Rinnallasi (By Your Side)
Kirjoittaja: Blackbirdox
Kääntäjä: Paperilennokki
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, Fluffy
Fandom: Inception
Paritus: Arthur/Eames
Disclaimer: Inception ja sen hahmot eivät kuulu kirjoittajalle tai minulle sitten lainkaan.
Yhteenveto: Riita Eamesin kanssa pakottaa Arthurin käsittämään, ettei hän voi elää ilman tätä.
A/N: Törmäsin tähän Fanfiction.netissä ja tykästyin niin kovasti, että halusin saattaa sen tänne ihan suomen kielellä.
Alkuperäinen ficci löytyy täältä:
http://www.fanfiction.net/s/6235204/1/By_Your_Side kirjoittajalta on lupa ficin kääntämiseen.
---
Ilma tuoksuu nikotiinille ja savukiemurat kiertyvät hänen ympärilleen yhtä muodottomina ja kaoottisina kuin ajatukset, jotka kimpoilevat ympäri hänen päätään. Arthur ei panikoi, se ei yksinkertaisesti ole hänelle luonteenomaista eikä kovin suositeltavaakaan hänen ammatissaan, mutta solmua hänen vatsassaan tai adrenaliinia hänen suonissaan ei voi kieltää, ne saavat Arthurin sydämen hakkaamaan vasten hänen kylkiluitaan ja hakkauksen kaikumaan korvissa.
Arthur voi pahoin ja häntä huimaa, kuin joku olisi potkaissut maan pois hänen jalkojensa alta jättäen hänet epämukavaan ja tukalaan painottomuuden tilaan. Arthurin kämmenet ovat hikiset ja hänen kasvonsa ovat nihkeät, liian kuumat ja liian kalpeat. Hänen kätensä tärisee hieman, kun hän vie tupakan takaisin huulilleen ja vetää syvään henkeä.
Hyvin harva asia tekee hänet hermostuneeksi, mutta ne saavatkin hänet täysin pois tolaltaan. On vain yksi asia, joka voi kääntää hänen maailmansa täydellisesti ylösalaisin ja suistaa hänet tähän omituiseen paniikinomaiseen ja rauhattomaan tilaan: Eames.
Eames ja Eamesin kanssa riiteleminen, katsoa kun Eames pakkaa tavaransa, kuulla Eamesin sanovan että aikoo lähteä, että on kypsä tähän. Ja se miltä kuulostaa
hyvästi,Arthur, kun se vierähtää Eamesin kieleltä.
Riiteleminen ei ole heille epätavallista - heidän koko suhteensa oli rakennettu riidoille ja sarkastisille huomautuksille, pitkille päiville jotka valuivat vielä pidempiin öihin jotka olivat täynnä epätarkkoja ja epävarmoja kohtauspaikkoja ja vaimeita turhautuneisiin hiljaisuuksiin johtaneita makuuhuonekeskusteluja, jotka puolestaan johtivat sovintoon. Aina he tappelivat ja aina he palasivat toistensa luo.
Voi kulua päiviä, kuukausia, joskus jopa vuosia, mutta he ovat suunnilleen yhtä itsepintaisia kuin magneetit, jotka pysyvät erillään toisistaan mutta jotka painovoima aina pakottaa takaisin yhteen, sillä kummallakaan ei ole voimaa pysyä toisesta erossa.
Loppu ei ole tullut kertaakaan esille, ei ennen tätä, ja ajatuskin vääntää Arthurin vatsaa.
Se tappelu oli ollut hänen syytään, se oli ollut hän, joka oli ajanut Eamesin pois. Et osaa rentoutua, oli Eames kertonut hänelle. Arthurin epävarmuudet, hänen pelkonsa ja hänen kyvyttömyytensä olla avoin ja rehellinen ja sallia itsensä olla rakastunut, koska, kuten Eames niin ystävällisesti oli muistuttanut häntä, hän ei ollut itse asiassa koskaan myöntänyt sitä, ja kuinka he voisivat jatkaa suhdettaan, kun toinen oli niin ilmiselvän torjuva?
Arthur olisi halunnut huutaa, että rakasti Eamesia - että oli aina rakastanut, että oli halunnut hänet siitä hetkestä lähtien, kun heidät oli esitelty, ja hän oli katsahtanut Eamesin hirvittävää kelta-oranssi -kukikasta paitaa ja tavaramerkkihymyä - mutta hän ei voinut, hän oli vain seissyt siinä ja kysynyt: “Minne menet?”
Eamesin niukka vastaus
kotiin raivostuttanut Arthuria, koska tämä pieni asunto New Yorkissa, jonka he olivat jakaneet täsmälleen kuusi kuukautta,
tämä oli heidän molempien koti.
“Lontooseen?” oli Arthur kysynyt ja hänen äänensä viileä, horjumaton sävy järkytti häntä itseäänkin.
“Lontooseen”, Eames oli vastannut tuskin enempää kuin vilkaisten Arthuriin sulkiessaan matkalaukkunsa vetoketjun, vetäessään sen pois sängyltä ja suunnatessaan kohti etuovea, jättäen Arthurin seisomaan taakseen - sanattomana, silmät suurina ja suu ammollaan.
Siitä on kulunut suunnilleen puoli tuntia, pisimmät ja pahimmat kolmekymmentä minuuttia Arthurin elämässä. Hän on astellut edestakaisin ja nykinyt hiuksiaan ja soittanut Eamesin kännykkään vähintään kaksikymmentä kertaa, eikä hän yksinkertaisesti tiedä, mitä enää tehdä, mutta hän tietää ettei
voi antaa Eamesin mennä.
Arthur ei voi olla olematta Eamesin kanssa tai olla näkemättä hänen hymyilevän tai kuulematta hänen nauravan, tai olla antamatta hänen sotkea hiuksiaan tai vetää solmiostaan. Hän ei voi herätä tyhjässä sängyssä eikä nukahtaa ilman lämpimiä ja vahvoja käsivarsia ympärillään, huulet kuiskaillen helliä tyhjänpäiväisyyksiä kehtolaulun tavoin hänen korvaansa. Hän ei voi kulkea ilman, että häntä pilkataan tai härnätään, tai kutsutaan eräällä kammottavalla lempinimellä, jota hän esittää inhoavansa, mutta josta hän oikeasti pitää.
Arthur ei voi edes sietää ajatusta olla ilman Eamesia, joten hän tumppaa savukkeensa nopeasti sohvapöydällä olevaan tuhkakuppiin ja ryntäilee ympäriinsä siepatakseen takkinsa ja kukkaronsa, lähes kompastuen omiin jalkoihinsa epäluonteenomaisen kömpelyyden puuskassa.
Arthur ei tiedä, minne on menossa; hän tietää vain sen, että hänen on mentävä ja että hän kyllä lopulta löytää Eamesin, koska tämä ei ole ehtinyt kovin pitkälle. Ja vaikka Eames olisikin selviytynyt lentokentälle, mitä Arthur epäilee, koska kaupunki on tälle yhä vieras, on aika myöhä tai aikainen riippuen siitä miten asiaa katsoo, ja hän on varma ettei lentoa vielä muutamaan tuntiin ole saatavissa.
Ovi sulkeutuu hänen takanaan kovaäänisen pamahduksen saattelemana ja eteisaulan valot välkkyvät yläpuolella, kun Arthur hidastaa ripeään kävelyyn. Sitten hän hölkkää ja lopulta juoksee tosissaan. Hänellä on niin kiire päästä Eamesin luo, että syöksyessään etuovesta ulos hän ei huomaa, että Eames on siinä, istuen heidän talonsa kuistilla savuke kädessään, matkalaukku asetettuna portaalle viereensä, kunnes hän käytännöllisesti katsoen kompastuu Eamesiin ja tämä katsoo olkapäänsä yli ja sanoo: “Menossa jonnekin, muru?”
Eamesin puheen tuttu rytmi, hänen huulillaan oleva omituinen hymynhäivähdys ja muru -nimitys - ne kaikki saavat Arthurin tuntemaan luidensa muuttuvan hyytelöksi. Hän vaipuu väsyneesti portaalle Eamesin viereen kyynärpäät leväten ylös vedetyillä polvilla, pää käsissään.
“Et koskaan lähtenytkään”, hän henkäisee eikä ole varma, onko helpottunut vai vihainen Eamesille saadessaan hänet luulemaan, että lähti.
“Sinulla on aina ollut taipumus uskoa ilmeiseen vaihtoehtoon, rakas”, Eames sanoo myhäillen hiljaa. “Noh”, hän jatkaa, “kävi ilmi, että taksia on pirun vaikeaa saada näin myöhään.”
Eames heilauttaa selvennykseksi kättään tyhjien katujen suuntaan, vaikka kumpikin heistä tietää ja ymmärtää, että hän ei lähtenyt, koska ei tosiasiassa
halunnut.
Arthur vetää syvään henkeä ja kohottaa päänsä kääntäen sen Eamesiin päin. “Rakastan sinua”, hän sanoo yllättäen. Sanat, joita hän on aina pitänyt niin vaikeina sanoa, rullaavat hänen kieleltään vaivattomasti ja ilman vähäisintäkään epäröintiä.
Eames räpäyttää silmiään, kerran, kahdesti, kolmasti ja vielä kerran. Sitten hän alkaa nauraa heilauttaen päätään taakse niin, että ääni kaikuu muuten hiljaisessa yössä saaden Arthurin korvannipukat punoittamaan ja menee vain hetki, kun puna on levinnyt hänen leukapieliinsä.
“Tiedän sen kyllä”, Eames vastaa tyynnyttyään ja punastus leviää Arthurin poskille.
“Joten se kaikki -”
“Oli mahdollisesti hieman ylidramaattista ja aiheetonta, kyllä”, Eames sanoo väliin kohauttaen olkapäitään. “Mutta katso, mihin se sai minut…”
Arthurin silmät kapenevat hänen katsoessaan Eamesia ja hetken ajan hän ajattelee, että jollei hän rakastaisi tätä niin paljon, hän luultavasti kuristaisi miehen tämän solmiosta. Eames vain räpyttelee silmäripsiään vastaukseksi ja ilkikurinen virne leviää hänen kasvoilleen. “Tule tänne rakas”, Eames mumisee hänen kätensä luikerrellessa Arthurin vyötärön ympäri ja vetäen Arthurin samalle tasolle hänen kanssaan.
Arthurin kireys katoaa välittömästi ja hän laskee päänsä kumppaninsa olkapäälle, hieroen nenäänsä notkoon tämän kaulassa. Tunne Eamesin pulssista kiitämässä sen alla, luultavasti yhtä lujaa kuin hänen, saa hänet hymyilemään koska hän tietää nyt, kuinka omistettu hän on - kuinka omistettuja he
molemmat ovat, ja lämmin tunne hiipii hänen luihinsa.
“Rakastan sinua”, Arthur kuiskaa ja Eames myhäilee, matalalta kurkustaan, ja värähtelyt kaikuvat vasten Arthurin suuta, kun tämä painaa kaulalle suudelman.
“Ihan pidän siitä, kun sanot noin”, Eames sanoo kuljettaen sormiaan Arthurin hiusten läpi. “Minäkin rakastan sinua, kultaseni.”
Arthur hymisee tyytyväisyydestä ja hänen silmäluomensa painuvat kiinni. “Älä kutsu minua kultaseksesi”, hän nurisee, ja hänen äänensä vaimenee hieman Eamesin paidan- erittäin kirkkaan ja hirveän - kankaaseen.
Eames vain nauraa.
Ja jos on olemassa asia, joka voi kääntää hänen maailmansa täydellisesti ylösalaisin ja täyttää hänet silkalla ilolla ja rakkaudella, se on Eames. Eamesin nauru ja Eamesin hymy ja se miltä hänen huulensa tuntuvat, kun hän suutelee lempeästi Arthurin päälakea ja tapa, jolla hänen sormensa silittävät Arthurin kylkeä ja Eamesin ääni, vahvan ja miehekkään miehen määritelmä, kuiskaamassa
rakastan sinua uudelleen ja uudelleen - kaikki hänessä on vain niin täydellisen epätäydellistä, jokainen pieni raivostuttava ja ärsyttävä oikku ja tapa. Vain Eames.
