A/N: Hei vaan te kaikki ihanat, kiitos kommenteistanne ja ANTEEKSI TUHANNESTI! Ää, oon potenut hirveetä syyllisyyttä, kun en ehtiny julkasta luvun lukua joulukuussa! Mulla on ollu hirveesti kiireitä ja inspis on ottanu äkkilähdön lomille... Tän luvun kirjottaminen on sen takia ollut hirveän vaikeeta, kun tekstiä ei vaan millään meinannut tulla - saattaa siis olla vähän tönköhköä, mutta ehkä te voitte nauttia? Niin, ja vielä kerran ANTEEKSI! <3 Enköhän kuitenkin korvaa tän teille ja laita uutta lukua vielä tällä viikolla
ps. toivottavasti kaikilla oli hyvä joulu & uusivuosi!
17. LUKU”Mitä sinulle oikein tapahtui?” Harry kysyi heti, kun tyynyt olivat alkaneet lennellä ympäri luokkaa. Kaikki kolme tapittivat minua uteliaina.
Huokaisin syvään. Kokeilin karkottaa tyynyn, mutta se ei onnistunut. Olin huomannut, ettei taikominen ylipäänsä tullut kysymykseenkään, jos en pystynyt keskittymään sataprosenttisesti – ja nyt päässäni vallitsi järkyttävä sekasorto. ”Minut oli löydetty tajuttomana Kalkaroksen työhuoneesta puukäärmeen nahkaa käsissäni. Minua epäiltiin varkaaksi – niin kuin muka varastaisin professorilta – ja Remuskin oli tullut katsomaan minua sairaalasiipeen. Dumbledore kyseli minulta asiasta, mutta uskoi kun sanoin, etten tiedä siitä mitään. Näin tiivistettynä.” Heilautin hermostuneena ja aiempaa kiukkuisempana sauvaani, mutta tyyny ei suostunut hievahtamaan senttiäkään, mikä laski mielialaani entisestään.
”Syytettiinkö sinua varkaaksi?” Hermione kysyi hämmentyneenä. ”Mutta ethän sinä ole varas!”
”En niin”, tuhahdin ja heilautin uudestaan sauvaani. Kiristelin hampaitani, kun Hermionen tyyny lensi kauniissa kaaressa laatikkoon.
”Miksi sinä olit tajuton?” Harryn ääntä väritti pieni huoli. Hän tarkasteli minua Remuksen lailla, samalla kun karkotti tyynynsä puolihuolimattomasti.
Kohautin olkapäitäni. ”En muista mitä tapahtui. Yhtäkkiä vain pimeni ja seuraavassa hetkessä heräsin sairaalasiivestä Remus vierelläni.”
”Miksi Lupin tuli katsomaan sinua?” Ron ihmetteli. Hänen tyynynsä lensi kovaa vauhtia ilman halki päin seinää. ”Miksi häntä kiinnostaisi?”
”En tiedä…” vastasin huokaisten. ”En tosiaankaan tiedä…”
Vaivuimme lopputunnuksi omiin ajatuksiimme. Pääni solmut kiertyivät tiukemmin toisiinsa, enkä saanut ajatuksiani millään selviksi, minkä takia en onnistunut karkottamaan tyynyä kertaakaan. Kun loitsutunti viimein loppui ja olin jo innolla lähdössä lounaalle (vatsani kurina tuntui voimistuvan koko ajan), Harry tarttui minua kädestä. Hänen katsoessaan minua huomasin, ettei hänen silmissään hehkunut huoli ollut hiipunut mihinkään. ”Tuletko minun kanssani pöllölään? Minun pitäisi lähettää tämä kirje…”
Katsahdin kellertävää pergamenttia ja nyökkäsin hymyillen, vaikka vatsani vastusti kovaan ääneen. Tässä olisi hyvä tilaisuus jutella kahden kesken Harryn kanssa. Sanoimme asiasta Ronille ja Hermionelle, jotka päättivät mennä jo syömään. Lähdimme suureen saliin suuntaavaa ihmismassaa vastaan ja kuljimme vaitonaisina pöllölään.
”Kenelle tuo on?” kysyin, kun Harry sitoi kirjettä koulun varpuspöllön jalkaan.
”Siriukselle.” Harry empi seuratessaan pöllön muuttumista pieneksi pisteeksi. Hän kääntyi katsomaan minua. ”Saitko sinä muuten mitään selville Kyyrystä? Löysitkö hänet?”
Pudistelin päätäni. ”Itse asiassa en. Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Harry sanoi, mutta näin pettymyksen paistavan hänen kasvoillaan. ”Kyllähän sinulle aikamoista tapahtui…” Hänen ilmeensä kirkastui. ”Yrititkö jäljittää Kyyryä tyrmissä?”
Katsoin smaragdinvihreiden silmien outoa intoa. ”No joo”, vastasin epävarmasti. ”Mutta sitten tuli se pikkuinen este.” Esitin pyörtyväni ja nauroimme yhteen ääneen.
”Saisinko minä muuten kelmien kartan takaisin?” Harry kysyi naurun tyynnyttyä.
Jähmetyin paikoilleni. Suustani karanneet kirosanat saivat Harryn hämilleen. ”Minulla ei ole sitä”, vastasin saatuani itseni kokoon. ”Eikä viittaasi.”
Hän virnisti, mutta kun en vahvistanutkaan sanojani vitsiksi, Harryn kasvoille levisi ymmärrys. ”Mitä?” Harry kysyi järkyttyneenä. ”Viitta minulla kyllä on, mutta kartan pitäisi olla sinulla, joten miten on
mahdollista, ettei se olekaan?”
Pudistin surullisena päätäni. ”Se on varastettu. Uskoisin.” Puraisin alahuuleni verelle. ”Anteeksi, Harry! Olen niin pahoillani!”
Harry tuijotti minua ilmeettömänä, mutta päättelin hänen kaikesta huolimatta miettivän. ”Onko tällä tekemistä sinun tajuttomuuteesi kanssa?”
Harryn päättelykyky sai minut hämilleni. Hän ei tosiaankaan ollut tyhmä. ”Minulla on kyllä yksi teoria, mutta se kuulostaa varmaan aika kaukaa haetulta…” Irvistin pienesti. ”Tosin sen miettiminen ei hyödytä, koska minulla ei ole todisteita.”
”Kerro siitä minulle. Me voisimme ehkä hankkia niitä todisteita yhdessä.”
Minun teki pahaa katsoa hänen anovia silmiään. Sisimmässäni tiesin, että Harry ei kertoisi mietteitäni eteenpäin, ja hän ehkä jopa uskoisi minua, mutta en minä silti voisi kertoa. Huokaisin syvään, minkä Harry taisi tulkita väärin näyttäessään innostuvan yhä enemmän. ”Pidän vahvana todennäköisyytenä, että minut tainnutettiin ja sitten yritettiin lavastaa varkaaksi niillä käärmeen nahoilla. Enempää en oikein voi paljastaa.”
”Ja sinut tainnuttanut kai varasti kartan? Mutta palautti minulle kuitenkin Hedwigin mukana näkymättömyysviittani?” Nyökkäsin peläten, että hän tuomitsisi minut täysin. ”Kuka sinut tainnutti?” Harry yritti tiedustella.
Pudistin päätäni viestittääkseni, etten kertoisi epäilyksistäni tarkemmin. Hymyilin surullisesti ja tartuin pettynyttä poikaa kädestä. ”Kuule Harry, minä lupaan, että saat kuulla asiasta sitten, kun on sen aika.”
Harry naurahti hiljaa. ”Milloinkohan sen aika tulee?”
”Tarkalleen en tiedä, mutta kyllä se tulee.
Ja minä hankin sen kartan takaisin. Minä lupaan.” Nostin vapaalla kädelläni hänen leukaansa ylöspäin ja katsoin lempeästi vihreisiin silmiin. ”Kai sinä uskot minua?”
Harry yllätti minut suudelmalla. Hän hymyili selvästi tyytyväisempänä. ”Tietysti uskon.” Harry veti minut tiukkaan halaukseen. Kaikki se vähäinen jäljelle jäänyt kiukku katosi ja oloni parani huomattavasti. En olisi tahtonut millään irrottautua hänen lämpimästä sylistään, mutta portaissa kaikuvat äänet pakottivat meidät erilleen.
Kolmasluokkalaiset rohkelikkotytöt katsoivat meitä järkyttyneinä. Heidän silmänsä suorastaan pyöristyivät ja oli lähellä, etteivät suutkin loksahtaneet auki. Lähdimme hieman noloina pois paikalta, mutta pöllölästä kuuluva kikatus sai meidät molemmat hämillemme.
”Toivottavasti Hermione ja Ron eivät ole ihmeissään pidentyneestä poissaolostamme”, sanoin laskeutuessamme viimeisiä portaita eteisaulaan.
”Niin, yleensähän kirjeen lähettämisessä ei kestä näin kauaa.”
Aloimme molemmat nauraa, mutta minun ääneni katkesi välittömästi, kun möreä ääni alkoi puhua selkäni takana. ”Neiti Smith on näemmä päässyt pois sairaalasiivestä.”
Käännyin ympäri. Hymyilin niin tekopirteää hymyä kuin vain osasin ja sain vaivoin peiteltyä liekkeihin roihahtaneen vihani. ”Näin on, professori. Harry, menetkö sinä edeltä?” Kun kuulin Harryn askelten katoavan, astuin lähemmäs professoria ja annoin hymyni kadota. Olemukseni huokui uhmakkuutta, enkä pystynyt peittämään äänessäni tihkuvaa halveksuntaa. ”Sinulla on jotain, mikä ei kuulu sinulle. Sinä varastit minulta. Eikä kukaan, ymmärrätkö,
kukaan varasta minulta”, kuiskasin uhkaavasti. ”Minä tiedän myös, että sinä tainnutit minut.”
Vauhkomielen kulma kohosi. ”Onko sinulla todisteita?”
Hymähdin miehen tyytyväiselle olemukselle. ”Minä en tarvitse niitä.” Heilautin hiukset selkäni taakse ja virnistin pirullisesti. ”
Sinä paljastat vielä itse itsesi.” Lähdin suureen saliin itsevarmana ja tyytyväisenä siitä, että sain jättää suomen kielestä hämmentyneen Vauhkomielen taakseni.
*****
”No, ainakin täysin selvää on, että sinun täytyy selvitä tunti veden alla”, Hermione totesi mietteliäänä Harryn toistettua laulun sanat viidettä kertaa. Tytön painostuksesta olimme päivällisen jälkeen alkaneet pohtia kultamunan laulun arvoitusta. ”Meidän täytyy nyt keksiä, miten selviät tunnin vedessä. Ihanteellista olisi, jos pystyisit muuttamaan muotoasi…”
”Miksei vain turvauduta kutsuloitsuun?” Ron ehdotti.
”Ei se onnistu”, tyrmäsin hänen vastauksensa heti.
”Jospa Vauhkomieli tekisi sen muutoksen minun puolestani… Hyökkään jonkun kimppuun hänen nähden –”
Harryn ääni haihtui pois, kun huomasin Ronin silmien porautuneen minuun. Hän vaikutti hyvin vihaiselta ja hänen katseensa tuijotti murhaavasti. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitäni.
”Emma, mitä mieltä sinä olet?” Harry kysyi.
Ron näytti kiristelevän hampaitaan. Hänen sormensa puristuivat huomaamattomaan nyrkkiin, mutta avautuivat nopeasti, kun hän tajusi minun kummeksuvan katseeni.
”Paras ratkaisu taitaa olla jokin loitsu”, Hermione päätti puolestani. Minä nyökkäsin vahvistukseksi.
Ron irvisti. ”Taasko kirjastoon?”
Hermionen johdolla nousimme seisomaan. ”Sieltä saattaisimme löytää apua”, hän totesi olkapäitään kohauttaen ja ehti ottaa muutaman askeleen pojat kannoillaan, ennen kuin minä sain sanat suustani.
”Ron, minulla on sinulle asiaa.” Poika kääntyi ympäri ja katsoi minua epäilevänä. Harry kohotti kulmaansa kysyvänä. ”Menkää te kaksi jo edeltä, me tulemme kohta.”
Hetken emmittyään ja Hermionen pyydettyä Harry katosi muotokuva-aukosta. Ron otti muutaman askeleen minun luokseni tympääntynyt ilme kasvoillaan. Asetin käteni lantiolleni ja vedin kerran syvään henkeä. Siitä huolimatta sanani purkautuivat normaalia äkäisemmän kuuloisina. ”Mikä sinua vaivaa? Vaikutat jotenkin tosi kireältä ja nyrpeältä!”
”Ei minua mikään vaivaa”, Ron mutisi. Hän yritti peruuttaa pois luotani, mutta minä tartuin häntä kädestä. Tuijotin häntä tiiviisti, mutta Ron käänsi katseensa pois.
”Nyt kerrot mikä on ongelma! Tuijotat murhaavasti, puhut tylyyn sävyyn ja muutenkin käyttäydyt oudosti minua kohtaan!”
”Koska minä olen
kateellinen sinulle”, hän kivahti hampaidensa välistä ja repäisi kätensä pois löysentyneestä otteestani. Hän näytti heti katuvan sanojaan.
Suuni avautui ja sulkeutui. En saanut sanaakaan ulos. Ron oli… kateellinen –
minulle? Miksi? Pääni teki pientä kieltävää pudistusta. ”Minä –”
”Sinä olet koko ajan Harryn kanssa! Hän ei tee enää seikkailuja minun kanssani, vaan hän pyytää sinua mukaansa!”
”Mutta –”
”Äläkä väitä vastaan!” Ron astui kiivaan askeleen lähemmäs. ”Hän pyysi sinua selvittämään Kyyryn yöllistä reissua, ei minua! Hän tahtoo olla sinun kanssasi, hän arvostaa sinua enemmän – hän… hän pitää sinusta enemmän kuin minusta! Hän puhuukin sinusta melkein koko ajan!”
Tuijotimme toisiamme hiljaa. Yhtäkkiä minä aloin nauraa. Käperryin lähes kaksinkerroin, minkä hyvästä sain varmasti käännettyä hyvin monen tupalaisen huomion meihin. Ron hämmentyi. ”Mikä sinulle tuli?”
”S-s-sinä… o-o-o-let… k-k-kateel-l-linen… m-m-minulle?”
”Niin”, Ron myönsi epävarmasti. Hän yritti olla uhmakas, mutta epäonnistui siinä täysin. ”Älä naura!” hän kivahti.
Suoristin selkäni ja yritin saada itseni rauhoittumaan. Suupieleni nykivät yhä uhkaavasti. ”Ei sinun tarvitse olla kateellinen minulle.” Ron mulkaisi minua, kun ohikulkeva tyttöpari vilkaisi meitä kiinnostuneina. ”Sinä olet Harryn paras ystävä. Ihan varmasti olet hänelle tärkeämpi kuin minä.”
”Miksi hän sitten viettää enemmän kahdenkeskeistä aikaa sinun kuin minun kanssani?” Ron mumisi. ”Ja hän tuijotti sinua joka kerta toistellessaan laulan sanoja.” Hän tutkiskeli hetken kasvojani. ”'
Otimme sen, mitä kaipaat aina.’”
Puraisin huultani. Ei kai hän epäillyt mitään? Huitaisin kättäni huolettomasti. ”Äh, älä nyt viitsi. Sinä olet hänen paras ystävänsä. Ei Harry pärjäisi ilman sinua.”
”Tai Hermionea”, Ron lisäsi. ”Ilman häntä emme olisi selvinneet juuri mistään.”
Minä virnistin. ”No joo, Hermione on aikamoinen tietopankki.” Nauroimme yhdessä kovaan ääneen, mikä sai taas uteliaimpien ihmisten katseet meihin.
Sanattoman sovun merkiksi halasin Ronia. Hän jännittyi. Minusta tuntui, että hän ei ollut osannut odottaa halausta. Ron kuitenkin hymyili leppyneen oloisena. ”Jos mennään sinne kirjastoon, ennen kuin he tulevat katsomaan, oletko murhannut minut.” Tajuttuaan, etten minä seurannut häntä, Ron kääntyi ympäri ja katsoi minua kysyvänä. ”Vai etkö sinä tule?”
Pudistin päätäni. ”Sano heille, että minulla on muutamia asioita hoidettavana.”
Ron kohotti kulmaansa. Onnekseni hän ei kysellyt enempää – vaikka samaista tekosyytä olin käyttänyt varmaankin tuhat kertaa aiemmin – vaan kohautti olkapäitään. ”Hyvä on.”
”Tuo on ehdottomasti sinun parhain puolesi”, minä totesin hymyillen. Ron virnisti ennen kuin katosi käytävälle.
Käytyäni suunnitelman vielä kerran läpi päässäni, lähdin rivakoin askelin makuusaliini. Otin käteeni pergamenttia ja lainasin lähintä sulkakynää, joka oli jäänyt joltain huolimattomalta oppilaalta lattialle.
Kirjoitin pergamenttiin Ronin nimen. Hetken mietittyäni rypistin sen pieneksi palloksi. Otin uuden lappusen ja kirjoitin siihen kolme nimeä.
Ron, Hermione, Cho. Kurtistin kulmiani. Mikä Fleurin pikkusiskon nimi oikein oli? Kohautin olkapäitäni ja lisäsin listaan ”pikkusisko”. Nyökkäsin hyväksyvästi ja taittelin viestin hellävaroen taskuuni.
Minun pitäisi kiirehtiä, jotta ehtisin tehdä kaiken ennen kuin olisi kiellettyä kulkea käytävillä.
*****
Seuraavat viikot keskityimme etsimään jotain, mikä auttaisi Harrya selviämään vedessä tunnin ajan. Minusta tuntui pahalta katsoa hänen kasvavaa ahdistusta, kun emme edistyneet ollenkaan. Harry jopa lakkasi syömästä, mikä sai minut melkein suunniltani huolesta. Edes Siriuksen kirje, jossa hän pyysi seuraavan Tylyaho-viikonlopun päivämäärää, ei saanut Harrya piristymään. Hagridin varmat veikkaukset hänen voittonsa puolesta lannistivat poikaa enemmän. Purin tiukasti kieltäni, etten lipsauttaisi suunnitelmistani.
”En usko, että se on mahdollista”, Ron mutisi pää kirjaa vasten painettuna. ”Olemme monta iltaa istuneet kirjastossa löytämättä mitään järkevää. Ei siis ole olemassakaan yhtään mitään.”
”Kiitos kannustuksesta”, Harry mutisi lähes ääneti sulkiessaan jälleen yhden kirjan.
”Jotain on ihan
pakko olla”, Hermione tiuskaisi takaisin. Hänelle vaikutti olevan kova pala, kun kirjasto oli ennenkuulumattomasti pettänyt hänet. ”Mahdotonta tehtävää ei voisi laittaa.”
Ron nosti päänsä ja tuijotti Hermionea. ”Niin he nyt tekivät.” Hän käänsi katseensa masentuneeseen Harryyn. ”Pahoin pelkään, että sinun täytyy vain mennä huomenna järvelle, työntää pää veteen ja huutaa vedenväkeä palauttamaan sen, mitä he ovat vieneet. Parempaan et taida pystyä.”
”Minäkin uskon, että jotain on”, sanoin luottavaisesti.
Muutama minuutti meni hiljaisuudessa kirjoja selatessa, ennen kuin Ron avasi jälleen suunsa. ”Pääsisimme helpommalla, jos sinä vain kertoisit meille, millainen tämä koetus tarkalleen ottaen on ja miten Harry läpäisisi sen.”
”Ron, sinä tiedät, ettei Emma voi”, Hermione moitti.
”En vaikka kuinka haluaisin”, lisäsin hiljaa.
Huomasin pienen toivonpilkahduksen hiipuvan Harryn silmissä. Ron kohautti harmittelevasti olkapäitään ja käänsi uuden aukeaman leveästi haukotellen.
”Äh, tästä ei ainakaan ole mitään apua”, Hermione sanoi turhautuneena. ”Kuka muka haluaisi kasvattaa nenäkarvansa kiharaisiksi?”
”Minä en ainakaan panisi pahakseni.” Takaani kuulunut Fredin ääni säikäytti minut. Poika virnisti huvittuneena. ”Siitä saisi hyvää jutunjuurta.”
”Mitä te täällä teette?” Ron kysyi viereeni siirtyneiltä kaksosilta.
”Etsitään sinua”, George kertoi. ”McGarmiwa kaipaa sinua, Ron – niin ja sinua myös, Hermione.”
”Miksi?” tyttö kysyi hämmentyneenä.
Molemmat kohauttivat olkapäitään. ”Synkältä hän kyllä näytti.” George nyökytteli päätään myöntävästi ja lisäsi: ”Hän käski viedä teidät hänen työhuoneeseensa.”
”No… Tavataan sitten oleskeluhuoneessa. Ottakaa kirjoja mukaan niin monta kuin voitte.” Ron ja Hermione näyttivät hyvin ahdistuneilta lähtiessään seuraamaan kaksosia.
Harry katsoi minua kysyvänä. ”Ei kai McGarmiwa vain tiedä…?”
”Siinä tapauksessa hän olisi varmasti kutsunut minutkin”, sanoin mahdollisimman tyynesti. Harry nyökkäsi vakuuttuneena. ”Jos vaikka jatketaan etsintää…”
Kahdeksalta matami Prilli hääti meidät kirjastosta suuret kirjalastit sylissämme. Selasimme kirjoja vielä useamman tunnin – tuloksitta. Oleskeluhuone oli kokonaan tyhjä ja kello varmasti paljon, kun silmäni alkoivat painua kiinni.
”Menisit nukkumaan”, Harry ehdotti lempeästi.
”Äh, ei tässä mitään”, tuhahdin yrittäessäni saada kirjan pikkuiselta tihrustukselta tuntuvaa tekstiä tarkaksi.
Harry tarttui käteeni. ”Emma?” Luovuin yrityksestäni saada selvää tekstistä ja annoin kaiken huomioni hänelle. ”Sinä olet väsynyt, menisit nyt vain nukkumaan.”
”Mut–”
”Minä selviän kyllä yksinkin. Olet auttanut ihan tarpeeksi. Ron ja Hermionekin tulevat varmasti pian, joten voin pyytää heiltä apua.”
”Ei minua edes väsytä.” Leveä haukotus ei tukenut väitettäni, ja lopulta Harry sai maaniteltua minut makuuhuoneeseen nukkumaan. Vajosin pimeyteen toiveikkain mielin.
*****
Tunsin epämukavia töytäisyjä kyljessäni. Kurtistin kulmiani ja oudosti mutisten yritin kiemurrella sivummalle. Kuulin pientä kuisketta, joka kuulosti nimeni toistolta. Kun töytäisyt ja äänet eivät loppuneet, päätin luovuttaa ja aukaista silmäni.
Kiljaisin kovaa. Minua tuijottivat valtavan suuret, vihreät mulkosilmät, jotka olivat melkein kiinni kasvoissani.
”Neidin ei tarvitse huutaa!” vikisevä ääni pyysi.
”Dobby? Mitä sinä täällä teet?” kuiskasin saatuani hengitykseni tasaiseksi. Vedin itseni istumaan Dobbyn siirtyessä kauemmas.
”Dobby tuli kertomaan, että Dobby teki niin kuin neiti pyysi”, Dobby piipitti. ”Harry Potter oli kirjastossa, kuten neiti sanoi! Dobby antoi Harry Potterille kidusruohoa ja kertoi Weezystä!”
”Öh, hieno homma, Dobby – kiitos paljon… Muistathan, mitä sanoin eilen? Että voit kutsua minua Emmaksi?”
”Tietysti! Dobby muistaa kyllä!” se totesi päätään nyökytellen. Se näytti epäröivän ennen kuin jatkoi: ”Dobby mietti, aikooko n– Emma seurata ystävänsä koetusta?”
”Totta kai aion!”
”Sitten neidin täytyy kiirehtiä, koetus alkaa aivan kohta!”
Hymyilin leveästi. Dobby ei varmaan koskaan oppisi kutsumaan minua Em– ”
Mitä?” parkaisin. Katsahdin kelloa, joka näytti muutamaa minuuttia vaille puolta kymmentä. ”Voi helvetti!” Ponkaisin ylös sängystä melkein tiputtaen Dobbynkin mukanani. ”Voi anteeksi!” Päässäni tykytti ja näköni sumeni hetkeksi ripeän ylösnousun takia. Se oli alkanut viikkoja sitten vaivata minua joka aamu, mutta tuntui nyt kestävän normaalia pidempään. ”Minulla on nyt kiire! Kiitos, että herätit minut!” kiitin saatuani näköni takaisin.
Dobby nyökytteli kiivaasti. ”Dobbya kaivataan keittiössä, Dobbyn täytyy palata.” Kuulin pienen räksähdyksen sen kadotessa. Kirosin hiljaa mielessäni vaihtaessani vaatteita. Miten en ollut muistanut laittaa herätystä? Miksei kukaan ollut herättänyt minua? Saatuani vihdoin sukat oikein päin ja kengät jalkaani lähdin juoksemaan täyttä vauhtia portaita alas oleskeluhuoneeseen.
Ehdin naurahtaa ajatukselle kompuroinnista, kunnes viimeisellä askelmalla tasapainoni yllättäen petti ja tunsin kaatuvani. Seuraavassa hetkessä oli pelkkä pimeys.
*****
”Neiti Smith – kyllä – lyönyt päänsä – Lupin – kyllä –”
Livuin pois unen rajamailta silkkisen äänen voimistuessa. Tunsin makaavani jollain pehmeällä. Avasin silmäni, mutta jouduin sulkemaan ne päänsärkyä aiheuttavan valkeuden takia. ”
Ai hemmetti!”
”Neiti Smith?” Kalkaros kysyi.
”Voitko avata silmäsi?” Pomfreyn lempeä ääni keskeytti.
Puraisin huultani ja avasin silmäni. ”Miltä tuntuu?” Valkeus tuntui inhottavalta, mutta hiljalleen se laantui ja näin kaiken taas normaalisti. ”Ihan hyvältä”, sanoin käheällä äänellä.
”Juo tämä, se helpottaa oloasi ja saa kuhmunkin laskeutumaan nopeasti.” Hän ojensi minulle lasia, jossa oli epäilemättä jotain parannuslientä. En kuitenkaan ottanut sitä vastaan, vaan siirsin kättäni pääni luo etsiäkseni Pomfreyn mainitseman kuhmun.
”Sinuna en koskisi siihen”, Kalkaros tokaisi.
Käteni pysähtyi. Pomfrey tarjosi juomaa kärsimättömänä. Vedin itseni istumaan ja otin lasin, ettei matami saisi sydänkohtausta huolesta. ”Mitä minulle on käynyt? Miksi olen täällä?”
”Sinä olit mitä ilmeisimmin pyörtynyt portaissa ja lyönyt pääsi.”
Tuijotin miestä hiljaa. Muistin hämärästi, kuinka Dobby oli herättänyt minut ja olin kiireellä lähtenyt portaita alas. Siinä vaiheessa hämärät muistikuvani katkesivat, joten päättelin kaatuneeni silloin. Olinko ollut koko ajan tajuttomana? ”Miten minä tänne jouduin?”
”Minä toin sinut”, professori vastasi. Olin varma, että hän vaikutti vähän kiusaantuneelta. ”Nyt minun täytyy poistua, jotta voin aloittaa liemituntini.” Kalkaros lähti tuttuun tapaansa viitta hulmahtaen.
”Juopas se nyt, tyttöseni”, Pomfrey kehotti sairaalasiiven ovien kolahdettua kiinni.
”Voinko minä sitten lähteä?”
Pomfrey tarkasteli minua mietteliäänä. Join juoman yhdellä kulauksella näyttääkseni yhteistyöhaluisuuteni. Juoma tuntui tahmealta ja jähmettyvän kielelleni, mutta sitten se valui poltellen kurkusta alas. Yökkäsin pari kertaa karvaan jälkimaun iskiessä. ”Minä sanoisin, että jäät tänne yön yli.”
”Mut–”
”Ei vastalauseita. Herra Lupinkin pyysi, että jäisit tänne tarkkailtavaksi.”
”Miten Remus tähän taas liittyy? Miksi hänen toiveensa huomioidaan, mutta minun ei?” kysyin närkästyneenä. ”Minä voin ihan hyvin!”
”Ei vastalauseita”, Pomfrey sanoi tiukasti ja lähti pois.
Valahdin takaisin makuulle ja nurisin hiljaa. Miksi minun pitäisi olla täällä, vielä yön yli, vaikka olin ihan terve? Tunsin silmieni painuvan kiinni ja lopulta vajosin takaisin pimeyteen.
*****
Havahduin vaimeisiin askeliin. Hymy nousi huulilleni, kun huomasin tutun kolmikon kävelevän luokseni. ”Hei! Ihanaa nähdä teitä!” tervehdin iloisesti noustessani istumaan.
”Voi Emma!” Hermione halasi minua tiukasti. ”Oletko ihan kunnossa? Me olisimme tulleet katsomaan sinua aiemmin, mutta Pomfrey ei päästänyt! Hän sanoi, että sinun pitää saada nukkua ja käski tulla päivällisen jälkeen.”
”Onko päivällinen jo mennyt?” kysyin yllättyneenä. Hermione nyökkäsi. ”Sittenhän olen nukkunut koko päivän!”
”Ja sinulta jäi näkemättä koetus”, Ron lisäsi.
Kohensin asentoani ja katsoin Harrya. ”No? Miten meni? Millainen se koetus oli?”
”Eikös sinun pitäisi tietää se jo?” Harry kysyi kulmaansa kohottaen. Naurahdin ja nyökkäsin. ”Meidän piti noutaa veden pohjasta panttivangit –”
”Ja Harry alkoi heti leikkiä sankaria”, Ron keskeytti virnistellen. ”Hän saapui ensimmäisenä panttivankien luo, mutta jäi odottamaan muita, koska luuli laulun olevan totta. Cedric tuli ja vei Chon mennessään, sitten Krum saapui pelastamaan Hermionen –” Ron katsahti punastunutta tyttöä hivenen paheksuvasti. ”Fleur ei kuitenkaan saapunut, koska hän oli keskeyttänyt. Niinpä meidän sankarimme pelasti minut ja Gabriellen, minkä takia saapui viimeisenä ja reippaasti myöhässä pintaan. Hänen sankaruutensa kuitenkin palkittiin ja Harry on nyt jaetulla ensimmäisellä sijalla Cedricin kanssa!”
Hymyilin innostuneena. ”Hienoa Harry! Miten pisteet jakautuivat?”
”Cedric sai neljäkymmentäseitsemän, Krum neljäkymmentä ja Fleur kaksikymmentä.”
”Fleur sai pisteitä, vaikka keskeytti?” kysyin yrittäen lisätä pientä hämmentyneisyyttä ääneeni. Harry nyökkäsi. ”Paljonko sinä sait pisteitä?”
”Neljäkymmentäviisi”, hän kertoi virnistellen. Pian Harryn virnistys katosi ja hänen katseensa muuttui huolestuneeksi. ”Mitä sinulle sitten tapahtui? Miksi oikein pyörryit?”
Kohautin surkeana olkapäitäni. ”En tiedä…”
Ron irvisti. ”Sinulla on kumma tapa pyörtyillä ja sen takia päätyä Kalkaroksen syliin.”
”Ron…” sanoin varoittavasti, kun huomasin Pomfreyn lähestyvän. Tunsin tutun kuumotuksen poskillani.
”Nyt olisi aika lähteä. Emman pitää levätä”, matami sanoi ja alkoi hätyytellä heitä pois.
”Minä haluaisin puhua vielä hetken Harryn kanssa kahden, olisit niin kiltti”, anelin Pomfreylta. Hän katsoi minua mietteliäänä ja muutaman pyynnön jälkeen heltyi. ”Mutta ei sitten kauaa!” hän muistutti häädettyään Ronin ja Hermionen.
Harry istuutui vuoteen reunalle ja suuteli minua pikaisesti, kun Pomfrey järjesteli tavaroita toisella puolella huonetta. Hän hymyili minulle lempeästi. ”Oliko Dobby ja Myrtti sinun ’muutamia hoidettavia asioita’, joista Ron kertoi, kun et silloin yhtenä iltana tullutkaan kirjastoon?”
Kurtistin kulmiani. ”Milloin sinusta on tullut noin hyvä?” Virnistin leveästi. ”No juu, saattoivat ehkä ollakin…” myönsin viattomasti.
Harry pudisteli päätään. ”Annoit meidän kuitenkin huhkia kirjastossa, vaikka kaikki oli hoidettu?”
”No anteeksi”, sanoin yhä virnistellen. ”Eikö pääasia kuitenkin ole se, että sinä selvisit – ja tulit vielä toiseksi!”
Harrykin virnisti. ”Olisit muuten nähnyt Krumin ilmeen! Hän ei selvästikään pitänyt siitä, että minä vein hänen toisen sijansa.”
Ilmeeni vakavoitui, kun yhtäkkiä mieleeni muistui hetket kirjastossa, Krumin antama suudelma… Tunsin syyllisyyden piston sydämessäni. Miksi se nyt yhtäkkiä ilmestyi?
”Mikä sinulle tuli?” Harry kysyi huolestuneena. ”Olet ihan kalpea! Ei kai sinua pyörrytä?”
”Harry, minun täytyy kertoa sinulla jotain, mitä minun on pitänyt jo pitkään kertoa…” Vedin syvään henkeä. Nyt tai ei koskaan. ”Krum suuteli minua.”
Harry tuijotti minua silmät pyöreinä. Hänen ilmeensä muuttui hämmästyneestä epäuskoiseksi ja siitä ärtyneeksi. ”
Mitä?”
”Hän vain teki sen yhtäkkiä, minä –”
”Milloin?” Harryn ääni oli muuttunut hyvin kylmäksi.
”Tylyahon viikonloppuna, kun minä jäin kouluun. Hän tuli kirjastoon –”
”Mikset sinä olet kertonut tästä aiemmin?”
”Harry!” anelin peloissani. Tartuin häntä ranteesta. ”Minä en halunnut sitä. Hän vain… teki sen. Yllättäen.” Harry riuhtaisi ranteensa vapaaksi ja tuijotti minua sanaakaan sanomatta. Hän ei näyttänyt eleelläkään mielipidettään. Aloin käydä epätoivoiseksi. ”Minä pyydän, Harry. Sinun
täytyy uskoa minua.”
Harryn katse oli lasittunut. Tunsin epämiellyttävän palan kurkussani, en saanut enää sanoja ulos. Yritin tarttua Harrya uudestaan kädestä, mutta hän ehti nousta ja lähti ripein askelin pois sairaalasiivestä. Katsoin surkeana hänen jälkeensä. Valahdin makuulle kyynelten kirvellessä silmissäni.