Alaotsikko: Susitosi, Ruttolinna, Jalostamo
Author: nighteyes.
Title: Ei tule toista samanlaista
Fandom: Seita Parkkola & Niina Repo: Susitosi (2001), Ruttolinna (2002), Jalostamo (2004)
Pairing: Kusti/Mikael
Rating: PG-11 (K-11) (kuolemaa ja sen sellaista, that's why)
Genre: angst, romance, drama, slash
Warnings: hahmon kuolema, rankkoja spoilereita, kielenkäyttö, slash
A/N: Okei, tämä oli Fini kakkosessa yli vuoden päivät, ja jokunen Parkkolan ja Revon tuotannosta tykkäävä ilmoitti pitäneensä tästä - niin kauheata angstia kuin onkin, forgive me - joten ajattelin postata tämän tännekin. Vaikka ihan vain saadakseni perustaa topicin.
Joo, ja tiedän, että tämä on häiritseväksi asti Parkkolan ja Revon kirjoitustyylin toisintoa. Tiedän sen. Vaikka en ymmärrä miksi. Mutta en voi muuttaa sitä tyyliä, koska silloin koko ficci muuttuisi niin ratkaisevasti, että... ei siitä tulisi mitään.
Kiitos.
Ei tule toista samanlaistaby nighteyes.
1.Kestänkö mä loppuun asti? Kusti tuijotti tuleen. Nakkasi sitten halon oransseihin liekkeihin.
Kestänkö mä niiden näkemistä? Joo sanon niille: ’Juttuhan meni niin, kaverit, me lähdettiin Mikaelin kanssa merelle matruuseiksi te tiedätte, oli hauskaa ja kaikkea ja tavattiin kaikenlaista häiriintynyttä porukkaa, joo hyvin meni... jutussa tosin oli ihan pikkunen epäkohta, huomattiin kattokaas että projektinvetäjä teki meistä sairasta elokuvaa... Mutta siis hyvin menee, entäs teillä? Ei jumalauta. Kusti sulkee silmät ja vajoaa taaksepäin, putoaa tuolilta. Makaa lattialla yksin ja on kylmä. Takkatuli ei lämmitä, se vain rätisee ja märät halot paukkuvat. Pariisi taas, voi ei, ei Kusti tiedä miksi. Älkää kysykö, ei
mihin miten milloin minkä takia. Ei Kusti osaa vastata.
Kioto rikkoo lasin keittiössä. Kiroilee. Isoon ääneen. Kusti ei avaa silmiä koska näkisi vain valkoisen katon, jossa maali halkeilee ja tuli luo varjoja. Kioton askeleet keittiöstä olohuoneen ovelle. Sadattelua. Lyhyt hiljaisuus.
Sitten:
”Kusti mitä sä teet siellä lattialla?” Kioto kävelee lähemmäs, istuu lattialle Kustin viereen, sormi suussa. Siitä tulee verta. Kusti on avannut silmät ja katsoo Kiotoa yläviistoon. Ei vastaa. Sama se, Kioto on tottunut.
”Joku tyyppi soitti eilen. Sun puhelimeen.”
”Tuntematon numero?”
Kioto nyökkää. Kusti nousee istumaan ja hieroo niskaa. Sieppaa pöydältä kuminauhan ja sitoo hiukset. Kioto puraisee omenaa.
”Sulle on kans tullut kirje. Et ollut kotona.”
Kusti yrittää hymyillä, ja epäonnistuu surkeasti. ”No jopas mä yhtäkkiä olen tavoiteltu. Jaa mistä?”
Kioto ottaa sohvatyynyn alta kirjekuoren, keltaisen, ja ojentaa Kustille. Silmät lukevat kirjaimet, aivot eivät ymmärrä. Kusti pudottaa kuoren.
”Niin mistä se on?” kysyy kaunis Kioto.
Kusti ei vastaa mutta kiroilee itsekseen. Poimii kirjeen, pudottaa taas. Nostaa sen vielä kerran. Heiluttaa Kioton nenän edessä.
”Postileima... ai joo. Tää on hei englanniksi. Paris France Europe.” Kioton isot silmät katsovat Kustia, joka on hiukan kalpea poskipäistä. Kioto ottaa kirjeen ja katsoo huoliteltua käsialaa. Se on kuin hääkutsusta, koukeroista, ohutta mutta selvää.
”Avaa se.” Kioto nakkaa Kustia kuorella.
Hetki hiljaisuutta. Kusti ottaa veitsen pöydältä, leikkaa kuoren hitaasti ja turhan siististi. Ottaa esiin kaksi valokuvaa, postikortin jossa kuva Eiffelistä. Laittaa valokuvat sivuun niitä katsomatta. Avaa kirjeen.
Hei Mikael, moi Kusti!
Painajaiset käyvät toteen, sehän on varsin totta. Kuvittelin jo että niin on käynyt. Oon yrittänyt tavoittaa teitä jo kauan, sitten soitin Holmin Krisselle ja kysyin osoitetta. Krisse oli tosi vähäpuheinen, kysyi ”ai Kusti vai? Pariisissa asuu. Joo saat osoitteen.” Tosi outoa, mutta kai se johtuu siitä että sillä oli kiire. Mikael, mä tarkoitan tietenkin sitä pientä, vie varmaan sairaasti aikaa. No mutta tästä päästään aiheeseen, mä aion nimittäin tulla katsoon teitä Kustia ja isoa Mikaelia. M:n kaupungista on liian kauan. Au revoir ja mä soittelen, vastatkaa,
Pihla. Kusti poimii valokuvat. Toisessa Pihla, hiukset poissa naamalta poninhännällä, sylissä joku pieni lapsi. Kai sen oma. Kusti laittaa valokuvan pois ja katsoo toista.
Pihla Eiffel-tornin edessä. Kuva otettu vasta, sen takana lukee päivänmäärä. Kusti kiroaa. Pihla on Pariisissa. Kusti tulee tapaamaan kuningatar Pihlan vielä. Kusti pudottaa valokuvan ja painaa pään kämmeniin.
Voi helvetin kuustoista.
2.Kusti ja Kioto seisovat kahvilan edessä. Joku menee juuri ohi, ei puhu ranskaa vaan englantia, tulkki ilmeisesti, selittää pienelle ryhmälle porukkaa jotakin kadulla olevista patsaista. Kustilla peiliaurinkolasit, Kioto siristelee silmiään. Hörppää vettä pullosta. Se näyttää paljon paremmalta, Kusti on pitänyt vahtia ettei Kiotolle eksy verenkiertoon mitään väärää eikä suuhunkaan. Kusti haravoi katseellaan ihmisiä jotka tulevat ja menevät pienen katukahvilan kassalla. Sitten joku huutaa iloisesti. Suomeksi.
”Tule ne on täällä!”
Kusti kääntää katseensa kun tuntee Pihlan äänen. Blondit hiukset auringon raidoittamat, pinneillä pois kasvoilta, Pihla ilmestyy katoksen alle. Ryntää halaamaan Kustia ihan suoraan. Kusti, aina pitempi kuin Pihla, laittaa kädet tytön - naisen - hartioiden ympärille. Puristaa.
Pihlan perässä ilmestyy vaaleaihoinen poika. Sytyttämätön tupakka suupielessä. Kusti vilkaisee tupakkaa ja se katoaa salamannopeasti pojan taskuun. Sitten Roisto virnistää Kustille, Kusti ei ihmettelisi jos hampaat olisivat tekarit, pyyhkäisee otsalta muutaman hiuksen sormilla, jotka on edelleen pitkät pianistin hoikat herkät sormet. Roisto on vähän kasvanut, ei enää näytä lapselta.
Mutta ennen kuin Kusti tai Roisto tai Kioto saavat sanaa suustaan, Pihla ehtii möläyttää: ”No mutta hei, Kusti, missä on Mikael?”
Tietenkin.
Kusti jähmettyy.
Kestääkö Kusti? Valahtaa, ryhti katoaa, pää painuu. Kioto astuu eteenpäin, Pihlan luo, silmät kiiltäen. Ei vihaisesti vaan säälien.
”Se ei... voi tulla.”
”Ai ei vai?” Pihla vilkaisee Kustia, sitten Kiotoa, Kustia taas. Kusti nostaa katseen, silmät kosteat, katse väsynyt. Mikael viety Kusti ei jaksa ei tahdo. Mikael viety, joten Kusti ei koskaan enää näe sitä, ei elossa, ei kuolleena. Hitaasti, kuin huonosta hidastetusta draamaelokuvan kohtauksesta, Pihlan käsi kohoaa suulle, hän ottaa askeleen taaksepäin. Roisto tajusi jo kun Kusti ei vastannut. Poika on istunut tuolille koristeellisen puisen pöydän ääreen. Katsoo Seineä ja on jäykkä kuin seiväs. Pihla tulee Kustin luo ja laskee käden olkapäälle. Huulet valkeat silmät suuret käsi vapisee.
”Ei Mikael, herranjumala.” Pihlan valkoiset huulet muodostavat sanoja katkonaisesti. ”Ei Mikael, luoja nähköön.” Pihla antaa käden pudota Kustin olkapäältä ja katsoo kun Kusti istuu Roistoa vastapäätä, laskee pöydälle päivettyneet kätensä, toisessa kädessä sormus. Mikaelin. Sen pari on uponnut Seitsemän mukana. Se on vielä jossakin meressä. Kusti ei sitä koskaan enää näe, ei sormea jossa se oli, ei kättä johon sormi kuului, ei Mikaelia jonka käsi se oli.
Kioto istuu myös, sitten Pihla. Paikalle pyyhältää yli-innokas tarjoilija, katsoo synkistä kasvoista toisiin, kysyy ranskaksi haluavatko he mahdollisesti tilata jotakin. Roisto vastaa sujuvasti ranskaksi että myöhemmin kiitos. Tarjoilijatar ottaa nokkiinsa ja lähtee.
Pihla nieleksii hiljaa. Roisto vakava, silmät eivät ole kostuneet kuten Pihlalla ja Kustilla. Kioto on tyyni, myötäilee sormellaan pöydän pinnan kaiverruksia. Pihlan kasvoilla alkavat virrata kyyneleet. Roisto ei kohota katsettaan, ei myöskään Kusti, mutta Kioto laskee kätensä Pihlan vapisevan käden päälle.
”Kauanko siitä on?” Pihlaa kysyy katkonaisesti, näyttää kauniilta jopa itkiessään. Kioto melkein vastaa, mutta Kusti keskeyttää.
”Yli vuosi, melkein kaksi. Olin siitä sairaalassa kuusi kuukautta.” Kusti katsoo Pihlaa. Näkee Pihlassa jotakin mitä Kioto ei. Roiston huulet alkavat täristä.
”Oltiin juuri yli puoli vuotta monsieur Enon laivalla”, kiirehti Kioto sanomaan. Pihla nyökkäsi, tajusi että puheenaihetta haluttiin vaihtaa.
Mutta sitten Roisto ehti sanomaan, läimäytti pöydälle muutaman valokuvan: ”Mulla on kuvia.
Chateau D’Eno.” Hän asetteli kuvat muiden nähtäviksi, selitti Kiotolle: ”Tässä ekassa ollaan minä ja stuntti Kim, taustalla... toi on vissiin sun käsi Kusti ellen erehdy?... joo ja tässä on Pihla ja Halla. Halla oli meidän painajaiskokki. Tuolla on Kustin kolmipyörä, Hohdosta, se oli mahtava... niin ja tämä. Kato säkin Kusti.” Kuva esitti rastatukkaista poikaa jonka kaikki tunsivat - Kustin Mikaelia - ja Kustia itseään. Vallihaudan äärellä. Rastapää työntävinään Kustia veteen. Kumpikin virnuili, Roisto muisti nauraneensa kuvaa ottaessaan. He unohtuivat tuijottelemaan kuvaa, kaikki miettivät mitä Mikaelilla oli ollut mielessään, kaikilla omat muistonsa Mikael Holmista. Sitten Kusti sanoi, särkyneellä äänellä:
”Rauno laita se pois. Laita se pois, tajuatko?” Kusti painaa pään käsiin ja kieltäytyy näkemästä hämmästynyttä ilmettä Roiston kasvoilla. Roisto antaa kuvan pudota ja laskee sen päälle seuraavan.
”Tässä on stuntin, sen Kimin, apulainen. Yks Silja. Ja tuo on tekoreisi. Luulisin että Hallan. Älä kysy, koska et tahdo tietää.” Sitten hän otti esiin viimeisen kuvan. Siinä he kaikki, paitsi tietysti Roisto itse, olivat leiriytyneet keittiöön; Silja oli avannut jääkaapin, Pihla istui keittiöjakkaralla mulkoillen kameraa kuin paraskin valokuvamalli, Kim keskusteli Siljan kanssa ikkunan vierellä seisoskellen ja pöydän alla olivat Kusti ja Mikael. Mikael oli kuristavinaan Kustia toisella kädellä ja toinen käsi oli Kustin niskan takana, kumpikin nauroi. Onnea Mikaelin silmissä, aidoimpia hymyjä mitä koskaan.
Kusti vilkaisi kuvaa, silmät kuin haavoitetulla eläimellä.
3.Kusti tietää että Kioto näkee Mikaelin. Kusti ei tiedä uskoako, haluaa uskoa mutta järki laittaa vastaan. Kusti itkee öisin, harvoin, mutta katkerasti.
Kusti kaipaa. Niin yksinkertaista se on.
”Elämä on saatana kuolemista”, hän oli sanonut eräänä iltana Kiotolle hyvän yön sijaan. Kioto kohauttanut olkapäitään, antanut mennä ohi. Hän ymmärsi Kustin ikävän, tuskan ja surun. Harva ymmärsi.
Kusti ei tiedä voiko rakastua enää. Kusti ei tiedä haluaako rakastaa muita kuin Mikaelia. Ajatukset myllertävät Kustin päässä rauhaa antamatta. Kioto, Roisto, Pihla, kaikki. Mikael.
Kysymys kuuluu: Voiko Kusti rakastaa ketään niin kuin rakastaa Mikaelia?
Kusti tietää vastauksen.
Ei voi tulla ketään Mikaelin paikalle, ei Mikaelia korvaamaan. Mikael meni mutta Kustin rakkaus jäi. Ei se mihinkään haihdu.
Voiko Kusti rakastaa ketään niin kuin rakastaa Mikaelia?
Vastaus on selvä.
Kusti ei voi.
Kusti ei tahdo.
Ei tule toista samanlaista kuin Mikael.
* * * *
A/N: Rakastan sitten kommentteja, kehittävää ja epäkehittävää palautetta.