Oi, piristyin järjettömästi näistä kommenteista. :) En vastaa jokaiselle erikseen, koska en osaisi sanoa muuta kuin kiitos, toivon ettei se haittaa. Paitsi Calylithille, kiitos, yritän varoa toistamasta liikaa jatkossa. Tosin en kylläkään tiedä miten saisin nuo lihavoimasi lauseet kovinkaan paljon paremmiksi... :D
On ollut vähän kiirettä, anteeksi, ja inspiskin katosi heti kun sain sen takaisin. Mutta nyt se on taas, ja alan kirjoittaa seiskaosaa sitten kun olen saanut saksan aineen tehtyä jne. Ja koeviikkokin alkaa ensi viikolla niin voi kestää, mutta tosiaan, voisin näitä aiempiakin lukuja laittaa nyt tänne. ^^' Ja nyt seuraavaan ei mene puoltatoista viikkoa, heh...
____________________________________
Osa 2
”Miksi sinä istut täällä yksin?”
Hermione nosti katseensa ja huomasi Harryn edessään, luuta toisessa kädessään. Hermione oli istunut puun alla jo kauan. Ainakin se tuntui pitkältä ajalta hänen mielestään.
”Kunhan ajattelen”, Hermione vastasi kohauttaen olkiaan. ”Minne jätit Ronin?”
”Minua ei huvittanut enää lentää, mutta Ron jäi vielä sinne”, Harry sanoi vilkaisten huispauskentälle.
Hermione nyökkäsi ja käänsi katseensa järvelle. Järven pinta väreili pienen tuulen puhallellessa välillä, mutta muuten se pysyi peilityynenä.
”Saanko istua?” Harry jatkoi ja Hermione nyökkäsi nostamatta katsettaan järvestä.
Harry istui tytön viereen puun alle ja laittoi luudan nojaamaan puuta vasten.
Jonkin aikaa he vain istuivat siinä, vierekkäin, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Hermione oli kiitollinen Harrylle siitä, ettei tämä alkanut heti kysellä hänen asioistaan. Vaikka kyllä Harrykin tuntui olevan jokseenkin alakuloinen. Hermione mietti syytä tähän, muttei keksinyt mitään.
”Onko sinulla kaikki kunnossa?” Hermione kysyi lopulta, tietäen ettei Harry välttämättä olisi halunnut kuulla kysymyksiä. Hän itse ainakaan ei olisi halunnut. Harry kohautti olkiaan ja nyökkäsi sitten. Hermione oli nyt varma, ettei kaikki ollut kunnossa. Poika näytti pohtivan jotain kovasti, kuin yrittäisi keksiä vastauksen vaikeaan kysymykseen.
”Eipäs ole”, tyttö totesi kääntäen katseensa nyt Harryyn. ”Ehkä minä voisin auttaa?”
”Tuskinpa vain”, Harry sanoi ja huokaisi. ”Minä vain mietin, että miksi… Tai no…”
Hermione pysyi hiljaa ja odotti että Harry jatkaisi lauseensa loppuun.
”Mietin vain, miksi vanhempani oikein päätyivät lopulta yhteen”, poika sanoi lopulta katsellen muualle.
Hermione tunsi olonsa helpottuneeksi, kun kuuli mikä Harryn mieltä painoi. Jos kyse oli noin pienestä asiasta, kaikki oli ihan hyvin. Harrylle ei ollut tapahtunut mitään pahaa tai mikään ei erityisesti ollut muuttunut.
”Jaa… Mikseivät he olisi?” Hermione kysyi.
”Koska äitini vihasi isääni niin paljon”, Harry vastasi kääntäen nyt katseensa tyttöön.
”Mistä sinä sen tiedät?” Hermione kysyi yllättyneenä.
Harry näytti nolostuvan yhtäkkiä, ihan kuin hän olisi tajunnut jotain.
”Koska näin heidät”, hän mutisi.
Hermione katsoi ystäväänsä hämmentyneenä. Miten Harry muka olisi voinut nähdä vanhempansa riitelemässä, kun he olivat kuolleet tämän ollessa yksivuotias?
”Oletko nähnyt unta?” Hermione kysyi myötätuntoisesti hymyillen.
”No en”, Harry ärähti. Hermione naurahti Harryn temperamenttisuudelle, ja kyllähän hän tiesi miksi toinen oli niin ärtynyt hänen kommentistaan.
”Näin sen muistossa”, poika jatkoi ja näytti varmemmalta. ”Kalkaroksen muistossa, viidennellä luokalla.”
”Harry, mitä sinä olet mennyt tekemään…”, Hermione huokaisi.
”Sen takia myös Kalkaros lopetti ne okklumeus-tunnit”, Harry sanoi vielä, aivan kuin olisi päättänyt kertoa kerralla kaiken, minkä oli aiemmin salannut.
”Ei voi olla totta”, Hermione mutisi. ”Etkä kertonut kuin vasta nyt, kahden vuoden päästä!”
”En kokenut sitä tarpeelliseksi.”
”Olisit silti voinut kertoa.”
Harry kohautti olkiaan.
”Tehty mikä tehty… Kuitenkin”, hän puhui taas vähän vaimeammin, ”mietin olisiko isäni voinut pakottaa jotenkin Lilyn…”
”En usko”, Hermione sanoi heti.
”Miksei?” Harry kysyi katsoen Hermionea vihreillä silmillään kysyvästi.
”En… en vain usko”, tyttö sanoi mietteliäänä. ”En vain usko että isäsi olisi ollut sellainen. Siriushan oli hyvä ihminen, ei hän olisi ollut isäsi ystävä, ellei tämä olisi ollut myös hyvä.”
Harry näytti edelleen epäilevältä, mutta näytti silti miettivän hänen sanojaan.
”Älä huoli”, Hermione sanoi vielä hymyillen.
”Saatat olla oikeassa”, Harry sanoi hitaasti ja Hermione nyökkäsi.
”Entä sinä?” Harry kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Hermione kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Mitä minusta?”
”Mikä sinun mieltäsi painaa?” poika kysyi.
”Koulukiireet”, Hermione vastasi omatunto kolkuttaen. Harry oli ollut hänelle rehellinen ja hän arvosti sitä, mutta hän ei voinut kertoa pojalle totuutta. Se oli liian yksityinen.
”Tuo tehosi ehkä Roniin, muttei minuun”, Harry sanoi katsoen häntä tutkivalla katseellaan.
Hermione ei tiennyt mitä tekisi tai sanoisi. Harry näki hänen lävitseen, eikä hän pitänyt siitä. Kysehän oli pelkästä ihastuksesta. Miksi se vaikutti häneen niin paljon?
”Harry, sinä huolehdit turhaan”, hän sanoi hymyillen. ”Kaikki on hyvin.”
”Minäkin kerroin sinulle”, Harry sanoi hieman syyttävällä äänellä.
Hermione painoi katseensa nurmikkoon.
”Harry, älä nyt viitsi”, hän sanoi päättäväisellä äänellä.
”Mitä Harry ei viitsi?”
Hermione hätkähti kuullessaan tutun äänen ja nosti katseensa. Ron oli pysähtynyt heidän eteensä ja katsoi molempia kysyvästi.
”Kysellä”, Hermione vastasi ja nousi seisomaan. ”Ja samat sanat sinulle.”
”Siis mitä –”, Ron aloitti ymmällään, mutta Hermione suuntasi jo koululle päin, jättäen hämmentyneet ystävänsä taakseen.
Huolehtisivat omista asioistaan.
Hermione käveli hitaasti kirjastoa kohti. Hänen omatuntonsa kolkutti jälleen, sillä hän tiesi Harryn ja Ronin tarkoittaneen vain hyvää. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti tehnyt mitään väärää. Varsinkaan Ron, joka ei edes tiennyt mistä he olivat puhuneet. Hermione vain ei kestänyt muiden seuraa nyt. Hänestä tuntui, että hän tulisi hulluksi, jos joutuisi vielä minuutinkin kuuntelemaan jonkun muun huolia. Omissa asioissakin oli tarpeeksi mietittävää, ja kun piti miettiä jonkun muunkin asioita, pää tuntui halkeavan ajatuksista. Hän oli törmätä kolmasluokkalaiseen puuskupuhiin kävellessään, pyysi anteeksi ja astui kirjaston ovesta sisään. Hänen onnekseen kirjasto oli lähes tyhjä. Kirjastonhoitaja pyyhki ikälopulla pölyhuiskullaan kirjojen päältä pölyä ja muutama oppilas vietti aikaansa lukien kirjaa tai tehden läksyjä. Hermione valikoi hyllystä jonkin kiinnostavalta vaikuttavan kirjan ja istui mahdollisimman kauas muista.
Kymmenen minuutin kuluttua Hermione oli saanut luettua tasan kaksi sivua. Hän ei pystynyt keskittymään ja hänen piti lukea jokainen rivi ainakin viidesti, ennen kuin hän ymmärsi sen täysin.
Minulla on varmasti keskittymishäiriö, hän ajatteli ärtyneenä. Normaalisti kirjasto rauhoitti häntä, siellä hän pystyi rentoutumaan ja unohtamaan stressin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan onnistunut. Huokaisten Hermione sulki kirjan ja painoi päänsä viileää pöytää vasten. Ehkä, jos tunteiden kieltäminen ei toiminut, pitäisi vain hyväksyä ne. Niin se kai sitten oli.
”Arvasin, että hän olisi täällä.”
”Nukkuuko hän?”
”Minä olen aivan hereillä, kiitos vain”, Hermione sanoi huokaisten ja nosti päänsä pöydältä. Harry ja Ron seisoivat vähän kauempana ja kävelivät sitten hänen luokseen.
”Mikä sinun oikein tuli? Minä jo pelästyin, että olin tehnyt jotain”, Ron sanoi virnistäen. Harry pysyi hiljaa ja katseli Hermionea mietteliäänä.
”Et sinä mitään ole tehnyt”, Hermione sanoi ja hänen omatuntonsa kolkutus hellitti hieman. ”Minä vain tarvitsen välillä omaa rauhaa.”
”Oletko saanut sitä jo tarpeeksi?” Ron kysyi heti perään.
”Luulisin”, tyttö sanoi, vaikka hän olisikin halunnut olla vielä itsekseen. Hänelle tuli silti aina huono omatunto, kun hän tiuski Harrylle ja Ronille – ja jos hän ei tiuskinut, hän ei saanut kummaltakaan hetken rauhaa. Ainoastaan silloin, kun he olivat huispaamassa, hän olla rauhassa. Ennen se ei ollut häntä haitannut. Mutta ennen hän oli myöskin vihannut Malfoyta sydämensä pohjasta.
”Mennäänkö sitten?” Ron ehdotti pirteästi. Hermione hymyili ja vei kirjan - josta oli lukenut kaksi sivua - hyllyyn.
”No mennään.”
* * *
Seuraavana aamuna Hermione oli hieman pirteämpi kuin edellisaamuna. Hän oli myös saanut nukuttua paremmin, mistä hän oli hieman ihmeissään, mutta sitäkin onnellisempi. Ehkä hän pian lakkaisi pitämästä Malfoysta, tai niin hän ainakin kovasti toivoi. Aamupalan jälkeen he lähtivät kohti muodonmuutosten luokkaa.
”Uaah, tuplatunnit lahnojen kanssa”, Ron valitti astuessaan luokkaan. Hän oli ottanut tavakseen keksiä luihuisille erilaisia lempinimiä.
”Sanos muuta”, Harry totesi haukotellen.
Hermione ei sanonut mitään. Hän ei edes itse tiennyt pitikö hän siitä vai ei. Tavallaan se oli mukavaa, mutta omalla tavallaan kamalaa, koska hän ei pystynyt keskittymään sitäkään vähää mitä muilla tunneilla, kun Malfoy oli lähistöllä. Hän istui paikalleen ja antoi katseensa lipua luokassa. Crabbe ja Goyle istuivat jo paikoillaan, mutta Malfoyta ei näkynyt missään. Pieni pettymyksen aalto kulki Hermionen läpi. Missä poika oli?
Hän sai kuitenkin vastauksensa pian, kun Malfoy tuli luokkaan muutaman minuutin myöhässä.
”Toivoin jo että olisimme saaneet pitää edes yhdet malfoyvapaat muodonmuutosten tuplatunnit”, Ron supisi ja Harry naurahti. Hermione vilkaisi molempia eikä taaskaan tiennyt miten suhtautua. Onneksi kumpikaan ei olettanut hänen kommentoivan mitään. Hän siirsi katseensa takaisin vaaleaan poikaan, joka istui nyt paikalleen ja kuunteli professori McGarmiwan saarnaa tylsistyneen näköisenä. Lopulta McGarmiwa oli valmis, siirtyi takaisin luokan eteen ja aloitti. Hermione kuunteli tarkasti, tosin hänen katseensa valui aika-ajoin professorista Malfoyhin.
Ensimmäinen tunti sujui entiseen malliin, eli Hermione oli – omaksi yllätyksekseen – onnistunut ensimmäisenä muuttamaan tyynyn nuppineulaksi. Sekä Ron että Harry yrittivät molemmat kovasti, kuitenkaan saamatta tuloksia aikaan. Lopulta, kun suurin osa oli onnistunut, McGarmiwa hiljensi luokan ja keräsi onnistuneilta nuppineulat ja epäonnistuneilta tyynyt pois.
”No niin, läksyä ei tule koska saatte tehtäväksenne parityön”, McGarmiwa puhui, haihduttaen tyynyt ja nuppineulat sauvanheilautuksella.
”Ei mennä kaverin kanssa! Minä päätän parit”, hän jatkoi lujemmalla äänellä, sillä luokassa alkoi heti hälinä. Hän otti nimilistan pöydältään ja katsoi sitä hetken, luokan hiljentyessä. Hetken professori katseli listaa ja alkoi lopulta luetella nimiä.
” Pansy Parkinson ja Gregory Goyle, Blaise Zabini ja Seamus Finnigan, Parvati Patil ja Dean Thomas, Harry Potter ja Lavender Brown…”
Hermione odotti nimeään, jota ei jostain syystä tuntunut kuuluvan.
”No niin, jäikö joku välistä?” McGarmiwa kysyi lopulta silmäillen pitkää nimilistaansa ja luokkaa. Hermione nosti varovasti ja vähän nolostuneena kätensä ylös. Joku muukin nosti kätensä – Malfoy.
”Ah, tehän olette sitten pari”, McGarmiwa sanoi tyytyväisenä siitä, että ylimääräisiä oli parillinen määrä. ”Draco Malfoy ja Hermione Granger.”
Hermionen sydän tuntui pysähtyvän sekunniksi. Hän katsahti heti Malfoyhin, joka puolestaan katsoi häntä epäuskoisena ja alkoi protestoida.
”Professori – ei, minä en halua!”
”Kerro toki, mikä on vialla, herra Malfoy”, McGarmiwa kehotti kulmat kohollaan. Malfoy näytti miettivän kuumeisesti.
”Miksen… miksen voisi tehdä tätä jonkun muun kanssa?” hän ehdotti vilkaisten syrjäsilmällä Hermionea joka oli punastunut vähän. Hän tunsi itsensä hyvin noloksi muiden katseiden alla.
”Kuules”, McGarmiwa sanoi tiukasti, ”suurin osa tässä luokassa olisi sinun sijassasi äärettömän tyytyväinen. Olet neiti Grangerin pari. Eikä mitään muttia!”
