Cedi,
Roosa ja
Vloom, kiitos tosi paljon kommenteistanne! Tulee tosi ihana olo, kun löytää uusia kommentteja
Teidän vuoksi otinkin itteäni niskasta kiinni ja kirjotin kolmannen luvun loppuun.
A/N: Voisin vinkata, että neljännessä luvussa alkaakin tulla jo vähän pientä jännityksen makua, ensin pitää tulla nää tylsemmät
Ja jos jota kuta kiinnostaa tuo Potter-biisi, niin se olisi
tämä 
3. LUKUSeurasin vaitonaisena Kalkarosta. Ajatukseni pyörivät Dumbledoren sanoissa. Minäkö olin taikaverinen? Minä, joka olin aivan tavallinen, hoikka ja pitkä 14-vuotias tyttö, omistin taikuutta sisälläni ja se voisi puhjeta niin, että minusta tulisi aito noita? Minäkö opiskelisin Tylypahkassa, koulussa, jota ei pitäisi olla olemassa muualla kuin kirjoissa? Vanhempieni ja enoni muistia oli muutettu, minut oli kidnapannut Lucius Malfoy, kuolonsyöjä, kesken kauppareissun… Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ehkä tämä oli vain yksi minun sekopäisistä unistani? Niin sen täytyi olla, se kävisi järkeen.
Katseeni harhautui yhteen suurista ikkunoista. Suuni oli loksahtaa auki. Ulkona oli lähes pilkkopimeää, vain lyhdyt toivat valoa pimeyteen. Rankkasade hakkasi ikkunoita ja olin varma, että kuulin ukkosen jyrähtävän. Huomasin ensiluokkalaisten tulevan veneillä Tylypahkaan. Näky aiheutti perhosia lepattelemaan vatsaani.
Minut lajiteltaisiin kohta!”Joko neiti Smith on valmis jatkamaan matkaa?” Kalkaroksen nälvivä ääni kysyi.
Tajusin pysähtyneeni. ”Öh, joo, olen minä”, sönkkäsin punan levitessä poskilleni. Lähdin taas harppomaan Kalkaroksen jäljessä.
*****
Seisoin jännittyneenä portaikon viimeisellä askeleella, mihin Severus oli minut jättänyt. ”Mene ensiluokkalaisten luokse”, hän oli tokaissut tylysti ja marssinut matkoihinsa. Eteishallissa seisovat oppilaat nurisivat. He olivat litimärkiä, eikä asiaa auttanut vesi-ilmapalloilla pommittava ja vahingoniloisesti käkättävä Riesu. Jostain kumman syystä minua alkoi naurattaa ja perhoset hellittää otettaan vatsassani.
”RIESU!” McGarmiwan vihainen ääni karjaisi. ”Alas sieltä, heti!”
Minua nauratti entisestään, kun professori meinasi liukastua ja tarrasi Hermione kaulasta.
”Minä kutsun rehtorin! Minä varoitan, Riesu –”
Riesu näytti kieltä, paiskasi vielä yhden vesipommin ja suuntasi sitten portaikkoon –
minun luokseni! Se sai vauhtia jalkoihini ja lähdin kipittämään märkien oppilaiden luo. Sipaisin vaaleita otsahiuksiani ennen kuin astuin Harryn, Ronin ja Hermionen viereen. Ojensi kättäni ja hymyilin aurinkoisesti. ”Hei, minä olen Emma Smith.”
”Mikset sinä ole märkä?” Ron kysyi heti.
Naurahdin vaistomaisesti. Huomasin Hermionen mulkaisevan Ronia toruvasti. ”Minä en tullut vaunuilla, tulin itse asiassa jo jonkin aikaa sitten. Olen uusi täällä”, totesin kätellessäni Hermionea.
”Kuinka vanha sinä olet?” Ron jatkoi. ”Tai siis, näytät vanhemmalta ollaksesi ensiluokkalainen. Ja jos kerta olet uusi, niin…” Hän kohautti pienesti olkapäitään kuin pahoitellen.
”Olen neljätoista. Minä osallistun kyllä lajitteluun ensiluokkalaisten kanssa, koska, tuota, tulin Tylypahkaan vasta nyt”, sanoin hiukan kiusaantuneena.
”Mistä sinä olet kotoisin?” Hermione kysyi nolostellen, vaikkei hänen kysymyksensä mitenkään epäkohtelias ollut. Hän hymyili minulle rohkaisevasti.
”Olen Suomesta.”
”
Oi, Suomesta!” Hermione ihasteli.
”Suomesta? Eikö se ole se paikka, missä on hirmu kylmää? Ja jääkarhuja?” Ron uteli.
”Sinä olet hauska! Talvisin siellä on kylmää, mutta ei, meillä Suomessa ei ole jääkarhuja. Paitsi ehkä eläintarhoissa”, kerroin naureskellen. Ronin korvat punoittivat. Hymyilin hänelle lempeästi.
”Miten sinä puhut noin hyvää englantia, jos kerta olet Suomesta?” Harry kysyi avatessaan suunsa ensimmäisen kerran.
”Hölmö!
Totta kai hän puhuu hyvää englantia, hänen sukunimensä on Smith! Sinulla on sukua jossain täällä, eikö totta?” Hermione arvasi.
Nyökkäsin iloisesti. ”Kyllä. Isäni on suomalainen, kun taas äitini englantilainen. Hän syntyi Lontoossa, missä enoni nykyään asuu - ja tietysti suurin osa äidin suvusta.”
”Ovatko sinun vanhempasi velhoja?”
”Öh, tuota, itse asiassa –”
”Siinähän sinä olet!” professori McGarmiwa huokaisi. ”Sinä jäät ensiluokkalaisten seuraan ja tulet heidän kanssaan saliin, sitten on lajitteluseremonia ja ruoka”, hän selitti kiireesti ja taputti huolimattomasti olkapäätäni. ”Suureen saliin, menkäähän siitä!” hän ohjeisti muulle väkijoukolle.
Vilkutin Harrylle, Ronille ja Hermionelle, jotka suuntasivat suureen saliin. Huokaisin helpotuksesta. Onneksi McGarmiwa oli keskeyttänyt meidät, eikä minun tarvinnut alkaa selittää taikaverisyydestäni, vaikka kyllä senkin aika vielä koittaa. Etsin katseellani ensiluokkalaisia ja liityin heidän seuraansa. Ajatella, että minutkin lajiteltaisiin! Netin testien mukaan olisin Rohkelikko, mutta pariin otteeseen minua oli kyllä ehdotettu Korpinkynteen. Itselleni sillä ei ollut mitään väliä, mutta Puuskupuh jotenkin kammoksutti minua. Ota ja tiedä miksi.
Astuessani litimärkien ensiluokkalaisten luo ja hymyillessäni heille iloisesti, he loivat minuun mulkoilevia katseita. Heitä mahtoi ärsyttää, että minä en ollut kastunut. Muutama pienempi oppilas katsoi minua peläten. Huomasin yhden pojan hytisevän jättimäisessä myyrännahkatakissa. Näky nostatti hymyn huulilleni.
”Jännittääkö?” kysyin Dennisiltä.
Poika nosti pelokkaana katseensa minuun. ”Tuota, ööh, ei”, hän vastasi tärisevällä äänellä. ”Tai ehkä jonkun verran.”
”Minua jännittää vähän”, totesin huolettomasti ja ojensin käteni hänellekin. ”Emma Smith.”
”Dennis Creevey”, hän sanoi ja tuntui rentoutuvan salliessaan pienen hymyn minulle.
”Mihin tupaan sinä haluaisit?”
”Rohkelikkoon! Minun veljeni on siellä”, Dennis kertoi innoissaan.
”Ai, niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt muistaa”, mutisin itsekseni.
Dennis tuijotti minua silmät pyöreinä. Alkaessani selittää, professori McGarmiwa saapui paikalle. ”Sitten mennään!” hän totesi riuskasti viittoillessaan ovia kohti.
Lähdin pelokkaiden ensiluokkalaisten kanssa vyörymään suureen saliin. Perhoset alkoivat taas herätä vatsassani, kun kävelimme pöytien välistä salin eteen. Matkalla vilkutin pienesti Rohkelikkojen pöytään, missä Hermione heilutti kättään minulle ja Harry ja Ron nostivat peukut pystyyn.
Tuttuun tapaan lajitteluhattu puhkesi laulamaan ja sen jälkeen professori McGarmiwa kertoi ohjeet, avasi pergamenttikäärön ja alkoi luetella nimiä.
Katselin, kuinka yksi kerrallaan oppilaat asettuivat istumaan pallille ja laittoivat hatun päähänsä. Denniksen kohdalla hymyilin hänelle rohkaisevasti. Vaivihkaa nostin peukkuni pystyyn ja hän virnisti minulle iloisesti. Lajitteluhattu huudahti hänet Rohkelikkoon ja minä taputin hurjasti. Hän nosti vuorostaan peukun pystyyn rientäessään veljensä luo. Kuuntelin kuinka hattu lajitteli lisää ihmisiä, kunnes Orla Quirke (
Korpinkynsi!) oli mennyt ja McGarmiwa lausui kovaan ääneen seuraavan nimen.
”Emma Smith!”
Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Jalkani tuntuivat muuttuneen löysäksi spagetiksi, kun kävelin istumaan pallille. Olin varma, että kuulin pientä puheensorinaa. Ehkä he ihmettelivät miksi näin vanha oli lajittelussa, niin kuin Ronkin oli ihmetellyt? Hiukan vapisevat käteni istuttivat lajitteluhatun päähäni.
”Sinä tulet tekemään suuria tekoja… Olet hyvin rohkea… Päätös ei ole vaikea”, hattu kuiski korvaani. ”ROHKELIKKO!”
Huokaus karkasi huuliltani. Asetin lajitteluhatun takaisin penkille ja liihotin Rohkelikon pöytään taputusten saattelemana. Istuin Hermionen vasemmalle puolella, Harrya ja Ronia vastapäätä. Hymyilin heille iloisesti. ”Hyvinhän se meni”, totesin tyynesti sydämeni jyskytyksen tasaantuessa. ”Vai mitä sanotte?”
Hermione oli aikeissa sanoa jotain, mutta hänen kasvonsa vääristyivät. ”Voi ei! Me unohdettiin kokonaan esitellä itsemme!” hän henkäisi. ”Hermione Granger.”
”Harry Potter”, Harry mumisi. Hän näytti siltä, kun odottaisi minun henkäisevän ja varmistavan hänen henkilöllisyyttään.
”Minä olen Ron, Ron Weasley”, Ron sanoi.
Ilmeeni mahtoi olla mielenkiintoinen, sillä yritin kaikin voimin estää itseäni purskahtamasta nauruun. Ronin tapa, jolla hän kertoi nimensä, toi minulle mieleen erään YouTubesta löytämäni Potter-biisin. ”Kyllähän minä teidät tunnen!” sanoin saatuani itseni taas tyyneksi.
”Mitä? Miten sinä muka meidät tunnet?” Harry kysyi epäuskoisena.
Nojauduin pöydän yli lähemmäs poikia. Virnistin heille omahyväisesti. ”Sanotaanko vaikka näin, että minä tiedän juttuja. Kaikenlaisia juttuja, myös
tulevaisuudesta.”
”Älä huijaa!” Ron kuiskasi vakavana. Nyökkäsin hänelle hymyillen ja olin juuri avaamassa suutani väittelyyn, kunnes huomasin punatukkaiset Weasleyn kaksoset lähettyvilläni.
”Voi ei,
Fred!” parkaisin. ”Sinä elät!”
Poika tuijotti minua epäuskoisena. ”Öh… niin?”
Samassa tajusin virheeni. ”Ei kun hups... se olikin vasta seitsemännessä…” mutisin. Huomasin hänen epäuskoisen ilmeensä muuttuvan yhä järkyttyneemmäksi. Tunsin poskieni punehtuvan rajusti. Olin varmasti näyttänyt seinähullulta.
Upeaa Emma, annoit juuri täydellisen ensivaikutelman! ”Tai siis”, sopersin kaikkien katseiden kääntyessä minuun. ”Unohtaako koko juttu. Näyttääpä hyvältä tämä ruoka!” Painoin pääni alas ja kiinnitin kaiken huomioni lautasellani odottavaan ateriaan. Söin oikein keskittyneesti ja varoin hyvin huolellisesti nostamasta katsettani hetkeksikään ruoasta.
Olin silti täysin varma, että ihmiset ympärilläni vaihtoivat oudoksuvia silmäyksiä.
*****
Kun Dumbledore nousi seisomaan ja aloitti puheensa, kehtasin vihdoin nostaa katseeni lautasesta.
”No niin! Pyytäisin huomiotanne, sillä minulla on jokunen ilmoitusasia. Vahtimestari Voro on pyytänyt kertomaan, että linnan sisätiloissa kiellettyjen esineiden luetteloon on tänä vuonna lisättyä kirkujojo, torahammasfrisbee ja alati hakkaava bumerangi. Luettelossa on noin neljäsataakolmekymmentäseitsemän esinettä ja se on nähtävissä Voron toimistohuoneessa. Kuten aina, muistuttaisin että koulun mailla sijaitseva metsä on oppilailta kiellettyä aluetta, sekä Tylyahon kylä alle kolmasluokkalaisilta. Minun on myös kerrottava, että tänä vuonna ei pelata lainkaan tupien välistä huispausta.”
Katsoin kuinka Harryn ja monien muiden kasvot vääristyivät. Kuulin Harryn henkäisevän. ”Älkää nyt noin masentuko!” kuiskasin. ”Sille on hyvä syy!” Harry loi minuun loukkaantuneen katseen. Olin varma, että hän mutisi jotain ”mistä sinä sen muka tietäisit” tapaista.
”Tämä johtuu tapahtumasta, joka alkaa lokakuussa ja jatkuu koko lukuvuoden. Olen varma, että nautitte siitä suunnattomasti. Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että tänä vuonna Tylypahkassa –”
Dumbledoren puheen keskeytti korviahuumaava ukkonen. Suuren salin ovet paukahtivat auki.
Oviaukkoon oli ilmestynyt mies, joka oli verhoutunut mustaan matkaviittaan ja joka nojasi pitkään sauvaan. Mies laski huppunsa ja ravisti paksua harmaantunutta tukkaansa. Hänen kävellessään kohti opettajien pöytää joka toisella askeleella salissa kajahti vaimea kalahdus.
”Vauhkomieli!” henkäisin. Mieleeni tulvivat kaikki häneen liittyvät tapahtumat neljännestä kirjasta: päällimmäisenä se, kuinka hän oli järjestänyt Harryn hautausmaalle. Vaistomaisesti käteni puristui nyrkkiin.
”Emma, mikä sinun on?” Hermione kuiskasi huolissaan. Hän tuijotti nyrkkiäni.
”Ei mikään”, sihahdin hiljaa.
Dumbledore esitteli Vauhkomielen koko koululle uutena pimeyden voimilta suojautumisen opettajana. Rehtorin kertoessa koulussa järjestettävistä kolmivelhoturnajaisista, minä uppouduin seuraamaan Vauhkomieltä. Huomasin hänen siemaisevan taskumatistaan. Samassa päässäni alkoi surrata suunnitelmia: miten voisin saada narautettua hänet? Estämällä häntä saamasta monijuomalientä? Jos kertoisin Dumbledorelle, ettei hän ole oikea Vauhkomieli?
Sinä et saa puuttua tulevaisuuteen! ääni päässäni soimasi.
” – Mutta nyt on jo myöhä ja teidän on oltava huomisaamuna virkkuja, kun menette oppitunneillenne. Nukkumaanmenoaika! Hop hop!”
Havahduin kovaan kirskuntaan ja kolinaan, kun oppilaat nousivat ja lähtivät eteisaulaan vieville parioville.
”Tule Emma”, Hermione sanoi ja viittoi minua luokseen. ”Miten sinä olet niin omissa ajatuksissani?”
”Öh, omissa ajatuksissaniko?” Yritin kuulostaa mahdollisimman viattomalta, mutta huomasin Hermionen tuijottavan minua tiukasti.
”Vai mitä että hän oli aivan omissa ajatuksissaan koko puheen ajan? Ron, Harry?”
”Ai, joo, niin olit”, Ron mutisi. Hän oli keskittynyt puhumaan Harryn ja kaksosten kanssa turnajaisista.
Kävelin heidän vierellään vaitonaisena ja kuuntelin arvauksia puolueettomasta tuomarista (jonka tiesin olevan liekehtivä pikari) ja siitä, miten Fred ja George aikoisivat saada nimensä mukaan. Mumisin välillä ”tietäisittekin” ja ”odottakaapa vain”, mikä sai heidän kulmansa kohoilemaan ja otsat rypistymään.
Päästyäni muiden mukana oleskeluhuoneeseen, huikkasin hyvät yöt pojille ja lähdin Hermionen mukana tyttöjen makuusaleihin.
