A/N: Hihii, minä täällä taas. Olen saanut inspiraation takaisin ja kirjoittaminen sujuu taas ongelmitta ja halusin tulla laittamaan nopeasti jatkoa. Luvusta tosin voi nähdä, etten ole kirjoittanut vähään aikaan... Mutta toivottavasti paranee vielä ajan myötä tuo laatu ^^
Luku 30
Menneisyyden varjoissaMatka Durmstrangiin oli jo kestänyt kymmenen tuntia, mikä oli ollut raskasta Tylypahkan oppilaille. Kaikista tuntui, että olisi kulunut jo monta päivää siitä, kun he hyppäsivät Tylypahkan punaiseen pikajunaan ja ottaneet suunnakseen Durmstrangin, mutta kello todisti heidät vääräksi.
Kukaan heistä ei tietänyt, minne he olivat menossa. Pikajunan ikkunat olivat mustat, eivätkä he nähneet siitä läpi.
"Vainoharhaista, he eivät halua koulun sijainnin tulevan julki", Mischa tuhahti ja kaikki muut nauroivat tytön vihaiselle äänensävylle; Mischa ei ikinä muistellut lämmöllä vanhaa kouluaan.
Tappeluiltakaan ei oltu vältytty; Lily kuuli käytäviltä juorun, jonka mukaan Bellatrix oli lyönyt Rodolfus Lestrangea, poikaystäväänsä.
"Miksi ihmeessä, luulisi että heidän kieroutuneet mielensä sopisivat yhteen", Mischa kuittasi juorun.
"Sinä sanot minua aina kieroksi, eli laitatko sinä minut samalle viivalle minun serkkuni kanssa?" Sirius tivasi Mischalta, joka huokaisi silminnähden ärsyyntyneenä.
"Te olette sukulaisia, totta kai teidät laitetaan joskus samalle!" Mischa selitti kuin pikkulapselle, mutta Sirius ei tyytynyt siihen vaan näytti nyrpeää naamaa.
"Mutta jos se yhtään lohduttaa, olet muuten aivan päinvastainen kuin serkkusi", Mischa pyöritteli silmiään. Sirius näytti miettivän hetken ja näytti sitten tajuavan, että sen parempaa vastausta hän ei Mischasta irti saisi, joten hän hymyili leveästi ja jakoi pitkän suudelman Mischan kanssa.
"Voisitteko te olla edes hetken irti toisistanne?" Remus kysyi tylsistyneenä ja käänsi katseensa ikkunasta ulos. James, Lily, Sirius, Mischa ja Peter katsoivat toisiaan hämmästyneinä ja päättivät antaa asian olla. Stephanie oli nukahtanut jo pari tuntia sitten ja oli edelleenkin sikeässä unessa.
Remus katsoi ikkunasta ulos ja yritti olla hermoilematta tulevaa koitosta. Hänen pitäisi pyytää anteeksi Stephanielta ja lisäksi yrittää olla näyttämättä sitä tosiasiaa, että hän todella pelkäsi Stephanien ja Mischan puolesta. Tytöille ei olisi todellakaan helppoa palata vanhaan kouluunsa, josta heidät potkittiin pois. Hän ei voinut kuin toivoa parasta.
"Stephanie, herää, me olemme pian perillä!"
Mischan kirkas ääni tunkeutui Stephanien tärykalvoihin ja sai hänet hätkähtämään. Stephanie nosti päätään penkiltä ja katsoi vauhkona ympärilleen.
"Mistä te sen tiedätte, eikö ikkunat olekaan peitetty?" Stephanie kysyi hurjana ja katsoi juuri ikkunaa sen jälkeen, kun oli esittänyt kysymyksen.
"Ahaa, he siis aukaisivat jo meille ikkunat?" Stephanie sanoi nolona ja katsoi närkästyneenä muita, jotka nauroivat. "Mistä minä sen olisin voinut tietää, minä nukuin!"
"Niistä on näkynyt ulos jo pian viisi minuuttia", James sanoi ja katsoi mietteliäästi ulos ikkunasta. "Onpa täällä paljon lunta, vai mitä?"
"Aika lailla", Sirius myönsi. "Toisaalta, mikä sen mahtavampaa! Voimme aina aloittaa lumisodan Luihuisia vastaan!"
"Mikä suuri kosto se olisikaan Luihuisille", Lily naurahti ja yritti peittää pelkoaan. Hän ei pitänyt Durmstrangilaisista, sillä he olivat kaikki liian uppoutuneita pimeyden voimiin.
"Onkohan Durmstrangilaiset meitä vastassa, kuten me olimme heitä?" Peter kysyi ja katsoi mietteliäästi Stephanieta.
"Minä en kyllä tiedä, meidän koulussa oloaikana Durmstrangiin ei tullut yhtään vierasta..." Stephanie sanoi hitaasti miettien.
"Todennäköisesti he eivät ole meitä vastassa", Mischa tokaisi ja yritti laittaa hiuksiaan siistille ponihännälle. "Pelkäävät paleltavansa herkän hipiänsä tai jotain."
"Tuskin sentään", Lily kumosi heti. "Kyllä he nyt sen verran vieraitaan arvostavat..."
"Ai sen jälkeen kun Kelmit ovat pilailleet rehtori Jonesin kustannuksella? Varmasti, Lily, varmasti..." Stephanie hymyili muistolleen.
Pikajuna pysähtyi viimeinkin ja oppilaat alkoivat herätä hitaasti tulevaan koitokseen. Pitkä junamatka oli vaatinut veronsa: suurin osa oppilaista haukotteli avoimesti käytävillä ja yrittivät edes hieman kohentaa nahistunutta ulkonäköään. Edes ulkona odottava kirkas pakkanen ei saanut heidän mieliään virkistymään.
Mischa tuijotti ikkunasta ulos ja istui hetken aikaa vielä penkillä, kun muut olivat lähteneet pois vaunu-osastolta. Isot lumikinokset olivat puhtaan valkoisia, niin kirkkaita, että Mischan silmiin sattui. Mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan pois. Lumikinokset toivat hänen mieleensä muistoja, niin ikäviä kuin hyviäkin sellaisia. Vaikka hän kuinka yritti poistaa kaikkia hyviä muistojaan Durmstrangista, hän ei siihen pystynyt. Hänellä oli ollut hauskaa ennen kuin hän oli tajunnut, mikä oli väärin ja mikä oikein. Hänen moraalinsa oli korkeammalla kuin muiden Durmstrangilaisten yhteensä.
Entä jos hän ei olisi kapinoinut? Olisiko hän vieläkin Durmstrangissa, kiltisti istumassa ja kuuntelemassa luentoa erilaisista puolustuskeinoista, jotka olivat hieman kyseenalaisia ministeriön edessä? Entä olisiko Stephanie vielä Durmstrangissa, ellei hän olisi suorastaan pakottanut tyttöä vaihtamaan mielipiteitään? Olisiko hänestä tulossa kovaa vauhtia kuolonsyöjä, Voldemortin palvelija ja olisiko hänkin silloin pitänyt naamiota naamansa edessä ja vannonut kuraveristen kuolemaa?
"Älä ajattele sitä", Mischa sanoi vahingossa ääneen ja häpesi suuresti, kun kuuli selkänsä takaa tirskahduksen.
"Olen aina tiennyt, että olet hieman hullu, mutta että vielä itsensä komenteleminen ääneen.." Siriuksen hyväntuulinen ääni päivitteli ja Mischa pakottautui naurahtamaan ja toivoi todella, että olisi edes kuulostanut hieman uskottavalta.
"Pelottaako sinua?" Sirius kysyi seuraavaksi ja Mischa tiesi välittömästi, että oli epäonnistunut olemaan uskottava.
"Hieman", Mischa sanoi kohauttaen olkapäitään ja katsoi vielä kerran ikkunasta ulos. "Menikö muut jo?"
"Kyllä, he odottavat meitä pikajunan oven edessä", Sirius sanoi hymyillen. "Ihmettelimme jo, minne sinä jäit."
"Piti saada ajatuksia hieman kokoon", Mischa selitti ympäripyöreästi ja katsoi Siriusta silmiin. "Onko sinusta ihan tyhmää, että olen oikeastaan hieman iloinen tullessani tänne pitkästä aikaa?"
Sirius näytti ensin hieman hämmentyneeltä, mutta peitti sen nopeasti. "No ei se minusta tyhmää ole.. Kai meidän on vaikea luopua sellaisesta asiasta, mitä olemme pitäneet kotina puolet elinajastamme", Sirius sanoi katkerasti.
Mischa katsoi poikaystäväänsä niin myötätuntoisesti kuin ikinä osasi. "Ei tainnut olla helppoa tulla potkituksi omasta suvustaan?"
"Ei se ollutkaan", Sirius myönsi hiljaa. "Mutta Potterit ottivat minut asumaan heille lomien ajaksi, joten minun ei ole tarvinnut nähdä heitä."
Mischa nousi omalta paikaltaan ja halasi Siriusta. Poika murahti ja vastasi halaukseen, mutta Mischa irtautui nopeasti hänestä. Tytöllä oli epämääräinen aavistus siitä, että poika ei kestänyt hänen sääliään. Mischa oli ikionnellinen siitä tosiasiasta, että hänellä oli perhe joka todella välitti hänestä.
"Mennään, meidän pitää ehtiä vielä kiusaamaan Durmstrangilaisia läsnäolollamme", Mischa iski silmää Siriukselle ja sai kiitollisen hymyn palkaksi.
"Mitä minä sanoin", Mischan voitonriemuinen ääni sanoi, kun Kelmit, Lily, Stephanie ja hän kävelivät kohti Durmstrangin linnaa. Se oli vain nelikerroksinen ja näyttikin paljon pienemmältä kuin Tylypahka, ainakin Lilyn mielestä. Mutta sillä näytti olevan paljon enemmän tiluksia...
"Mitä sinä muka sanoit?" James kiusasi tahallaan ja yritti rikkoa hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkien Tylypahkalaisten yllä. Kukaan ei vaikuttanut olevan iloinen Durmstrangiin joutumisesta. Rehtori Dumbledore johti joukkoa McGarmiwa vierellään. Rehtori Dumbledoren ilme oli seesteinen ja onnellinen, kun taas McGarmiwan ilme oli yhtä kireä kuin hänen nutturansa.
"Minä sanoin, että he eivät ole meitä vastassa", Mischa sanoi ja hymyili ylimielisesti Jamesille. "Minä olin oikeassa."
"Naiset ja heidän pakkomielteensä olla oikeassa", James nauroi ja otti Lilyä kädestä kiinni. He lähestyivät yhä lähemmäs linnaa. Jamesin sydän värähti melkein kuin huomaamattomasti, mutta hän tunsi lievän pahoinvoinnin kohoavan sisällään. Lily oli kuraverinen... Mutta tiesikö siitä kukaan muu kuin Tylypahkalaiset?
"Aivan, Sarvihaara", Sirius sanoi iloisesti ja kumartui ottamaan mustaan hansikkaaseensa hieman lunta ja taputteli sitä innoissaan. "Tämähän on upeaa!"
"Sitä kutsutaan lumeksi, Anturajalka", Peter sanoi viisaasti ja muut purskahtivat nauruun Siriuksen teeskennellessä olevansa loukkaantunut.
"Kyllä minä nyt lumen tunnistan, rotta", Sirius sanoi ja katsoi pahastuneena Peteriä. "Tätä minä tarkoitin upeaksi!"
Sirius otti kunnon heittoasennon ja katsoi pitkän aikaa kohdettaan tarkasti. Lopulta Sirius viskasi lumipallon menemään lujaa vauhtia. Kumaus kertoi pallon osuneen kohteeseensa. Raskas kiroaminen alkoi välittömästi kumauksen jälkeen.
"SINÄ SENKIN - "
"Mitä täällä tapahtuu?" McGarmiwan kireä ääni tiedusteli ja hän pysäytti joukon. Mischa ei voinut olla tirskumatta nähdessään Kalkaroksen rasvaisten hiusten valuvan märkää lunta.
"En minä vain tiedä, arvon professori", Sirius sanoi viattomasti ja katsoi suurin silmin tuvanjohtajaansa. "Joku taisi heittää Ruiku - tarkoitan, herra Kalkarosta päähän lumipallolla."
"Ja teillä ei tietenkään ole mitään hajua, kuka se saattoi olla, Musta?"
"Ei tietenkään, vai onko sinulla muunlaisia todisteita?"
"Niin minä arvelinkin", McGarmiwa sanoi. "Entä näkikö kukaan teistä, kuka pallon heitti?" McGarmiwa kysyi ympärillä olevalta väkijoukolta, mutta kaikki olivat hiljaa. Joko he pelkäsivät Kelmejä tai sitten he vain pitivät pilaa loistavana.
"Hyvä on, selviätte ilman rangaistusta tällä kertaa", McGarmiwa puhisi hiljaa. "Mutta minä varoitan, Musta, jos minä saan selville sinun temppuilleen tällä vierailulla hetkenkään vertaa, minä takaan henkilökohtaisesti, että sinun loppuvuodestasi ei tule mukava."
"Uhkaileeko professori?" Sirius kysyi kauhistuneena.
"En tietenkään, onko sinulla todisteita?" McGarmiwa sanoi ja hetken ajan näytti siltä, että hän hymyili. Sitten hän oli jo kääntynyt ja johdatti joukkoa kohti linnan etuovia.
Äimistynyt hiljaisuus valtasi Kelmit, Lilyn, Mischan ja Stephanien. Sitten Sirius rikkoi sen:
"Pahus, että hänellä on kieroutunut huumorintaju!"
Sisällä Dumstrangissa oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kolkot kiviseinät tehostivat pelottavaa vaikutelmaa ja käytävässä oli synkkää. Lily kurtisti hieman kulmiaan. Paikka oli kuin jästien kauhuelokuvista, puuttui vain se, että nurkan takaa hyppäisi zombi. Hän ei mahtanut itselleen mitään, hän tarttui Jamesia kädestä ja luotti siihen, että tämä hakkaisi kaikki zombit pois hänen kimpustaan.
Käytävän päässä oli kaksi puuovea jotka avautuivat nopeasti. Lily hätkähti pahasti ja odotti jonkinlaisen hirviön astuvan ovesta sisään. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Lily huomasi rehtori Jonesin kävelevän ylpeästi käytävää pitkin. Lily hymyili vinosti. Siinäpä vasta olikin hirviö!
"Lily, mille sinä hymyilet?" James kuiskasi hiljaa hänen korvaansa, mutta Lily ei sanonut mitään, hymyili vain. Hänet valtasi onnellinen tunne, tunne joka kertoi, että kaikki järjestyisi. Hänellä oli James ja ystäviä.
"Hyvää iltaa", rehtori Jones sanoi mahtipontisesti ja kätteli rehtori Dumbledorea nopeasti. Tylypahkan rehtori hymyili seesteisesti kollegalleen.
"Hyvää iltaa, Gregory", Dumbledore hymyili edelleen. "Tämä onkin ensimmäinen kerta kun olen täällä. Teillä on kaunis linna."
"Kiitos", Jones vastasi jäykästi. "Olemme järjestäneet teille pidot ruokailusalissa."
"Miten kilttiä", Dumbledore sanoi . "Ruoka maistuukin pitkän matkan jälkeen!"
Jones nyrpisti kapeaa nenäänsä ja lähti kävelemään kohti puuovia Dumbledoren seuratessa. Muut seurasivat kahta rehtoria hiljaisina. Kukaan ei puhunut mitään.
Ruokailusaliksi kutsuttu huone oli matalakattoinen ja vaikutti Tylypahkan tyrmiltä, mutta oli vain isompi ja vielä hieman synkempi. Iloisuus ei vaikuttanut olevan teema tässä linnassa, Sirius mietti ja katseli ihmeissään ympärilleen. Pitkiä pöytiä oli seitsemän, joista kuudessa istui jo Durmstrangilaisia. Jokainen katseli tylypahkalaisia vihaisesti. No, tunne oli molemmin puoleinen, Sirius ajatteli katkerasti. Mitä ihmettä taikaministeri oli miettinyt, kun oli päättänyt vierailujen puhdistavan ilmaa ja tuottavan yhteistyötä? Hän oli ollut kolme minuuttia tässä saastaisessa koulussa, ja hänen teki jo nyt mieli kuristaa joku!
Mischa mietti tietämättään aivan samaa kuin Sirius. Hän tunti olonsa epävarmaksi, eikä pitänyt siitä tunteesta. Hän muisti aivan liian paljon tästä koulusta, tästä huoneesta... Koulu tuntui repivän sellaisia haavoja auki, joidenka olemassa olosta Mischa ei edes tiennyt. Hän luuli, että hän oli jo ylitse tästä koulusta, mutta niin ei tainnutkaan olla.
Mischan haalean siniset silmät osuivat erääseen pöytään, jossa hän tiesi seitsemäsluokkalaisten istuvan. Durmstrangin oppilaat oli jaettu pelkästään luokka-asteisiin, heillä ei ollut tupia ja yleensä samalla luokalla olevat istuivat samassa pöydässä. Nyt eka- ja tokaluokkalaiset istuivat samassa pöydässä, jättäen Tylypahkalaisille yhden pöydän vapaaksi. Hänen harmikseen se oli seitsemäsluokkalaisten vieressä, väliä ei ollut kuin kaksi metriä. Mischa mietti, oliko se tarkoituksellisesti järjestetty, ettei hänelle ja Stephanielle tulisi hetkeksikään iloinen olo.
"Tervetuloa vaatimattomaan kouluuni, Tylypahka", rehtori Jones sanoi mahtipontisesti ja käveli samalla isoon pöytään, jossa istui opettajia. Salissa oli niin hiljaista, että siellä olisi kuullut hiuksenkin putoamisen.
"Tylypahkalaiset oppilaat, saatte osallistua koulumme tunneille oman luokka-asteenne kanssa", Jones sanoi vieno hymy huulillaan ja Stephanie kirosi hiljaa. "Lisäksi saatte käyttöönne ekaluokkalaisten huoneen, sillä he nukkuvat vierailunne ajan tokaluokkalaisten kanssa. Mutta nyt, pitkän matkan jälkeen, istukaa alas ja antakaa meidän viihdyttää ja sivistää teitä."
Kaikki taputtivat, Tylypahkalaiset tosin hieman innottomasti. He istuivat alas heille tarkoitettuun pöytään, ja kotitontut astuivat sisään ovista, kantaen ruoka-astioita.
"Mitä ihmettä?" Lily paheksui ääneen katsellessaan närkästyneesti kotitonttuja, jotka kiireellä laskivat ruokaa pöytiin.
"Ohhoh", Remus ihmetteli. "Onpa koreata."
"Miten kotitonttuja voidaan sortaa näin?" Lily kysyi ja katsoi ihmetellen muita. "Heidät on pakotettu kantamaan ruokaa ja..."
"Tuskin heitä pakotettu on, Lily", Stephanie sanoi hiljaa. "Kotitontut nauttivat työnteosta, ovat nauttineet menneisyydessä ja tulevat nauttimaan tulevaisuudessa."
"Minä en voi ymmärtää sitä", Lily mutisi. "Jotain tasa-arvoa pitäisi olla."
Raskaan aterian jälkeen heidät saatettiin heidän makuusaliinsa. Kyseessä oli yksi oleskeluhuone, josta johti kaksi ovea: pojille ja tytöille oli omat makuusalit. Tylypahkalaiset alkoivat purkamaan tavaroitaan ja asettuivat jotenkin taloksi: monen ilmeistä näki, etteivät he viihtyneet lainkaan.
Sirius, Remus, James ja Peter astuivat sisään pojille tarkoitettuun makuusaliin. Sali oli mielikuvituksettomasti sisustettu sinisellä eikä siellä tuntunut olevan minkäänlaista yksityisyyttä.
Kelmit heittivät tavaransa neljälle lähellä olevalle sängylle ja jäivät istumaan niille. He eivät turhaan kiirehtineet purkaamisen kanssa.
"Minä vihaan tätä paikkaa jo nyt", Sirius ärähti ja muut nyökyttelivät hiljaisina. "En aio kestää tätä kauaa."
"Mitä sinä aiot tehdä, hypätä luudanvarren selkään ja lentää tiehesi?" James sanoi huvittuneena ja Sirius heitti tätä tyynyllä.
"Pölvästi! En olisi niin tyhmä, että jäädyttäisin aivoni tuolla pakkasessa", Sirius sanoi ylpeästi ja katsoi muita teeskennellyn vähättelevästi.
"Mitkä aivot?" Peter kysyi hiljaa ja sai Remuksen ja Jamesin repeämään nauruun.
"Tutun oloista, vai mitä?" Stephanie sanoi Mischalle ja läjäytti matkatavaransa kovaäänisesti vaaleanpunaisen huoneen lattialle.
"Ehkä liiankin, jos tiedät, mitä tarkoitan", Mischa sanoi väsyneen oloisena ja kaatui sängylle, joka oli lähimpänä. "Täällä on vieläkin vaaleanpunaista."
"Ilmeisesti", Lily sanoi hyväntuulisena ja valitsi sängyn, joka oli melkein Mischan vieressä. "Kivan värinen, täytyy myöntää. Mutta miksi kaikki nukkuvat samassa tilassa?"
"Tilansäästöä, Lily, tilansäästöä", Stephanie huomautti näsäviisaasti. "Sitä paitsi, näin Jones varmistaa, ettei kukaan varmasti tee mitään mistä voisi olla haittaa muille."
"Vau", Lily henkäisi. "Jones taitaa olla oikeasti päästään vialla."
"Aivan", Mischa henkäisi ja riisua välittömästi vaatteitaan pois päältään. "Minua väsyttää, taidan mennä saman tien nukkumaan."
"Minä myös", Lily sanoi ja alkoi myös vaihtamaan asuaan pyjamaan.
Stephanie mietti hetken.
"Minä taidan mennä vielä kävelylle", hän sanoi epäröiden. Mischa ja Lily katsoivat häneen kummastuneina, molempien katseissa oli yllättyneisyyttä ja ihmetystä.
"Haluatko että tulemme mukaan?" Lily kysyi.
"Ei, menkää te vain nukkumana, tulen pian", Stephanie vakuutteli ja asteli huoneesta ulos.
Stephanie käveli pitkästä aikaa Durmstrangin kylmillä käytävillä. Hänen olonsa oli aika kummallinen, sillä hän ei ollut uskovansa palaavan tähän kouluun potkujensa jälkeen. Ihmeitä ilmeisesti tapahtui, Stephanie ajatteli sarkastisesti. Häntä harmitti olla jälleen täällä, loukussa vanhoihin muistoihin.
Stephanie käveli tuttuja paikkoja läpi, virkistääkseen muistiaan. Käytävillä ei ollut enää ketään, hän sai olla yksin. Hän arveli, että kello oli jo liian myöhä olla käytävillä, joten hän hiipi paikasta toiseen ja varmisti, ettei jäisi kiinni. Hän ei aikonut mennä Jonesin haukuttavaksi enää kertaakaan.
Stephanie käveli kirjaston ohitse, seitsemäsluokkalaisten makuusalin ohitse ja kävi muissa paikoissa, joissa oli kävellyt viimeksi vuosi sitten. Häntä alkoi jo väsyttämään ja hän katui, että oli lähtenyt niin pitkälle. Käännyttyään takaisin päin Stephanie kuuli seitsemäsluokkalaisten makuusalin oven aukenevan. Stephanie meni nopeasti nurkan taakse ja hän tunsi kuinka hänen sydämensä nousi säikähdyksestä kurkkuun. Oli ollut huono idea lähteä tänne, Stephanie manasi mielessään.
"Olet myöhässä", tuntematon ääni syytti toista käytävällä ja Stephanie höristi korviaan. Ääni kuulosti melko tutulta... mutta tytön nimeä Stephanie ei saanut mieleensä.
"Mitä sitten?" ylimielinen ääni kysyi pilkaten. "Sinä minut tänne yöllä kutsuit, joten saat kyllä hieman odottaakin!"
Coco, Stephanie tajusi hädissään ja oli jo lähdössä nopeasti paikalta pois, mutta muutti mielensä seuraavan lauseen kuultuaan.
"Mitä sinä haluat tietää niistä kahdesta?" Coco kysyi hiljaa.
"Kaiken, mitä sinä voit kertoa", tuntematon tyttö sanoi vaativasti. "Mitä tahansa, jos sinä tiedät jotain heistä."
"Ai tiedänkö?" Cocon ääni nauroi avoimesti. "Minä luultavasti tiedän heistä enemmän kuin he itse! Mutta se, oletko sinä valmis maksamaan tiedon hinnan, se on eri asia..."
"Olen valmis tekemään lähes mitä tahansa", ääni sanoi hiljaa.
Coco oli hiljaa hetken. "Hyvä on, mitä haluat tietää?"
"Haluan ensiksi kuulla, mitä yhteyksiä Heyesin perheellä on Voldemortiin."
Stephanie henkäisi. Tajuttuaan nopeasti virheensä hän laittoi kätensä suun eteensä ja toivoi, ettei Coco kuullut häntä.
"Hyvä on", Coco sanoi. "Hyvä on. Mutta niistä tiedoista vaadin palveluksia, tyttö hyvä, korkeanlaadun palveluksia. En aio kertoa sinulle tässä, minulla on tunne, ettemme ole yksin. Tavataan huomenna kirjastossa, sama kellonaika. "
Stephanie kuuli Cocon ylväät askeleet ja makuusalin oven paukahduksen Cocon läimäistyä sen kiinni. Stephanie meni läheisen patsaan taakse piiloon ja jäi odottamaan tuntematonta tyttöä. Hän halusi nähdä, kuka oli valmis tekemään palveluksia Cocolle vain saadakseen tietää hulluaj asioita Mischasta... ja hänestä? Oliko tyttö tarkoittanut häntä ja Mischaa "kahdella"?
Askeleet alkoivat lähestyä ja Stephanie valmistautui tunnistamaan kuka tyttö oli. Tyttö meni hänen ohitseen eikä Stephanie aluksi tunnistanut tyttöä, mutta hetken päästä hän muisti kuka hän oli. Korpinkynnestä, auroriksi haluava Chloe.
***
A/N2: Saisinko kommentteja...?
