A/N: Oikein kovasti kiitoksia teille jokaiselle!
niiina, hauska kuulla, että olet jaksanut seurata tätä ^^ Hermionen kotiinpaluu tosiaan on nyt ollut aika taka-alalla, mutta kyllä se sieltä vielä nousee enemmänkin esiin... Ja mustatukkainen David Fox, jonka hiukset sattuivat olemaan mustat, oli tosiaan ajatusvirhe, kiitos huomautuksesta! *naur*
coma-white, olihan minun saatava pullonpyöritystä mukaan, ja veikkaan, ettei kumpikaan Hermione tai Tom olisi muuten tullut kysyneeksi toista joulutanssiaisiin! ^^
muumipeikko, Hermione antoi niin helposti periksi periaatteelleen olla erossa Tomista yksinkertaisesti sen takia, että minä pelkäsin kirjoittaa liian hitaasti etenevää juonta *naur* Ja Tomiin ihastuvan Hermionen on joka tapauksessa oltava hieman OOC, luulisin...
Belloutska, kiitoksia!
LaLuna, hupsista, toisten luihuisten mielipiteitä Hermionen ja Tomin yhdessä menemisestä ei tosiaan pahemmin kuulunut... No, ehkä Hermione pääsee jossain vaiheessa keskustelemaan aiheesta muiden kanssa
Ja Katherine ja Jacobkin palaavat vielä!
Mjau, minusta tuntuu, että Hermione on kauhean utelias Tomin suhteen... Luultavasti hän alun perin kiinnostui pojasta juuri sen takia, että tämä torjui kaikki hänen jutteluyrityksensä ja oli muutenkin joukosta poikkeva. Ja nyt Hermionen jo tietäessä, että Tom on nimenomaan Tom Riddle eikä joku random-mustatukkainen-poika, luulen hänen olevan tavallaan kiinnostunut myös siitä ajatuksesta, että hän on tulevan Voldemortin kanssa tekemisissä, vaikka se ajatus onkin lähinnä negatiivinen.
*
8. luku“Etkö sinä aio laittaa tukkaa ylös, Mary?” Cornelian närkästynyt ääni moitti. “Kuuntele nyt! Wilkins haluaa nähdä sinun niskasi - “
“No, minä en välttämättä halua häntä näkemään niskaani”, Mary vastasi terävästi. “Minä menen hänen kanssaan tanssiaisiin tasan sen takia, että hän on vanha kaveri, en - “
“Tiedän, tiedän.” Cornelia kuulosti kyllästyneeltä. “Kai sinä aiot ottaa sen sinisen mekon, joka oli minun häissäni?”
“Eikö se ole liian juhlallinen?”
“Onko sinulla se mukana?”
“On, mutta - “
“Mary, älä mene peilin eteen!” Elisabeth huudahti. “Minä yritän taikoa juhlakampausta!”
“Katsoisit minne tökit sillä sauvallasi - “
Hermione seisoi toisen peilin edessä ja yritti saada hiuksiaan jonkinlaiseen järjestykseen. Muuten hän oli jo melkein valmis. Dumbledoren hänelle jostain hankkimissa tavaroissa ei ollut ollut juhlamekkoa, mutta onnekseen hän oli saanut sellaisen Elisabethilta - tyttö oli suurin piirtein saman kokoinen kuin hän ja tällä oli yllättävän paljon mekkoja mukanaan sisäoppilaitoksessa. Hermione hymyili mielessään. Jos Elisabethilla ei olisi ollut hänelle mekkoa, hän olisi ollut pulassa.
Hermione oikaisi toista olkainta. Mekko oli tummanpunainen - hän saattaisi sointua saumattomasti yhteen salin koristusten kanssa, mutta ainakin hänellä oli jonkinlainen mekko. Kaikki oli hyvin hiuksia lukuun ottamatta.
“Hermione?” Maryn ääni kuulosti uteliaalta. “Tarvitsetko sinä ihan pikkuisen apua hiustesi kanssa?”
“Sinä teet tuon vain päästäksesi eroon Corneliasta”, Hermione virnisti vaaleahiuksisen tytön tullessa taikasauvoineen kiertelemään hänen hiustensa ympärille muka hyvinkin kiinnostuneena.
“Ehkä hieman, mutta teko pyhittää tarkoituksen”, Mary totesi hyväntuulisena. “Ja minä olen kuunnellut jo ihan liikaa puhetta Wilkinsistä. Pahus, minä en edes pidä Wilkinsistä!”
“Etkö?”
“Tai siis pidän, mutta en siitä, miten minua kiusataan hänestä.”
“Minä kuvittelin, että sinä olet kihloissa.”
Mary nauroi valoisasti. “Kunpa olisinkin! Bethiä on vaikea kiusata kenestäkään toisesta, kun hän käyttää kaiken aikansa vilkuilemalla Averyn perään.”
“Tuota noin”, Hermione aloitti ja yritti olla näkemättä, kuinka Maryn taikasauva rätisi pelottavan lähellä hänen hiuksiaan, “minä olen vähän miettinyt…”
“Mitä?” Mary kysäisi hajamielisesti. “Hei, haluatko sinä pitää kiharasi tänä iltana? Minusta - “
“Tee mitä haluat”, Hermione tokaisi urheasti. “Ovatko puhdasveriset tytöt useinkin ihastuneita sulhasiinsa?”
“Mmmm…?” Mary totesi silmäillen keskittyneesti kirjaa, joka näytti olevan täynnä erilaisia kampauksia.
“Sillä tavalla kuin Beth on Averyyn? Minusta se on kummallista. Siis jos hänen vanhempansa valitsivat Averyn, eikö ole kauhean hyvä tuuri, jos Beth sattuu tykkäämään juuri hänestä?”
“Avery on ihan hyvännäköinen”, Mary totesi diplomaattisesti. “Ja etkö sinä muka usko, että maailmassa on useampi kuin yksi ihminen, josta voit pitää, ‘Mione?”
“Totta kai, mutta kuinka todennäköistä silti on, että minä pitäisin sellaisesta ihmisestä, jonka vanhempani valitsevat minulle?”
“Todennäköisesti sinun vanhempasi tuntevat sinut melkein yhtä hyvin kuin sinä itse”, Mary mutisi. “Sinun hiuksesi voisivat näyttää kivalta suorina… Ja sitä paitsi heillä on enemmän elämänkokemusta.”
“Minä haluan valita itse omat mieheni.”
“Kuinka monta sinä ajattelit ottaa?” Mary kiepautti taikasauvaansa ja lausui loitsun, jota Hermione ei jälkeenpäin saanut mieleensä, vaikka kuinka yritti. “No niin, katso peiliin.”
Hermione kääntyi kohti peiliä. Hänen hiuksensa olivat äkkiä sileät ja kiiltävät, varmasti sileämmät kuin koskaan aiemmin lukuun ottamatta ehkä joulutanssiaisia neljännellä luokalla. Kaikki hiukset olivat tiukalla nutturalla, joka toi Hermionen mieleen hyvin elävästi ne ajat, jolloin hänen isovanhempansa olivat olleet nuoria -
Ai niin. Minun isovanhempani taitavat olla nuoria nyt.“Se on hieno”, hän sanoi Marylle. “Kiitos.”
“Eipä kestä”, toinen tyttö vatsasi. “Ja kuule, jos sinä olisit puhdasverinen ja vanhempasi olisivat päättäneet sinulle aviomiehen, huomaisit kyllä, että useimmiten se juttu toimii hyvin. Tietysti on poikkeuksia, mutta tytöt itse tekevät kyllä ihan yhtä paljon vääriä valintoja kuin heidän vanhempansakin.”
“Saatko sinä vaikuttaa siihen, kenelle sinut naitetaan?”
“Eivätköhän he kysy minun mielipidettäni. Hei, Cornelia tutkii Bethin pukua, nyt hän ei varmaan jaksa jauhaa minulle Wilkinsistä - “
“Mikä vika Wilkinsissä on?”
“Minä en pidä hänestä siinä mielessä”, Mary ilmoitti varmalla äänellä. “Ja älä huoli, sen tietävät minun vanhempanikin.”
Oleskeluhuone oli täynnä ihmisiä Hermionen tullessa alas. Aivan nuorimpia ei ollut kutsuttu tanssiaisiin, mutta kaikki neljäsluokkalaiset ja vanhemmat luihuiset tuntuivat jo pukeutuneen pukuihinsa ja nuoremmat kiertelivät heidän ympärillään joko katkerina tai helpottuneina siitä, etteivät olleet lähdössä tanssiaisiin.
Hermione antoi katseensa kiertää ympäri oleskeluhuonetta, mutta Riddleä ei näkynyt. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla nuorimpien tapaan katkera vai helpottunut, joten hän päätti unohtaa molemmat mielialat ja istuutua sohvalle odottamaan. Hän yritti raivata tietään lähimmälle sohvalle, mutta se oli tungoksessa yllättävän vaikeaa. Helen Goyle ärähti kovaäänisesti, kun hän astui tytön mekolle, joku ensiluokkalainen tyttö jäi tuijottamaan häntä hämmästynyt ilme kasvoillaan, ja -
“Hei, mihin sinä olet menossa?”
Hermione käännähti ympäri. Riddle tuijotti häntä lievästi huvittunut ilme muuten vakavilla kasvoillaan, mutta Hermionen mielenkiinto lipsui nopeasti ilmeestä pojan muuhun olemukseen.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Riddleä niin hienosti pukeutuneena. Olkoon, hän ei ollut nähnyt Riddleä koskaan pukeutuneena muuhun kuin koulun kaapuihin tai koulupukuun, mutta joka tapauksessa juhlapuku sai aikaan aivan erilaisen vaikutelman. Hermione räpytteli silmiään. Hän oli kyllä tiennyt, että Riddle oli pitkä ja että hänessä oli jotain huomiota herättävää, vaikka kyse ei olisikaan ollut siitä, että poika olisi ollut hyvännäköinen, mutta tämä…
Riddlen mustat, aavistuksen verran liian pitkät hiukset näyttivät kerrankin siltä, että pysyisivät pois silmiltä. Hermione ei tiennyt, mitä poika oli tehnyt niille, eikä halunnut tietää, mutta hyvältä se näytti. Tumma aavistus oli kokonaan poissa pojan leuasta ja tummien, oleskeluhuoneen hämärässä valaistuksessa melkein pupillittomilta näyttävien silmien katse näytti vielä kirkkaammalta kuin tavallisesti Riddlen vastatessa hänen tuijotukseensa.
“Ylin nappi on auki”, Hermione tokaisi.
“Paidassa vai housuissa?” Riddle kysyi vakavana, mutta laittoi sitten kuuliaisesti kauluspaidan ylimmän napin kiinni. Pojan silmissä läikkyi leikkisä, melkein ilkikurinen virne, eikä Hermione tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla innoissaan vai peloissaan.
Hän päätti tehdä kompromissin ja olla molempia.
“Mennäänkö?” Riddle kysyi ja ojensi hänelle juhlallisesti kätensä.
Matkalla suureen saliin hän tajusi ensimmäistä kertaa lasinkirkkaasti olevansa iloinen siitä, ettei ollut omassa ajassaan vaan neljäkymmentäluvulla. Jos hän olisi mennyt Tom Riddlen kanssa joulutanssiaisiin omana aikanaan, kävellyt pojan käsivarteen tukeutuen linnan halki ja vilkuttanut Ronille, Harrylle ja Ginnylle… Hän ei edes uskaltanut arvailla, miten hänen ystävänsä olisivat reagoineet.
Mutta kun he saapuivat vielä toistaiseksi lähes autioon saliin ja Riddle avasi oven hänelle, hän ei voinut tehdä muuta kuin väläyttää leveän hymyn pojalle. Sanoivat Ginny, Harry ja Ron sitten mitä tahansa, tämä seitsemäntoistavuotias koululainen ei ollut Voldemort. Hermione sulki päättäväisesti mielestään pois kuvan Murjottavasta Myrtistä ja Riddlen isästä, heidän lasittuneista katseistaan ja Riddlestä itsestään nauramassa kylmää naurua taikasauvaa kädessään pitäen… hänestä itsestään hymyilemässä Riddlelle kuin hän ei olisi tiennyt… Nyt ei ollut sen aika.
Hän oli tanssiaisissa Tom Riddlen kanssa ja sillä selvä, ja sitä paitsi sehän ei edes ollut hänen vikansa. Kaikki oli Cornelian syytä, Cornelia oli käytännöllisesti katsoen pakottanut hänet kysymään Riddleä. Kaikki oli ehdottomasti vain ja ainoastaan Cornelian syytä.
“Mennäänkö pitämään tervetuliaispuhe?” Riddle ehdotti, kun sali alkoi olla täynnä väkeä.
Hermione nyökkäsi lyhyesti. “Ja sinä sitten puhut.”
Riddle huokaisi. “Minä en tajua, mikä siinä on niin - au, ei tarvitse tökkiä - okei, minä puhun. Ja sinä hymyilet ja yrität epätoivoisesti näyttää esimerkilliseltä johtajatytöltä.”
“Ja sinä olet pahoillasi, ettei oikea johtajatyttö ole täällä minun tilallani.”
Riddle loi häneen kummallisen katseen. “Tuskin.”
Jokainen suuren salin seinän kivi tuntui huutavan Tonava kaunoista. Hermione oli varma, että äänentoisto oli neljäkymmentäluvulla parempi kuin yhdeksänkymmentäluvulla - tai sitten hän ei vain ikinä ollut tajunnut, kuinka hieno akustiikka salissa oli. Hän asteli Riddlen perässä pois korokkeelta, jonka vahtimestari ja valvojaoppilaat olivat koonneet opettajien pöydän eteen, ja antoi helpotuksen tulvia lävitseen.
“Minä olin aivan varma, että Lestrange heittäisi sinua tomaatilla”, hän tokaisi Riddlelle, joka oikoi takkinsa liepeitä päästyään turvallisesti takaisin lattialle.
“Tomaatilla? Miksi ihmeessä?”
“Hän tuijotti sillä tavalla.”
Riddlen kasvot leikkasi kapea hymy, jota Hermione ei välttämättä olisi kutsunut kovin hyväntuuliseksi. “Sinua hän tuijotti.”
“Mitä?”
Riddle pyöräytti silmiään. “Ikävä romuttaa maailmankuvasi, Granger, mutta jostain syystä Lestrange pitää sinusta.”
“Enhän minä ole sanonut hänelle melkein mitään.”
“Siitä minäkin yritin häntä muistuttaa”, Riddle mutisi. “No, onneksesi olet puoliverinen.”
“Miten niin onnekseni?”
“Muuten saisit kohta huomata olevasi rouva Lestrange.”
Hermione virnisti. Kun tervetuliaispuhe oli ohi, musiikki soi ja innokkaimmat olivat jo ehtineet tanssilattialle, hänestä alkoi tuntua siltä, että kaikki oli hyvin. “Entä, jos minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan?”
Riddle mulkaisi häntä synkästi.
“Se oli vitsi”, Hermione sanoi nopeasti. Jokin Riddlen katseessa vaivasi häntä. “Mitä meidän pitäisi nyt tehdä?”
“Yrittää selvitä hengissä tästä illasta.” Riddlen kasvot olivat taas etäiset ja pojan ääni ilmeetön. “Luultavasti meidän ei oleteta tekevän enää juuri mitään. Valvojaoppilaat hoitavat loput.”
“Paitsi jos ovat liian kiinni toisissaan.”
“Kaikki eivät käyttäydy niin kuin Jacob ja Katherine.”
Hermione rypisti otsaansa. “Hei, mikä sinua vaivaa? Nyt on joulutanssiaiset, sinun pitäisi pitää hauskaa - “
Riddle tuijotti tiiviisti katonrajaan, jonne he olivat kiinnittäneet havuköynnökset edellisenä iltana. “Minä en pidä joulutanssiaisista.”
“Minulle väitettiin, ettet sinä ole ikinä ollut niissä.”
“Minä en ole ollut niissä, koska en pidä niistä.”
“Miten sinä voit tietää, ettet pidä sellaisesta, mitä et ole kokeillut?”
“Oletko kokeillut hypätä tähtitornilta ja tappaa itsesi?” Riddle kysyi kylmästi.
Kylmä värähdys kulki Hermionen lävitse.
“Sinä olet varmaan ollut joulutanssiaisissa monta kertaa”, Riddle jatkoi eleettömästi.
“Vain kerran”, Hermione totesi. “Neljännellä luokalla. Minä - tai siis tietenkin ne tanssit olivat Ranskassa. Beauxbatonsissa.”
“Tietenkin. Siellähän sinä opiskelet.” Hermione oli näkevinään pienen välkähdyksen Riddlen silmissä. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmas pojasta.
“Niinpä.”
“Kenen kanssa olit siellä?”
“Hän… no, hänkin oli tavallaan vaihto-oppilas. Sellainen… poika.”
“Huojentavaa”, Riddle sanoi, mutta nyt kapea hymy leikkasi hänen kasvojaan. “Minä olisinkin ollut huolestunut, jos sinulla yleensä olisi ollut tapana pyytää tanssiaisiin tyttöjä.”
“Hölmö”, Hermione virnisti huojentuneena Riddlen hymystä, vaikka se olikin ollut nopeasti katoava. “Siinä tapauksessa ei edes Cornelia - “
Hän sulki suunsa.
Riddle tuijotti häntä. Kaikki huvittuneisuus oli kadonnut pojan silmistä; nyt ne olivat ainoastaan tummanharmaat ja niin vihaiset, läpitunkevat ja armottomat, ettei Hermione ollut nähnyt niitä sellaisina moneen viikkoon. Hän toivoi kiihkeästi, ettei enää koskaan joutuisikaan näkemään Riddlen silmiä niin vihaisina.
“Miten Cornelia liittyy minun kysymiseeni?” Pojan ääni oli jäätävä.
“Tom - “
“Riddle.”
“Riddle”, Hermione toisti, vaikka sukunimi maistui hänen suussaan karvaalta ja katkeralta tappiolta. “Riddle, minä…”
Hän ei tiennyt, miten sanoisi sen. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Riddle oli äkkiä loukkaantunut niin kovasti ajatuksesta, että Cornelia liittyisi siihen, minkä takia Hermione oli pyytänyt poikaa tanssiaisparikseen. Mutta sen hän tiesi, että jos Riddle vaikutti vihaiselta jo nyt, jos pojan silmät tihkuivat jäätä ja inhoa ja sitä halveksuntaa, jota Hermione ei ollut lainkaan kaivannut viime viikkoina… Riddle ei missään tapauksessa tulisi olemaan iloinen pullonpyöritystarinasta.
Ja silti se oli totuus. Typerä, lapsellinen totuus, vaikka Hermionesta äkkiä tuntuikin, että sanottuna se olisi paljon rumempi kuin todellisuudessa oli ollut.
“Pullonpyöritys”, hän mutisi lopulta.
Riddlen katse jäätyi entisestään. Sanomatta enää sanaakaan poika käänsi hänelle selkänsä ja lähti astelemaan nopein askelin tanssivien ihmisten läpi kohti ovia. Hermione seurasi voimattomana, kuinka tanssijat väistivät Riddlen tieltä. Hän kuvitteli tuntevansa hämmentyneet katseet selässään, kuuli kenties Elisabethin hämmästyneen kysymyksen jostain tajuntansa rajamailta, mutta ei pystynyt enää keskittymään toisiin.
Riddle sulki oven mennessään. Hermione ravisteli päätään ja lähti kävelemään kohti salin laitaa, sitten ruokapöytien ohi tarkastamaan, että kaikki mistelit odottivat vapauttamistaan oikeassa paikassa ja että kaikki havuköynnökset olivat paikoillaan; ja että kotitontut olivat laittaneet oikeat ruokalajit pöytään ja mansikkabooli oli terästämätöntä -
Booli ei maistanut lainkaan mansikalle. Hermione huomasi sen ensimmäisellä kulauksella. Kun hän oli saanut lasillisensa juotua loppuun, hän oli varma, että oli tunnistanut maun: granaattiomena.
Ulkoilma oli kylmää. Hermione tärisi ja kirosi itseään siitä, ettei ollut ottanut takkia mukaansa, ja itsepäisyyttään siitä, ettei suostunut kääntymään takaisin. Piha oli pimeä ja luminen, hänen selkänsä takaa kuului parhaillaan joku iloinen valssi, johon ihmisten nauru ja juhlan häly sekoittuivat. Miksi ihmeessä hän seisoi portailla ja lähti kävelemään eteenpäin?
Granaattiomenabooli maistui yhä hänen suussaan. Hän ei olisi ikinä, ikinä uskonut, että Riddle olisi ottanut hänen vitsinsä todesta ja todella järjestänyt heille granaattiomenaboolia. Hemmetti, kuka muka oli koskaan kuullut edes puhuttavan sellaisesta? Eikä se edes ollut ollut kovin hyvää. Kaikki juhlissa kuvittelisivat, että valvoja- ja johtajaoppilaat olivat menneet päästään sekaisin.
Eikä Hermione olisi ikinä uskonut piittaavansa niin paljon siitä, että Tom Riddle oli järjestänyt joulutanssiaisiin granaattiomenaboolia vain, koska Hermione oli maininnut sen. Hän yritti tähyillä Tomia hämärässä ilmassa tietämättä todellisuudessa, minkä takia edes etsi häntä; mutta etsiminen ei näyttänyt tuottavan minkäänlaista tulosta, hän ei löytänyt Tomia. Hän kiersi linnan ympäri, kietoi käsiään tiukemmin ympärilleen ja yritti miettiä, missä poika olisi voinut olla. Joku kakkosluokkalainen poika oli sanonut kirkkain silmin Tomin menneen ulos, mutta kiihkeällä tahdilla satava lumi peitti kaikki jäljet, eikä Hermione löytänyt poikaa.
Hän käveli eteenpäin ja yritti olla välittämättä kylmästä. Hänen olisi vain pitänyt palata sisälle ja etsiä Mary tai Elisabeth tai Cornelia tai vaikkapa Minerva, joka oli näyttänyt hämmentyneeltä nähdessään Dumbledoren tulevan juhliin hienossa kaavussaan. Mutta ajatus takaisin kääntymisestä oli mahdoton.
Mikä ihme häntä vaivasi? Tietenkin syy oli vain siinä, että hän inhosi väärinkäsityksiä… hän ei kerta kaikkiaan voinut antaa Tomin luulla, että pullonpyöritys oli ollut ainoa syy pyytää poikaa tanssiaisiin. Osa hänen mieltään tosin väitti hänelle ahkerasti, että hän oli väärässä ja että pullonpyöritys oli tosiaan ainoa syy. Hän nimitti sitä osaa terveeksi järjeksi ja sulki sen pois päältä.
No niin, jos hän ei ollut Tomin kanssa tanssiaisissa ainoastaan pullonpyörityksen takia, mikä ihme oli syy?
Sinä pidät hänestä.
Hemmetti, en pidä, minä vain -
Sinä mitä?
Hän on Voldemort!
Sinä pidät hänestä silti. Naiset rakastuvat aina renttuihin, vai mitä?
Minä en ole rakastunut! Minä en edes ole ihastunut!
Sinä rämmit hänen perässään lumihangessa. Mikset anna olla ja käänny takaisin sisälle?
En voi! Hän käsitti väärin, minä en halunnut loukata häntä, minä olisin kysynyt häntä muutenkin -
Olisitko? Siinä näit. Sinä pidät hänestä. Pidät pidät pidät pidät - Hermionen teki mieli huutaa. Hän käveli lujempaa ja yritti olla vaihteeksi ajattelematta, mutta sekään ei toiminut. Ja Tomia ei näkynyt missään. Hermione tajusi joutuneensa jo huispauskentän luo; se kohosi hänen edessään tummana ja mahtavana mustaa yötaivasta vasten. Lumi satoi edelleen taukoamattomalla tahdilla. Hermione tuskin edes huomasi lyyhistyvänsä istumaan kylmään maahan.
Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi löytänyt Tomin? Mitä hän olisi sanonut? Hän ei halunnut välittää pojasta, ei tällä tavalla, ei näin, että juoksi tämän perässä pitkin pihamaata! Ja silti hän oli tässä, jalat turtumassa kylmyydestä eikä yksinkertaisesti voinut kävellä takaisin; ja samalla hän pelkäsi Tomin kohtaamista, pelkäsi että poika ei antaisi hänelle anteeksi eikä yrittäisi ymmärtää, että heidän ystävyytensä olisi mennyttä, että kaikki olisi mennyttä…
“Hei.”
Hermione säpsähti. Kylmyys kävi hänen lävitseen kuin sähköisku, kun hän työnsi kätensä syvälle lumeen ja nojautui niihin kohottautuakseen maasta. Tumma hahmo seisoi noin kymmenen metrin päässä hänestä.
“Hei”, hän mutisi.
Poika astui hänen luokseen muutamalla harppauksella, mutta pysähtyi pienen välimatkan päähän. Hermione nielaisi vaivalloisesti, nousi istumaan polviensa päälle ja tunsi itsensä typerämmäksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Siinä hän istui, lumihangessa, jäsenet jäässä -
“Mitä sinä täällä teet?” Tomin ääni oli viileä ja etäinen, varautunut. Hermione oli kuulevinaan siinä halveksuntaa.
Ehkä poika ei enää haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Yhdessä pettymyksen kanssa hänen lävitseen kävi myös helpotus - hänen ei enää tarvitsisi yrittää vältellä poikaa tai hakata järkeä päähänsä - mutta pettymys oli suurempi. Hän kohotti katseensa peläten äkkiä kauheasti, mitä näkisi.
Tomin tumma hahmo hänen vieressään näytti suunnattoman pitkältä mustaa taivasta vasten. Hermione hymyili kuivasti.
“Istun lumihangessa.”
“Ääliö”, Tom mutisi. “Olisit edes ottanut takin mukaan, jos kerran välttämättä halusit saada jonkun helvetin keuhkokuumeen - “
“Minä etsin sinua”, Hermione tokaisi ja veti kiivaasti henkeä; hänen sydämensä löi hullun lailla ja kätensä olivat yhtäkkiä kuumat, vaikkei tunto ollutkaan kunnolla palannut sormiin. “Sinun pitää käsittää, että minä - “
“Sinusta ei ollut aivan kauheaa täyttää se tehtävä, jonka Cornelia antoi sinulle?” Tom kysyi kuivasti kiskoen samalla omaa takkiaan pois päältään. Hermione räpäytti silmiään, kun poika polvistui hänen viereensä ja kiskoi hänet mukanaan ylös. Tomin kädet olivat lämpimät, melkein polttavat pojan työntäessä takin hänen harteilleen ja taputtaessaan hänen käsivarsiaan huolimattomasti.
Hermione avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Tom ehti ensin.
“Ihan sama”, poika tokaisi. “Minusta vain on aika huvittavaa, että kukaan ei vaivautunut kertomaan minulle mitään; ja että sinä tottelit niin helposti Corneliaa. Sehän oli pelkkää pullonpyöritystä - “
“Minä halusin”, Hermione sanoi äkkiä kovempaan ääneen. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada Tom kuuntelemaan. Kaikki riippui siitä, aivan kaikki.
Poika vilkaisi häneen tulkitsematon ilme tummanharmaissa, pienissä silmissään. Pojan otsa oli rypyssä ja suussa katkera juonne, jonka Hermione olisi halunnut katoavan. Hän halusi Tomin nauravan. Hän halusi Tomin hymyilevän. Hän halusi Tomin olevan… jotain muuta kuin katkera, vihainen, lumihangessa seisova tuleva pimeyden lordi. Hän halusi nähdä huvittuneen katseen ja vinon hymyn, sileän otsan ja sen päälle laskeutuvat aavistuksen verran sotkuiset mustat hiukset -
“Minä halusin pyytää sinua.” Sanat tulivat Hermionen suusta ulos kömpelöinä ja epätodellisina, hänen piti vetää henkeä välissä, hänen piti koota itsensä, mutta hän jatkoi. “Jos minä en olisi halunnut tänne sinun kanssasi, minä olisin yksinkertaisesti kieltäytynyt. Ei Cornelia minua määräile. En minä mene kenenkään kanssa minnekään sen takia, että satun pelaamaan jotain typerää pullonpyöritystä - “
Tom tuijotti häntä. Hermione nielaisi.
“Ja… minä olin hermostunut. Kuvittelin sen johtuvan… no, jostain muusta, mutta ei se kai sitten johtunut. Minulta kesti monta päivää, että sain kysyttyä sinulta, ja siellä kirjastossa… minun teki vain juosta mieli karkuun. Hitto, minä en tajua tätä itsekään. Hitto. Hitto!”
Hän potkaisi lunta. Se pyörteili hänen ympärillään niin kuin pieni yksityinen lumisade, laskeutui maahan typeränä loppuna hänen muutenkin typerälle puheelleen; hänen teki taas mieli juosta karkuun. Ei hän ollut puhuja! Hän ei pitänyt puheita suurille salillisille, hän ei pitänyt puheita tuleville pimeyden velhoille, eikä hän pitänyt puheita pojille, joista piti, hän ei -
Tomin käsi oli lämmin osuessaan hänen omaansa. Happi kulki Hermionen keuhkoihin äkkiä salamankirkkaana, hän oli kiusallisen tietoinen sydämenlyönneistään ja hengityksestään ja olemassaolostaan ja lumihiutaleesta, joka teki syöksylaskun Tomin mustaan tukkaan. Hermionen teki mieli huitaista se pois; hän oli jo kohottamassa kätensä, kun Tomin pitkät sormet puristuivat sen ympärille.
“Sinun kätesi ovat järjettömän kylmät.” Pojan ääni oli hämmästynyt hengähdys, aivan kuin se olisi ollut hänelle yllätys.
“No, minä - “
“Hölmö”, Tom tokaisi ja otti kiinni Hermionen toisestakin kädestä. Pitkät sormet tuntuivat lohduttavilta ja turvallisilta ja niin järjettömän tutuilta, että kaiken ympäriinsä kävelemisen jälkeen Hermionen teki mieli vain itkeä. Hän nieli kyyneleet ja yritti katsoa pois, ettei olisi nähnyt Tomia, huomannut pojan ilmeen jokaista pientä muutosta ja yrittänyt tulkita tummien silmien katsetta -
“Ääliö”, Tom jatkoi pudistellen päätään. Hermione tajusi hämärästi, että poika oli häntä melkein päätä pidempi. “Vain täysi ääliö lähtee tällaisella säällä ulos ilman takkia. Jos sinä välttämättä haluat tappaa itsesi, keksit kyllä helpomman tavan siihen - “
“En minä - “
“Älä.”
Hermione oli kuulevinaan pojan äänessä aavistuksen huvittuneisuutta. Hän tarttui siihen vivahteeseen koko olemuksellaan, yritti tarrautua muistamaan naurun karheassa äänessä -
“Älä”, Tom toisti lyhyesti. Hermione ei käsittänyt, mitä poika tarkoitti, mutta sillä ei ollut liiemmin väliä. Poika ravisteli hänen olkapäitään ensin varovaisesti, sitten lujempaa, kuin olisi halunnut herättää hänet unesta, ehkä painajaisesta…
Elikö hän painajaisessa? Oliko kaikki ollutkin pahaa unta? Oliko Tom vain pahaa unta? Ehkä Hermione heräisi omassa lämpimässä sängyssään vuonna 1997, ehkä kaikki olisi -
Mutta hän ei voinut ajatella sitä. Hän ei halunnut uneksia nyt, hän ei halunnut takaisin omaan aikaansa kesken tämän, hän ei halunnut Tomista vain typerää mielikuvituksensa tuotetta. Poika tuijotti häntä nyt niin läheltä, että häntä huimasi. Hänen teki vastustamattomasti mieli kävellä taaksepäin, ottaa etäisyyttä, varmistaa oma tilansa ja suojella sitä tunkeilijalta, ja samalla hän oli juurtunut paikalleen syvemmin kuin olisi koskaan uskonut olevan mahdollista.
Hän vapisi.
Tom hymyili hänelle vinosti, kapeat huulet aavistuksen verran sinisinä kylmästä illasta. Pojan sormet olivat kuitenkin edelleen lämpimät, kun ne kohosivat Hermionen niskaan, vetivät varovaisesti muutaman pudonneen hiussuortuvan syrjään ja painuivat sitten kämmeniä myöten ihoa vasten, polttivat ja tekivät hengittämisen vaikeaksi. Hermione kuuli oman hengityksensä ja näki sen höyrynä, joka muodostui hänen ja Tomin kasvojen väliin, laski hämärästi heidän silmiensä olevan vain muutaman tuuman päässä toisistaan -
Tom veti kätensä pois hänen niskastaan aivan yhtä nopeasti kuin oli antanut niiden eksyä sinne. Hermione ehti tuntea itsensä kylmäksi ja jätetyksi vain hetken, ennen kuin poika oli kiskaissut hänet luokseen ja painanut vartaloaan vasten, sulkenut omat käsivartensa hänen ympärilleen. Hermione veti syvään henkeä, niin syvään, että hänen rintakehänsä haparoi epätoivoisesti tilaa Tomin rintakehää vasten; hän tunsi pojan käsien jäykistyvän ja hengityksen kiihtyvän, mutta ei välittänyt.
“Ääliö”, hän kuuli Tomin kuiskaavan hiuksiaan vasten, tunsi melkein olemattoman kosketuksen otsallaan ja sitten taas vahvat kädet, jotka taputtivat hänen selkäänsä kuin hän olisi ollut lapsi, joka oli eksynyt pimeään metsään ja jota nyt löydettynä piti rohkaista, lohduttaa, tukea. Ehkä hän olikin sitä. Ehkä hän kaipasi ennen kaikkea Tomia lohduttamaan itseään, vetämään häntä lähemmäs itseään niin ettei kumpikaan enää voinut kunnolla hengittää.
Hän tunsi alkavansa täristä. Tom painoi hänet vielä hetkeksi lähemmäs itseään - hän sulki silmänsä ja yritti hengittää pojan hiusten tuoksua, pojan tuoksua, Tomin tuoksua - ennen kuin vei kätensä pois hänen selältään, tarttui hänen olkapäihinsä ja työnsi hänet kauemmas. Kylmä ilma viilsi Hermionen kasvoja.
“Mennään sisälle”, Tom tokaisi. “Kello on melkein yhdeksän. Meidän pitää ehtiä tanssia, ennen kuin ne laittavan sen typerän jazzin soimaan.”
Hermione antoi tönäistä itseään selkään ja seurasi jalkojaan, jotka kävelivät kuuliaisesti kohti ylhäällä mäellä loistavia linnan valoja. Tom käveli hänen vierellään, puolen metrin päässä, ja hän tiesi tarkalleen pojan jokaisen eleen ilman, että hänen tarvitsi edes katsoa tätä suoraan. Hän tajusi tienneensä jo pitkään. Hän näki sivusilmästään, kuin Tomin otsa kurtistui ja tajusi heti, millainen ilme pojan kasvoille nousi, näki sen silmillään, näki välttelevän katseen ja korkeat poskipäät, jotka laskeutuivat vinosta hymystä eleettömään ilmeeseen.
“Hei”, hän sanoi, kun he olivat jo melkein linnan ovella ja hän oli ehtinyt vetää henkeä monta kertaa kootakseen itsensä.
Tom vilkaisi häntä. “Mitä?”
“Annatko sinä minulle anteeksi?”
Hän kuuli tumman naurahduksen. “Minkä? Sen, että tottelit Corneliaa?”
Hermione rypisti kulmiaan. Se ei kuulostanut Tomin noin sanomana pahalta, ei edes… negatiiviselta. Ei tässä tapauksessa.
“Niin”, hän sanoi kuitenkin, varmuuden vuoksi.
“Sopii”, Tom sanoi nyt jo tutulla, tyynellä äänellään. “Se on unohdettu.”
“Selvä.”
“Selvä”, poika toisti ja avasi saliin johtavan pienen sivuoven. “Minusta näyttää siltä, että meidän on käytettävä kovasti kyynärpäitämme, jos haluamme päästä tanssimaan.”
Puoli yhdeltätoista suuren salin valot olivat hämärtyneet ja tanssilattialla liikkuvat hahmot olivat enää harmaita, harvakseen kulkevia aaltoja. Hermione ei tunnistanut laulua, joka tuli häntä vastaan joka puolelta. Se kuulosti surulliselta, ja kaiken päällä kaikuva saksofoni ehdottomasti itki. Vaistomaisesti Hermione tiukensi otettaan Tomin olkapäistä ja tunsi, miten pojan vartalo jännittyi hetkeksi aavistuksen verran ja rentoutui sitten taas.
Hermione ei ollut aivan varma, mitä he olivat tehneet koko illan. Tultuaan takaisin sisälle he olivat aluksi tanssineet, vaikka silloin vielä tanssilattia oli ollut aivan täynnä sikin sokin liikkuvia pareja ja jo pienen liikkumatilan löytäminen oli ollut haaste. Hermione ei ollut voinut olla virnuilematta Minervalle, joka oli tanssinut tyynen näköisenä valssia Dumbledoren kanssa ja hymyillyt professorille valoisasti, kun nämä olivat ohittaneet toisiinsa varsin kunnioitettavalla tavalla kietoutuneet Jacobin ja Katherinen.
Tom oli osoittautunut melko hyväksi tanssijaksi. Poika ei ehkä aina oikein osannut askelia, mutta ainakaan Hermionen ei ollut hetkeäkään tarvinnut viedä. Ja nyt, kun klassinen musiikki oli ensin vaihtunut jazziin, kun viimeisenä soinut Offenbachin Can-Can oli hävinnyt saksofonin ja pianon ilosanomalle, perinteisellä tanssitaidolla tuntui olevan entistä vähemmän merkitystä.
Ensimmäisten, nopeampien kappaleiden aikana Hermione ja Tom olivat käyneet hakemassa juotavaa ja istuneet jonkin aikaa salin seinustalla katsomassa tanssijoita ja tutkimassa, olivatko kotitontut tehneet työnsä hyvin. Hermione nauroi granaattiomenaboolille ja Tom näytti harvinaisen hämmentyneeltä tuijottaessaan keskittyneesti muualle. Illan kuluessa Hermione alkoi jo unohtaa ylipäänsä juosseensa etsimässä poikaa ympäri pihaa.
Mutta vain alkoi. Sitten Tom aina vilkaisi häntä ohimennen tavalla, jota hän ei tunnistanut, tai pojan käsi lipui vahingossa hänen alaselkäänsä heidän tanssiessaan, ja Hermione muisti taas kristallinkirkkaasti kädet olkapäillään ja niskassaan ja lämpimän kosketuksen hiusrajassa ja ääliöksi nimittämisen, ja hänen tuli kylmä.
Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Onneksi hänen ympärillään oli niin paljon ihmisiä, ettei hän voinut jäädä ajattelemaan kovin paljon. Tom haukkui valvojaoppilasparan, joka ilmeisesti oli kuitenkin päättänyt taikoa mistelin seuraamaan viattomia tanssipareja soittaen Kulkusia, kulkusia, kunnes pari viimein suostui suutelemaan. Hermione virnuili Maryn ja Cornelian kanssa Elisabethille, joka nauroi kaikelle, mitä Avery päästi suustaan.
Nyt Elisabeth ja Avery olivat lähteneet yhdessä ulos tummuvaan iltaan, Tom oli lopettanut valvojaoppilaan haukkumisen ja Hermione keinui jälleen poikaa vasten keskellä lattiaa. Enää heidän ei tarvinnut pelätä törmäävänsä kehenkään, ja Hermione antoi väsyneiden silmiensä sulkeutua pikkuhiljaa. Hän tunsi Tomin kädet alaselällään ja pojan hengityksen päälaellaan. Musiikki lipui varjona hänen ohitseen, järki lipui hänen ohitseen ja hän vain tanssi, liukui jalalta toiselle Tomin perässä ja nautti siitä turrasta tunteesta mielessään, joka ei sallinut ainoankaan järkevän ajatuksen nousta pilaamaan hänen iltaansa.
“Hermione?” hän kuuli Tomin äänen tulevan matalana jostain läheltä. “Et kai sinä nuku?”
Hermionen silmät räpsähtivät auki. Tom tuijotti häntä pistävästi, mutta ei näyttänyt vihaiselta. Pojan silmissä läikähti pieni virne.
“En tietenkään! Minä tanssin.”
“Tämä musiikki on kohtuutonta.” Tomin kulmat rypistyivät. “Eihän tässä ole… mitään!”
“On tässä kitara - “ Hermione piti tauon kuunnellakseen, “ - ja rummut, ja välillä jotain puhallinsoitinta - “
“No niin, sinä olet selvästi valveilla. Nukkuvat eivät kuule musiikkia.”
“Älä ole niin varma.”
Tom pysähtyi niin luontevasti kesken askeleen, ettei Hermione ensin edes huomannut heidän pysähtyneen. Hän nojasi Tomia vasten ja rypisti kulmiaan, kun poika työnsi hänet lempeästi hieman kauemmas.
“Kello on yksitoista”, poika mutisi. “Juhlat ovat lopussa. Sinun pitää mennä nukkumaan, Hermione.”
“Minua ei väsytä.”
“Sinun silmäsi seisovat päässä. Vähän aikaa sitten sinä tuijotit Lestrangen takapuolta viisi minuuttia etkä ilmeisesti edes tajunnut sitä.”
Hermione räpäytti silmiään. “Enkä!”
“Kyllä”, Tom tokaisi kuivasti. “No, ainakaan et vaikuta kovin surulliselta siitä, että menetit sen hetken ihanuuden. Ellet sinä sitten tosissasi tahdo pikku rouva Lestrangeksi.”
Hermione vilkaisi kireää juonnetta pojan suupielessä. “Älä mieti sitä. En tahdo.”
“Hyvä. Mennään pois. Minä lähden saman tien, Katherina ja Jacob saavat hoitaa järjestelyt tältä illalta loppuun, kunhan pääsevät irti toisistaan.”
“Minä kuvittelin, että he olivat lähteneet jo kauan sitten.”
Tom näytti huvittuneelta. “Tekemään mitä? He ovat viisitoista.”
“Kyllä sen ikäiset - “
“Joskus sinä olet uskomattoman vapaamielinen”, Tom mutisi jostain suupielestään. Hermione sulki suunsa ja muisti painaa päähänsä, että oli edelleen neljäkymmentäluvulla.
He kävelivät vaiti alas tyrmiin, joissa luihuisten makuuhuoneet sijaitsivat. Hermione astui Tomin perässä sisään oleskeluhuoneeseen ja oli iloinen kuullessaan vain tiiviin hiljaisuuden tulevan heitä vastaan. Tom kulki hänen vierellään niihin portaisiin saakka, jotka johtivat tyttöjen makuusaleihin, toivotti lyhyesti hyvää yötä ja astui kauemmas. Hermione oli jo avaamassa suutaan vastatakseen hyvän yön toivotukseen, mutta Tom ehti ensin.
“Hei kuule”, Tom tokaisi tuijottaen jonnekin hänen olkapäänsä yli, mutta kapeilla huulilla leikki aavistus poikamaista hymyä. “Tuo mekko on aika kiva.”
“Kiitos”, Hermione mutisi. “Hyvää yötä.”
Tom jäi seisomaan portaiden alapäähän kädet työnnettyinä syvälle housujen taskuihin ja silmät tummina ja syvinä.
