Title: Yksin huudat sun yöt (Pidä kädestä)
Author: Marina
Rating: S
Genre: One-shot, angsti, het.
Paritus: Lily/Severus
Summary: Mutta mihin Severus sittenkään muka tarvitsisi muita?
Disclaimer: Huolestun, jos ette tiedä.
A/N: Severuksen ajatuksia ja yksi hetki. Ajatukset ovat sekaisin, pyörivät, toistavat (nimiä!), mutta niinhän meillä kaikilla. Ainakin minulla ja varsinkin kirjoitushetkellä. Siksi en halunnutkaan tehdä tekstistä kauhean järkevää ja kunnollista, vaan kirjoittaa ajatukset ajatuksina. Kirjoitettu joskus syksyllä yöllä.
Ystäviä, niitä Severus olisi tarvinnut. Olisi kaivannut, halunnut, tahtonut. Hän kyllä väitti itselleen ja Lilylle kivenkovaa, että Lilyn ystävyys riitti hänelle. Ja niinhän se oikeastaan riittikin, Lily oli Severukselle kaikki kaikessa, niin uskomattoman, äärettömän ihmeellisen tärkeä. Hän ei voinut kuvitellakaan elämää ilman Lilyä. Tämä ihan oikeasti oli syy, jonka vuoksi elää. Tyttö kuitenkin yritti selittää ystävälleen, että Severuksella pitäisi olla muitakin ystäviä, ei tämä voisi takertua aina vain ja pelkästään häneen. Kyllähän Severuksella kavereita oli muutama, ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa. Mutta Lilyn mielestä nämä kaverit eivät olleet Severuksen arvoisia, eivät tarpeeksi hyviä, eivät ystäviä. Lilyn mielestä hän olisi tarvinnut oikeita ystäviä, ihmisiä joiden kanssa voisi nauraa ja itkeä aivan vapaasti. Sellaisia kuin Lilyllä itsellään oli lukuisia määriä. Lily oli niin herttainen. Mutta mihin Severus sittenkään muka tarvitsisi muita, hänellähän oli Lily. Millään muulla ei ollut väliä.
Oli kyllä kurjaa, kun Tylypahkassa Severus joutui jakamaan Lilyn tämän kaikkien ystävien kanssa. eri tuvissa olo rajoitti heidän muutenkin vähäistä yhteistä aikaa varsin suuresti. Joskus Severus melkein toivoi, että olisi Rohkelikossa. Ihan vain siksi että saisi viettää enemmän aikaa Lilyn kanssa. Että näkisi tyttöä useammin. Yleensä hän kuitenkin toivoi sitä, että tyttö olisi Luihuisessa. Hän olisi niin sopinut tähän tupaan! Professori Kuhnusarvio, Luihuisten tuvanjohtaja, oli myös tätä mieltä. Hän jaksoi aina kehua Lilyn taitoja taikajuomissa, kerta kerran jälkeen. Severuksen taitoja hän harvoin kehui, vaikka hän olikin vähintään yhtä taitava liemien valmistuksessa kuin Lily oli. Mutta eipä Severus ollutkaan reipas, sanavalmis ja viehättävä punapää. Kyllä Lily kehut ansaitsi, ei Severus niitä tarvinnut. Mitäpä ne auttaisivatkaan? Vaikka olisi hän silti voinut saada osansa.
Severus havahtui mietteistään, kun huomasi Lilyn saapuvan. Oli ihanaa vain hengittää tytön tuoksua ja nauttia tämän läsnäolosta, kaikessa rauhassa. Nämä ihanat hetket olivat nykyään niin harvassa. Lilystä oli tullut välttelevä Severusta kohtaan, he tapasivat nykyään enää salassa, he eivät olleet julkisesti enää ystäviä. Se sai Severuksen tuntemaan itsensä entistä epävarmemmaksi. Nyt kun hän ei enää saanut kulkea päivänvalossa Lilyn rinnalla, muilla ei ollut enää mitään syytä tuntea kateutta häntä kohtaan, ei mitään.
Oli jo hyvin myöhäinen ilta. Ulkona oli pimeää ja terävän kylmää, mutta ei se mitään haitannut. Severus tunsi vastustamatonta halua ottaa Lily syliinsä ja vain pitää tästä kiinni, suojella pimeydeltä ja lämmittää. Vaikka Lily se tässä halusi suojella Severusta pimeydeltä, pimeyden voimilta. Severus kuitenkin hillitsi halunsa, hänellä ei ollut tapana näyttää tunteitaan. Vaikka niin kovasti hän olisi kaivannut läheisyyttä, toisen ihmisen kosketusta.
“Severus”, Lily kuiskasi.
“Ei täällä ole muita kuin me, voit puhua normaalilla äänellä. Maineesi ei ole vaarassa”, Severus totesi kylmästi ja katui heti sanojaan. Hänellä ei ollut voimaa pyytää anteeksi. Vaikka mitäpä anteeksipyydettävää hänellä oli, Lilyhän se tässä oli se, joka toimi väärin. Mutta mihin olisikaan Lily tarvinnut Severusta? Lilyllähän oli runsaasti muitakin ihmisiä, hän keräsi ympärilleen väkeä kuin hunaja karhuja. Ihmisiä jotka olivat hänelle paljon parempia. Ei Lily Severusta kaipaisi.
“Severus”, Lily sanoi uudestaan. Hänen äänensä kuulosti samealta.
“Minä luulen, että meidän ei kannata… että meidän olisi parempi… kun sinä… koska minä… “ Lily yritti ja laittoi kätensä Severuksen käden päälle. Severuksen rintaa viilsi, mutta hän vetäisi kuitenkin kätensä heti pois.
“Severus”, Lily sanoi taas.
“Sano vaan Ruikuli, sehän minä sinulle olen.”
“Ei, en minä. Mutta kun me…” Lilyn oli selvästi vaikea puhua. Ja hän itki. Hän tarttui Severusta käsivarresta kiinni ja pitikin tiukasti kiinni. Severuksella ei ollut voimaa vetää kättänsä irti tällä kertaa. Ei vielä. Ei ihan vielä. Tämän pienen hetken hän sai kuvitella, että Lily todella välitti hänestä, voisi jopa rakastaa häntä.
“Severus, minä olen yrittänyt puhua sinulle. Olen yrittänyt saada sinua kääntymään, lopettamaan puuhailun pimeyden voimien parissa. Mutta kun siitä ei tule mitään, me emme vaan voi enää…”
“Jos sinä oikeasti välittäisit minusta, millään ei olisi väliä!”
“Sen takiahan minä juuri yritänkin, kun välitän!”
“Etpähän, sinä vain haluat kaikkien ajattelevan asioista täsmälleen samalla tavalla kuin itse ajattelet. Olet mielestäsi ainoa, joka voi olla oikeassa. Muiden mielipiteitä et hyväksy, et näe niissä mitään hyvää, kun ne eivät ole omiasi”, Severus laukoi. Pienen ohikiitävän hetken hän tiesi, että Lily oli ainakin tällä kertaa oikeassa. Hän silti riuhtaisi kovakouraisesti kätensä irti ja lähti harppomaan eteenpäin. Katosi pimeyteen.
“Severus! Älä! Minä välitän sinusta, minä ihan totta välitän! Minä…”
Mutta Severus ei enää kuullut, eikä halunnutkaan kuulla. Hänen olisi opittava elämään ilman Lily Evansia, koska Lily Evans ei halunnut elää hänen kanssaan. Severus ei tarvitsisi ketään, hän selviäisi kyllä.
