulki palan käteensä. Kalkaroksen annettua luvan poistua Draco kiirehti ensimmäisenä pois luokasta.

Käytävälle päästyään Jane vilkaisi pergamenttipalaa johon oli tasaisella käsialalla kirjoitettu:

Tänään tarvehuone yhdeksältä. Odotan sinua matkan varrella.

Jane rypisti pergamentinpalan kourassaan ja tunki sen koululaukkuunsa. Draco oli hullu, jos luuli, että hän menisi vapaaehtoisesti hänen kanssaan enää yhtään mihinkään. Mitä siitäkin seuraisi jos hän lähtisi Dracon leikkiin mukaan? Jane pystyi jo kuvittelemaan Olivian naaman kun hän esittelisi tulevan kuninkaan, jonka isällä on maine kuolonsyöjänä.

Jane istui oleskeluhuoneen nojatuolissa kädet puristettuna tiukasti polvien ympärille. Hermione teki vieressä läksyjä ja Ron näytti melkein nukkuvan tuolissa. Harry, joka istui pöydän ääressä, vaikutti jotenkin poissaolevalta. Harry tuijotti pergamenttiaan, mutta ei ollut tehnyt siihen yhtään merkintää puoleen tuntiin. Jane ei jaksanut nyt kuitenkaan alkaa kysellä Harryn kuulumisia. Hän keskittyi omaan olotilaansa ja istumiseensa. Niin juuri. Istuminen oli nyt elintärkeää. Hän ei saanut nousta ja lähteä yhtään mihinkään. Jos hän nousisi, niin todennäköisesti hänen jalkansa veisivät hänet erääseen tapaamiseen. Sinne Jane ei halunnut joutua, mutta jalat tuntuivat olevan eri mieltä.
Jane vilkaisi rohkelikkojen seinäkello, jonka kellotauluna toimi leijonannaama. Pienempi viisari oli melkein yhdeksän kohdalla ja iso viisari yhdentoista kohdilla. Draco olisi todennäköisesti jossain lähistöllä. Jane puristi vielä tiukemmin jalkojaan. Tunti vielä siinä tuolissa niin kiusaus lähteä olisi poissa. Tunti vain...

Samaan aikaa eräs vaaleatukkainen poika asteli käytävää edes takaisin ja vilkaisi vähän väliä kelloonsa. Tytön piti olla jo hänen hallinnassaan, mutta Janea ei näkynyt. Häntä ärsytti tilanne suunnattomasti. Hänen ei kuulunut olla se odottava osapuoli. Ylpeyden päälle kävi vielä se, että kukaan ei koskaan ollut jättänyt väliin hänelle sovittua tapaamista. Tämä oli ennen kuulumatonta ja typerää. Sen lisäksi, että tytön typerä käytös hankaloitti hänen tehtäväänsä, oli Draco hieman pettynytkin tytön tulematta jättämisestä. Ehkä hänen viehätysvoimansa ei ollutkaan niin voimakas kuin hän oli kuvitellut. Draco ravisteli äkkiä päästänsä tuollaiset ajatukset pois. Tuon kaltaiset ajatukset eivät tehneet hänen hyvälle itsetunnolleen lainkaan hyvää. Hän katsoi vielä kerran käytävän kumpaankin päähän, ja kun ketään ei näkynyt, päätti hän lähteä takaisin tyrmiin. Dracon otettua muutaman askeleen kohti käytävän päätä kuuli hän takaa pienen suhahduksen. Aivan kuin jonkun viitta olisi hipaissut maata. Draco kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarkkaili vähän aikaa käytävää ja asteli takaisin päin muutaman askeleen. Hän sulki silmänsä, keskittyi ja kuunteli. Nyt hän oli varma. Käytävällä oli joku muukin. Joku joka hengitti nopeasti ja ei ollut kovin kaukana. Aivan lähellä. Draco otti muutaman askeleen vasemmalle ja kuuli taas saman suhahduksen. Draco tunsi jo toisen hengityksen aivan lähellä. Draco ojensi kätensä eteen ja tunsi kuinka kädet pysähtyivät näkymättömään esteeseen. Henkilö, jota Draco kosketti, värähti hieman. Draco päätti lopettaa kuurupiiloleikin ja vetäisi näkymättömyysviitan pois. Viitan alta paljastuivat tutut sirot kasvot ja siniset silmät. Silmät olivat suurentuneet hieman ja tyttö näytti säikähtäneeltä.

”Eikö sinusta ole hieman epäkohteliasta tulla tapaamiseen näkymättömänä? Mistä edes sait näkymättömyysviitan?”
Jane kiemurteli paikallaan hermostuneen ja nolon näköisenä. Tyttö ei selvästikään pitänyt siitä, että oli tullut paljastetuksi. Draco taas ei tykännyt siitä, että Jane leikki hänen kanssaan jotakin typerää peliä.
”Ei kuulu sinulle mistä sain viitan”, Janen silmät yrittivät näyttää uhmakkailta, mutta yritys epäonnistui ja hän näytti edelleen nololta.
”Taitaa olla kaksi vaihtoehtoa. Joko se on omasi tai Potterin”, Draco katsoi Janen kasvoja ja yritti lukea ilmeistä vastauksia.
Tyttö säikähti hieman Dracon tiivistä tuijotusta ja otti askeleen kauemmaksi. Saadakseen Dracon tuijotuksen loppumaan Jane vastasi antautuneen oloisena: ”Lainasin Harrylta.”
Draco nosti vasenta kulmaansa ja mietti, millaiset välit Janella oli Potteriin. Hän oli nähnyt tytön useasti Potterin seurassa, mutta mitään vakavampaa hän ei ollut havainnut. Jos Jane aikoi viihtyä enemmän hänen seurassaan, piti tuohon Potterin kanssa oleiluun puuttua. Asiaa ei kuitenkaan ollut viisasta vielä ottaa puheeksi.
Jane vaihtoi painoa jalalta toiselle ja tuijotteli kattoa. Draco katsoi tytön typerää käytöstä ja nappasi tätä ranteesta kiinni ja lähti taluttamaan käytävältä pois.
”Hei! Mitä hemmettiä luulet tekeväsi?” Jane yritti vääntää kättään vapaaksi, mutta Draco piti siitä tiukasti kiinni. Näky olisi ollut vastaantuleville outo, jos vastaantulijoita olisi ollut.
”Vien sinut sinne tarvehuoneeseen.”
”Mikä on edes tarvehuone?” Draco ei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan Janen kysymykseen vaan jatkoi matkaa.

Päästyään perille Draco irrotti Janen kädestä ja alkoi kävellä tyhjän seinän edessä edestakaisin. Jane hieroi rannettaan ja katsoi ihmetellen Dracon marssimista. Pian seinälle ilmestyi ovi, jonka Draco avasi ja näytti tietä Janelle. Jane katsoi ovea sen näköisenä, että se voisi kohta hyökätä kimppuun. Draco tuhahti ja tönäisi Janen sisälle. Jane kompuroi huoneeseen ja saatuaan tasapainonsa hän kääntyi ärtyneenä Dracoa päin. Hän ei kuitenkaan enää muistanut sanoa mitään loukkaavaa, koska oli huomannut ympärillä olevan huoneen. Huone muistutti paljon ylellistä olohuonetta. Vasemmalla seinällä oli iso takka, jossa paloi valkea. Takan lähettyville oli kaksi sohvaa ja lasinen pöytä. Oikealla seinällä oli kirjakaappi, jossa oli erinäköisiä pulloja. Huonetta ympyröi taulut, jotka kaikki olivat maisemakuvia. Ei siis häiriötekijöitä taulujen asukeilta. Huoneessa oli kuitenkin yksi asia, jota ei voinut vaan olla huomaamatta: huoneen värimaailma. Kaikki oli sisustettu vihreällä tai hopealla.
”Mikä tämä huone oikein nyt on?”, Jane kysyi aidosti kiinnostuneena.
”Tarvehuone. Huone muuttuu juuri sellaiseksi kuin sen haluaa.”
”Sitten en yhtään ihmettele”, Jane virnisti.
”Ihmettele mitä?”
”Tätä väritystä. En taida tuntea itseäni oikein kotoisaksi täällä”, Jane heitti piikin suoraan Dracolle. Draco ei kuitenkaan tuntunut välittävän Janen piikittelystä, vaan katsoi ympärilleen hymyillen.

”No, minä viihdyn täällä.” Dracon ääni kuulosti erittäin tyytyväiseltä. Poika istui sohvalle ja taputti vieressä olevaa paikkaansa Janelle. Jane katsoi sohvaa, mutta istuikin viereiselle sohvalle mielenosoitukseksi. Draco tuhahti, nousi sohvalta ja istui Janen viereen. Jane ei siirtynyt mihinkään vaan katsoi Dracoa silmiin.
”Miksi olemme täällä?”, Jane kysyi suoraan Dracolta. Hänellä ei ollut totuusseerumia, joten hänen täytyi vain toimia Hermionen neuvojen mukaan.
”Missä muuallakaan voisimme olla? Jos haluan nähdä sinut niin täällä ei hirveästi ole mahdollisia paikkoja. Emme voi olla kummankaan oleskeluhuoneessa, ulkona alkaa olla liian kylmä ja luutakomeroihin et taida suostua.” Viimeisen vaihtoehdon kohdalla Draco nosti vasenta kulmaansa kysyvästi, mutta Jane vastasi tähän tönäisemällä leikkisästi poikaa. Draco naurahti ja Janen huulille karkasi hymy.
”Mitä oikein haluat minusta?” Jane oli päättänyt saada vastauksia. Draco näyttikin yllättyneen kysymyksestä ja käänsi katseensa kattoon.
”Ehkä pidän seurastasi.”
”Ehkä?”
”No okei. Pidän sinusta! Mikä hiton kuulustelu tämä oikein on olevinaan?” Draco hermostui selvästi Janen suorista kysymyksistä.
”Ja jos neidillä ei ole mitään sitä vastaan voisin pyytää, tai itse asiassa käskeä, että tulisit vähän lähemmäksi, koska istut metrin päässä.”
Jane oli melkein säikähtänyt Dracon temperamenttista vastausta ja katsoi poikaa hieman ihmetellen. Draco oli tainnut juuri vastata niin kuin hän olikin toivonut. Hiljaa ja varovasti Jane siirtyi lähemmäksi Dracoa, mutta painoi päänsä alas niin ettei Draco nähnyt hänen ilmettään. Draco kallista päätänsä ja tarttui hellästi tytön leuasta ja veti pään pystyyn. Draco siirsi hiuksia syrjään ja suuteli Janea.
Suudelma tuntui ikuisuudelta ja hyvältä ikuisuudelta. Ei miltään ikuisen piinan ikuisuudelta, vaan melkeinpä taivaalliselta ikuisuudelta. Suudelman loputtua Jane nojasi päänsä Dracon olkapäätä vasten ja katsoi huoneen seiniä. Tapeteissakin oli pieniä hopeisia käärmeitä.
”Taidat olla luihuinen päästä varpaisiin?”
”Todellakin. En missään olosuhteissa haluisi kuulua mihinkään muuhun tupaan.”
”Ei rohkelikoissa ole mitään vikaa”, Jane vastasi puolustukseksi omaa tupaansa kohtaan. Draco käänsi päätänsä hieman niin että näki Janen kasvot.
”Sinun vanhempasi olivat oletettavasti rohkelikkoja molemmat?”
Jane hymyili tavalla, jota Draco ei ollut vielä nähnyt. Hymy oli tavallaan ilkikurinen.
”Eivätpäs olleet. Isäni oli kyllä rohkelikko, mutta äitini oli luihuinen.”
Draco tuijotti tyttöä tiiviisti, mutta ei sanonut mitään. Jane kohotti kulmia, mutta Draco tuijotti yhä. Ilme oli tavallaan hieman järkyttynyt, mutta samalla mietteliäs. Lopulta Draco käänsi päänsä pois ja jäi katsomaan suoraan eteenpäin.
”Hmm…” Pääsi Dracon suusta. Nyt oli Janen vuoro vaihtaa asentoaan ja katsoa Dracoa.
”Mitä?”
Draco havahtui ajatuksistaan ja katsoi hämmentynyttä tyttöä.
”Ei mitään. Yllätyin vain. Olisit voinut yhtä hyvin päätyä luihuisiin.”
”Niin kai, mutta en päätynyt. Ja mitä väliä sillä on missä tuvassa on?”
Draco pyöräytti silmiään, mutta nähtyään Janen tiukan katseen hän ei jatkanut omia ajatuksiaan eri tuvista eteenpäin.
”Ei kai sitten mitään”, Draco pakotti suulleen hymyn.
”Hyvä. Mitäs me nyt voisimme tehdä”, Jane kysyi toisella suunpielellään hymyillen.
”Minä voisin keksiä jotain”, vastasi Draco ja kääntyi suoraan Janea päin ja painoi suudelman Janen huulille.

Kellon lyödessä jo yksitoista päättivät Jane ja Draco lähteä tarvehuoneesta vihdoin pois. He kävelivät käsi kädessä käytävillä eivätkä pitäneet ollenkaan kiirettä. Oli vaara että Voro löytäisi heidät keskellä yötä vaeltamassa pitkin käytäviä, mutta se ei tuntunut haittaavan heitä ollenkaan. Eteishallissa, jossa heidän piti erota toisistaan, Jane nousi varpailleen ja kiersi kätensä Dracon kaulalle ja oli antaa tälle vielä hyvän yön suudelman. Jokin kuitenkin oli kiinnittänyt Janen katseen eteishallissa. Hän tuijotti näkyä Dracon olkapään takaa eikä tiennyt mitä tehdä. Draco irrottautui tytöstä ja kääntyi katsomaan mitä Jane oikein tuijotti. Pimeässä näkyi pojan ääriviivat. Niistä ääriviivoista ei kuitenkaan voinut olla erehtymättä, sillä Draco oli nähnyt ne liian monta kertaa elämässään.
Harry tuijotti heitä suu auki ja täysin jähmettyneenä. Jane, jonka mahassa tuntui todella ikävä muljahdus, ei tiennyt mitä sanoa.
”Sinä ja… Malfoy?” olivat Harryn ensimmäiset sanat jotka tulivat ulos.
”Harry, minä voin selittää…”
”Sinä tarvitsit minun näkymättömyysviittaani… En tahdo edes tietää mihin sitä tarvitsit.”
Jane tunsi, kuinka tukala hänen oli olla siinä ja kääntyi katsomaan Dracoa, mutta pojasta ei tainnut olla tässä asiassa ollenkaan apua. Poika näytti siltä, että olisi saanut kaikki maailman kullat juuri haltuunsa.
”Ei tämä ole siltä miltä näyttää”, karkasi Janen suusta.
”Hei!” Draco kivahti. ”Eikö tämä ole juuri siltä miltä näyttää?”
Jane katsoi Dracoa ja puri huultansa. Mielessään Jane rukoili ettei Draco pahentaisi tilannetta. Pojalla taisi kuitenkin olla eri ajatukset kuin Janella.
”Mikä sinua Potter oikein vaivaa? Kuljeksit yksin käytävillä tähän aikaan. Et kai vain vainoa naistani?”
Jane katsoi tyrmistyneenä Dracoa ja potkaisi tätä sääreen. Draco sähähti Janelle ja hieroi kipeää jalkaansa.
”Harry, ihan totta, me…” Jane ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan, koska Harry oli jo kääntynyt pois ja kadonnut pimeyteen.

A/N2 sananen vielä tuosta Dracosta ja tarvehuoneesta. En ottanut huomioon, kun en muistanut että Dracon ei tulisi vielä ilmeisesti tietää mitään koko huoneen olemassaolosta (tästä huomiosta kiitos betalleni). Olen siis omin luvin nyt kirjoittanut niin että Draco tietää huoneesta.

[Black Dahlia]

Joo elikkä tällaisia uutisia että aion pitää taukoa. Tässä on nyt kaiken näköistä (mm. uusin potter) niin kirjoittaminen jää vähäksi aikaa. Mutta vain vähäksi aikaa. Tämä ei todellakaan jää tähän. Ysi luku on hiomista vaille valmis joten jatkoa kyllä tulee... aikanaan.

[Black Dahlia]

Elikkäs minä täällä pitkän tauon jälkeen kirjoittelen. Pahoitteluni, että on kestänyt niin kauan  Mutta nyt olisi tarkoitus jatkaa ja inspis olisi kova. Matskuakin on jo valmiina. Nyt ainut ongelma on että bettani ei kerkeä kiireiltään enää helppaa, joten olisi uusi haussa!! Elikkäs jos joku kiinnostuisi auttelee minua tämän tarinan loppuun viennissä niin kiitos ja aamen. Yhteyttä vaiks yksärillä...

(olen laittanut beetta haun myös tuonne sulkakynään.. )

[KillerQueen]

Jee! Jatkahan pian, sillä tämä jäi todella ikävään kohtaan. Olen suuri Draco-fani ja on kyllä vaikeaa nähdä hänet jonkun tytön seurassa, MUTTA onneksi tyttö on noin mukava niin  kyllä kai minä kestän sen
Teksti on minusta kaikin puolin sujuvaa ja teksti ei polje paikallaan vaan menee koko ajan eteenpäin. Se on hyvä asia! Ja virheitä en ole nähnyt, enkä ole kovin hyvä niistä muistuttamaan...
Joten, bring it on! Yhdeksäs luku siis!

[Black Dahlia]

A/N Eli nyt se on tapahtunut! Yli puolentoista vuoden jälkeen tulee uusi osa  Toivottavasti joku viel muistaa...

Luku yhdeksän

Harry käveli pimeillä käytävillä eikä edes ajatellut mihin meni. Näky, jonka hän oli äsken kohdannut, oli kuin suoraan pahimmasta painajaisesta. Hän oli lähtenyt etsimään Janea, joka oli lainatessaan viittaa luvannut palata takaisin puolen tunnin sisällä. Tuntien kuluessa hän oli huolestunut tytöstä ja päättänyt lähteä etsimään tätä. Jane ei kuitenkaan ollutkaan missään välittömässä vaarassa tai no… Malfoyn seurassa oleminen ei voinut ainakaan olla turvallisinta touhua. Jane ei kuitenkaan vaikuttanut olevansa tilanteessa mitenkään tahtomattaan. Päinvastoin.

Harry jatkoi kävelemistä eikä aikonut vielä palata vähään aikaan takaisin rohkelikkotorniin. Jane tuntui haluavan selittää tapahtunutta ja Harrya ei voinut vähempää kiinnostaa miten tämä oli kapsahtanut Malfoyn kaulaan. Koko ajatus Janesta ja Malfoysta oli etova. Miten tähän oli edes päädytty? Jane oli selvä rohkelikko ja Malfoy taas oli luihuisten esikuva. Jo se että rohkelikko tapailisi luihuista oli hölmö ajatus, mutta vielä hullunkurisempaa olisi se että tuleva kuningatar tapailisi Draco Malfoyta, kuolonsyöjän poikaa. Asiassa ei kerta kaikkiaan ollut mitään järkeä. Kuinka Jane edes pystyi olemaan niin tyhmä?

Jane istui Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa ja tuijotti tiukasti muotokuva-aukkoa. Kun hän oli hetki sitten saapunut torniin, ei oleskeluhuoneessa ollut kuin muutama uninen neljäsluokkalainen. Jane oli jopa hiipinyt poikien makuuhuoneeseen ja ovella kysynyt Nevilleltä oliko Harry siellä. Harrya ei kuitenkaan ollut näkynyt. Jane huokaisi raskaasti ja pinnisteli pysyäkseen hereillä. Hän ei nimittäin todellakaan halunnut nyt nukahtaa. Hän mietti kuumeisesti, mitä sanoisi kun näkisi Harryn. Miten selittää asia Harrylle, kun asiassa ei ollut oikein selitettävää. Hänellä ja Dracolla oli jotain meneillään. Ehkä jotain pysyvämpääkin. Sitä olisi melko vaikea selittää. Jane ei tiennyt miksi edes halusi niin kovasti selittää asiaa Harrylle. Olisi kuitenkin mukavaa, jos hänen ystävänsä pystyisivät olemaan onnellisia hänen puolestaan. Jane tuijotti välillä muotokuva-aukkoa ja välillä kelloa. Muotokuva-aukko ei kuitenkaan liikkunut mihinkään, mutta kello meni tasaiseen tahtiin eteenpäin.

Draco istui omassa oleskeluhuoneessa yksin, takkatulen ääressä. Hänen päässään ajatukset juoksivat nopeaan tahtiin ja hän yritti löytää niille järkevät ratkaisut. Asiat olivat sujuneet todella hyvin. Janen itsepäisyys oli karistettu pois ja hän uskoi että tyttö luotti häneen jo jonkin verran. Siltä kannalta katsottuna asiat todella olivat mainiosti. Dracon päähän oli kuitenkin jäänyt soimaan lause “Isäni oli kyllä rohkelikko mutta äitini oli luihuinen” Janessa siis virtasi ainakin jonkin verran luihuisen verta. Ei ilmeisestikään kuitenkaan niin paljon, että se olisi voittanut Janen rohkelikkopuolen.

Draco ei voinut olla miettimättä mahdollisuutta , että jossain tilanteessa hän saisi Janen houkuteltua Pimeyden lordin puolelle. Jos se onnistuisi, saisi Draco varmasti itse Pimeyden lordilta palkinnon ja hän pääsisi kuolonsyöjäksi. Pimeyden lordilla olisi nimittäin aivan varmasti käyttöä heidän puolellaan olevasta kuningattaresta. Jane ei tietenkään pitäisi itse valtaa vaan se olisi vain näennäisesti tällä. Näyttäisi siltä, että maailmaa hallitsisi kuningatar Jane Lions, vaikka oikeasti ohjaimia pitäisi käsissään itse Pimeyden lordi.

Tällä tavalla Jane selviäisi hengissäkin. Dracon oli pakko myöntää että ajatus siitä että Janea käytettäisiin tuolla tavalla ei ollut mukavimmasta päästä. Jos tytöstä olisi enemmän hyötyä hengissä kuin kuolleena Pimeyden lordille, ei Jane olisi suorassa hengen vaarassa. Se miten Draso onnistuisi käännyttämään Janen heidän puolelleen oli aivan eri asia, jos hän saisi jotenkin tytön ymmärtämään oman parhaansa… Asia tulisi olemaan joka tapauksessa todella vaikea. Asian kanssa ei saanut myöskään hätiköidä liikaa. Ja jos Janen käännyttäminen ei onnistuisi… no se oli vaan huonompi juttu tytölle. Draco ei voinut olla myhäilemättä omille suunnitelmilleen. Hänen tilanteensa ei ole koskaan ollut varmaan näin hyvä. Jos Pimeyden lordi voittaisi lopullisen taistelun ja ottaisi koko taikamaailman jälleen valtaansa olisi Dracolla hyvät oltavat.  Hän olisi tuolloin juutu oikealla puolella. Jos taas sattuisi käymään niin (jota hän suuresti epäili) että Pyhä Potta jotenkin onnistuisi kukistamaan Pimeyden lordin niin hän saisi paistatella päiviä kuninkaana Janen seurassa.

Eräs asia Dracoa kuitenkin huoletti. Hän toivoi ettei ollut mennyt liian pitkälle ivatessaan Potteria Janen nähden aiemmin illalla. Hän tiesin että Jane piti Potteria jonkinlaisena ystävänään, mutta hän ei vain voinut olla nälvimättä Potteria siinä tilanteessa. Tilanne oli aivan liian herkullinen. Dracon oli pitänyt jättää melkein kaikki rohkelikot rauhaan tänä syksynä juuri Janen takia ettei tämä olisi säikähtänyt häntä ja hänen hieman… karskeaa huumoria pikku rohkelikkoja kohtaan. Hänen pitäisi kuitenkin tehdä huomenna jotain joka saisi Janen unohtamaan Potterin kiusaamisen. Draco ei nimittäin luopuisi tytöstä nyt mistään hinnasta.

Jane oli nukahtanut nojatuoliinsa, mutta kuuli silti alitajuntaansa että joku liikkui huoneessa. Pian hän tiedosti asian paremmin ja keräsi nopeasti säpsähtäen. Jane huomasi Harryn, joka yritti hiipiä hiljaa kohti rappusia.
“Harry!”
Harry jähmettyi paikalleen ja kääntyi hitaasti katsomaan Janea.
“Tulisitko istumaan tänne?” Jane kysyi varovasti kokeillen ja katsoi Harryn väsyneitä silmiä. Kello oli jo oli kaksi. Hitaasti Harry käveli Janen ohi ja istuutui tätä vastapäätä olevalle tuolille.
“Noh?” Harry kysyi selvästi töykeällä äänen sävyllä. Janen viimeisetkin unenrippeet olivat ainakin nyt kadonneet.
“Ajattelin vain että jos olisit halunnut jutella. Vaikutit hieman järkyttyneeltä aiemmin illalla”
Harryn silmissä välähti jokin, mutta Jane ei saanut selvää mikä se tarkalleen oli.
“Mistä pitäisi tarkalleen ottaen jutella?” Harryn äänessä oli katkeruutta että inhoa. Jane pureskeli alahuultansa ja tiesi että näytti hermostuneelta. Sitähän hän olikin.
“Puhutaan vaikka siitä miksi sinua tuntui häiritsevän minun ja Dracon juttu” Jane päätti jatkaa suoraa asia linjaansa, minkä oli aloittanut Dracon kanssa aiemmin illalla.
Harry tuhahti halveksuvasti ja puhui hampaittensa välistä “Minua vain ihmetytti kuinka joku voi olla niin tyhmä, että menee sen idiootti kerskailijan ansaan” Sanat oli tarkoitettu suoraan Janelle loukkauksena.
Janen silmissä ei ollut vihaa tai hämmästystä. Katse muistutti pikemminkin sääliä.
“Miksi sinä välität edes koko jutusta?”
Kysymys sai Harryn hämmästymään. Ei hän voinut nyt kertoa syytä. Ei nyt kun tyttö oli mennyt sekaisin ja oli Malfoyn ihailija.
“Koska… Koska Malfoy on täysi idiootti etkä sinä ansaitse mokomaa kerskailijaa! Hän on epäluotettava, itsekäs, ilkeä, kuolonsyöjän poika ja todellinen mäntti!”
Jane katsoi vastapäätä istuvaa poikaa, jonka kasvoilla oli illan aikana vaihdellut viha, inho, sääli, hämmästys ja ehkä jopa kaipuu. Jane nousi tuolistaan, käveli Harryn luokse ja painoi pienen pusun tämän otsalle.
“Hyvää yötä” Jane sanoi samalla kun käveli kohti tyttöjen makuuhuonetta.
“Jane” Harry sanoi hiljaa, melkein kuiskasi. Hän istui edelleen tuolissaan ja katsoi lattiaa.
“Niin?”
“Hän vielä satuttaa sinua” nyt Harryn ääni ei ollut juuri kuiskausta kovempi.
Jane katsoi poikaa, mutta ei pystynyt tulkitsemaan tämän kasvoilta mitään sillä Harry piti katseen tiukasti maassa.
“Sitten minä luotan että voin hakea tukea sinulta” tämän sanottuaan Jane katosi rappusiin Harryn jäädessä oleskeluhuoneeseen. Yksin.

Aamiaisella Jane oli yrittänyt ottaa Harryyn katsekontaktia, mutta poika oli päättänyt käyttäytyä kuin Jane ei olisi olemassakaan. Aikansa yritettyään Jane luovutti Harryn suhteen ja keskittyi nyt paahtoleipäänsä.  Janen silmät olivat itse asiassa nauliintuneet luihuinten pöytään josta puuttui pöydän kruunamaton blondikuningas. Jane ojentautui ottamaan marmeladia paahtoleivällensä, kun kuuli Ronin sanat oikealta puoleltaan: “Miksi tuo tulee tännepäin?”
Jane nosti päänsä ja huomasi että Draco oli saapunut Suureen Saliin ja oli ohittanut luihuinten pöydän ja oli hyvää vauhtia tulossa kohti rohkelikkojen pöytää. Jane pyrki katseellaan tiukasti kieltämään Dracoa lähestymästä, mutta pojalla oli pahaa enteilevä virne naamalla. Dracon saavuttua rohkelikkojen pöytään hän istuutui suoraan Janen vasemmalle puolelle, jossa ei istunut kukaan. Koko pöytä tai itse asiassa koko sali oli hiljentynyt ja jäänyt seuraamaan outoa kohtaamista.  Ron oli ensimmäinen joka sai sanat suustansa “Ryhmykö sinua on iskenyt päähän, kun unohdit missä pöytäsi on?”
Draco vilkaisi nopeasti Ronia kulmiensa alta, mutta kiinnitti sitten kaiken huomionsa Janeen.  Draco kiersi oikean kätensä Janen ympärille. Tämä liike sai koko salin puhkeamaan puheensorinaan.
“Mitä tehtäisiin tänään kulta?” Draco kysyi Janelta joka oli nyt tukehtua paahtoleipäänsä. Draco löi Jane selkään muutaman kerran ja otti hänen lautaseltaan leivän. Ronin suu oli jäänyt auki ja Hermione katsoi silmät pyöreänä Janea ja Dracoa. Ainut henkilö koko salissa, ketä ei tuntunut millään tavalla kiinnostavat tapahtumat rohkelikkojen pöydässä, oli Harry Potter. Harry tuijotti puuroansa ja keskittyi syömiseen.
“Noh?” Draco kysyi suu täynnä leipää. Jane, joka oli saanut viimein toimintakykynsä takaisin, nappasi Dracoa hihasta kiinni ja raahasi pojan kovin ottein pois Suuresta Salista.
“Mitä hittoa tuo oli?” Ron kysyi katsoen vuorotellen Hermionea ja Harrya. Harry ei vastannut mitään vaan vannoi mielessään jokaisella lusikallisella puuroa ettei aikoisi vaivata päätänsä enää ikinä Jane Lionsilla.

“Sinulla sitten taitaa viirata päästä ihan kunnolla! Mikä ihme sinuun meni? Olet täysi idiootti!” Jane oli aloittanut huutonsa heti kun oli löytänyt tyhjän luokkahuoneen ja työntänyt Dracon sinne. Draco nojasi laiskanoloisesti seinään ja katsoi Janen räyhäämistä tyynenä.
“Älä nyt viitsi, ajattelin vain piristää hieman tylsää aamua. Voitko sanoa ettei sinulla ollut minua ikivä?” Draco oli kävellyt Janen lähelle, mutta tyttö otti askeleen poispäin ja tuijotti  poikaa tiukasti sinisillä silmillään. Mustat hiukset olivat valahtaneet hieman kasvoille ja hän näytti edelleen tuohtuneelta.
“Tuo mitä teit äsken oli täysin tarpeetonta. Olisin itse halunnut kertoa ystävilleni sitten kun aika olisi ollut siihen oikea”, Jane kuulosti jo hieman rauhoittuneemmalta ja selitti asiaa kuin pikku lapselle. Draco mutristi suutansa ja näytti suuttuneelta.
“Ja miksi aika ei sitten nyt ollut oikea?”
“No se ei nyt vaan ollut. Minulla on kädet täynnä jo Harryn kanssa enkä olisi kaivannut siihen nyt mitään muta”
“Vai on sinulla kädet täynnä Potterin kanssa?” No mene sitten sinne Potterin luo!” Dracon tapoihin kuului että hyökkäys oli paras puolustus. Jane katsoi typertyneenä Dracon ja mietti miten tässä kävi nyt näin, että Draco oli vihainen osapuoli ja hän puolustava. Jane tiesi että Harrysta puhuminen ei ollut viisaimpia tekoja Dracon seurassa. Pojilla tuntui olevan ikuinen kilpailu keskenään. Jane huokaisi syvään henkeä ja otti Dracoa käsistä kiinni ja katsoi suoraan pojan vihaisiin silmiin.
“Jos haluaisin olla Harryn kanssa, niin luuletko että olisin nyt täällä sinun kanssa?”
Draco nosti vasenta kulmaansa ja näytti harkitsevansa suhtautumista Janen sanoihin. Jane nojautui lähemmäksi poikaa ja antoi hellän suudelman tämän huulille. Tämän jälkeen Dracon kasvoille oli ilmestyi normaali itseriittoinen virne. Draco kuitenkin irrottautui Janen käsistä ja käveli luokkahuoneen ovelle. Ovella hän kääntyi ja katsoi Janea.
“Muru tuletko?” Draco kysyi omahyväisellä äänellä ja ojensi kättään Janea kohti. Jane, joka oli pelästynyt että oli suututtanut pojan kokonaan, huokaisi helpotuksesta ja tarttui tätä kädestä. Ei kai tästä enää ole paluuta takaisin Jane huomasi ajattelevansa, kun käveli Dracon kanssa koulukäytävillä käsi kädessä. Janen nojatessa Dracon olkapäähän tyttö ei voinut huomata pojan kasvoja. Dracon naamalla oli voitonriemuinen ilme.

Janen sydän tuntui hakkaavan  niin lujaa, että hän pelkäsi saavansa sydänkohtauksen. Hän käveli kohti taikahistorian tuntia hermostuneesti, sillä joutuisi nyt kohtaan aamiaisen jälkeen ensimmäistä kertaa muiden reaktion. Hän oli kyllä jo huomannut sivusilmällä Ronin tyrmistyneet kasvot, Hermionen kysyvä ilmeen ja Ginnyn tuijotuksen ja monien muiden  typerät ilmeet. Hän oli kävellyt muutaman minuutin Dracon kanssa käyttävällä, mutta poika oli joutunut  hakemaan joitakin tavaroita oleskeluhuoneesta, joten Jane päätti marssi yksin päivän ensimmäiselle tunnille. Kaikkien eniten häntä hermostutti Ronin ja Hermionen vastaanotto. Heidän sekä Harryn kanssa hän oli ollut eniten tekemisissä. Ystävien hankkiminen ei ollut kovin helppoa eikä hän halunnut riitautua missään nimessä heidän kanssaan. Mutta jos vastaanotto olisi samanlainen kuin Harryn kohdalla, niin asiat menisivät tosiaan vaikeammiksi.

Jane kurkkasi käytävälle ja huomasi olevansa myöhässä, sillä käytävällä ei ollut ketään. Hän asteli hitaasti ja varovaisesti oven etten, veti syvään henkeä ja koputti tummanruskeaa ovea. Melkeinpä heti kuului kyllästynyt ääni: “Sisään”
Jane katsoi varovaisesti luokkaan ja kohtasi kaikkien katseet. Janesta tuntui että kaikki tuijottivat häntä epäilevästi ja jopa halveksuvasti. Jane käveli varovaisesti Hermionen viereen joka olit nyt keskittynyt tiukasti tekemään muistiinpanoja.
“Hermione?”, Jane kuiskasi hiljaa vieressä istuvalle tytölle joka ei nostanut katsettaan papereista.
“Niin?”
“Ööh… Mitä kuuluu?” Jane ei todellakaan tiennyt mitä sanoa tai kysyä. Hermionen silmät synkkenivät hieman ja hän kääntyi katsomaan Janea.
“Ai mitä minulle kuuluu? No katsotaanpa… Aamu alkoi oikein hyvin, kunnes eräs luihuöisen ääliö tuli meidän pöytään ja antoi ymmärtää että eräällä minun ystävälläni olisi jonkinlaista peliä hänen kanssaan. Se vaan pisti minut miettimään että minkäköhänlainen ystävä on jättänyt aika ison jutun kertomatta.” Hermione oli puhunut asian yhteen putkeen ja veti nyt vasta henkeä. Jane yritti katsoa mahdollisen anteeksi pyytävästi.
“Minun piti kertoa, mutta sitten kaikki vaan meni jotenkin. Minun ei ollut tarkoitus paljastaa asiaa noin typerästi, mutta Draco…” Jane ei kuitenkaan ehtinyt lauseensa  loppuun kun Hermionen keskeytti hänet..
“Sinun ei siis ollut edes tänään aikomus kertoa asiasta? Milloin sitten? Ensi viikolla? Kuukauden päästä? Vuoden päästä? Kaiken lisäksi Draco Malfoy on kohdellut minua, Ronia ja Harrya kuin roskakasaa! Hermionen ääni ei ollut enää kiukkuista kuiskailua vaan lähenteli jo suoraa huutoa. Hermione hiljeni vasta kun Binns tuijotti tuimasti Hermionea ja Janea.
“Anteeksi”, kuiskasi Jane, mutta Hermione tuhahti vain vastaukseksi.

Tunnin loputtua Hermione pakkasi laukkunsa nopeasti sekä poistui Ronin ja Harryn kanssa. Jane jäi vähäksi aikaa tuijottamaan eteensä kunnes sai itsensä liikkeelle ja pakkasi kirjat laukkuunsa. Jane käveli kohti seuraavaa tuntia, joka oli muodonmuutoksia. Hän saapui Suureen Saliin, jossa oli outo joukko ihmisiä. Dumbledore, Kalkaros, Lucius Malfoy, tärkeimpiä ministeriön henkilöitä ja iso joukko auroreita. Huomattuaan nämä ihmiset, jotka olivat huomattuaan Janen jääneet tuijottamaan häntä, Jane tiesi että jotain oli tapahtunut. Jotain merkittävää ja todennäköisesti ei mitään hyvää.

A/N2 Ja suur kiitos uudelle betalleni Sannskulle

[Mimmi _91]

Taisin lukea tätä muinoin vanhassa finissä. Nyt kun kerran rekisteröidyin tänne pitkän tauon jälkeen niin saatoin ilokseni huomata että tätä on jatkettu  Hyvä hyvä!

[Narcy]

waaaah! ihana<3 tykkään tästä sun ficistä hirmuisesti ja odotan innolla jatkoa. löysin muutamia kirjoitus virheitä viimeisestä luvusta ja ne häiritsi mun lukemista jotenki normaalia enemmän, mutta en niitä nyt tähän viitsi kaikkia poimia. jossain kohdassa taisi lukea "juutu", kun olisi luultavasti pitänyt lukea "juuri". sitten yhdessä lauseessa luki vain "jane", kun piti lukea muistaakseni "janea". tämmöisiä pieniä vain. tuskin ne kovin monia häiritsee, mutta mulla pisti silmään ilkeästi. muuten teksti on sujuvaa ja hyvin kuvailet tilanteet ja paikat. möö en jaksa miettiä rakentavaa enempää, kun en hehkuttamiseltani edes kykene. ^^ kokonaisuudessaan loistava fic, joten pistähän pian sitä jatkoaaaaa! <33

-N kiittää ja kumartaa

[Black Dahlia]

A/N Kiitokset Narcylle ja Mimmille että jaksatte lukea tätä Anteeksi se, että tässä on kestänyt niin pitkää. Aluksi oli itselläni inspiraatio ongelmia ja sitten betalla teknisiä ongelmia mutta luku 11 on betausta vaille valmis 

LUKU 10

Oli mennyt jo monta viikkoa, eikä Janesta ollut kuulunut mitään. Tyttö oli vain hävinnyt. Koko koulu ihmetteli outoa katoamista. Olisiko tapahtunut jotain? Vakavaakin? Päivä, jolloin Jane oli hävinnyt oli ollut sama jolloin tunnettu luihuinen oli tehnyt mieleenpainuvan vierailun rohkelikkojen aamiaispöytään. Oliko Jane päättänyt vaihtaa koulua? Nyt kun Janea ei näkynyt niin oppilaat tuntuivat seuraavan Draco Malfoyta tarkemmin, jos vaikka häneltä olisi lipsahtanut missä prinsessa oli.
Pitäisihän hänen tietää missä tyttöystävänsä oli, mikäli Janella ja Dracolla tosiaan oli jotain tekeillä. Tosiasia oli, ettei Dracolla oli mitään havaintoa missä tyttö oli. Asia vaivasi häntä suureettomasti. Jane oli kuitenkin ollut aivan iloinen heidän viimeisellä tapaamisellaan tyhjässä luokkahuoneessa. Silloin Draco oli ollut varma että suunnitelma menisi varmasti läpi. Nyt hänen niskaansa hengitti isä. Mutta mitä hän pystyisi tekemään? Jos noin tärkeä henkilö halusi kadota tai hänet haluttiin katoavan niin mitä hän voisi tehdä Tylypahkasta käsin? Hän oli kysynyt isältään oliko tämä varma ettei Pimeyden lordi ollut päättänyt laittaa täytäntöön suunnitelmaa Janen kuolemasta. Vanhempi Malfoy oli tästä sataprosenttisen varma. Hänen täytyi vain tyytyä odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi, joka tuntui nyt äärimmäisen vaikealta.

Myös Hermione, Ron ja Harry olivat miettineet Janen poissaoloa. Hermione oli ollut erityisen alakuloinen, sillä häntä vaivasi suunnattomasti se miten hänen ja Janen viimeinen keskustelu oli päättynyt. Hermione oli keskustellut paljon Ronin kanssa siitä, että oliko tämä ollut liian ankara Janea kohtaan. Ron oli myöntänyt että hänkin oli ollut äärimmäisen tyrmistyt kuullessaan Malfoyn ja Janen jutusta. Nyt kuitenkin hän halusi myös tytön takaisin Tylypahkaan. Harry oli ollut melko hiljainen Janen suhteen. Hän kuitenkin oli ollut käynyt mielessään monia eri tapoja, miten saisi selville Janen olinpaikan. Hän oli tutkinut joka ilta Kelmienkarttaa, siltä varalta että tyttö ilmestyisi jonnekin päin Tylypahkaa. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Harry alkoi olla siitä varma, että jotain hämärää tähän liittyisi. Hänen sisuskalujaan kalvoi epäilys siitä, että Jane oli vaarassa. Voldemortilla saattoi hyvin olla näppinsä pelissä. Se jos mikä sai Harryn niskavillat pystyyn. Harry myös mietti voisiko Malfoylla olla jotain tekemistä Janen katoamisen kanssa. Harry aikoi saada selville, mitä Janelle on tapahtunut. Vaikka Jane oli ollut niin typerä että oli sekaantunut Draco Malfoyhin, ei kukaan kuitenkaan ansaitse tulla vaikkapa kidutettavaksi. Jos Jane siis oli joutunut kuolonsyöjien loukkuun.

Harry, Ron ja Hermione istuivat Suuressa salissa aamupalalla. Hermione selasi jälleen jännittyneenä Päivän Profeetta siltä varalta, että Janesta olisi kuulunut jotain. Jälleen kerran hän laski lehden pettyneenä, mutta samalla huojentuneena siitä, ettei ainakaan mitään pahaa ollut sattunut.
“Missä ihmeessä se tyttö on?” Hermionen ääni kuulosti melko surkealta.
“Minua ottaa niin päähän se, että ei voi tehdä mitään. Me olemme jumissa aika pahasti täällä!”
Ron katsoi Hermionea, joka oli muuttunut päivä päivältä alakuloisemmaksi. Tähän mysteeriin kun edes kirjat eivät auttaisi.
“Viikon päästä alkaa joululoma ja pääsemme edes täältä pois. Voimme kysellä isältä ja Bililtä ovatko he kuulleet mitään.”, Ron yritti lohduttaa Hermionea. Harry käänsi katseensa Roniin ja Hermioneen. Hän ei ollut muistanut koko joulua ja sitä tosi asiaa että he tosiaan pääsisivät Tylypahkasta hetkeksi pois.
“Meidän täytyy myös yrittää päästä Anturajalka luokse. Hänen kotonaan kun käyvät… tiedätte kyllä ketkä.” Harryn tämän sanottua myös Hermionen ilme kirjastui.
“Totta!”
Harry mietti Kalmanhanaukio kahtatoista. Hänellä oli ikävä Siriusta, mutta siellä kävivät myös useat Kiltan jäsenet. Jos kävisi onni he voisivat törmätä Dumbledoreen. Harry ei ollut päässyt rehtorin puheille moneen viikkoon, joka oli perin outoa. Harry käänsi katseensa opettajien pöytään. Dumbledore puuttui kuin myös Kalkaros. Kalkaros oli ollut jo muutamia viikkoja poissa. Dumbledore taas silloin tällöin. Nyt kun Harry alkoi miettimään tarkemmin asiaa niin Kalkarosta ei ollut näkynyt Janen katoamisen jälkeen. Harrysta alkoi tuntua että Kalkaroksella oli jotain tekemistä Janen katoamisen kanssa ja Dumbledore tietäisi varmasti jotain. Harryn eteen lennähti Hedwig mukanaan kirje. Harry avasi kirjeen.

Hei Harry!
Ikäväkseni en voi kertoa neiti Lionsista mitään. Täällä ei ole hirveästi näkynyt kiltalaisia. Joulu on kuitenkin kohta täällä ja toivoisin että voisitte tulla käymään täälläkin. Voisin kertoa teille muutaman asian mitä tiedän Jane Lionsin suvusta.

Terveisin Anturajalka.

Päivät kuluivat Tylypahkassa entiseen malliin ja joulu oli tullut. Oppilaat olivat jo lähteneet junalla kohti kotia. Harry, Ron ja Hermione olivat kaikki kolme matkalla Kotikoloon. He olivat miettineet Siriuksen lähettämää kirjettä ja olivat päättäneet yrittää päästä tämän puheille mahdollisimman pian. Harry, Ron ja Hermione istuivat Nevillen ja Lunan kanssa samassa vaunussa. Neville, kaikkien muiden tavoin, oli ollut hyvin huolissaan Janesta ja usein kyseli Harryltä tiesikö tämä missä tyttö voisi olla. Harry kuitenkin joutui aina toteamaan, ettei tiennyt yhtään sen enempää kuin Nevillekään.

Vaunun ovi aukeni yllättäen ja sieltä astui pitkä vaalea poika, jonka naama oli sen näköinen kuin tämä olisi juuri syönyt sitruunan. Draco Malfoylla oli yleensä omahyväinen virne naamallaan, mutta nyt sitä ei näkynyt. Malfoy katseli vaunun ihmisiä hetken ja nyrpisti nenäänsä. Harry katsoi ihmetellen Malfoyn outoa käyttäytymistä ja huomasi, ettei Malfoylla ollut tavanomaista jengiään ympärillään. Ennen kuin Harry käski Malfoyn häipyä, oli tämä avannut suunsa:
“Tiedän, että teiltä avuttomilta pöllöiltä on turha kysyä, mutta koska te olette äärimmäisen kovia aina tunkemaan nenänne kaikkialle niin kysynkin satutteko tietämään mitään Jane Lionsista?” Draco näytti siltä, että oli juuri joutunut nielemään isoin osan ylpeydestään tullessaan kyselemään mitään rohkelikoilta. Harry olikin tästä varsin äimistynyt. Hän ei voinut uskoa, että Draco Malfoy piittaisi Janesta niin paljon, että vaivaantuisi kysymään heiltä mitään. Harry yritti lukea Malfoyn kasvoilta mitä tämä oikein ajoi takaa. Hermionen ilme oli melko tiukan näköinen.
“Luuletko tosiaan, että me sinulle mitään kertoisimme?” Hermione katsoi suoraan Malfoyta päin. Ron puuttui myös keskusteluun:
“Eikö sinulla pitänyt olla meistä kaikista parhaimmat välit Janeen?” Ronin äänessä oli selvää piikittelyn makua. Draco katsoi halveksuvasti Ronia ja Hermionea.
“Olisihan se pitänyt arvata, ettei kuraverisestä ja tämän kavereista olisi mitään hyötyä.” Harry ei voinut olla enää hiljaa.
“Häivy! Me emme kaipaa sinulta mitään ja sinun on turha tulla tänne mitään urkkimaan! Jane todennäköisesti vain tajusi millaiseen ääliöön on sekaantunut ja halusi sinusta mahdollisimman kauas!” Draco nousi laiskanoloisesti ylös ja poistui vaunusta tyytymättömän näköisenä.
“Sepä oli mielenkiintoinen tapaaminen”, totesi Luna.

Oli joulupäivän aamu ja Ron, Hermione ja Harry istuivat Kortikolossa aamupalalla. Lahjat olivat aukaistu ja tunnelma oli nyt rauhoittunut. Ronin äiti oli melko apean oloinen ,sillä Arthur oli joutunut olemaan Billin tavoin töissä koko joulun yli. Näinpä Harry ei ollut nähnyt Arthuria eikä voinut kysyä tältä tiesikö ministeriö Janesta mitään.

Myöhemmin Ronin huoneessa Hermione kysyi pojilta:
“ Eikö ole hieman outoa, että sekä Arthur, joka on töissä ministeriössä että Bill, joka on töissä taas pankissa niin, ovat kummatkin poissa joulun?”
 Ron katsoi kulmat kohotettuna Hermionea.
“He kummatkin kuuluvat Kiltaan!” Harry tajusi.
“Niin juuri. He ovat olleet hyvin paljon poissa viime aikoina. Aivan kuten Dumbledorekin.
“Toivottavasti Sirius osaisi kertoa meille huomenna jotain.”

Samaan aikaan Jane istui isossa nojatuolissa ja luki kirjaa. Hänen äitinsä teki jälkiruokaa keittiössä samalla, kun hänen isänsä yritti pysyä hereillä sohvalla. Jane oli niin onnellinen, että oli päässyt edes yhdeksi päiväksi kotiin rauhoittumaan. Hänellä oli tosin kolme auroria mukana, jotka hieman latistivat tunnelmaa. Hänen hyvää oloa ei kuitenkaan nyt voinut mikään häiritä. Ovikello soi yllättäen. Yksi vieras puuttuikin vielä, Jane ajatteli. Hän meni ovelle ja avasi sen. Hänen edessään seisoi pitkä ja hoikka mies, jonka mustat hiukset tulivat hupun alta hieman näkyviin. Mies oli melko väsyneen ja nuutuneen näköinen. Mies piteli lahjaa kädessään ja ojensi sen Janelle.
“Hyvää joulua”, sanoi Kalkaros.

A/N2 ja niin... kommenteja olisi kiva saada, että motivaatio säilyisi

[Narcy]

OIOI! nyt vasta huomasin jatkon tulleen. hienoa hienoa tekstiä. tykkääääään jatka samaan malliin. ei musta oo mihinkää rakentavaan kommentointiin. en voi sanoa kuin että tykkään ja tykkään ja tykkään. jotenka siiiiis:

jatkoaaaaaaaaaaaaa<3
-N kiittää ja kumartaaa

[Draconis Lupin]

Hyvä tarina, mut virheitä löytyi.. no jonkin verran esimerkiks tässä nuo punasella merkatut:

“Viikon päästä alkaa joululoma ja pääsemme edes täältä pois. Voimme kysellä isältä ja Bililtä ovatko he kuulleet mitään.”, Ron yritti lohduttaa Hermionea. Harry käänsi katseensa Roniin ja Hermioneen. Hän ei ollut muistanut koko joulua ja sitä tosi asiaa että he tosiaan pääsisivät Tylypahkasta hetkeksi pois.
“Meidän täytyy myös yrittää päästä 1.Anturajalka luokse. Hänen kotonaan kun käyvät… tiedätte kyllä ketkä.” Harryn tämän sanottua myös Hermionen ilme 2.kirjastui.
“Totta!”
Harry mietti Kalmanhanaukio kahtatoista. Hänellä oli ikävä Siriusta, mutta siellä kävivät myös useat 3.Kiltan jäsenet. Jos kävisi onni he voisivat törmätä Dumbledoreen. Harry ei ollut päässyt rehtorin puheille moneen viikkoon, joka oli perin outoa. Harry käänsi katseensa opettajien pöytään. Dumbledore puuttui kuin myös Kalkaros. Kalkaros oli ollut jo muutamia viikkoja poissa. Dumbledore taas silloin tällöin. Nyt kun Harry alkoi miettimään tarkemmin asiaa niin Kalkarosta ei ollut näkynyt Janen katoamisen jälkeen. Harrysta alkoi tuntua että Kalkaroksella oli jotain tekemistä Janen katoamisen kanssa ja Dumbledore tietäisi varmasti jotain. Harryn eteen lennähti Hedwig mukanaan kirje. Harry avasi kirjeen.

siis nuo punasella merkatut on väärin taivutettu: 1. pitäis olla Anturajalan  2.kirkastui?   3.Killan ja toi viimonen on vaa jotenkii outo..?
Tuleeko jatkoa? Milloin?

Dúna

[Black Dahlia]

A/N kiitos lukioille, jotka jaksaa oottaa näitä lukuja... Näissä kestää, mutta olen itse ollut todella paljon töissä ja tää kesä meni aivan älyttömän nopeesti. Uusia osia tulee.. Pikku hiljaa...

OSA 11

Harry, Ron, Hermione, Ginny, George, Fred ja Molly olivat tulleet juuri sisään Kalmanhaanaukio kolmeentoista. He olivat hyvin hiljaa, etteivät herättäisi Siriuksen äitiä, joka ilmeisesti tällä hetkellä nukkui taulussaan. Joukko hiipi hiljaa kohti keittiötä, josta kuului ääniä. Kun he raottivat ovea, Sirius huomasi heidät ja meni halaamaan hymyillen. Hän oli selvästi iloinen nähdessään ihmisiä, etenkin Harrya. Joutuihan Sirius piileskelemään omassa talossaan.

Molly alkoi entiseen tapaansa heti puurtaa keittiössä. Pian keittiö hohti puhtautta ja illallinen oli tulossa. Muut olivat menneet sillä aikaa oleskeluhuoneeseen Siriuksen kanssa. Harry oli kertonut yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa Ginnylle sekä kaksosille, että Sirius saattaisi ehkä tietää jotain Janesta. Kuten kaikki muutkin koulussa, olivat Ginny, Fred ja George olleet huolissaan Janesta. Kun Sirius tuntui puhuvan kaikesta muusta paitsi Jane Lionsista, päätti Harry ottaa asian esille.
”Onko täällä käynyt paljon kiltalaisia?”
”Noo… Silloin tällöin saattavat poiketa täälläkin.” Sirius vastasi ympäripyöreästi.
”Sattuisiko heillä olemaan mitään tietoa Janen olinpaikasta?”
Sirius katsoi pitkään Harrya, kunnes vastasi:
”Jos olen ymmärtänyt oikein, Jane on aivan turvassa. Sitä missä hän tällä hetkellä on, niin minulla ei ole aavistustakaan, mutta teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissaan. Olisi muuten mielenkiintoista tavata tämä tyttö. Toivottavasti hän ei ole perinyt mitään enoltaan.”
Kaikki katsoivat kysyvästi Siriusta, joka virnisti leveästi.
”Onko hän varmasti turvassa? Mistä tiedät? Miksi hän katosi?” Hermione näytti siltä, että jos Sirius ei kohta kertoisi hänelle kaikkia tietojaan, hän kiroaisi Siriuksen ikävimmällä kirouksella, jonka tiesi.
”No siitä olen varma, että hän tosiaan on turvassa. Luultavasti kahdenkymmenen aurorin ympäröimänä. Ministeriössä on tapahtunut joitain suuria muutoksia, mutta niistä tullaan kerrotaan teille myöhemmin.”
”Mitä satuit sanomaan hänen… enostaan?” keskusteluun otti nyt myös George osaa.
Sirius naureskeli hetken itsekseen, kunnes vastasi kaikkien kysyviin ilmeisiin.
”Oletteko sattuneet huomaamaan, että joku teidän koulussa olisi usein poissa? Joku jolla on samanväriset hiukset kuin tällä prinsessalla? Joku joka on opettajana siellä?”
Kaikkien ilmeet olivat hämmästyneet ja epäuskoiset. Pitkä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ensimmäisenä puhekykynsä sai takaisin Ginny:
”Ka-kalkaros?”
”No niin juuri! Janen äidin entinen nimi on Sarah Kalkaros. Sarah on vuoden nuorempi Severusta.”
”EIKÄ!” huuto tuli yhtä aikaa Georgen ja Fredin suusta.
”Miten emme voineet tietää asiaa?” Hermione kysyi hämmästyneenä. Miten hän ei tiennyt asiaa? Olihan hän ollut Janen ystävä koko syksyn.
”No, kuka haluaisi myöntää olevan Kalkaroksille sukua?” Siriuksen äänessä oli selvää ivaa ja inhoa. Pelkkä sana Kalkaros toi Siriukselle kylmiä väreitä. ”Tosin Sarah oli niitä harvoja ehkä hieman fiksuja luihuisia… Ainakaan hän ei ollut läpensä paha. Muistan hänet hyvin kouluajoilta. Ainakin hän oli todella kaunis, jota ei heti uskoisi, kun katsoo hänen veljeään.” Siriuksen äänessä oli jotain, jonka huomasivat vain Hermione ja Ginny. Siriuksen äänessä oli kaipuuta.

Harryn oli vaikea niellä uutisia. Tyttö, josta hän piti suuresti, oli hänen vihaamansa opettajan siskon tytär. Kalkaroksen sisko, joka oli luihuinen. Jane kuitenkin oli rohkelikko. Se piti muistaa. Ehkä hänen perimänsä selittäisi sen, minkä takia tyttö oli viehättynyt eräästä luihuisesta. Nyt Harry ymmärsi Kalkaroksen kaikki poissaolot ja oudon käyttäytymisen. Kalkaros siis oli nyt tavallaan Janen holhooja. Tämä ajatus ei vieläkään tuntunut luontevalta Harryn päässä. Ei sitten millään. Ja mitä ihmettä on tapahtunut ministeriössä ja miten se liittyy Janeen? Monet kysymykset pyörivät Harryn päässä, kun tämä istui omissa oloissaan olohuoneen isossa vihreässä nojatuolissa.

*

Jane valmisteli lähtöään eteisessä. Hän oli laittanut päälleen mustan kaavun, josta häntä ei juuri näkynyt, ja laittanut hiuksensa kiinni, etteivät kiharat tulisi tielle. Hän katsoi isäänsä ja äitiänsä. Heistä näki selvästi sen, etteivät he haluaisi päästää tytärtään pois. Mutta Janen oli pakko lähteä pois. Kalkaros piti jo ovea auki ja näytti siltä, että jos nyt ei lähdettäisi, hän kantaisi tytön pois. Jane halasi vielä vanhempiaan ja sanoi, että yrittää tulla kesällä käymään. Jane lähti ovesta Kalkaroksen ja aurorien saattamana.

”Mikä tämä Kalmanhaanaukio paikka oikein on?” Jane kysyi Kalkarokselta, kun he kulkivat kapeaa katua pitkin.
”Se on Killan päämaja tavallaan. Nyt, kun emme tiedä, mistä hän-jota-emme-mainitse aikoo iskeä, niin sinut on fiksua pitää lähellä kiltalaisia.” Kalkaros katsoi suoraan eteenpäin ja harppoi pitkiä askeleita. Jos hän olisi saanut päättää, niin Sirius Mustan luona tyttö ei ainakaan ollut hyvässä seurassa saatikka turvassa.
”Ministeriössä on melko varmasti vakoojia, joten heidän turviinsa emme voi sinua antaa. He tosin eivät ole tästä mielissään, mutta nyt heilläkään ei ole muuta vaihtoehtoa ottaen huomioon nykyiset olosuhteet.”
Jane huokaisi syvään. Asiat olivat muuttuneet kovasti parin viikon aikana. Hän kaipasi suuresti takaisin Tylypahkaan. Hän kaipasi paljon ystäviään ja etenkin Dracoa. Kalkaros kuitenkin piti Janea niin tarkasti silmällä, ettei hänellä ollut pienintä mahdollisuutta edes lähettää Dracolle kirjettä, jossa voisi kertoa, että hän on kunnossa. Jane oli myös tällä hetkellä erityisen jännittynyt. Hänen mahaansa koski. Monen viikon jälkeen hän tapaisi Ronin, Harryn ja Hermionen. Hän muisti hyvin heidän viime tapaamisensa. Hän muisti selvästi Ronin epäuskoisen ja halveksuvan ilmeen, Harryn surulliset  kasvot sekä Hermionen pettyneen katseen. Miten he mahtaisivat suhtautua häneen nyt, kun hän ei ollut pystynyt ottamaan heihin mitään yhteyttä edes?

Jane kulki hiljaa Kalkaroksen perässä, kun he saapuivat Kalmanhaanaukio kahteentoista. He saapuivat keittiöön, jossa heitä vastassa oli hieman pyylevä nainen. Nainen oli kasvoiltaan ystävällinen ja hymyilevä. Jane arveli hänen olevan Ronin äiti.
”Hei, minä olen Molly”, nainen näytti olevan hieman hermostunut. ”Tulehan tyttöseni syömään. Näytät hieman nuutuneelta.”
Jane hymyili leveästi takaisin. Hänellä nimittäin oli järkyttävä nälkä. Hän istuutui tuolille pöydän äärelle ja alkoi syödä munuaispiirasta onnellisen näköisenä.
”Lapset ovat olleet todella huolissaan sinusta. Minäpä käyn hakemassa heidät ja Siriuksen.”
Sirius Musta… Kalkaros oli kertonut Mustasta hänelle. Kalkaroksella ei ollut mitään hyvää sanottavaa Harryn kummisedästä.
”JANE!!”
Ennen kuin Jane kerkesi edes tajuamaan, kuka huusi ja mitä, niin Hermione oli jo kapsahtanut tytön kaulaan. Jane halasi tyttöä tuntien samalla suurta helpotusta. Lopulta irrottuaan halauksesta, Jane näki muutkin joukosta: Ron, Harry, Ginny, George ja Fred. Jane tunsi mahassaan perhosia katsoessaan joukkoa, joka vain tuijotti häntä. Lopulta Ronin suu kääntyi hymyyn ja hänkin meni halaamaan Janea.
”Hitto soikoon! Olet pitänyt meitä aikamoisessa jännityksessä”, Ron sanoi samalla, kun rutisti tyttöä lujaa.
Ronia seurasivat Ginny ja kaksoset, jokainen vuorollaan halaten. Enää ei ollut tervehdittävänä kuin Harry. Jane katsoi varovaisesti Harryyn, mutta helpotukseen sai huomata tämän hymyilevän.
”Miten voit?” Harry kysyi.
”Olosuhteisiin nähden hyvin”, vaikka Jane ei saanut Harrylta halausta, hän oli äärimmäisen onnellinen huomatessaan, ettei Harry ainakaan suoranaisesti vihannut häntä.

Janelle sateli satoja kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli ollut. Kysymyksiä tuli niin tiuhaan, ettei Jane ehtinyt vastamaan yhteenkään kunnolla. Hälinän keskeytti mies, joka tuli ovesta sisään. Miehellä oli mustat ja sotkuiset hiukset, ja mies näytti melko kärsineeltä yksilöltä, mutta kasvoista pystyi huomaamaan, että joskus hän oli ollut melko komea. Voisi varmaan olla vieläkin, jos näkisi hieman vaivaa ulkonäköstään.
Jane tunnisti miehen Sirius Mustaksi. Lehdissä oli ollut tämän miehen etsintäkuulutuksia. Siksi tuntuikin oudolta, että Kalkaros oli tuonut hänet juuri tänne, mutta Kalkaros oli selittänyt hänelle hieman Siriuksen taustaa ja Killan toimintaa. Kalkaros oli kuitenkin painottanut sitä, että hänen mielestään Sirius Mustasta ei ollut mihinkään. Musta oli kuulemma erittäin itserakas hölmö, joka luuli itsestänsä liikaa. Kun Kalkaros oli päässyt vauhtiin kertoessaan millaisena kurjana maahisena Kalkaros Sirius Mustaa piti, tuntui ettei siitä tulisi ollenkaan loppua.

”Vau! Hän tosiaan on yhtä häikäisevä kuin äitinsä”, oli Siriuksen ensimmäinen lausahdus pilke silmäkulmassa. Sirius siirtyi lähemmäksi Janea ja otti tämän kätensä omaan ja antoi sille pienen suudelman.
Jane näki syrjäsilmällä kuinka Kalkaroksen silmissä paloi suora viha.
”Onneksi teidän suvun rumuus on ilmeisesti periytynyt enollesi”, Siriuksen sanoista ei voinut olla ymmärtämättä kenelle hänen sanansa oli tarkoitettu.
Harry purskahti nauruun yhdessä Ronin ja Hermionen kanssa. Jane onnistui kovalla yrittämiselle pitää kasvonsa peruslukemilla. Kalkaroksen ilme alkoi olemaan melko raivoisa.
”Sarah oli kaikkea mitä, hienon naisen pitäisikin olla. Kaunis, lempeä, itsenäi…”
”TURPA KIINNI MUSTA! Älä edes mainitse sisareni nimeä. Sinusta ei koskaan ollut hänelle muuta kuin harmia!” Kalkaros oli nostanut taikasauvansa kohti Siriusta.
”NYT aikuiset miehet! Herrantähden laskekaa sauvanne!” Mollyn ilmeessä oli sitä, minkä jokainen hänen lapsistaan tiesi. Nyt ei kannattaisi väittää vastaan tai he eivät selviäisi ilman vahinkoa tilanteesta.
Sirius ja Kalkaros katsoivat Mollya ja laskivat sauvansa alas.

[Draconis Lupin]

Oii, jatkoa
  Ei mitään moitittavaa, mietityttää vaan tuo killan päämajan osoite, kun eikös se ole vaan yhdellä aalla = Kalmanhanaukio, ei Kalmanhaanaukio?
Mutta, hyvä luku ja toivoisin jatkoa taas pian, kiitos?

Kiitos

Dra