Kola-chan, täältä sitä tulee!
Justinee, katsotaan, kuullaanko mitään Ginnyn miesystävästä
Se on ihan D i a :n käsissä
Bella is the best! Kiitos kommentista, kiva kun pidit
Eruru, ehkäpä se draama kehittyy tässä pian, toivotaan niin!
Kirjoitusvirheitä alan korjailemaan, on ollut niin hirveä kiire tämän kanssa että olen vähän laiminlyönyt kirjoitusvirheiden tarkastamisen ._.
Herski, tässä on sinulle jatkoa!
Herm-oo-nini, katsotaan, jos sitä romantiikkaakin jossain vaiheessa ilmestyy
Tässä on jatkoa!
Bree, korjailen virheitä nyt ainakin aluksi itse, katsotaan jos saisin betani kiinni jossain vaiheessa ja hän voisi betata tämän
Eeyore, alkuperäisessä versiossa on todellakin todella pitkiä lauseita! Yritin niitä tähän nyt lyhennellä, mutta niitä on silti aika paljon ._.
Galadriel, aijai! Nyt meni kyllä koko suomenkielisestä ficistä hohto xD
Eruru, nyt tulee jatkoa!
Riko, jatkoa tulloo...
Belloutska, välitän nuo terveiset myös kirjoittajalle itselleen. Jokaisella on oma mielipide ja hyvä että joku uskaltaa myöskin kritisoida
Justinee, nyt tulee jatkoa!
Puhpallura, täältä sitä tulee!
Kola-chan, anteeksi, anteeksi, olin laiska ja kone oli rikki ._. Nyt tulee jatkoa!
JärkeväLiisa, kiitos! Välitän tuon ficin kirjoittajalle! Nyt tulee jatkoa!
Kola-chan, viimein! Anteeksi vielä kerran. Jatkoa tulee siis nyt
Kiitos kaikille kommenteista!
******
Luku 6.
Seuraavana aamuna nousi ylös sängystä ihmetellen, missä ihmeessä hän oli. Hän ei tunnistanut huonetta, missä makasi, ja pehmeä peti hänen allaan ei myöskään kolkuttanut mitään kelloja hänen päässään.
Hän nousi ylös ja näki valkoisen alushameen, jota hän vieläkin piti päällään edellisillan häiden jälkeen, sen hän muisti, mutta ei tunnistanut edelleenkään huonetta. Hän mietti, että hänen oli täytynyt varmaan nukahtaa eilen illalla ja hänet oli viety huoneeseen herättämättä.
Huone oli iso ja valoisa, ei sellainen, miksi hän olisi kuvitellut Malfoyn kartanon huoneiden olevan. Jälleen kerran hän oli yllättynyt elegantista tavasta, jolla koko talo oli sisustettu. Suurista ikkunoista hänellä oli täydellinen näkymä puutarhaan ja järvelle. Horisontissa hän saattoi nähdä metsän, ison lehtikasan kaltaisen.
Aurinko oli juuri nousemassa ja näkymä kylpi maagisessa valossa. Se sai hänet rakastamaan paikkaa vielä enemmän kuin ennen.
Hänen huoneensa oli varsin elegantti, vaaleanpunaiset tapetit, kirjahylly ja kolmiosainen sohvasarja, vain hänelle. Se kaikki oli tehty kauniin vaalein värein, ja jokaisen osan väliin oli jätetty tarpeeksi ilmaa, juuri siten kuin hän siitä piti. Sängyn päässä olivat kaikki hänen laatikkonsa, tavaransa vanhasta kodista. Hänen täytyisi purkaa ne myöhemmin tänään.
Hän avasi juuri yhden päällimmäisen laatikon, joka sisälsi puolet hänen kirjoistaan, kun hän kuuli kevyen naksahduksen ovelta. Hän kääntyi ja näki Malfoyn avaamassa ovea. Hän kertoi Hermionelle, että aamiainen olisi valmis kymmenen minuutin päästä. Nainen nyökkäsi ja mies katosi uudelleen.
Pian hän huomasi, että mies oli ollut jo täysissä pukeissa, ja oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut valveilla jo pitkään. Hän katsoi yöpöytänsä kelloa ja huomasi, että se oli jo vähän vaille yhdeksän. Hän ei yleensä koskaan nukkunut kauempaa kuin kahdeksaan!
Hän kiirehti pukiessaan ja avasi ovensa käytävään. Vähän aikaa hän vain seisoi siinä, tietämättä mitä tekisi.
Hänellä ei ollut mitään hajua, missä keittiö oli.
Eikä hän edes tiennyt, söivätkö Malfoyt keittiössä.
Hän kyllästyi nopeasti ovella seisoskeluun ja päätti lähteä johonkin suuntaan. Hänhän voisi aina kääntyä takaisin jos ei löytäisi Dracoa. Hän käveli vasemmalle ja katsoi pariin huoneeseen matkalla. Piirtämishuone, olohuone, jossa oli suuri takka ja pieni kirjasto, mutta ei keittiötä tai ruokailuhuonetta. Kun hän kääntyi takaisin ja alkoi kävellä, hän ei löytänyt omaa huonettaan enää. Miksi tämän paikan täytyi olla näin suuri? Tätä hän kyseli itseltään kävellessään.
Hän kadotti suuntavaistonsa kokonaan ja oli melko lähellä, että hän istuisi ja alkaisi itkeä, kun hän kuuli Dracon äänen takaansa.
”Täällä sinä olet!”
Hermione kääntyi hänen suuntaansa, kasvot laimean punaisina.
”No… Minä vähän eksyin…”, hän selitti ja Draco virnisti hänelle.
”Tämä on aika iso talo, tiedätkös, ehkä minun pitäisi piirtää sinulle kartta.” Hermione hymyili hänelle, ehkä se olisi hyvä idea, ihan aluksi, ettei hän eksyisi taas.
”Nyt, aamiainen”, mies sanoi ja osoitti käytävää kohti. Nainen seurasi häntä keittiöön.
Keittiö oli aivan yhtä ylellinen kuin muukin kartano. Pöydällä oli kaksi juuri tehtyä pannukakkua. Se oli aivan tarpeeksi, jotta hän sai suunsa kostumaan, hän rakasti pannukakkuja aamiaiseksi, eikä melkein koskaan saanut niitä kotona, eikä varmasti saanut niitä silloinkaan, kun hän asui yksinään.
”Et tehnyt näitä itse, ethän?” hän kysyi mieheltään kun he istuivat vastakkaisille paikoille.
”Ei, minä en kokkaa”, mies vastasi ja alkoi syödä niin nälkäisesti, että näytti siltä kuin hän ei olisi syönyt päiviin. Nainen söi pannukakkunsa melkein samanlaisella eleellä.
Sitten hän muisti jotain siltä ajalta, kun hän vielä oli toisella vuosikurssilla Tylypahkassa; Dobby oli ollut Malfoyden kotitonttu. Koska he olivat menettäneet tämän, se ei varmasti tarkoittanut sitä, että heillä ei ollut uutta.
”Joten sinulla on kotitonttu?”. hän kysyi uteliaana.
”Jep, Dinny”, hän vastasi ja odotti Hermionen reaktiota. Draco oli varmasti kuullut hänen organisaatiostaan, joka yritti parantaa kotitonttujen oloja kodeissa. Siitä oli niin kauan aikaa, hän oli aikuistunut siitä ajasta ja oli nyt vähemmän idealistinen, sen jälkeen kun hän oli ollut kuusi vuotta ministeriössä. Nyt hän ei enää edes säpsähtänyt, kun kuuli taikaolentojen väärinkäytöstä, kuten niitä virallisesti kutsuttiin.
”Hän on ollut meidän perheessämme siitä asti, kun isä tappoi Beakin, meidän edellisen kotitonttumme, juuri ennen kuin hän kuoli”, Draco selitti hänelle. Hermione piti sitä melko kiinnostavana. Jos tämä kotitonttu oli tullut heille sen jälkeen kun Lucius oli kuollut, niin kotitonttu heijastaisi nyt sitä, miten Draco kohteli sitä, eikä sitä, miten heidän perheellään oli palvelijoita vastaan.
Jotenkin hän halusi tietää tuon, hän halusi tietää, oliko Draco vain olevinaan kiva hänelle jotta saisi rahansa vai oliko hän aikuistunut sen jälkeen kun nainen oli nähnyt hänet viimeksi. Hän oli sentään hänen miehensä.
”Dinny!”, mies sanoi kirkkaalla äänellä ja muutamia sekunteja myöhemmin pieni kotitonttu ilmestyi hänen vierelleen, toivottaen hyvää aamua herralleen.
”Dinny, tässä on minun vaimoni, Hermione, ja sinä kohtelet hän samalla kunnioituksella kuin minuakin”, Draco sanoi vakavana ja tonttu nyökkäsi kääntyen Hermionen puoleen.
”Tervetuloa Malfoyden kartanoon”, hän kimitti, ”Teidän oli jo aikakin löytää kumppani.” Sitten tonttu kaikkoontui ja Hermione nauroi sydämellisesti Dracon reaktiolle. Draco raasu, joutui tällaiseen tilanteeseen kotitonttunsa johdosta…
”Hän näyttää pitävän sinusta”, Hermione sanoi naurunpuuskien välillä.
Draco ravisti päätään ennen vastaamista: ”Sen jälkeen kun äitini kuoli, hänen äidilliset vaistonsa ovat heränneet.” Hermione ei vieläkään voinut lopettaa nauramista.
Aamiaisen jälkeen mies antoi hänelle pikaisen kierroksen ympäri taloa, jotta nainen ei eksyisi enää. Nyt, kun hän tiesi miten kaikki oli järjestetty, ei ollutkaan kovin vaikeaa löytää paikkoihin.
Hän näytti myös hänelle suuren kirjaston, mikä oli kaikkea, mitä hän oli unelmoinut, ja vielä lisää. Ensinnäkin, se oli järkyttävän suuri, siitä ei ollut epäilystä. Se oli myös erittäin intiimi, ja hän tunsi olonsa kotoisaksi heti kirjojen luona, jotka olivat aseteltu suuriin kirjahyllyihin, jotka olivat upotetut seiniin. Se oli kaksikerroksinen huone, jossa oli erittäin suuret ikkunat, jotka ulottuivat kumpaankin kerrokseen ja näyttivät mahtavan näyn järvelle, vielä paremman kuin hänen huoneestaan, se oli todellakin vaikuttava.
Heti kun hän ensimmäisen kerran astui huoneeseen, hän tiesi, että se olisi hänen lempihuoneensa koko kartanossa, ja hän pystyi näkemään itsensä monena iltana istumassa siellä, lukemassa ja opiskelemassa. Se oli todellakin haave, joka oli toteutunut ja kun hän oli nähnyt sen, hän ei ollut yhtään pettynyt. Se oli sen arvoista.
Oikeastaan hänen kotiutumisensa Malfoyn kartanoon oli helppo. Dracon kanssa ei ollut vaikea elää ja suurimman osan aikaa he tekivät eri asioita. Hermione piti työnsä ministeriössä, mutta sen jälkeen kun hän meni naimisiin, se vei paljon vähemmän aikaa ja hänellä tuntui jopa olevan oikeaa vapaa-aikaa, mistä hän piti. Draco ei koskaan kysynyt, mitä hän teki kun ei ollut kotona, eikä hän kysynyt Dracolta. He kuitenkin kertoivat toisilleen minne olivat menossa melkein joka kerta, tai jättivät lapun kirjastoon, missä he kummatkin viettivät paljon aikaa. Se oli vähintä mitä heidän tarvitsi tehdä, mutta he eivät häirinneet toistensa elämiä paljoa, ja se sopi heille kummallekin hyvin. He olivat tutustumassa toisiinsa ensimmäiseen kertaan.
Tylypahkan vuosia ei laskettu, paljon oli tapahtunut sen jälkeen, ja Hermionesta tuntui paljon vanhemmalta nyt. Tylypahka tuntui olevan pelkkä aika ajassa, kun hän oli nuori ja viaton. Liian paljon oli tapahtunut hänelle, joten hän ei pysynyt sellaisena.
Lyhyen elämänsä aikana hän oli nähnyt liikaa kamalia asioita ja oli selviytynyt monista kamalista tilanteista, jolta monet nuoret noidat oli säästetty. Mutta ollessaan kuka hän oli, ja ystävyys Harryn ja Ronin kanssa laittoi hänet automaattisesti vaaralliseen asemaan. Koskaan ei ollut hänen mieleensä tullut ajatusta, että hän olisi katunut sitä, että valitsi sen elämän jonka hän oli valinnut. Hän tiesi, että jokaisen liikkeen, jonka hän oli tehnyt, oli hän tehnyt vapaasta tahdostaan, ja hän olisi tehnyt ne kuitenkin.
Viimeinen sota, kuten moni sitä kutsui, oli loppunut kuusi vuotta sitten dramaattisten käänteiden jälkeen, ja häviöt olivat olleet liian isot, että niistä olisi voinut puhua. Silti se vielä joskus kummitteli hänen mielessään, siksi hän ei ollut puhunut siitä melkein ollenkaan samana vuotena. Eikä puhunut Harrykaan, he yrittävät kummatkin parhaimpansa päästääkseen sen yli ja hyväksyäkseen sen, että Voldemortin uhka oli poissa. Se ei ollut helppoa.
Hänen täytyi keskittyä uuteen identiteettiinsä vapaana naisena, ja opetella elämään elämäänsä menetettyään toisen parhaista ystävistään. Se oli toinen syy, miksi he eivät puhunut sodasta. He olivat menettäneet Ronin keskellä sotaa, kun hänet oli tapettu itse Voldemortin avada kedavran johdosta. Mikään vähempi ei olisi voinut tappaa Ronia, hän mietti, Ron oli täysi taistelija ja kunnon ystävä Harrylle ja hänelle. He kaipasivat häntä vielä kolmenkin vuoden jälkeen, eikä syyllisyys poistunut.
Hän tiesi ilman sanomattakin, että Harry usein syyllisti itseään siitä, että veti ystävänsä sotaan. Hermione oli monta kertaa vakuuttanut, että he olivat päättäneet tulla hänen mukaansa, he olisivat voineet jäädä Tylypahkaan seitsemänneksi vuodeksi, mutta he eivät jääneet, he päättivät lähteä Harryn kanssa ja auttaa häntä tuhoamaan pahuuden, joka oli vähä vähältä leviämässä koko taikayhteisöön, kuten sieni, joka imi kaiken hyvyyden maailmasta.
Ehkä ennustus sanoi, että vain jompikumpi voi elää, Harry tai Voldemort kun toinen eli, mutta Ronista ja Hermionesta tuntui sanalta. Voldemort täytyi tuhota. Ja hänet tuhottiin. Mutta ei ennen kuin hyvä puoli maksoi suuren hinnan. Jotkut maksoivat enemmän kuin toiset, mutta Ron maksoi suurimman hinnan heidän voitostaan, hänen elämänsä.
Oli kamalaa nähdä hänet kaatumassa hitaasti maahan, hänen kasvoillaan kuoleman naamio, mutta jotenkin kuva Ronista sillä hetkellä auttoi häntä myöhemmin kamppailemaan enemmän ja saamaan todellisen voimansa, ja viimein Voldemortin tuhoamisen.
Kaikkien näitten ajatusten miettiminen sai hänet miettimään, että hänen pitäisi puhua Harrylle ja kertoa tälle, että hän oli okei uuden elämänsä kanssa, oli tärkeää pitää kontaktia ystäviinsä, koska hänellä ei ollut niitä niin monta.
Hän löysi Dracon opiskelemasta, hän käytti paljon aikaa lukemiseen ja tärkeän näköisten kirjeiden kirjoittamiseen, omaisuuden hallitsemiseen ja johonkin sellaiseen. Hermione nojasi ovenkarmiin hennon koputukseen jälkeen, jotta saisi tämän huomion. Mies istui pöytänsä äärellä, pukeutuneena mustaa ja näytti todella keskittyneeltä kirjoittaessaan kirjettä, mutta katsoi ylös kun kuuli koputuksen.
”Ajattelin kutsua pari ystävää tänne huomenna illalliselle, onko se okei sinun kannaltasi?”, hän kysyi uteliaana kuulemaan miehen vastauksen. Tylypahka-aikana hän ei ollut mikään hyvä ystävä Harryn ja Ginnyn kanssa, mutta kuka tiesi kuinka paljon he olivat muuttuneet vuosien aikana?
”Kuulostaa hyvältä”, hän vastasi, ”minä kutsun Elizan ja Jonathanin myös.” Nainen hymyili, vaikka ei tuntenut kumpaakaan. Kuulosti reilulta, että Draco voisi myös kutsua illalliselle myös omia ystäviään.
”Minä soitan Ginille ja Harrylle, ja sitten järjestän Dinnyn kanssa erityisen illallisen”, Hermione sanoi ja alkoi jo suunnitella ajatuksissaan, ”Onko sinulla jotain toivomuksia menun suhteen?”
Draco pudisti päätään ja palasi takaisin kirjeen pariin, kun Hermione samaan aikaan käveli kohti takkaa mennäkseen keittiöön. Ottaessaan hormipulveria ajatus iski häneen: he olivat käyttäytyneet kuin vanha aviopari edellisessä tilanteessa. Ajatus sekä ilostutti että pelotti häntä.
Kolme viikkoa sen jälkeen, kun he olivat menneet naimisiin, he käyttäytyivät kuin he olisivat olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta, vaikka eivät tienneet toisistaan edes kovin paljoa vielä.
Harrylle ja Ginnylle sopi kummallekin päivällinen seuraavana päivänä. Tietysti he olivat uteliaita näkemään, miltä kartano näytti, ja millainen Malfoy nykyään oli. He halusivat nähdä, oliko hän yhtään muuttunut vuosien aika ja pitikö hän hyvää huolta heidän ystävästään.
*****