1. Osa: Kohtaaminen
"Jokin hänessä uhkui voimaa tavalla, joka sai Hermionen hengähtämään ihastuksesta."
Hermione oli hermostuneempi kuin koskaan. Edes silloin, kun Matami Pomfrey oli määrännyt hänet kuukauden vuodelepoon kera kirjankosketuskiellon S.U.P.E.R:ien lähestyessä, hän ei muistanut olleensa yhtä jännittynyt. Hermione huokaisi mielessään muistellessaan tuota aikaa. Velhomaailmaan vyörynyt sota ei ollut koskettanut heitä, he olivat olleet koko ajan suojassa Tylypahkan vankkojen kivimuurien sisäpuolella. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - valtava turhautumisen tunne oli syönyt häntä sisältä. Monet hänelle tärkeät ihmiset joutuivat elämään jatkuvassa hengenvaarassa. Harry oli kadonnut jäljettömiin, hänestä ei ollut kuulunut sanaakaan lähes puoleen vuoteen. Ei ollut mitään, mitä Hermione - tai kukaan mukaan Tylypahkan oppilaista - olisi voinut tehdä. Niinpä hän hautautui kirjoihinsa syvemmälle kuin koskaan ennen - Tylypahkan muurit ehkä suojasivat hänen ruumistaan, mutta hänen sielunsa oli turvassa vain silloin, kun jokin vei hänen mielensä kauaksi todellisuudesta. Ne satunnaiset hetket, joiden aikana hän sai hukutettua itsensä johonkin yhdentekevään teokseen, olivat tuolloin ainoita, jotka tarjosivat hänelle todellisen levon.
Kun seitsemännen kouluvuoden kevät viimein koitti, Hermione uhrasi kaiken itsestään edessä oleville kokeille. Hän tarrautui niihin tietäen, että ne olivat hänelle viimeinen mahdollisuus kieltää Tylypahkan ulkopuolisen maailman: sodan, menetyksien, tuskan ja hädän olemassaolo. Sen kevään jälkeen hänet heitettäisiin keskelle kaikkea sitä, jonka unohtamiseen hän oli käyttänyt loput jäljellä olevat voimansa. Lopulta hän eli pelkästä opiskelusta, kaikki muu sai jäädä. Hän ei syönyt tai nukkunut, puhunut kenellekään tai jaksanut peseytyä. Kun muut aamulla heräsivät ja lähtivät aamiaiselle, hän avasi makuusalissa päivän ensimmäisen kirjan, ja luki ja itki, kunnes nukahti herätäkseen jälleen uuteen samanlaiseen päivään. Joka aamu Ron odotti rohkelikkojen oleskelutilassa tyttöä lähtemään kanssaan aamiaiselle, ja sai istua ja odottaa yksin, kunnes nälkä ja väsymys pakottivat hänet päivälliselle. Eräänä aamuna Ron kyllästyi odottamaan, ja tietämättä itsekään, mitä oli tekemässä tai minne menemässä, poika löysi itsensä hakkaamasta Rehtori McGarmiwan toimiston ovea itku kurkussaan. Tarvittiin kolme opettajaa raahaamaan kiljuva ja potkiva Hermione sairaalasiipeen. Sinne päädyttyään hän ei kuitenkaan jaksanut enää vastustella, kun Matami Pomfrey kaatoi kokonaisen pullollisen nukkujuomaa alas hänen kurkustaan. Viimeinen asia, minkä Hermione näki ennen nukahtamistaan, oli itkevä Ron hänen sänkynsä vierellä.
Hermione ei koskaan saanut tietää, kuinka kauan hän oli nukkunut, mutta kun hän heräsi, koko velhomaailma juhli. Sota oli voitettu ja Voldemort kukistettu, Tylypahkan oppilaat olivat jälleen vapaita kulkemaan koulun alueelta pois ja takaisin, ja linna oli täynnä jälleennäkemisen onnesta itkeviä velhoperheitä. Silti Hermione tunsi sydämensä tyhjäksi, ja vaikka hän ei vielä tiennytkään, mistä se johtui, hänen aavistuksensa täyttivät hänen mielensä murheella. Kun Ron tuli tapaamaan tyttöä ensimmäistä kertaa tämän valveillaoloaikana, pojan ei tarvinnut edes sanoa mitään. Hermione luki sen hänen kasvoiltaan yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut kirjoitettuna pojan otsaan. Harry oli kuollut. Ja niin Ron istahti tytön viereen sairaalasängylle, sulki tytön syleilyynsä, ja he molemmat itkivät vavahdellen kuin eivät olisi saaneet itkettyä vuosiin.
Hermione ymmärsi vasta paljon myöhemmin, että he selvisivät siitä vain, koska heidän oli pakko selvitä. He kiskoivat itsensä ja toisensa takaisin kiinni elämään, koska heidän täytyi. Siksi Hermione myös vastasi myöntävästi Ronin polvistuessa hänen eteensä ja pyytäessä häntä vaimokseen sinä iltana Harryn hautajaisten jälkeen. Hän ymmärsi, että Ron ei kosinut häntä ensisijaisesti rakkaudesta, vaan siksi, että halusi tehdä jotain, mikä tavalliseen elämään kuuluu. Ja se oli myös Hermionelle syy myöntyä pojan kosintaan. Sillä ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa, vaikka kyllähän he toki rakastivat toisiaan. Ja rakastavat vieläkin, kuten ovat aina rakastaneet. Hermione nielaisi yrittäessään vakuuttaa itselleen, että mikään heidän välillään ei ollut muuttunut.
Aika edellisen kevään ja näiden syksyisten Lontoon katujen välillä tuntui ikuisuuden mittaiselta. Siinä hän nyt oli, kävelemässä työhaastatteluun huoliteltuna ja suoraryhtisenä, kaukana siitä Hermionesta, joka vietti päivänsä rohkelikkotyttöjen makuusalissa sänkyä ympäröivät samettiset verhot tiukasti kiinni vedettyinä. Hän oli saanut kursittua itsensä kasaan niistä palasista, jotka olivat jääneet siitä keväästä jäljelle, suorittanut S.U.P.E.R.-tutkintonsa Upein arvosanoin ja aloittanut kokonaan uuden elämän Rouva Ronald Weasleynä. Hermione pysähtyi katsomaan kenkäkaupan näyteikkunasta heijastuvaa peilikuvaansa. Hän näytti ikäisekseen vanhalta, ryhdikkäältä ja itsevarmalta. Hänellä oli yllään musta jakkupuku, villakangastakki ja silkkihuivi, ja jalassaan korolliset saappaat. Hermione naurahti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten noidat ja velhot pukeutuivat työhaastatteluun, ja vielä vähemmän aiheesta tiesi hänen äitinsä, joka oli auttanut häntä asukokonaisuuden valinnassa. Hermionen vanhemmat olivat olleet niin ylpeitä, kun hän kertoi saaneensa taikaministeriöstä pöllön, joka kantoi kynsissään kutsua haastatteluun. Hakijoita oli ollut lähemmäs kaksisataa, ja vain muutama heistä kutsuttiin paikan päälle esittäytymään. Tämän kuullessaan ilme Hermionen vanhempien kasvoilla oli lähes yhtä innostunut kuin vuosia sitten, kun Hermione sai pöllön Tylypahkasta...
Hermione pudisti hieman päätään ja tarkensi jälleen katseensa häntä ikkunasta tuijottavan naisen hahmoon. Hän sipaisi otsalleen irronneet kiharansa pois silmiltä, ja hymyili nähdessään kimalluksen vasemmassa nimettömässään. Ron ei ollut ymmärtänyt ollenkaan, miksi heidän olisi pitänyt tuhlata vähiä rahojaan moisiin jästirinkuloihin, mutta Hermione oli vaatimalla vaatinut, ja lopulta saanut tahtonsa läpi. Vihkisormus muistutti häntä aina kaikesta siitä tutusta ja turvallisesta, mitä heidän avioliittonsa hänelle edusti.
***
Viimein Hermione saapui taikaministeriön vierailijoiden sisäänkäyntinä toimivan punaisen puhelinkopin luo (hän ei ollut koskaan oppinut pitämään ilmiintymisestä). Tärisevin sormin hän näppäili kirjeessä neuvotun numerosarjan. Kohta hän kuulikin jo nuoren, yli-innokkaan naisäänen kaikuvan puhelinkopin lasittomilla seinillä.
"Tervetuloa taikaministeriöön! Meille on aina ilo saada vierailijoita tutustumaan vähäpätöisiin puuhailuihimme...vaikka eiväthän ne kyllä mitään vähäpätöisiä oikeasti taida olla, hihhihii!" Ääni jatkoi hämmentävän pitkään iloista hihittelyään.
"Niin, mihin minä jäinkään? Aivan! Se se oli! Siis, ilmoittakaa ystävällisesti nimenne ja asianne! Vaikka en minä kyllä ymmärrä, miksi näinä aikoina tarvitsee enää niin tarkkaan syynätä, kuka täällä kulkee ja miksi, onhan nyt kuitenkin tilanne täysin erilainen kuin silloin, kun tiedät-kai-kuka oli vallassa, silloin..."
"Nimeni on Hermione Granger, ja olen tullut työhaastatteluun taikalainvartijaosastolle." Hänen äänensä oli selkeä ja ystävällinen, mutta yli-innokas naisihminen ei ilmeisesti pitänyt keskeytyksistä, sillä hän jatkoi jutusteluaan hieman loukkaantuneeseen sävyyn.
"Hmph. No, vai niin, no, katsotaas sitten, niin, no..." Loputtomalta tuntuvan jahkailun jälkeen nainen ilmeisesti löysi Hermionen nimen jostakin taikaministeriön arkistosta ja jatkoi.
"Selvä on! Hermione Granger, täytyy kyllä sanoa että sinulla on kyllä poikkeuksellisen viehättävä etunimi, jotenkin jästimäinen, mutta silti viehkeä... Niin, mihin minä jäinkään? Mikäs se nyt oli...nimilappu? Juuri niin, ottakaa nimilappu ja kiinnittäkää se kaapunne etumukseen! Vaikka kuka nyt kaapua enää näinä päivinä käyttäisi, ne ovat niiiin passé..." ääni jatkoi iloista mutinaansa.
Hermione huokaisi, ja kiinnitti puhelinautomaatin kolikkopalautuslokeroon ilmestyneen nimilapun rintaansa. Siihen oli piirretty pullea, vaaleanpunainen sydän. Kohta puhelinkoppi alkoi täristä ja laskeutua kohti ministeriön aulaa.
"No niin, perillä ollaan, oikein paljon onnea työhaastatteluun, ja hyvää päivänjatkoa! Ai niin, ja muistathan sitten antaa taikasauvasi tarkistettavaksi, kultaseni!"
Puhelinkopin ovi avautui, ja Hermione astui taikaministeriön aulaan. Hän ei voinut olla huokaisematta ihastuksesta. Sodan jälkeen jo ennestään upea rakennus oli remontoitu, ja kaikki loisti uudenhohtavana. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihailemaan näkymää, ja niin hän asteli aulan perälle viemään taikasauvansa tarkistettavaksi. Sen otti häneltä nuori velho, joka vaikutti siltä, ettei häntä kiinnostanut fletkumadon vertaa, millainen Hermionen sauva oli tai mitä nainen aikoi sillä tehdä. Kun Hermione katseli ärsyyntyneenä velhon hidaseleistä toimintaa, hänen taakseen ilmiintyi noin kolmenkymmenen ikäinen, sievä vaaleaverikkö noita.
"Rouva Hermione Granger, oletan?", noita kysyi hymyillen ystävällisesti. Hermione nyökkäsi vastaukseksi.
"Haastattelunne pidetään toisessa kerroksessa. Olkaa hyvä, ja seuratkaa minua."
Nainen kääntyi kannoillaan, ja lähti kävelemään eteenpäin reippaasti, mutta tyylikkäästi. Hermione nappasi taikasauvansa takaisin sitä ojentavalta nuorelta velholta, ja kiirehti naisen perään.
He saapuivat hissillä ministeriön toiseen kerrokseen, pitkälle ja siistille käytävälle.
"Tässä kerroksessa on myös taikuuden sopimattoman käytön osasto, aurorien päämaja ja velhojen neuvostojen hallintopalvelut. Siksi täällä on niin siistiä ja virallisen näköistä. Mutta älä huoli, kyllä tähän tottuu. Ja jos olo käy tukalaksi tämän steriiliyden keskellä, aina voi piipahtaa pari kerrosta alempana. Siellä on taikaolentojen sääntö- ja valvontaosasto, otus- henkilö- ja haamujaostot, maahisyhteyksien virasto sekä tuholaisneuvontakeskus. Siellä vasta on säpinää!", noita opasti Hermionea samalla kun ohjasi tämän istumaan jäykän näköiselle nahkasohvalle.
"No niin. Odota tässä, sinut kutsutaan kohta sisään. Voinko tuoda sinulle jotain?"
Hermione pudisti päätään. "Ei kiitos", hän sai sanottua jännitykseltään. Nuori noita iski Hermionelle silmää ja nosti peukalonsa pystyyn. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja käveli pois. Hermione jäi istumaan yksin jäykälle nahkasohvalle. Hänestä tuntui, kuin hermostuneisuus olisi täyttänyt hänet ja yrittäisi nyt pursuta hänestä ulos. Hän suoristi jakkuaan ja yritti kiinnittää vallattomia kiharoitaan. "Älä huoli, sinä pystyt siihen, yritä nyt vain rentoutua. Älä jännitä, ole rento ja vakuuttava. Hengitä rauhallisesti, juuri noin, hyvä..."
"Hermione Granger?"
Kylmä ääni keskeytti hänen ajatuksensa. Hermione hätkähti. Oliko hän puhunut ääneen? Voi ei, kuinka noloa, nyt hän oli jo varmasti menettänyt kaikki mahdollisuutensa! Mutta Hermione ei voinut muuta kuin kerätä ylpeytensä rippeet ja ryhdistäytyä. "Kyllä, minä olen.", hän sanoi, ja kääntyi katsomaan kohti ääntä, joka häntä oli puhutellut.
Nainen oli pukeutunut mustaan jakkupuvun hameeseen ja valkoiseen kauluspaitaan, jonka etumuksesta oli muutama nappi avoinna. Hänen hameensa ulottui vain polviin, paljastaen hänen täydelliset säärensä, jotka päättyivät mustiin korkokenkiin. Hänen kasvonsa olivat huolella meikatut, ja hänen mustat, pitkät hiuksensa oli sidottu niskaan tiukalle nutturalle. Hänen korvissaan ja kaulallaan oli kultakorut, ja rannetta koristi tyylikäs kello. Hän oli hoikka, muttei siro, ja jokin hänessä uhkui voimaa tavalla, joka sai Hermionen hengähtämään ihastuksesta.
Nainen ilmeisesti huomasi Hermionen ihailevan tuijotuksen, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi tyytyväinen hymy. "Seuraa minua.", hän sanoi, käveli rauhallisesti korot kopisten sisään avoinna olevalle toimiston ovelle, ja jäi nojaamaan oveen selvästi odottaen Hermionen astuvan siitä sisään. Hermione seurasi naista posket punertaen, tuntien itsensä rujoksi ja kömpelöksi naisen sulokkuuden ja tyylikkyyden rinnalla, ja käveli sisälle naisen osoittamaan huoneeseen. Nainen tuli sisälle hänen jäljessään ja sulki oven heidän takanaan.