A/N: Minun piti lisätä jatkoa jo pari päivää aiemmin, mutta oli vähän liikaa kaikkea muuta.
Luna (:, kiitos! Tähän on tulossa vielä... höm, tämän osan jälkeen ilmeisesti enää kaksi osaa.
Kola-chan, danke ^^
Nettis, kiitoksia kovasti! Tuo Hermionen ja Tomin suutelukohtaus oli muistaakseni vähän hassu kirjoitettava, joulutanssiaisten halauskohtaus oli paljon kivempi. Ehkä osassa oli ollut jo minulle niin paljon muuta sulateltavaa, että suudelma meni vähän siinä sivussa.
wiltzu, kiitos!
*
13. luku
Dumbledoren pitkät sormet liukuivat vanhan kirjan rivien päällä. Professorin ilme oli keskittynyt ja otsalle oli muodostunut muutamia ajatusryppyjä. Hermione puristi tuolinsa kädensijoja odottaessaan, mitä Dumbledore sanoisi kirjan ajatuksista.
Edellisen illan ja Salaisuuksien kammiossa käymisen jälkeen Hermione oli tuntenut olevansa hieman pyörällä päästään koko ajan. Tom, Murjottava Myrtti, laskeutuminen alas hämärään, taas Tom, suudelma Kammiossa, Tom - ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana sotkuna, eikä hän saanut niistä lainkaan kiinni. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko tehdä jotain. Istua penkillä ja odottaa ei ehkä ollut aivan sitä jotain, mitä hän olisi toivonut, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään.
Hermione ei ollut nähnyt Tomia loppuiltana lainkaan. He olivat tulleet Salaisuuksien kammiosta yhdessä ja sanoneet hieman hämmentyneet hyvänyön toivotukset käytävässä jo ennen seitsemää. Sen jälkeen Hermione oli käynyt ulkona kävelemässä, ja kun hän oli yhdeksän jälkeen palannut linnaan, hän ei ollut nähnyt Tomista vilaustakaan. Luultavasti poika oli vain ollut makuusalissaan jo silloin.
Nyt kello oli vasta kahdeksan aamulla ja hän istui jo muodonmuutosten luokassa. Dumbledore oli näyttänyt hieman hämmästyneeltä hänet nähdessään, sitten huolestuneelta, mutta Hermionen esitettyä asiansa professori oli yksinkertaisesti ottanut kirjan häneltä ja alkanut selata sitä. Hermione toivoi kipeästi, että Dumbledore tietäisi häntä itseään paremmin, mitä kirjan virkkeet tarkoittivat.
“No niin, neiti Granger”, Dumbledore sanoi lopulta, “minä luulen, että sinä ymmärrät minua paremmin, mistä tässä on kysymys.”
Hermionen odottava mieliala laski hyvin nopeasti sanojen myötä. “Miten niin? Suo anteeksi, professori, mutta minusta sinä olet meistä se, joka tietää enemmän, ja - “
“Hermione”, Dumbledoren ääni oli ystävällinen ja tiukka hänen ojentaessaan kirjan takaisin tytölle. “Minä en edes tiedä, kuka tämä toinen henkilö on, etkä sinä missään tapauksessa saa kertoa sitä minulle.”
“Mutta kai sinä silti voit - “ Hermione aloitti, mutta joutui miettimään, mitä hän todella oletti Dumbledoren voivan. Kertoa hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä? “ - sanoa jotain”, hän päätti virkkeensä hieman vaisusti.
Dumbledore nojasi taaksepäin tuolillaan ja katseli häntä tarkasti. “Mitä sinä haluat minun sanovan?”
Hermione veti henkeä. “Onko minun siis tarkoitus luoda… yhteys sen ihmisen kanssa?”
“Niin tämä kirja näyttää ajattelevan.” Dumbledore taputti kirjan pölyistä kantta lähes hellästi. “Sinun täytyy kuitenkin myös muistaa, että kyse on ainutlaatuisista tapauksista, eikä kukaan voi taata, että sinun tapauksesi toimii samalla tavalla kuin edelliset.”
“Tiedän”, Hermione mutisi, “mutta minun on pakko tehdä jotain.”
Dumbledore nyökkäsi. “Sinä voit luoda yhteyttä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Lisäksi voit toivoa parasta - ja rukoilla, jos koet sen auttavan.”
Hermione hymyili vinosti. Professori vilkaisi pöydällään makaavaa, kieltämättä varsin vaikuttavan kokoista paperipinoa kuin hyvin hienovaraiseksi vihjeeksi, ja kuuliaisesti Hermione työnsi tuolinsa kauemmas ja nousi seisomaan. Hän ehti kävellä ovelle saakka, ennen kuin hänen oli pakko kääntyä takaisin.
“Professori, tarkoittaako fyysinen yhteys…?”
Dumbledore ei näyttänyt yllättyneeltä kysymyksestä. “Henkinen yhteys on fyysistä vahvempi”, professori toisti kirjan sanat ja hymyili sitten lempeästi. “En usko, että seksi ratkaisee tässä tapauksessa yhtään mitään.”
Hermione palasi Dumbledoren luota tuntien olonsa melkein yhtä sekavaksi kuin mennessään sinne. Hänellä oli ärsyttävän voimaton olo: aivan kuin hän ei olisi todellisuudessa voinut tehdä yhtään mitään! Ja mitä hän muka olisi voinut? Hän voisi yrittää luoda henkistä yhteyttä Tomin kanssa, mutta jo pelkkä käsite oli niin epämääräinen, että siitä tuskin oli hänelle paljon iloa. Mitä se todellisuudessa tarkoitti? Keskustelemista? Sitä he olivat tehneet mielin määrin!
Fyysisen yhteyden hän olisi käsittänyt, mutta jos Dumbledoren sanoihin oli uskominen, se ei auttaisi tässä tapauksessa yhtään mitään. Hänen ei olisi pakko maata Tomin kanssa. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla tiedosta pettynyt vai helpottunut.
Oleskeluhuone oli autio. Hetken Hermione melkein toivoi, ettei olisi ollut joululoma ja että hänellä olisi ollut muutakin puheseuraa kuin Tom ja Dumbledore. Jos Minerva olisi ollut täällä! Hän ei ehkä olisi voinut sanoa tytölle mitä tahansa, mutta ainakin hän olisi saanut ajatuksensa hetkeksi pois Tomista -
Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua poikaan. Eikä nyt ollut kyse edes pelkästään ajankäännöstä, vaikka hänen järkensä kyllä väitti kovasti, että Hermionen olisi pitänyt ajatella nimenomaan pelkkää ajankääntöä. Hän ei pystynyt. Kun hän antoi ajatustensa livahtaa yhtään karkuteille, hän huomasi heti ajattelevansa suudelmaa.
Hän ei ollut suudellut ketään pitkään aikaan, ei ollut ollut ihastunut kehenkään pitkään aikaan eikä ollut joutunut ajattelemaan mitään tällaista pitkään aikaan. Toisaalta hän tajusi kyllä, että jos tilanne olisi ollut toinen ja Tom ei olisi ollut kuka oli, hän olisi nauttinut tästä tunteesta täysin siemauksin. Jos hän olisi antanut itselleen luvan, hän olisi voinut todella rakastua poikaan.
Välillä hänestä tuntui, että hän oli todella rakastumassa joka tapauksessa.
Hermione näki Tomin seuraavan kerran lounaalla. Hän oli ehtinyt jo melkein syödä, ennen kuin salin kaksoisovien toinen puoli avautui lähes varovaisesti ja mustatukkainen poika astui sisälle hiljaa, melkein kuin ei olisi halunnut kenenkään huomaavan tuloaan.
Hermione huomasi. Hän yritti olla katsomatta poikaan, kun tämä käveli salin poikki ja istuutui lopulta normaalille paikalleen pöydän päätyyn. Hän kuuli pojan ruokailuvälineiden kolahtelevan posliinilautasta vasten, kun tämä aloitti syömisen, melkein aisti Tomin käden, joka oli pöydällä lähellä hänen omaansa -
“Tom?”
Poika kohotti katseensa häneen. Tummanharmaat silmät näyttivät Hermionen mielestä hetken melkein säikäytetyiltä, yllätetyiltä, ennen kuin poika rentoutui ja hymyili hänelle kapeasti.
“Hermione.”
“Missä sinä olit aamupäivän?” Hermione yritti kysyä kevyellä äänensävyllä, mutta varautuneisuus kävi silti heti koko Tomin olemuksen läpi. Pojan otsa rypistyi, ja vaikka hymy säilyi, se ei enää näyttänyt lainkaan huvittuneelta.
“Kuinka niin?”
“Minä vain mietin.” Hermione hymyili vaisusti. “Okei, minulla oli tylsää. Minä alan jo melkein kaivata Corneliaa ja muita ja heidän hääkeskustelujaan. Ainakin minulla oli jotain, josta inttää vastaan - “
Tom naurahti hänelle. Hermione oli iloinen nähdessään pojan taas vähemmän varautuneena.
“Aiotko sinä karata taas iltapäivällä?”
Tomin toinen kulma kohosi. “Olisiko sinulla jotain käyttöä minulle?”
Hermione ei voinut sille mitään: punainen väli lehahti hänen poskilleen nopeasti kuin Fred ja George Weasley oppitunnilta. “En minä… minä vain…”
“Se oli vitsi”, totesi Tom silminnähden huvittuneena. Hermionella oli paha aavistus, että poika nauroi hänelle äänettä.
“Totta kai”, hän sanoi mahdollisimman nopeasti. “Lähdetkö keittiöön?”
Tom näytti hämmästyvän. “Minne?”
“Keittiöön. Tiedäthän, siellä tehdään ruokaa ja - “
“Nokkelaa. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että kotitontut päästäisivät meidät kovinkin mielellään sinne?”
Hermione virnisti. “Minä huolehdin siitä.”
Keittiöön pääseminen osoittautui niin helpoksi, että Hermione oli melkein pettynyt. Tietenkin se oli täysin ymmärrettävää: eihän neljäkymmentäluvun Tylypahka ollut kokenut sellaisia suuria sääntöjenrikkojia kuin kelmit tai George ja Fred, joiden takia keittiöön pääsy olisi pitänyt tehdä oppilaille vaikeaksi. Hermione tuhahti mielessään. Ehkä nämä oppilaat eivät edes olleet saaneet päähänsä, että keittiössä voisi käydä vapaa-ajallakin.
Osa hänestä oli kyllä aivan samaa mieltä oppilaiden enemmistön kanssa, ja ihmetteli syvästi sitä Hermionea, joka nautti katsoessaan jokaisessa kulmauksessa ympärilleen Voron varalta ja livahtaessaan pienestä, huomaamattoman näköisestä ovesta kotitonttujen alueelle. Tom seurasi häntä melkein kyllästyneen näköisenä, ivallisen huvittunut katse silmissään, mutta Hermione ei välittänyt. Siitä oli kulunut niin kauan, kun hän viimeksi oli ollut täällä!
Kun keittiön ovi oli loksahtanut kiinni heidän takanaan, Hermione ei ensin erottanut mitään hämärässä. Sitten hänestä alkoi tuntua vahvasti siltä, että heitä tuijotettiin. Tomin kasvoilla oli epäluuloinen ilme, mutta hän astui eteenpäin ja hymyili kaikkein vilkkaimman näköiselle, hämärälle nurkkaukselle.
“Hei siellä”, hän tervehti mahdollisimman ystävälliseen ääneen, “me tulimme tänne vain vähän katselemaan. Ei mitään hätää. Sattuisiko teillä olemaan jotain pientä ystävälleni?”
Kotitontut tulivat yksi kerrallaan tuijottamaan heitä, mutisivat itsekseen ja häipyivät sitten takaisin töihinsä. Jotkut olivat selvästi lähdössä siivoamaan mukanaan kantamista luutuista ja lattiaharjoista päätellen, ja hetken Hermionen teki mieli muistuttaa niitä oikeuksistaan. Jostain syystä hänestä kuitenkin tuntui, ettei hetki ollut siihen aivan oikea.
Muutaman minuutin kuluttua muuan kotitonttu viittoi heidät seuraavaan huoneeseen, jossa ikkunan vieressä oli pieni pöytä. Hermione kiitti, istuutui jakkaralle, ja oli iloinen tajutessaan, että Tom teki hetken päästä samoin.
“Sattuisiko teillä olemaan jotain pientä ystävälleni?” Tom toisti kuivalla äänellä. “Pientä?”
Hermionen oli pakko myöntää, ettei kotitonttujen heidän eteensä raahaama lautanen näyttänyt kovin pieneltä. Se oli kukkuroitaan myöten täynnä juustopasteijoja, pullia, erilaisia keksejä ja jotain, mitä Hermione ei edes muistanut koskaan ennen nähneensä.
“He yrittävät vain olla ystävällisiä.”
Tom vilkaisi ympärilleen kulmat kurtussa. Kaikki kotitontut olivat taas kadonneet näkyvistä.
“Siltä näyttää.”
“No niin, syö nyt”, Hermione määräsi ja virnisti. “On epäkohteliasta jättää jotain lautaselle.”
Tom mulkaisi häntä, mutta tarttui kuuliaisesti lähimmäiseen juustopasteijaan. “Minkä takia sinä toit meidät tänne?”
“En tiedä.”
“Et tiedä? Me hiivimme tänne ihan turhaan?”
“Minä hiivin. Sinä riitelit taulujen kanssa.”
“Ne olivat harvinaisen typeriä tauluja”, Tom mutisi. “Tuijottivat - “
“Älä ole ilkeä. Se vaaleatukkainen tyttö barokkiajalta vain sattui rakastumaan sinuun.”
“Ensisilmäyksellä? Se ei tule kestämään.”
Hermione otti yhden suklaakeksin lautaselta. “Etkö sinä usko rakkauteen ensisilmäyksellä?”
“Uskotko sinä?” Tomin äänessä kuulsi haaste.
Hermione vilkaisi poikaa. Tämän musta tukka oli taas valunut silmien eteen; Hermionen teki mieli ottaa sakset ja leikata muutama sentti hiustenlatvoista pois. Tom olisi luultavasti tappanut hänet, jos hän olisi tehnyt sen.
“En.”
“Hyvä.”
“Hyvä?”
Poika virnisti ylikorostetun ystävällisesti. “Minusta olisi ikävää, jos sinä olisit ääliö.”
Hermione pudisteli muka hyvinkin toivottamana päätään. “Sinä et sitten osaa sietää vastakkaisia mielipiteitä!”
“Pitäisikö minun?”
“Etkö sinä ikinä ajattele, että toiset ihmiset saattaisivat olla oikeassa?”
Juustopasteija menetti toisen päänsä. “En.”
Hermione nielaisi. Tom vältteli hänen katsettaan, tuijotti keskittynyt ilme kasvoillaan ulos ikkunasta. Oli taas alkanut sataa lunta.
“Entä jos sinä olisit väärässä?” Hermione kysyi.
“Minkä takia minä olisin väärässä?”
“Koska olet ihminen?”
Tom huokaisi. “Minkä takia sinun pitää tietää kaikki mahdollinen? Mitä väliä sillä on, vaikka minä en haluaisi olla väärässä?”
“Minä haluan tuntea sinut”, Hermione totesi yksinkertaisesti, mutta kuuli sitten äänensä kiristyvän. “Ja minusta on aika ikävää, jos sinä kuvittelet olevasi aina oikeassa, vaikka - “
“Vaikka mitä?” Tomin silmissä oli ärsyyntynyt katse. Hermione vetäytyi vaistomaisesti hieman kauemmas pojasta ja nojasi kyynärpäänsä pöytään. Hän tunsi kotitonttujen hämmentyneen tuijotuksen, sitten kuuli askeleet, kun nämä kiiruhtivat kauemmas heistä… halusivat kai antaa heidän riidellä rauhassa…
“Hermione?”
Hermione räpäytti silmiään. Tom ei näyttänyt enää ärsyyntyneeltä, lähinnä yhtä väsyneeltä kuin millaiseksi Hermione tunsi itsensä.
“Sori”, hän mutisi. “Ei kai pitäisi ärsyttää sinua.”
“En minä välttämättä ole aina oikeassa”, sanoi Tom yllättäen. “Ainoastaan suurimman osan ajasta.”
Hermione kohotti katseensa poikaan. Tämän silmissä leikki taas pieni ilkikurinen häive.
“Hyvä.” Hermione virnisti. “Koska minä olen oikeassa, ja silloin sinä et voi - “
“Vai niin! Minä sinulle oikeat näytän - “
Hermione hypähti taaksepäin pakoon Tomia, joka näytti siltä, että aikoi syöksyä kutittamaan häntä hetkellä millä hyvänsä. Tuoli kaatui, mutta Hermione ei ehtinyt nostaa sitä, ennen kuin Tom oli hänen luonaan ja vangitsi hänet käsivarsiensa väliin, yritti kutittaa, mutta Hermione kiemurteli nauraen irti pojan otteesta -
Hän kuuli selkänsä takaa Tomin raskaan hengähdyksen ja kääntyi. He seisoivat toisiaan vastatusten vain muutaman tuuman päässä toisistaan; Hermionen selkä taipui aavistuksen verran taaksepäin, niin lähellä heidän kasvonsa olivat toisiaan. Tom tuijotti häntä herkeämättä, tummanharmaat silmät läikehtien taas jotain… Tällä kertaa Hermione ei enää jaksanut tulkita.
Tomin käsi oli viileä, kun poika asetti sen varovasti hänen kaulalleen. Hermione tunsi vapisevansa päästä jalkoihin asti. Hänen teki mieli sulkea silmänsä tai vähintäänkin karata, mutta hänen vartalonsa ei suostunut liikkumaan minnekään Tomin luota. Hän tuijotti poikaa silmiin ja näki kapean hymyn kaartuvan pojan huulille.
“Hermione?”
“Niin?” Hänen äänensä oli onnettoman heikko ja avuton, hän vihasi sitä, mutta ei saanut yhtään vahvempaa ääntä aikaan.
Tom ei kuitenkaan tuntunut välittävän hänen äänestään. “Mitä me olemme tekemässä?”
Hermione nielaisi. Tomin katse oli äkkiä vakava.
“En tiedä”, Hermione kuiskasi.
“Enkä minä”, Tom mutisi takaisin, eikä pojankaan ääni enää kuulostanut järkähtämättömältä tai tyyneltä. “Minä… en ole tottunut tällaiseen.”
Hermione pudisteli päätään. “En minäkään. Tom, mitä… minä…”
Pojan silmät olivat niin tummat, että Hermionen teki melkein kipeää. “Annetaan vain mennä, jooko? Ei ajatella?”
“Minä pidän ajattelemisesta”, Hermione mutisi.
“Tiedän”, lyhyt hymy häivähti Tomin silmissä. “Mutta se ei taida toimia enää.”
“Ei niin”, Hermione myönsi. Äkkiä hänestä tuntui, että ajatteleminen oli lopettanut toimimisen kauan sitten. Hän yritti ja yritti, mutta toimi silti koko ajan järkeään vastaan, aivan kuin olisi antanut päätäntävallan jollekulle toiselle, vieraalle…
Ehkä sydämelle.
“Minä suutelen sinua nyt”, Tom sanoi vaivalloisesti ja Hermione näki vaalean ihon pojan kaulalla tärähtävän, kun tämä nielaisi.
Hermione nyökkäsi. Hän ehti tuskin sulkea silmänsä, ennen kuin Tomin huulet olivat painuneet hänen omilleen.
Kerrankin Hermione oli iloinen siitä, että suurin osa oppilaista oli muualla ja oleskeluhuoneessa oli hiljaista. Tom tuli hänen perässään sisälle vihreän ja hopean reunustamaan huoneeseen eikä vaivautunut irrottamaan käsiään hänen vyötäröltään. Hermione ei voinut olla ihmettelemättä, minkä takia Tomin läheisyys tuntui niin lyhyen ajan jälkeen niin luontevalta ja oikealta. Hänen teki mieli nauraa niille ajoille, kun hän oli hymyillyt Ronille Harryn olkapään ylitse, tuntenut perhoset vatsanpohjassaan ja kuvitellut olevansa rakastunut.
Nyt hänen vatsanpohjansa oli ilmiliekeissä.
Tom veti hänet syliinsä sohvalle. Hermione nauroi pojalle, mutta ei varsinaisesti vastustellut.
“Vieläkö sinä olet pahoillasi, ettei täällä ole enempää väkeä?” Tom kysyi kasvot hänen hiuksissaan. “Että oleskeluhuone ei ole täynnä ensiluokkalaisia?”
Hermione kääntyi niin, että näki pojan silmät. “Oletko sinä ihan varma, että välittäisit ensiluokkalaisista?”
“En”, Tom myönsi rehellisesti virnuillen hänelle. “Mutta minun maineeni menisi.”
“Maineesi?”
“Saavuttamattomana poikamiehenä.”
“Kaipaisitko sinä mainettasi?”
“Ehkä. Se suojelee minua Cornelia Mustalta.”
Hermione pyöritteli silmiään. Tom irrotti otteensa hänen vyötäröltään, kun hän tiputtautui istumaan sohvalle pojan viereen.
“Tämä on kummallista.”
Hän kuuli Tomin huokaisevan. “Niin on. Häiritseekö se?”
“Vähän”, Hermione myönsi. Hän tunsi Tomin jännittyvän, kun hän painoi päänsä pojan olkapäälle. “Ajattele nyt. En minä ole sellainen ihminen, joka istuu jonkun sylissä keskellä oleskeluhuonetta.”
“Jos sinä haluat mieluummin keskelle suurta salia, niin kyllä minä - “
“Tom.” Pojan kasvot vakavoituivat nopeasti. Hermione nielaisi ja jatkoi: “Kuvittelemmeko me ihan oikeasti jatkavamme tällä tavalla?”
Tom sulki silmänsä. Hermione odotti vastausta katsellen, kuinka jännittyneet juonteet piirsivät itsensä näkyviin pojan suun ympärillä ja mustat silmäripset värähtelivät vain aavistuksen verran. Hän kuuli pojan hengityksen, melkein tunsi sen kasvoillaan, niin lähellä hän oli. Ja koko ajan osa hänestä toivoi, että hän vain olisi pitänyt suunsa kiinni ja antanut asioiden mennä, miten ne sitten olisivat menneetkään.
Mutta ei hän halunnut päästä eroon Tomista. Hyvä Merlin, hän halusi kaikkea muuta kuin päästä eroon Tomista! Hän vain… ei hän osannut yhtäkkiä käyttäytyä kuin mikäkin tyttöystävä. Hän tunsi itsensä hölmöksi.
“Hermione?”
Hermionen silmät rävähtivät auki, vaikka hän ei edes ollut tajunnut, missä vaiheessa oli sulkenut ne. Tom tuijotti häntä ensin uteliaana, sitten taas vakavoituen.
“Mitä?”
“Minä en halua päästää sinua irti”, poika totesi niin synkästi, että kylmät väreet kulkivat Hermionen selkärankaa pitkin. “Tajuatko? Eilen… siellä… sinä sanoit jääväsi.”
Hermione nyökkäsi. Äkillinen hellyys tulvi hänen lävitseen, ja hänen teki mieli ojentaa kätensä silittämään Tomin hiuksia. “Tiedän. Ja minä aion jäädä. Meidän täytyy vain… löytää joku tapa olla. En minä osaa kävellä käsi kädessä ympäri Tylypahkaa.”
“En minä odota - “
“Tiedän”, Hermione sanoi nopeasti.
Tom tuijotti häntä tiiviisti. “Suurin osa joululomalaisista tulee huomenna takaisin.”
“Mitä?”
“Minä arvelinkin, ettet sinä tiennyt”, poika mutisi harmistuneelta kuulostaen. “Suurin osa niistä, jotka lähtevät lomalla kotiinsa, eivät ole siellä koko aikaa. Avery, Lestrange ja Wilkins eivät tule vielä, mutta ainakin minun käsittääkseni suurin osa muista luihuisista tulee.”
“Ja oleskeluhuone on taas täynnä.”
“Ja jos me emme aio… no, julkisesti, meidän täytyy…” Tom nielaisi ja ravisteli päätään tuskin huomattavasti.
“Haluatko sinä piilotella?” Hermione kysyi matalalla äänellä. “Koska minun ei tarvitse. Minä olen rakastunut sinuun. Ei sillä ole väliä, mitä muut sanovat.”
Eikä sillä ole väliä, mitä Harry tai Ron tai Ginny olisivat sanoneet, jos voisivat tietää.
Tomin otsa rypistyi. Hermione jatkoi nopeasti: “Tietysti jos sinä haluat käyttäytyä niin kuin ennenkin, minä kyllä voin aivan hyvin - “
“Oletko sinä rakastunut minuun?” Tomin ääni oli epäuskoinen.
Hermione tunsi hermostuksen valahtavan sisuksiaan pitkin alas saakka. “Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että minä siedän sinua nipin napin?”
Tom pudisteli päätään näyttäen siltä, ettei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. “Mutta rakastunut?”
Kauhea totuus iski Hermionen tajuntaan. Tom ei tajunnut, mistä hän puhui. Tom ei ollut rakastunut häneen. Pojalle se oli ainoastaan ollut pientä hauskanpitoa, ehkä hän nimenomaan sieti Hermionea nipin napin… ja Hermione oli kuvitellut sen olevan rakastumista! Hän oli hölmö, typerä hölmö -
Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja puri hampaansa kiinni alahuuleensa. Hemmetin ääliö, miten sinä voit olla niin typerä? Tietenkään hän ei välitä sinusta! Sinä olet vain tavallinen puoliverinen vaihto-oppilas, ja hän on sentään Luihuisen perillinen! Hän on Tom Riddle, hiisi vieköön! Miten sinä saatoit edes olettaa -
“Hermione?” Tomin ääni oli hämmentynyt.
“Ei se mitään”, Hermione mutisi. “Minä… erehdyin.”
“Erehdyit?” Hän ei voinut ymmärtää, miksi Tomin ääni oli äkkiä niin kylmä. “Erehdyit?”
“Niin”, Hermione mutisi. “Minä vain… oletin, että sinäkin olit rakastunut minuun. Tietysti minun olisi pitänyt tajuta. Anteeksi, minä en - “
Hän tunsi sormet hiuksillaan arkoina ja tunnustelevina, sitten viileinä, aavistuksen verran tärisevinä poskellaan… Hän sulki silmänsä ja räpytteli vihaisena muutamaa silmiinsä eksynyttä kyyneltä pois… Tomin käsi hänen poskellaan tuntui samaan aikaan niin äärettömän tutulta ja silti vieraalta; hän antoi vastentahtoisesti periksi ja käänsi kasvonsa poikaa kohti, kun tämän sormet tuntuivat vaativan sitä…
Tomin kasvot olivat vakaat.
“Minä… luulen olevani rakastunut sinuun, Hermione Granger. Riittääkö se?”
Hermionen suu loksahti aavistuksen verran auki. Hän räpäytti silmiään ja yritti tajuta, pilailiko Tom hänen kustannuksellaan, mutta pojan silmissä ei ollut aavistustakaan leikkiä. Hermione nyökkäsi vaivalloisesti.
“Hyvä.” Tomin ääni oli kireä, niin kuin hän ei olisi aivan tiennyt, mitä oli tekemässä. “Tarvitsetko sinä nenäliinan?”
“Mitä?”
“Sinun poskesi ovat märät.”
Hermione kohotti kätensä poskelleen. Tom oli oikeassa, kyyneleet olivat karanneet hänen silmistään. Häntä alkoi jo naurattaa. Niin vahvasti hän oli reagoinut yhteen väärinkäsitykseen -
“En. Kyllä minä pärjään.”
“Hyvä”, Tom sanoi aavistuksen verran kireällä äänellä. “Iltapala on tainnut mennä jo.”
Hermione nyökkäsi. “Ei se mitään. Ei minulla ollutkaan kunnolla nälkä.”
“Hyvä”, Tom toisti uudestaan. Hermione seurasi pojan käsiä, jotka nyt makasivat tämän sylissä. Poika naksautteli sormiaan kenties huomaamatta sitä itsekään ja tuijotti tiiviisti vastakkaista seinää.
“Tom?”
“Mitä?”
“Mitä nyt?”
Poika kääntyi katsomaan häntä kulmat kurtussa. “Miten niin mitä nyt?”
“Sinä vain vaikutat niin - “ Hermione nielaisi “ - vähän… varautuneelta.”
Tom kohautti olkapäitään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen saman tien. Poika istui vähän aikaa hiljaa paikallaan, ennen kuin lopulta huokaisi ja kääntyi katsomaan Hermionea.
“Minä en tajua, että tein sen.”
Hermione räpäytti silmiään. Hänen mieleensä tulivat kuvat Tomin isästä ja Murjottavasta Myrtistä, Salaisuuksien kammiosta ja basiliskista - “Teit minkä?”
“Sanoin niin”, Tom tokaisi niin hiljaisella äänellä, että sitä tuskin kuuli. “Sen. Minä en ikinä… kuvitellut…”
“Ai?” Hermione kysyi tajuamatta yhtään, mistä poika puhui, ennen kuin ymmärrys lopulta saavutti hänet. “Luulen olevani rakastunut sinuun?”
Tom nyökkäsi väännelleen käsiään puolihuomaamattomasti.
Hermione nielaisi. “No, minä olen iloinen, että sinä sanoit niin. Koska vähän aikaa minä luulin… olin ihan varma… että olin käsittänyt väärin, että sinä vain leikit - “
Tom hymyili kuivasti. “Minä harvoin leikin mitään.”
Hermione vastasi varovaisesti hymyyn. “No, se ei ollut niin kamalaa, vai mitä?”
“Leikkiminen?”
“Sanominen.”
“Ai.” Tom kohautti olkapäitään, mutta silmissä häivähti hymy. “Ehkä minä selviän.”
Poika näytti kuitenkin edelleen mietteliäältä painuessaan syvemmälle sohvaa vasten ja tuijottaessaan tyhjyyteen. Hermione katseli poikaa ja menetti ajantajunsa täysin, ennen kuin tämä lopulta rikkoi hiljaisuuden:
“Minä muuten keksin sen.”
Hermione säpsähti. “Minkä?”
“Mitä pelkään.” Pojan otsa oli rypistynyt, suu oli kaartunut surumieliseen hymyyn. “Ehkä… unohtumista. Ehkä.”
Hermione nyökkäsi.
“Minä en vain - eikö se olisi kaiken loppu?” Äkkiä Tomin ääni oli kiivas, lähes epätoivoinen. “Oletko sinä kuullut sitä, miten jotkut sanovat, että ihminen kuolee vasta kun hänet unohdetaan? Entä jos kukaan ei muista ihmistä silloinkaan, kun hän on elossa?”
Hermione pudisteli avuttomasti päätään. “Minä en usko - “
“Ja sekin on lopulta aivan turhaa”, Tomin äänessä oli katkera sävy. “Kaikki unohdetaan joka tapauksessa. Ehkä jotkut muinaiset kuninkaat… mutta hekin unohtuvat. Sankarit unohtuvat. Murhaajat unohtuvat. Kukaan ei voi tehdä mitään sellaista, joka muistettaisiin aina - “
“Mutta eikö silläkin ole väliä, mistä ihminen muistetaan?” Hermione huudahti epätoivoisena. “Ajattele, Tom! Ja eikö ole paljon parempi, että joku unohdetaan, kuin että häntä muistellaan vihalla tai katkeruudella?”
“Mutta hänet muistetaan”, Tom mutisi. “Hän elää - “
“Eikä elä! Hän on kuollut! Minä en usko siihen sanontaan”, Hermione sanoi äkkiä varmana siitä, että oli oikessa. “Ihmiset kuolevat. Me kuolemme kaikki, eikä mikään, mitä me teemme, saa meitä pysymään hengissä ikuisesti.”
Tumma katse Tomin silmissä näytti syövyttävän kovalta. Hermionen teki mieli sulkea silmänsä, mutta hän ei pystynyt. “Eli millään ei ole mitään väliä.”
“Onpas! Sinä voit elää vielä vaikka kuinka kauan. Monta vuotta, vuosikymmeniä… Onko se aika muka turhaa?”
“On! Minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta - “ poika oli noussut seisomaan ja pysähtyi nyt vetääkseen henkeä “ - ja mitä väliä sillä on muka ollut? Pelkkää turhuutta - “
“Eikä ole!” Hermione ärähti ja oli jaloillaan nopeammin kuin edes tajusi. Tomin katse värähti, mutta tyytymättömyys säilyi siinä. “Jos sinä et olisi koskaan elänyt, minä en olisi koskaan tajunnut sinua. Tajuatko? Sillä on merkitystä - “
“Sinä et olisi kaivannut minua”, Tom tokaisi.
“Mutta minä kaipaisin sinua nyt”, Hermione sanoi ja tunsi ikävän kovaa sydämessään, kuinka totta se oli. Hän kaipaisi Tomia. Hän tulisi kaipaamaan Tomia. “Hemmetti että minä kaipaisin sinua - “
Yllätetty katse läikähti Tomin silmissä, ennen kuin tämä vakavoitui ja sai huulilleen jälleen tyytymättömän hymyn. “Ja se tarkoittaa, että kaikki on ollut turhaa, vai mitä? Loppujen lopuksi siitä on sinulle vain surua, että olet koskaan tavannut minut - “
Hermione tunsi hämmästyksekseen, miten väsynyt nauru alkoi purkautua hänen sisällään. “Selvä, sovitaan sitten niin. Se on turhaa. Kaikki on turhaa. Minun oli aivan turha rakastua sinuun, koska loppujen lopusti se vain sattuu saakelisti. Eikö sitten kannattaisi elää niin kauan kuin voi ja yrittää tehdä oikein?”
“Oikein? Oikein?” Tomin ääni oli kylmä. “Jos joku olisi edes kerran tehnyt minua kohtaan oikein - “
“Minä yritän! Minä yritän koko ajan!”
“Koska et tiennyt, kuka minä olin - “
Hermione tuijotti poikaa. “Minä tiedän täsmälleen, kuka sinä olet, Tom Riddle. Ja minä yritän silti. Hemmetti, eikö se merkitse sinulle yhtään mitään?”
Hänen syytöksensä näytti katkaisevan Tomin vihalta kärjen. Pojan kädet putosivat kohti maata ja tämä risti ne nopeasti rinnalleen, mutta kääntyi takkatulen puoleen eikä näyttänyt enää niin kyltymättömän vihaiselta kuin vain hetkeä aiemmin.
Hermione tunsi itsensä ainoastaan väsyneeksi. Hänen teki mieli hautautua syvälle sohvaan, mutta Tomin itsepäinen hahmo esti häntä.
“Ja se oli turhaa myös.” Tomin ääni oli niin matala, niin hiljainen - ja niin katkera - että Hermione tuskin kuuli sitä. Hän kääntyi kohti poikaa ja näki tämän tuijottavan edelleen tulta niin kuin olisi halunnut halkoa sen palasiksi tai heittäytyä siihen.
“Mikä?” Hermione kysyi peläten vastausta.
“Kaikki.” Kylmä, pettynyt nauru nousi pojan huulille ja valui katkerana oleskeluhuoneen rauhaan. “Minun isäni. Se tyttö. Minä kai kuvittelin kostavani jotain. Mutta he… minä muistan heidät edelleen.”
Hermionen teki mieli kietoa kätensä pojan ympärille, silittää mustia hiuksia ja suudella rypistynyttä otsaa, mutta hän ei voinut liikahtaakaan.
“Minä olisin voinut jättää heidät henkiin. Minun isäni olisi voinut jäädä henkiin.”
“Tom - “
Poika ravisteli päätään niin suunnattoman väsyneellä eleellä, että Hermionen teki pahaa katsella. Hän seurasi, kuinka poika käveli muutaman askeleen taaksepäin ja pudottautui istumaan sohvalle, hautasi takaraivonsa sen pehmeään selkänojaan, sulki silmänsä ja tuijotti mitään näkemättä kattoa.
“Ja nyt se vainoaa vain minua! Minun isäni ei välitä siitä, hän on kuollut… Hyvä että hän edes ehti tajuta, mitä tapahtui! Minä en halunnut puhua hänen kanssaan, oli riittävän kauheaa nähdä hänet ja katsoa häntä… hän hylkäsi minut, ei edes halunnut tietää, olinko minä tyttö vai poika, mitä minulle tapahtuisi - “
“Ja äiti! Typerys, makasi jästin kanssa ja mitä siitä seurasi! He eivät kärsi siitä, mutta minä joudun elämään sen kanssa.”
“Ei sinun - “
Tom laski katseensa katosta ja kääntyi vilkaisemaan häntä. Hermione oli varma, että katse syöpyi hänen sisälleen ja pysyisi siellä, kunnes hän kuolisi.
“Helvetti, minä tahtoisin kuolla! Se olisi ollut ratkaisu, se olisi päästänyt kaikki meidät - “
“Lopeta!”
Tom sulki suunsa vastahakoisesti, itsepäinen ilme silmissään viipyen. Hermione veti syvään henkeä ja yritti puhua, mutta hänen sydämensä tuntui lyövän aivan liian kovaa ja hän oli jo hengästynyt, kuin olisi juossut itsensä loppuun -
“Älä valehtele!” Hän näki torjuvan katseen Tomin silmissä, mutta ei jaksanut enää välittää. “Hemmetti, sinulla voi olla jotain valitettavaa, mutta niin on monella muullakin! Minä en ehkä tajua, miltä sinusta tuntuu tai mitä sinä olet kärsinyt, tai miltä tuntuu tappaa joku - “ Tom käänsi katseensa pois; Hermionen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä “ - mutta sinun elämäsi on sinun vastuullasi. Haluatko sinä oikeasti syyttää äitiäsi ja isääsi kaikesta mitä teet? Haluatko sinä antaa kunnian heille? He tekivät omat virheensä, Tom! Sinä teet omasi!”
Tom tuijotti häntä synkkänä. Hermione tunsi pelon värähtävän sisällään heti, kun hän vain salli itsensä ajatella Tomin aiempia sanoja… Minä tahtoisin kuolla…
“Ja entä minä? Eikö minulta ole jo kuollut ihan tarpeeksi ihmisiä? Mitä jos sinä vielä kuolisit? Miten sinä kuvittelit minun selviävän siitä?”
“Et sinä - “
“Kyllä minä surisin, Tom Riddle! Aivan yhtä paljon ja enemmän kuin niitä muita!”
Tom avasi suunsa, yritti sanoa jotain, mutta ei näyttänyt saavan sanoja muodostettua. Hermione tunsi äkkiä olevansa aivan loppu, hänestä ei ollut tekemään muuta kuin lysähtämään sohvalle selkä seinää vasten ja painamaan silmänsä kiinni. Hänen sydämensä hakkasi edelleen hurjaa tahtia, mutta hän ei jaksanut kuunnella siitä. Veri kohisi hänen suonissaan, hänen päässään, hänen ajatuksensa olivat täysin sekaisin…
Hän näki sivusilmästään, kuinka Tom nousi seisomaan ja lähti kävelemään huonetta ympäri. Poika pysähtyi ikkunan luo ja nojasi käsivartensa siihen, Hermione näki kätten lihasten värähtelevän pojan nojatessa koko voimallaan niitä vasten. Tuuli hakkasi ikkunaa vasten.
“En minä aio tappaa itseäni”, Tom sanoi lopulta lyhyesti käveltyään huoneen monta kertaa läpi ja pysähdyttyään aina ikkunan luokse.
Hermione tunsi helpotuksen. Hän ei todella ollut voinut uskoa pojan tappavan itseään, hänhän tiesi tämän olevan hengissä vielä viidenkymmenen vuoden päästä - tai ainakin Tom oli ollut hengissä siinä maailmassa, josta Hermione oli tullut. Enää hän ei ollut lainkaan varma, oliko tulevaisuus ennallaan. Kuinka se olisi voinut olla, kun menneisyys oli muuttunut näin paljon?
Eikä hän jaksanut ajatella tulevaisuutta. Hän ei jaksanut ajatella lordi Voldemortia, ei kiltaa ja menetettyä sotaa, ei edes vanhempiaan… ehkä Voldemort ei vaivautuisi etsimään kahta jästiä maaseudulta… Hän ei jaksanut ajatella ajankääntöäkään. Hän ei voinut tehdä sen hyväksi enää mitään sellaista, mitä ei ollut jo tehnyt, eikä kukaan osannut auttaa häntä. Hänen oli pakko vain tyytyä toivomaan parasta, mitä se sitten olikin.
Eikä hän uskaltanut ajatella joutuvansa viidenkymmenen vuoden päähän siitä Tomista, jonka oli oppinut tuntemaan.
“Hyvä”, hän sanoi ja ihmetteli itsekin, kuinka uupuneelta hänen äänensä kuulosti.
Tom vilkaisi häntä olkansa yli ja käveli sitten hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä. Hermione erotti väsymyksensä läpikin pojan vartalon lämmön ja sotkuiset hiukset, jotka taas olivat eksyneet tämän silmille. Hän ei voinut sille mitään, hänen kätensä eli omaa elämäänsä: se ojentautui kohti Tomin hiuksia ja pyyhkäisi varovaisesti muutaman suortuvan sivuun pojan otsalta.
Tom kääntyi katsomaan häntä yllätettynä.
“Minun teki aina mieli tehdä noin”, Hermione mutisi hämmentyneenä ja oli jo vetämässä kättään pois, kun Tom otti sen omaan käteensä.
Pojan pitkät sormet kietoutuivat Hermionen sormien ympärille, siirsivät hänen kätensä hitaasti mustista hiuksista pojan rinnalle. Hermione tunsi sydämenlyöntien kiihtyvän aavistuksen verran. Tomin leuka kiristyi. Hermione olisi vetänyt kätensä pois, mutta poika piti siitä tiukasti kiinni.
Sekunnit kuluivat Tomin sydämenlyöntien tahtiin. Hermione yritti laskea niitä huomaamatta sitä kunnola itsekään, mutta tasainen syke sekoitti hänen ajatuksensa, häntä alkoi väsyttää… kello oli yli yksitoista…
“Tule tänne”, Tom sanoi vaimealla äänellä.
Hermione ei vastustellut. Hän painoi päänsä pojan rintakehää vasten ja tunsi viimeisenä ennen nukahtamistaan tämän kädet pehmeinä hiuksissaan.
