Cedi, kiitos kovasti kommentista! Yritän saada kirjoitettua mahdollisimman hyvin noista Lilyn mietteistä, mutta sitten tuntuu että paljastan jutun juonet jos kirjotus on alussa
A/N: Mua hävettää että tässä kesti näin kauan... Mutta tässä sitä nyt olisi, nimittäin neljäs luku! Tässä on sitten vähän väkivaltaa jaja.. jotain söpöä
4. LUKUSeverus tunsi vatsansa heittävän kuperkeikan. Hän avasi vapisten seuraavan kirjoituksen, koska tiesi, mitä oli luvassa.
Rakas päiväkirja,
Kerroin eilen, että näen Severuksen tänään uudestaan. Et kyllä usko tätä, mutta hän ei tullut paikalle! Odotin häntä ainakin ikuisuuden, uskottelin itselleni, että kyllä hän tulee – turhaan. Istuin joen reunalla monta tuntia, räpläsin nurmikkoa ja mietin Tylypahkaa, kunnes lopulta myönsin itselleni, ettei hän tule. Severus ei edes ilmoittanut minulle mitään, ei yhdellä sanallakaan! Minä vihaan häntä, vihaan eniten koko tässä maailmassa! MINÄ VIHAAN SEVERUS KALKAROSTA!Severus huokaisi. Jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Lilylle, he olisivat välttäneet tuon turhan suuttumuksen.
*****
Severus tärisi. Yö oli hyvin viileä, vaikka olikin kesä. Hän oli katsellut auringonlaskua ja jäänyt pimeyden lohdulliseen syleilyyn. Severus oli pelännyt liikaa mennäkseen kotiin – lopulta hänellä ei ollut ollut enää vaihtoehtoa, hänen oli ollut
pakko lähteä.
Poika seisoi yhä oven edessä ja tuijotti sitä varoen, ikään kuin se voisi hyökätä hänen kimppuunsa. Sisältä kaikui edelleen vihaista huutoa, joka musersi Severusta.
Eivätkö he koskaan lopeta, poika mietti surkeana. Hän avasi vapisevalla kädellään oven mahdollisimman hiljaa, niin ettei se narisisi. Päästyään sisälle huomaamattomasti, hän huokaisi äänettömästi ja otti askeleen – samalla lattia päästi inhottavan vingahduksen.
”Severus!” Eileen huudahti kauhuissaan huomattuaan poikansa tulleen sisälle.
”Ja missä
hitossa sinä olet luuhannut?” Tobias äyskäisi vihaisena käveltyään takaisin vaimonsa vierelle.
”Mitä se sinua kiinnostaa”, Severus mutisi hiljaa.
”Niin mitä sanoit?”
Severus mulkaisi isäänsä vihaisena. ”Mi-tä se si-nu-a kiin-nos-taa”, hän toisti ääni ivaa tihkuen.
”Sitä, että minä olen sinun isäsi ja huoltajasi!” Tobias karjui. ”Kerro heti paikalla minulle, missä olet iltasi viettänyt!”
”Minua ei kukaan
jästi määräile!” Severus huusi takaisin.
Eileen henkäisi kuuluvasti ja tuijotti poikaansa pelokkaan järkyttyneenä. Tobiaksen vaarallinen katse porautui Severukseen. ”Sinä –”, hän aloitti ja otti askeleen lähemmäs poikaansa. ”Et
koskaan –” Hänen uhkaava äänensävynsä sai kylmät väreet juoksemaan Severuksen selkäpiissä. ”Ikinä, puhu minulle tuohon sävyyn!” Tobias seisoi aivan hänen edessä. Miehen kasvonsa punoittivat kiukusta ja hänen suunsa oli muuttunut tiukaksi viivaksi. Hän nosti kätensä lyödäkseen.
”Tobias,
ei!” Eileen aneli takertuessaan miehensä käteen.
”IRTI MINUSTA!” mies karjaisi ja riuhtaisi kätensä pois kaataen samalla Eileenin.
Severus tunsi kyyneliensä olevan lähellä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun. ”Minä en jaksa teitä!” hän kuiskasi. Hän tunsi märän virtaavan vuolaana poskillansa.
En saa näyttää heikolta, hän ajatteli. Hän ryntäsi tömistellen yläkertaan. Hänen korviinsa kaikui äidin ulvonnaksi muuttunut itku ja isän julmat sanat: ”Sinä olet kotiarestissa kuukauden!”
Severus lukittautui nopeasti huoneeseensa ja heittäytyi sängylleen. ”Minä en kestä, en kestä,
en kestä…” hän kuiski. Tuliviskin vahva tuoksu tuntui vieläkin pojan nenässä. Hän inhosi sitä hajua, inhosi sitä juomaa. Kaikista eniten hän inhosi isäänsä, joka joi tuliviskiä.
Mutta oli vielä jotain kauheampaa, joka sai kyyneleet juoksemaan vuolaammin kalpeilla poskilla.
Hän ei näkisi Lilyä huomenna.
Severus niiskaisi kerran ja sulki silmänsä. Itkun muuttuessa vaimeaksi nyyhkytykseksi, äänet alkoivat kadota ja ajatukset sumenivat…
Hän nukahti rauhattomaan uneen.
** Kaksi päivää myöhemmin **
Ilta värjäsi taivasta taas punaiseksi. Se oli täysin samanlainen kuin sinä iltana, jona hän oli ollut Lilyn kanssa metsässä. Hän tunsi piston sydämessään. Olikohan Lily vielä vihainen? Vai surullinen? Kenties molempia, poika mietti surkeana tuijottaessaan ikkunasta avartuvaa maisemaa. Jos hän edes soi ajatustakaan Severukselle…
”Kultaseni?” vaimea ääni kuiskasi oven takaa.
Severus meni avaamaan lukitun ovensa ja päästi äitinsä sisään, joka suuntasi istumaan sängyn reunalle. Hän viittoi poikaansa istumaan viereensä. Severus tuijotti äitiään epäröiden, mutta totteli kuitenkin.
”Miten sinä voit?” Eileen kysyi tärisevällä äänellä. Hänen silmänsä punoittivat. Hän oli taas itkenyt. Se satutti Severusta lisää, suututti niin paljon.
”Äiti, ei kai hän taas –”
”Voi kulta, älä sinä minusta huoli! Minä kysyin miten
sinä voit.”
”Hyvin”, Severus valehteli. Hän veti hihojaan peittämään käsien mustelmia. Äiti katsoi häntä arvioiden. Kyyneleet puskivat hänen silmiinsä, kun hän tuijotti Severuksen mustelmaista poskea.
”Tuota… haluaisitko sinä mennä vähän ulos?” Eileen kysyi varovasti.
”Mutta minähän olen kotiarestissa! Enkö olekin?” Severus ihmetteli.
Hänen äitinsä pälyili hetken ympärilleen ja painautui sitten lähemmäs poikaansa. ”No tuota… minä voisin antaa sinun mennä hetkeksi”, Eileen kuiskasi. ”Voin puhua isäsi kanssa ja –”
”Ei hän suostu!” Severus tuhahti. ”Hän ei päästä minua mihinkään! Hän vain satuttaa sinua lisää!”
”Anna kun minä puhun hänelle… Tule nyt…” Eileen tarttui Severusta kädestä ja lähti viemään poikaansa olohuoneeseen, jossa hänen miehensä nojaili pehmeään nojatuoliin ja lueskeli lehteä. ”Tobias-rakas”, Eileen aloitti varovasti. ”Eikö nyt olisi hyvä aika päästää Severus hetkeksi ulos?”
Tobias laski lehteä alemmas. Hänen kulmansa kohosi lievästi. ”Ulos? Hänhän on kotiarestissa”, Tobias murahti.
”Niin, mutta rakas, hänen olisi hyvä käydä vähän ulkona… Eikö totta kulta?” Eileen maanitteli ottaessaan varovaisia askelia lähemmäs. ”Hän on ollut niin nätisti nyt, eikö totta rakas?”
Mies kohensi asentoaan ryhdikkäämmäksi ja tarkisteli vaimoaan. ”Mmm... menkööt sitten. Jos vain annat minun lukea tätä lehteä rauhassa.”
”Oi, ihanaa kultaseni!” Eileen sanoi huojentuneena.
Tobias tuhahti hiljaa ja jatkoi lehtensä lukua. Eileen kääntyi Severukseen päin ja lähti saattamaan hämmästynyttä poikaa ovelle. Hän polvistui tämän vierelle ja tuijotti vaativasti hänen tummiin silmiinsä. ”Älä ole liian myöhään.” Hän suuteli poikaansa ja lähti keittiöön.
Severus astui ulos. Taivas hehkui edelleen kaunista punaa ja tuuli hyväili hänen kasvojaan. Severus seisoi hetken ja tuijotti eteensä. Hän mietti, miksi äiti oli niin kovasti halunnut hänet ulos talosta… Hänen päähänsä pälkähti idea – entä jos…? Severus lähti juoksemaan metsään. Hänen täytyi ainakin yrittää.
Severus oli muutaman metrin päässä paikasta, jossa oli ollut Lilyn kanssa. Hänen jalkansa tärisivät ja henkeä salpasi. Severus irvisti – kylkeen pisti todella inhottavasti. Poika tähyili ympärilleen, otti muutamia huteria askeleita.
Anna hänen olla täällä. Kiltti, ole täällä, kiltti…Severus kurkotti puskan yli. Hän tunsi sydämensä takovan tietä ulos rinnasta.
Ei ketään.
Pettymys tulvahti hänen sisällään. Miten hän oli ollutkaan niin typerä, että oli edes miettinyt, että Lily olisi –
Severus hätkähti, kun hän näki punaisten hiusten välkähtävän auringonlaskun hentoja värejä vasten. Poika otti lisää varovaisia askelia lähemmäs. Hänen kurkkuaan kuivasi. Lily oli joen reunalla.
”Lily…” poika kuiskasi tultuaan jokea katselevan tytön taakse.
Lily käännähti salamana ympäri. Hänen vihreät silmänsä eivät olleet iloiset, ne punoittivat. Somat posket olivat kyynelten tahrimat. Huomattuaan Severuksen, kauniit silmät muuttuivat viiruiksi. ”
Sinä!” hän sihahti. Severus ei selvästikään ollut miellyttävä näky.
Tyttö lähti kiitämään Severuksen ohi. ”Lily, odota –” Severus kuiskasi ja tarttui hennosti tyttöä ranteesta. Lily pysähtyi ja mulkoili Severusta. Hän päästi irti ja hieroi hermostuneesti käsiään. ”Minä… minä voin kyllä selittää.”
Lily laittoi kätensä puuskaan. ”No, kai se on jokin hyvä selitys?” tyttö kysyi säälimättömästi. Hänen silmänsä leiskuivat vihasta. ”Että menit rikkomaan lupauksesi? Etkä ilmoittanut minulle mitään!” Lily näytti siltä kuin alkaisi itkeä.
”Minä sain kotiarestia”, Severus sanoi hiljaa. Puristava tunne painoi hänen sydäntään.
”Ai, niinpä tietysti. No, mitä sinä teit?”
Severus aukoi hetken suutaan. Hän tunsi kyynelien olevan lähellä. ”Minä… en minä tehnyt mitään.”
Lily kohotti kulmaansa ja tuhahti. ”Sinä sait kotiarestia vaikket tehnyt mitään?” Hän heilautti punaiset hiukset selkänsä taakse. ”Jos sinulla ei ole enempää sanottavaa, minä lähden.”
Severus painoi katseensa maahan. ”Lily –”
”
Älä lausu minun nimeäni, senkin valehteleva ja saastainen pikkupaskiainen!”
Severus nosti katseensa. Koko ajan hänen oli visusti varonut näyttämästä poskeaan Lilylle, mutta nyt hän tuijotti silmät kosteina tyttöä. Hän antoi valon paljastaa pahoinpitelyn.
Lily henkäisi. ”Severus, mitä sinulle on käynyt?” hän kysyi kauhuissaan.
Lily astui lähemmäs ja kokeili varovasti pojan poskea. ”Se – se – onko, Severus, onko sinua – onko sinua
lyöty?” Uudet kyyneleet valuivat Lilyn poskille.
Severus tuijotti hiljaa tyttöä. Hän nyökäytti pienesti päätään.
”Minä – Severus – minä en tiennyt! Minä, minä olen pahoillani!” Lily kuiski ja kietoi kätensä halaukseen.
Severus vavahti. Hän ujutti kätensä tytön selän taakse, veti tätä itseään vasten. Lily käänsi päätään ja hänen huulensa hipaisivat Severuksen korvanlehteä. Hän tunsi väristysten laukkaavan selkäpiissään. ”Kuka sen teki?” Lily kuiskasi.
”Isä.”
Lily vetäytyi irti halauksesta. Hänen silmänsä kiiluivat. ”
Sinun isäsi löi sinua?” hän kysyi epäuskoisena. Severus nyökkäsi uudelleen. ”Kerro kaikki!” Lily pyysi.
Severus puri alahuultaan. Pitäisikö hänen elää ne kauhunhetket uudestaan? Lily tuijotti häntä niin anovasti, ettei poika voinut kieltäytyä. ”Hyvä on”, hän suostui hiljaa. Severus istuutui maahan ja Lily kävi hänen viereensä.
”Silloin kun minä viimeksi olin kanssasi, jäin aika pitkäksi aikaa katselemaan aurinkoa.” Severus ei voinut olla hymyilemättä sen aikaisille mietteilleen. ”Menin myöhään kotiin. Vanhempani riitelivät. He riitelevät itse asiassa aika usein. Tosi usein.” Severus huokaisi syvään ja Lily puristi lohduttavasti tämän kättä.
”Minulle tuli sanaharkkaa isäni kanssa. Hän suuttui ja sanoi, että olen kuukauden kotiarestissa. Seuraavana iltana menin kysymään, jos saisin mennä ulos, jotta voisin tavata sinut…” Severus laski katseensa päällekkäisiin käsiin. ”Hän suuttui hirveästi. Hän oli taas juonut ja hän… hän… löi minua. Poskelle.” Severus nosti katseensa Lilyn huolesta vääristyneisiin kasvoihin.
”Hän löi äitiäkin, kun hän tuli väliin. Minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja hän tönäisi minut seinää vasten.” Muisto satutti Severusta, hän pystyi tuntemaan sen kivun uudestaan. ”Sitten hän… hän…” Severus nosti vasemman käden hihaansa. Lily henkäisi nähdessään tummat mustelmat.
”Voi Severus! Olen niin pahoillani..” Lily sanoi hiljaa. ”Jos vain olisin tiennyt –”
Severus pudisteli päätään. ”Et sinä mitenkään olisi voinut tietää.”
Severus käänsi katseensa joelle. Se kimmelteli niin kauniina. He molemmat olivat vaiti, kunnes Lily rikkoi hiljaisuuden. ”Sattuuko sinuun?” hän kysyi varovasti.
Severus pudisteli päätään. ”Ei.”
”Eikö?” tyttö varmisti tarkastellessaan pojan kasvoja.
”No ehkä välillä”, Severus naurahti. ”Mutta ei paljon.”
Lily tuijotti kaukaisuuteen. Aurinko oli melkein kokonaan kadonnut. ”Tuota… minun pitäisi lähteä…” Tyttö loi arvioivan katseen Severukseen. ”Pärjäätkö sinä?”
”Tietysti”, Severus sanoi heti. ”Minä pärjään
aina.”
Lily heleä nauru rikkoi ilmaa. Severus rakasti hänen nauruaan yli kaiken. Lily heilautti jälleen upean punaisia hiuksiaan ja hymyili lempeästi. Severus nojautui lähemmäs Lilyä, tuijotti tämän kutsuvia silmiä. Ne sädehtivät kuin tähdet. Severuskin hymyili. Hän avasi suutaan, mutta Lily painautui häntä vasten.
Suudelma tuntui kestävän iäisyyden, mutta loppui silti liian aikaisin. Severus tuijotti typertyneenä Lilyä, joka ponkaisi ylös. ”Minä oikeasti olen pahoillani. Jos vain olisin tiennyt…” hän sopersi ja punastui sitten. Hän heilautti kättään pikaisesti ja juoksi pois.
Severuksen suupieliä nyki. Hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan.