5. luku
Rehtori Dumbledoren kansliassa oli tungosta. Rehtori itse istui pöytänsä takana, sormenpäät yhteen painettuina ja jästien joululauluja hyräillen. Hänen ja parinkymmenen uteliaan muotokuvan lisäksi huoneessa olivat Narcissa Malfoy (edelleen turkiskaavussaan, aivan kuin sisällä olisi ollut kovinkin kylmä takkatulesta huolimatta), hänen poikansa, Harry Potter ja Severus Kalkaros. Dumbledore näytti huvittuneelta. Narcissa Malfoy näytti vihaiselta. Draco näytti hölmistyneeltä. Harry näytti ahdistuneelta. Severus Kalkaros näytti tapansa mukaan siltä, ettei ollut pessyt tukkaansa pariin viikkoon.
”Mitä te olette tehneet minun pojalleni?” intti Narcissa Malfoy parhaillaan raivosta täristen. Hauraaksi ja lähes läpinäkyvän väriseksi naiseksi, joka oli kaiken päätteeksi pukeutunut jäänsiniseen turkiskaapuun, hän osasi täristä raivosta yllättävän uskottavasti. Hän näytti siltä, kuin olisi hetkenä minä hyvänsä voinut rynnätä pöydän yli Dumbledoren kurkkuun. Dumbledore ei kuitenkaan hätkähtänyt, hymyili vain tavalla, joka olisi saanut Lordi Voldimortinkin kipittämään karkuun häntä koipien välissä.
Sikäli kun Lordi Voldemortilla nyt oli häntää.
”Narcissa hyvä”, tyynnytteli rehtori Dumbledore, ”ole hyvä ja istuudu hetkeksi. Kuppi teetä? Tai ehkäpä glögiä?” Vastausta odottamatta hän otti esiin taikasauvansa ja loihti ilmasta mukillisen höyryävää glögijuomaa. Narcissa Malfoy katsoi sitä karsaasti nenänvarttaan pitkin, eikä suostunut myöskään istuutumaan.
”Minulle ilmoitettiin että poikani on sairastunut”, sähisi vaalea nainen. ”Minulle ilmoitettiin, että hän sairastaa tartuntatautia, jonka vuoksi hän joutuu jäämään jouluksi Tylypahkaan. Minulle sanottiin, etten saa tulla edes katsomaan poikaani. Mutta minusta hän ei näytä kovin sairaalta, vai mitä mieltä te olette, rehtori Dumbledore?”
Dracon katse mittaili salaa tuota kiukun kalventamaa naista, joka mitä ilmeisimmin oli hänen äitinsä. Dracon silmät, Dracon hiukset, Dracon ruumiinrakenne. Poika pani merkille sen tutun tavan, jolla naisen kulmakarvat taipuivat, tämän terävän nenän, kapeat huulet, jopa äänen soinnissa oli jotain samaa kuin hänen omassaan. Hän tunsi naisen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei vain ulkonäön perusteella – heidän välillään oli jotain muutakin, jotain vahvempaa, kuin side joka pakotti Dracon kiintymään tuohon naiseen jo ensisilmäyksellä. Mutta hänen aivonsa eivät aivan yhtä nopeasti kyenneet ottamaan ajatusta omakseen.
Ja siinä hänen äitinsä silti oli, kauniina, ylpeänä, vihaisena, eikä suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa Dracon vakuuttelua siitä, että kukaan ei ollut loitsinut häneen komennuskirousta, kukaan ei ollut tappanut häntä ja livauttanut tilalle kaksoisolentoa, kukaan ei ollut laittanut mitään epäilyttävää hänen iltakurpitsamehuunsa… ”Äiti, kaikki on kunnossa, ihan totta”, Draco yritti vielä kerran. Se oli viimeinen niitti. Kyyneleet tulvahtivat Narcissa Malfoyn silmiin ja tämä ryntäsi syleilemään ainoaa poikaansa.
”Mutta näkisihän sen nyt kuraverinenkin, että sinä et ole lainkaan kunnossa”, Narcissa nyyhkytti. Draco ei ehtinyt kysyä, mitä hänen äitinsä tarkoitti kuraverisellä, kun tämä jo jatkoi: ”Minä en tiedä, minkälaisia pelejä rehtori Dumbledore täällä Tylypahkassa yrittää pelailla minun selkäni takana, mutta minun poikaani ei kukaan minulta vie! Voi, jos Severus ei olisi kertonut minulle… ” (Tässä kohtaa Dumbledore kohotti katseensa ja vilkaisi juomamestariaan terävästi puolikuulasiensa takaa) ”…minkälaisen joulun olisitkaan joutunut kokemaan, pikku lohikäärmeeni! Mutta älä huoli, äiti tuntee paljon taitavia velhoja, tohtori Aco Pyhässä Mungossa on perheystävä… Hän kyllä osaa parantaa sinut…”
”Äiti, väitätkö sinä että minä olen tulossa hulluksi?” kiivastui Draco. Hänestä oli alun alkaenkin ollut huono idea, että Dumbledore kertoi hänen äidilleen totuuden muistinmenetyskirouksesta. Se oli saanut Narcissa Malfoyn suunniltaan.
”En missään tapauksessa, Dracolaiseni!” huudahti Narcissa. ”Mutta jokin sinuun on mennyt, tiedän sen, ja mikä kirous se onkin, niin äiti kyllä saa sen irti sinusta, älä huoli…” Kuin sanojensa vakuudeksi hän heittäytyi uudelleen poikansa kaulaan.
Harry, joka seurasi tilanteen kehittymistä sivusta, tunsi itsensä paitsi vaivautuneeksi, myös hieman masentuneeksi. Narcissa Malfoy ja rehtorin kanslia eivät syystä tai toisesta olleet kuuluneet hänen alkuperäisiin joulusuunnitelmiinsa. Lisäksi hänen oli mahdotonta olla huomaamatta sitä sanatonta väittelyä, jota rehtori Dumbledoren ja juomamestari Kalkaros kävivät katseillaan huoneen poikki. Se kieltämättä herätti hänen uteliaisuutensa. Näin ollen puolet hänestä halusi vajota lattian läpi, mahdollisimman kauaksi raivostuneen Narcissan ja juomamestari Kalkaroksen ulottuvilta, mutta toinen puoli halusi kuumeisesti tietää, mistä tässä kaikessa oikein oli kysymys. Tunne oli äärimmäisen epämiellyttävä. Aivan kuin joku olisi yrittänyt repiä hänet kahtia.
”…ehkä isäsi oli oikeassa, meidän olisi todella pitänyt lähettää sinut Durmstrangiin. Hänen ei varmastikaan tarvitse olla enää kauaa Azkabanissa, kultaseni, hänellä on suhteita… Ja sitten voimme keskustella sinun viimeisestä vuodestasi. En olisi uskonut Tylypahkaa näin epäluotettavaksi, Merlinin tähden!”
Narcissan puhetulvan keskeytti rehtori Dumbledoren terävä rykäisy. ”Narcissa hyvä, Dracon muistinmenetyksen parantava juoma on valmis yhdentoista päivän kuluttua. Se on varsin monimutkainen taikaliemi, mutta Severus on ystävällisesti uhrannut suurimman osan viime viikkojen vapaa-ajastaan sen valmistamiseen…”
”Mutta miksi se estää poikaani tulemasta kotiin joululomaksi?” Narcissa huudahti ”Minä luotan Severus Kalkarokseen, hyvänen aika, hänhän on aviomieheni ystävä, mutta – ”
”Asia on niin, Narcissa”, keskeytti Severus Kalkaroksen matala mutta kantava ääni huoneen varjoisimmasta nurkasta, ”että muistinmenetyksensä vuoksi Draco on nyt hyvin herkässä tilassa. Pienetkin muutokset saattavat vaikuttaa hänen niin, että hänen muistinsa vaurioituu kokonaan korjauskelvottomaksi. Häntä ei saa viedä Tylypahkan muurien ulkopuolelle. Olen toki samaa mieltä siinä, että sinun olisi pitänyt saada tieto poikasi tilasta aikaisemmin, mutta… Olen kiintynyt työhöni, ymmärräthän.”
”Voi, ymmärränhän minä, Severus”, huokaisi Narcissa, mutta mulkoili yhä syrjäkarein rehtori Dumbledorea – etsi merkkejä huijauksesta, säröä, halkeamaa, värähdystä ilmeessä. Hän oli varsin nokkela nainen, Narcissa Malfoy, ja Draco huomasi salaa ihailevansa hänen itsepintaisuuttaan. Samalla häntä kuitenkin pelotti. Se, mitä hänen äitinsä oli sanonut hetki sitten. Se, mitä Harry oli jättänyt kertomatta. Hänen isänsä, Azkabanissa? Hän oli kuullut sanan aikaisemminkin. Hän muisti kauhun, joka ihmisten kasvoilla häilyi, kun joku mainitsi nimeltä pelätyn velhovankilan. Miksi hänen isänsä oli Azkabanissa, ja miksi Harry ei ollut kertonut siitä mitään? Miksi Harry ylipäätään muuttui vaiteliaaksi kuin kivenmurikka, kun Draco joskus erehtyi kysymään jotain vanhemmistaan?
”Minä aion henkilökohtaisesti varmistaa, että poikani on kunnossa kahden viikon kuluttua”, rouva Malfoy ilmoitti lyhyen harkinnan jälkeen. ”Haluan velhon kunniasanan, Albus.”
”Saat sen, Narcissa.”
Draco tunsi olonsa sekä helpottuneeksi että hieman surulliseksi, kun hänen äitinsä halasi häntä viimeisen kerran, toivotti hänelle hyvää joulua, ja poistui sitten rehtorin kansliasta niskojaan nakellen. Jäänsininen viitta ja turkisreunus perässään hulmuten.
”Harry, Draco, en aio pidätellä teitä tänään pidempään”, sanoi rehtori Dumbledore Narcissan lähdettyä.
”Mutta professori Dumbledore… Siitä juomasta, en tiennyt, ette kertonut…”
”Myöhemmin, Draco, myöhemmin. Päivällinen odottaa, ja minun vaistoni sanoo, että varsin erinomainen sellainen. Kiirehtikäähän!”
***
Jouluillan vaihtuessa yöksi rohkelikko ja luihuinen lojuivat Rohkelikkotornin hiipuvan takkatulen ääressä. Tumman pää vaalean sylissä, vaalean piirrellessä hajamielisesti sormenpäällään kuvioita tumman paljaaseen vatsaan. Tunnelma himmeästi valaistussa oleskeluhuoneessa oli omituisen poissaoleva, sillä kerrankin molemmat pojat ajattelivat jotain muuta kuin toisiaan.
Harrya kiusasivat eniten Dumbledoren sanat. Hän oli varma, että tarina parantavasta juomasta oli tekaistu, mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä sai rehtori Dumbledoren valehtelemaan tällaisessa asiassa. Ja mitä tapahtuisi yhdentoista päivän kuluttua, kun Narcissa Malfoy palaisi tarkistamaan poikansa kunnon? Olisiko Dumbledore saanut Dracon muistin korjattua siihen mennessä, vai passittaisiko Narcissa poikansa Pyhään Mungoon ja räjäyttäisi mennessään koko Tylypahkan?
Draco puolestaan ajatteli vanhempiaan. Isää, joka oli Azkabanissa, ja äitiä, joka vietti yksinäistä joulua ilman perhettään. Hän halusi kipeästi vapauttaa ne muistot, jotka olivat vangittuina hänen sisälleen – täyttää ne aukot jotka saivat koko hänen menneisyytensä muistuttamaan valokuva-albumia, josta kaikki kasvot oli pyyhitty pois.
Aika mateli eteenpäin uneliaina, takkatulen vaimean rätinän säestäminä harppauksina. Rohkelikkopojan hengitys Dracon sylissä muuttui tasaiseksi tuhinaksi, kun tämä vaipui uneen. Miten säälittävä olento, Draco ajatteli. Kuin kissanpentu. Luulet olevasi jotain suurta, kun sinulla on tuo naarmu otsassasi, mutta odotahan vain…
Luihuinen säpsähti omia ajatuksiaan. Mistä ne olivat tulleet? Johtuu vuorokaudenajasta, hän arvuutteli. Kello näytti jo miltei puoltayötä. Päivän tapahtumat sekoittuneina takkatulen lämpöön olivat vain saaneet hänet hetkeksi raiteiltaan.
”Harry?” Draco tönäisi Harrya kevyesti ja poika raotti silmiään.
”Mitä?”
”Onko se, että minun isäni joutui Azkabaniin, ehkä jotenkin sinun syytäsi?”
”Mmh… no, hän kyllä polvisteli Voldemortin edessä ja lahtasi jästejä aivan omasta tahdostaan, enkä minä käskenyt hänen lampsia taikaministeriöön kähveltämään sitä ennustustakaan, tai osoittelemaan minua ja ystäviäni sillä tavalla taikasauvallaan, se oli hyvin epäkohteliasta, tiedäthän…”
Draco näki oman peilikuvansa Harryn utuisenvihreissä silmissä. Niistä puuttui tunne, ja Draco tiesi, ettei Harry tulisi muistamaan tätä keskustelua aamulla. Periaatteessa Draco voisi kysyä mitä tahansa, aivan mitä tahansa… mutta oli vain yksi asia, jonka hän halusi Harrylta kuulla. ”Miten minä reagoin siihen, että järjestit isäni vankilaan?”
”Sinä taisit sanoa, että olen kuollut… että panet minut maksamaan… mutta hassua, olen vieläkin hengissä…”
”Niin, hassua”, sanoi Draco ja yritti hymyillä, mutta uni oli jo ottanut rohkelikon takaisin haltuunsa.
Draco tuijotti tulisijan sinipunaisiin liekkeihin, kunnes hänen silmiään alkoi kirveltää, ja hänen oli pakko kääntää katseensa pois. Uusi, pelottava ajatus oli auennut hänelle Harryn sanojen myötä. Entä jos osa vanhaa Draco Malfoyta oli edelleen olemassa hänen sisällään? Entä jos oli yhä olemassa myös se toinen Draco, Draco joka vihasi Harrya, Draco joka janosi kostoa? Draco, joka nousi pintaan odottamattomissa tilanteissa, ajatuksina, jotka joku toinen ikään kun laittoi hänen päähänsä, hänen tahtomattaan… Ja entä hän ei pystyisi hallitsemaan tuota toista Dracoa?
Minun täytyy puhua rehtori Dumbledoren kanssa, päätti Draco. Heti aamulla. Ja niin kauan kuin oli olemassa pienikin mahdollisuus, että hän saattaisi jollain tavalla satuttaa Harrya, hänen täytyisi pysytellä niin kaukana tästä kuin suinkin…
Harry nukkui jo niin sikeästi, ettei luultavasti olisi herännyt, vaikka keskikokoinen akromantellayhdyskunta olisi rynnistänyt ohi. Puhumattakaan Dracosta, joka peitteli hänet kaavullaan, asetti hänen silmälasinsa pöydänreunalle, ja hiipi sitten oleskeluhuoneen poikki ja ulos muotokuva-aukosta niin hiljaa kuin suinkin.
”Jo on aikoihin eletty”, ärisi kesken kurkkunaamio-kauneusuniensa herätetty Lihava Leidi Dracon loittonevalle selälle, mutta vaalea poika ei kääntynyt katsomaan peräänsä.
Tyrmien käytäväsokkeloissa Dracon ripeät askeleet muuttuivat juoksuksi. Yksi harvoista asioista, jotka hän ensimmäisestä kouluvuodestaan utunniat-kirouksen jälkeen muisti, olivat Severus Kalkaroksen varoittavat sanat: se, joka eksyy Tylypahkan alaisiin käytävälabyrintteihin, saattaa harhailla siellä lopun ikäänsä. Vaikka Draco oli kulkenut reitin satoja, kenties tuhansia kertoja, hän aina kiristi askeliaan, kun ilma sai ummehtuneen, kostean ominaislöyhkänsä, ja katto kävi matalammaksi. Hän kammosi suljettuja paikkoja.
Luihuisten oleskeluhuoneeseen päästyään Draco ryntäsi suoraan portaat ylös kuudesluokkalaisten poikien tyhjään, pimeään makuusaliin ja paiskasi oven kiinni perässään. Hän ryhtyi riuhtomaan vaatteita yltään lähes raivokkaalla tarmolla. Juuri kun hän sokeana kiskoi valkoista kauluspaitaa päänsä yli, hänen kätensä osui johonkin. Seurasi räsähdys. Ei sellainen pieni ja säännöllinen räsähdys kuin silloin, kun joku vaikkapa kaikkoontuu, vaan sellainen pahaenteinen räsähdys, joka seuraa lasin särkyessä ja hajotessa tuhansiksi pirstaleiksi.
Draco sai kauluspaidan päältään. ”Valois”, hän tokaisi, ja taikasauvan kelmeässä valossa hän näki lattialle levinneen lätäkön – lätäkön, jossa kellui pieniä lasinsirpaleita ja hopeista tekolunta. Lasipallo, jonka hän oli saanut Harrylta. Hän kumartui noukkimaan pikkuisen, pipoon ja kaulahuiviin pukeutuneen velhon, joka edelleen liikehti kömpelösti hiipuvan loitsun voimasta. Luihuinen tuijotti miniatyyrivelhoa kämmenellään, kunnes se lakkasi liikkumasta. Hän paiskasi velhon lattialle lasinsirpaleiden joukkoon ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Sinä taisit sanoa, että olen kuollut… että panet minut maksamaan… mutta hassua, olen vieläkin hengissä…
6. Luku
Seuraavana aamuna Dracon havahdutti painajaisunestaan se painostava hiljaisuus, joka kiersi kuin kuristajakäärme hänen ympärillään. Päivä oli jo miltei puolessa, mutta ikkunoiden eteen oli vedetty paksut samettiverhot, joiden läpi vain muutama valonsäde pääsi kiemurtelemaan sisään. Monta pitkää minuuttia Draco siristeli silmiään ja tuijotti kattoa yläpuolellaan, yrittäen nähdä sen sellaisena, kuin oli vielä kuukausi sitten nähnyt sen. Millaista oli herätä Draco Malfoyna, ilman painostavaa hiljaisuutta, ilman käärmettä kaulan ympärillä? Miltä tuntui olla luihuisten kultapoika aamuseitsemästä iltakymmeneen?
Joitakin vihjeitä tuo kultapoika oli tietysti itsestään jättänyt. Pino silkkinauhalla käärittyjä, laventelintuoksuisia kirjeitä, esimerkiksi; ne olivat löytyneet eräänä iltana hänen matka-arkustaan likaisten sukkien alta. Jokainen koukeroisella tytön käsialalla kirjoitettu ja täynnä imelimpiä Dracon koskaan oppimia adjektiiveja ja ylistyssanoja. Sitten olivat muutamat hänen äitinsä lähettämät kirjeet, jotka myös olivat täynnä ylistyssanoja, mutta myös hössötystä hampaidenpesusta ja kotitehtävistä ja muusta sellaisesta, mistä äideillä nyt oli tapana hössöttää. Postin mukana Dracolle sateli kotoaan pikku paketteja harva se aamu – lähinnä kaikkea, mikä oli kuorrutettu puoli tuumaa paksuun sokerihuurteeseen. Niiden perusteella Draco oli jo hetken epäillyt äitinsä olevan se jästisadun noita-akka, joka asui piparkakkutalossa. Kas kun Harry pysyttelikin niin hiljaa aiheesta.
Harrysta Dracon mieleen palasi se, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän riuhtaisi verhot syrjään ikkunan edestä, ja huoneeseen tulvinut valomeri paljasti viimein kokonaisuudessaan sen kaaoksen, jonka hän oli saanut aikaiseksi makuusaliin rymistellessään. Jostain loitsukirjasta olisi saattanut löytyä sopiva korjaustaika, mutta syystä tai toisesta Draco ei juuri silloin sietänyt ajatusta lasipallosta yöpöydällään kummittelemassa, ja tyytyi vain pyyhkäisemään sirpaleet ja niiden ympärille levinneen lätäkön lattialta muutamalla kepeällä sauvanheilautuksella.
Aamiaiselta Draco oli jo auttamattomasti myöhässä. Pyyhältäessään aulan poikki hän näki Suuren salin avoimista ovista, että ne harvat oppilaat, jotka syystä tai toisesta olivat päättäneet jäädä jouluksi Tylypahkaan, istuivat jo tupapöytien ääressä tyhjentämässä lounaslautasiaan. Ainoastaan Harrya ei heidän joukossaan näkynyt, joko rohkelikko oli edelleen kauneusunillaan tai sitten hän oli jo syönyt ja lähtenyt tapaamaan sitä puolijättiystäväänsä, Haggeria, edellinen visiitti kun oli tyssännyt Narcissa Malfoyn yllätysvierailuun. Äkkiä Dracolla ei ollut lainkaan nälkä – sitä parempi syy lopettaa vitkastelu ja lähteä suorinta tietä rehtori Dumbledoren puheille.
Se tie, jonka Draco lopulta valitsi, ei ehkä ollutkaan aivan suorimmasta päästä. Dracolla oli edelleen hieman ongelmia kaikkien Tylypahkan portaiden, ovien ja salaovien muistamisessa (puhumattakaan sitten niistä ovista, jotka vain teeskentelivät ovia, ja niistä portaista, joilla piti hyppiä takaperin tasajalkaa, jotta ne johtivat oikeaa kerrokseen). Häneltä kesti miltei neljäkymmentäviisi minuuttia löytää rehtorin kanslia.
Harhaillessaan tyhjillä ja äänettömillä käytävillä Draco sai kuitenkin mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja sitä, mitä hänelle oli tapahtumassa. Joku laittoi ajatuksia hänen päähänsä. Ei, ne olivat hänen omia ajatuksiaan, mutta mistä ne tulivat? Paljonko hänessä oli jäljellä vanhaa Draco Malfoyta, ja miksi se puoli oli alkanut ilmetä hänessä vasta nyt, yli kuukausi kirouksen jälkeen?
Mutta eihän se ollut ensimmäinen kerta, Draco säpsähti. Se tunne, joka hänet oli hetkellisesti vallannut edellisenä iltana rohkelikkotornin takkatulen ääressä, se outo euforia, joka oli kestänyt vain muutamia sekunteja, mutta oli siitä huolimatta saanut hänet tuntemaan käsittämätöntä ylpeyttä, itsekästä riemua, kostonhalua – hän oli tuntenut sen aikaisemminkin. Kuumeen, joka hetkeksi sai hänen vaaleanviileän itsehillintänsä pettämään ja työnsi hänen suuhunsa sanoja, jotka eivät sinne kuuluneet. Kaksi viikkoa sitten Tylyahossa. Silloin kun Harry oli suudellut häntä…
Draco pysähtyi kivihirviöiden eteen ja vasta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut aavistustakaan, millä salasanalla pääsisi niiden ohi kierreportaisiin. Edellisenä päivänä hän oli tietysti kuullut sen, mutta Narcissa Malfoy oli onnistunut aiheuttamaan niin paljon hämminkiä saapumisellaan, ettei Draco ollut ehtinyt saati ymmärtänyt kiinnittää huomiota moiseen. Mitä salansanaa minä käyttäisin, jos olisi rehtori Dumbledore, pähkäili luihuinen ja suuntaa-antavien muistikuvien toivossa laittoi peliin kaikki telepaatin taitonsa yrittäessään vastaanottaa viestejä entiseltä minältään. Turhaa kaikki. Hänen ainoa nerokas ajatuksensa oli, että Albus Dumbledore vaikutti jouluihmiseltä.
”Marsipaanipossu?” ehdotti Draco arasti. Kivihirviöt eivät hievahtaneetkaan. Pahus. ”Joulutorttu? Tonttumyssy? Piparkakkutalo? Kalkkunarullat?” Kivihirviöt vain irvistelivät rumaa hymyään. Dracon hermot alkoivat hiljalleen käydä vähiin. ”Torakkapiirakka! Severus Kalkaros! Aukene, Alakazam!”
”Miten olisivat piparmintturakeet?” kysyi tuttu, hivenen huvittunut ääni Dracon korvanjuuresta. Draco hyppäsi miltei metrin verran ilmaan säikähdyksestä – hemmetin rohkelikko oli onnistunut hiippailemaan huomaamatta hänen taakseen. Saatuaan taas itsensä kootuksi Draco joka tapauksessa huomasi, että ovi kierreportaisiin oli auennut.
”Mistä sinä tiesit?” luihuinen kysyi silmät hämmästyksestä levinneinä.
”Salainen kykyni”, virnisti Harry kiertäen molemmat käsivartensa takaapäin vaalean pojan harteille. ”Etkö tiennyt, että kaikilla maailmanpelastajilla on sellainen?”
”Ja sinä osaat luetella makeisten nimiä”, nyökytteli Draco hyväksyvästi. ”Ehdoton etulyöntiasema taistelussa Pimeyden Lordia vastaan…” Silloin hän taas muisti, miksi oli alun alkaen lähtenyt tapaamaan rehtori Dumbledorea, ja hänen hymynsä väljähti. ”Harry, miksi sinä tulit tänne?”
”Samasta syystä kuin sinäkin, ellen vallan erehdy”, Harry vastasi lempeästi, huomaamatta vielä sitä säröä, joka Dracon ääneen oli yllättäen ilmaantunut. ”Sen eilisen näytöksen jälkeen oli melko itsestäänselvää, että ryntäisit tänne heti ensimmäiseksi aamulla, eikö totta?”
”Se on minun asiani”, tokaisi Draco. ”En tarvitse kuuluisaa Harry Potteria pitämään minua kädestä, kun menen tapaamaan pelottavaa rehtori Dumbledorea.”
”Se on myös minun asiani. Minä loitsin sinuun sen kirouksen”, Harry muistutti, eikä hänkään kuulostanut enää aivan niin huvittuneelta. ”Sinä et ole oma itsesi. Onko jotain tapahtunut?”
Dracon harmaissa silmissä leimahti. Hän ravisteli Harryn käsivarret harteiltaan ja kiepsahti ympäri niin että Harry saattoi nähdä silmästä silmään sen raivokkaan uhman, joka nyt häilyi vaalean pojan yllä. ”Onko jotain tapahtunut?” Draco imitoi osuvasti Harryn naiivia äänensävyä. ”Sinä et ole oma itsesi, Draco! Oi, sinulle on tapahtunut jotain, Draco! Osuiko se valikoiva muistinmenetyskirous sittenkin sinuun eikä minuun, Potter? Merlin soikoon, minä en ole ollut oma itseni sen jälkeen, kun se saamarin loitsu muutti muistini seulaksi. Sen jälkeen kaikki ovat katsoneet asiakseen paiskoa minua kuin märkää rättiä.
Malfoy, me annamme sinulle anteeksi kaiken, mitä olet meille tehnyt, kunhan vain vastedes olet kiltti ja herkkä poika! Malfoy-ressu, meidän täytyy ymmärtää häntä… Aivan kuin muistinmenetys olisi vienyt samalla aivonikin! Ei kukaan täällä välitä pätkääkään siitä, mitä Malfoy-ressu ajattelee tästä kaikesta. Sinä, Dumbledore, kaikki, teille oli suoranainen onnenpotku kun pimeyden voimien perintöprinssistä tuli tällainen… tällainen… hyväsydäminen hölmö!”
Draco haukkoi henkeä. Hänen kasvoillaan hehkuivat punaiset läiskät, jotka vain syvenivät hetki hetkeltä Harryn tulenkitkerän tuijotuksen alla. ”Vai niin, minä siis olen taas Potter sinulle?” Harry ärähti.
Vaaleat otsahiukset valahtivat verhoksi Dracon kuumottavien kasvojen eteen. ”Minä… en tarkoittanut sitä”, luihuinen mumisi lähinnä kivilattialle, ei niinkään Harrylle. Mutta tällä kertaa hän todella tarkoitti. Joka sanaa. Sama se, olivatko ne hänen omiaan, vai oliko se toinen Draco Malfoy vain asettanut ne hänen suuhunsa. Hän oli saanut tarpeekseen salailusta. Hän halusi tietää totuuden siitä, kuka Draco Malfoy todella oli – ei enää Harryn lapsellisia kiertoilmauksia. Harry oli kaiken aikaa käyttäytynyt kuin kävelevä sensuuriloitsu, sellainen joka kiljaisee ”PIIP” joka kerta kun joku sanoo ruman sanan. Tässä tapauksessa rumia sanoja olivat kaikki ne, jotka liittyivät Dracon menneisyyteen ja utunniat-kiroukseen.
”En tahtoisi millään häiritä, mutta meneekö herroilta vielä pitkäänkin päättää, tuletteko sisään vai ette?” keskeytti kivihirviön karhean ärtynyt ääni silloin. ”Minusta olisi tietysti hirvittävän hauskaa retkottaa tässä auki koko päivä niin että kuka tahansa pääsee kulkemaan sisään ja ulos milloin huvittaa, mutta rehtori Dumbledore ei taida olla kanssani aivan samaa mieltä asiasta…”
”Se puhuu!” älähti Draco. Harry kohautti olkiaan. Taikamaailmassa viettäminään vuosina hän oli nähnyt niin paljon niin omituisia asioita, ettei luultavasti lainkaan olisi ihmetellyt, vaikka eräänä päivänä olisi törmännyt puhuvaan ja kävelevään vessaharhaan. Puhumattakaan sitten patsaasta – varsinkin kun kyseessä oli patsas, joka vartioi juuri rehtori Dumbledoren huoneen ovea.
”Lasken viiteen”, ilmoitti hirviöpatsas ärhäkästi. ”Viisi… neljä…”
Ennen kuin Draco ehti vastustella, oli Harry jo tarttunut hänen kaapuunsa ja tyrkännyt hänet kynnyksen yli kapeaan kierreportaikkoon. Ovi sulkeutui heidän takanaan jokseenkin vahingoniloisesti kirskahdellen.
***
Rehtori Albus Dumbledore istui korkeaselkäisessä nojatuolissa työpöytänsä takana, raapustamassa tulenkirjavalla feeniksinsulkakynällä kirjettä useita jalkoja pitkälle pergamenttikäärölle. Kun ovelta kuului koputus, hän loihti kirjoitusvälineensä pikaisesti syrjään ja kohotti katseensa leveästi hymyillen, juuri parahiksi Harryn ja Dracon pujahtaessa sisään ovenraosta.
”Ehdinkin jo ihmetellä, kuinka kauan aiotte seisoskella siellä käytävässä”, ilmoitti Dumbledore hilpeästi, ja häpeäkseen Harry ymmärsi, että rehtori oli tavalla tai toisella kuullut koko heidän äskeisen sanaharkkansa. Rehtori Dumbledorella oli ikävänsorttinen taipumus tietää kaikki, mitä hänen koulussaan tapahtui… ”Itse asiassa osasin odottaa teitä”, jatkoi Dumbledore ja kirkkaat silmät hänen puolikuulasiensa takana välkehtivät hyväntuulisesti, ”molempia. Peremmälle, peremmälle sieltä ovensuusta… Mistäs me saisimme teille tuolit… ” Hän nappasi sauvan kaapunsa taskusta ja piirsi sillä ilmaan kaksi puista jakkaraa, aivan kuin Harry oli nähnyt hänen tekevän kerran taikaministeriössä. Harry istui. Draco ei.
”Rehtori Dumbledore”, töksäytti Draco. Vaikka punaiset läiskät olivat jo ehtineet hävitä hänen kasvoiltaan, hänen äänensä tärisi edelleen. ”Se, mitä eilen sanoitte äidilleni, juomasta… minulla on oikeus kuulla totuus…”
”Toki, toki”, rehtori Dumbledore tyynnytteli tavalliseen, hymyilevään tapaansa. ”Sitähän varten minä juuri osasin odottaa teidän tulevan – tänään on oikein mainio päivä kertoa totuuksia!”
Draco, josta äkkiä tuntui siltä kuin Dumbledore olisi jotenkin pilaillut hänen kustannuksellaan, kohotti uhmakkaasti leukaansa. Eihän tämä voinut olla tosissaan? Eikö tämä ollenkaan aikonut tehdä vastarintaa, selitellä tekemisiään? Ettäkö tämä nyt noin vain suostuisi vastaamaan kaikkiin Dracon kysymyksiin? ”Tarkoitan, pofessori, että haluan kuulla kaiken, alusta asti… Mitä utunniat-kirous tarkalleen ottaen tekee?”
”Utunniat-kirous”, totesi Dumbledore, ”on, kuten jo tiedämme, muistinmenetyskirous. Eräs merkittävä seikka kuitenkin erottaa sen Unhoituta-kirouksesta, jota niin ikään käytetään muistin muokkaamiseen… Harry ehkä osaakin kertoa, mikä se on?”
”Unhoituta on tarkempi”, vastasi Harry välittömästi. ”Loitsija pystyy itse päättämään, mitä osia muistista hän tuhoaa.”
Rehtori Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi. ”Aivan niin. Unhoituta voi olla joissain tilanteissa varsin käyttökelpoinen loitsu. Taikaministeriöstä löytyy kokonainen osastollinen unhoituttajia, joiden koko työnkuva on ainoastaan muutella niiden jästien muistia, jotka ovat saaneet selville liikaa… Mutta myös tässä loitsussa on vaaransa, ja siksi sen käyttöä valvotaan hyvin tarkkaan. Toisin kuin unhoituta, on utunniat vain vahingossa syntynyt tainnutuskirouksen sivutuote, varsin hyödytön loitsu, jolla tosin halutessaan voi saada paljon harmia aikaan. Mutta koska asian laita on tämä, utunniat ei ole rakenteeltaan läheskään niin monimutkainen kirous kuin unhoituta, jonka purkaminen on miltei mahdotonta ilman että muisti samalla vaurioituu korjauskelvottomaksi…”
Harry muisti hieman turhankin hyvin, mitä professori Lockhartille oli tapahtunut neljä vuotta sitten, kun muistinmenetyskirous oli iskenyt takaisin häneen Ron Weasleyn rikkinäisestä taikasauvasta. Tätä nykyä Lockhart makasi Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa ja muisti edellisestä elämästään tuskin muuta kuin taidon kirjoittaa nimikirjoituksensa mihin tahansa, mikä pysyi paikoillaan enemmän kuin kolme sekuntia.
”…Mutta utunniat, sen purkaminen on tietysti huomattavasti yksinkertaisempaa”, jatkoi Dumbledore. ”Se on mahdollista parantaa taikaliemellä, jonka valmistaminen kestää täsmälleen yksitoista vuorokautta. Liemessä on vain eräs ongelma. Kirouksen myötä sen juoja menettää myös kaikki muistot siltä ajalta, jonka hän on viettänyt kirouksen alaisena. Mutta, itse asiassa… utunniat-kirous korjaa itse itseään. Se siis häviää ajan myötä kokonaan. Olettaisin, että olet itsekin huomannut sen. Aluksi muistot saattavat palata varsin hallitsemattomina, ikään kuin välähdyksinä menneisyydestäsi, hetkinä jotka olet joskus kokenut ja jotka sinulla on aina ollut alitajunnassasi, mutta joilla ei välttämättä ole koskaan ollut sinulle sen suurempaa merkitystä…”
Dracon nyökkäys vahvisti rehtori Dumbledoren epäilyt. Harry vilkaisi vaaleaa poikaa syrjäkarein. Miksi hän ei ollut kertonut sellaisesta mitään?
”…kuitenkin utunniat-kirouksen hiipuminen voi olla vuosien mittainen prosessi, jonka aikana omat ajatuksesi ovat saattaneet lähteä muovautumaan vallan toiseen suuntaan kuin ne, joita sinulla oli ennen kirouksen kohteeksi joutumista. Sanottakoot, ettei itse kirous muuta sinua suuntaan eikä toiseen, mutta sen seuraukset kyllä muuttavat. Vanhat muistot ja ajatukset eivät palautuessaan tule korvaamaan uusia. Ihmettelet tietysti, miksi en kertonut tästä mitään aikaisemmin…”
”Itseasiassa luulen tietäväni”, puuttui Draco silloin puheeseen. ”Te uskotte vilpittömästi siihen, että jokaisessa on jotain hyvää. Te halusitte antaa minulle mahdollisuuden, jota ette muuten uskonut minun saavan, eikö totta? Halusitte nähdä, mitä tapahtuu, kun puolet muistoistani pyyhitään pois ja niiden mukana myös kaikki muistot vanhemmistani ja heidän taustastaan. Ajattelitte, että jos odotatte riittävän pitkään ja annatte minun lopulta itse päättää, en valitsisi lientä.”
Dumbledore loi Dracoon tutkivan katseen puolikuulasiensa ylitse. ”Olet oikeassa. Mutta, ellet pane pahaksesi, haluaisin hieman selitellä päätöstäni ennen kuin lopullisesti tuomitset minut vanhaksi, hyväuskoiseksi homekorvaksi…” Harrylta pääsi tukahtunut naurahdus, jonka Dracon katse vaiensi jo ennen kuin se ehti kunnolla syntyäkään. ”Kyse ei ole ainoastaan taustastasi, Draco. On totta, että minä en halveksi mitään samalla tavalla kuin pimeyden voimia, ja että se tekee perheestäsi… en mielelläni käyttäisi sanaa vihollisiani. On myös totta, että sinun päättelykyvystäsi on mielestäni enemmän hyötyä meidän puolellamme, ja että jos sinä jonakin päivänä päätät hankkia käsivarteesi pimeä piirron, kuolonsyöjän merkin, haluan että se tapahtuu omasta tahdostasi – ei isäsi tahdosta.
Mutta on eräs toinenkin seikka, joka vaikutti päätökseeni. Kun matami Pomfrey kutsui minut sairaalasiipeen, korkeintaan vuorokausi sen jälkeen kun kirous oli pyyhkinyt muistisi, en ollut tunnistaa sinua. Koska vaikka olet ilmeisesti elämäsi aikana, sukusi viimeisenä vesana, tottunut saamaan kaiken haluamasi, en ollut koskaan nähnyt sinun hymyilevän sillä tavalla, pyyteettömästi. Aivan kuin ensimmäistä kertaa elämässäsi olisit ollut iloinen.
Vanhempasi eivät tietenkään olisi pitäneet ajatuksesta, että muistiasi ei heti palautettu ennalleen. Otin siis suuren riskin, ja se oli virhe. Vaikka olisitkin tiennyt kirouksesta ja syystä tai toisesta vielä päätynyt puoltamaan minua, toisin sanoen jättänyt pimeän puolen taaksesi, et olisi pystynyt huijaamaan vanhempiasi vielä pitkiin aikoihin. Epäilemättä olisi kestänyt vähintään puoli vuotta, että muistisi olisi palautunut riittävästi, jotta olisit voinut kohdata vanhempasi eivätkä he olisi huomanneet sinussa tapahtunutta muutosta. Edelleen sillä pienellä olettamuksella, että olisit ylipäätään lähtenyt suunnitelmaani mukaan…”
”Olisin siis pettänyt vanhempani?” Draco suivaantui. ”Vaikka en muista heistä mitään, se ei tarkoita että -”
”Äitisi on yhtä vähän kuolonsyöjä kuin minä”, Dumbledore keskeytti pehmeästi. ”Ja isäsi, hän on tällä hetkellä Azkabanissa – mutta sen jälkeen, mitä Taikaministeriössä viime kesänä tapahtui, en usko Lordi Voldemortin suhtautuvan häneen kovin suopeasti, kun hänet viimein vapautetaan. He ovat kuitenkin ylpeää sukua, sukua joka on palvellut pimeyden voimia satojen vuosien ajan, ja tavoistaan voi olla vaikea luopua, sanoi järki mitä tahansa. Sinun ratkaisusi on se avain, joka jonakin päivänä voi saada heidät muuttamaan mielensä… Mutta nyt, kun Narcissa Malfoy tietää kirouksesta, minä en valitettavasti voi enää tarjota sinulle vaihtoehtoja. Sinä olet kaikesta huolimatta alaikäinen, joten päätös on äitisi, ei sinun, minusta itsestäni puhumattakaan. Yksitoista päivää, annoin siitä kunniasanani.”
Hetken Draco näytti olevan kahden vaiheilla. Tämä kaikki oli liikaa, liian paljon yhdellä kertaa. Ensin hänellä oli ollut vaihtoehto, sitten se oli viety häneltä. Hän oli kuullut kaiken tämän vain saadakseen lopulta tietää, että hänen tulevaisuutensa oli unohtaa kaikki se, mitä menneen kuukauden aikana oli tapahtunut. Mutta halusiko hän sitä vai ei? Mitä hän oikein halusi? ”Entä jos huijaamme äidilleni, ettet onnistunut löytämään parannuskeinoa?” luihuinen kysyi viimein. ”Jos sanomme, ettei liemi tehonnutkaan?”
”Äitisi raahaa sinut Pyhään Mungoon ja saa selville totuuden”, pamautti Harry ennen kuin Dumbledore ehti itse vastata. ”Narcissa Malfoy ei ole mikään typerys, näit sen itsekin. Hänellä on vaikutusvaltaa, hän osaa aiheuttaa hankaluuksia. Jos sana leviää, koulun maine on jälleen vaarassa, ja siitä huolimatta sinä joudut ottamaan lientä.”
Harry oli oikeassa, ja muutkin huoneessaolijat tiesivät sen. Heidän keskuuteensa laskeutui pitkä hiljaisuus, jonka aikana Draco ehti purra alahuulensa lähestulkoon riekaleiksi. Viimein hän kohotti katseensa ja tokaisi: ”siis yksitoista päivää?”
Rehtori Dumbledore nyökkäsi vakavana. ”Yksitoista päivää.”
