LG ~ Love in Goldania. | Slash, K-11, VALMIS 25.5.

[Norb]

Jo päälle kuukausi mennyt viime kirjoituksesta! Huoh.. *odottelee*

[Aisha]

Mietin tässä, että mitenhän voisin sanoa asiani mahdollisimman tyhjentävästi. Katselin nimittäin uusia kirjoitelmia lähinnä vain puolikiinnostuneesti ja kun otsikossa luki sana "vampyyri", päätin katsella, että mitä tämä topic pitää sisällään.

Ensinnäkin mielenkiintoni kohdistui henkilöiden tavallista poikkeaviin nimiin, mitkä viittasivat selvästi fantasiakirjoitelmaan. Minä pidän tuollaisista nimistä, käytin niitä yhteen aikaan paljon itsekin ja nykyäänkin sitä on kiva tehdä. Mitä enemmän myös sain juonesta kiinni, huomasin sen muistuttavan paljon erästä novellin juonta, joka joku kehitteli vuosia sitten. Tämä teidän versionne tosin on sitä paljon toimivampi ja mielenkiintoisempi. Pidän paljon. ^^ Kysyisin, että oletteko saaneet vaikutteita kenties kirjasarjasta Darren Shan? Se kiinnostaa minua paljon.

Mutta nyt minä keskityn näihin ruusuihin, jotka haluan kovin mielelläni teille kirjoittajille ojentaa: pidän paljon siitä, että tekstinne on sujuvaa ja tarpeeksi kuvailevaa. Tarina etenee hyvää tahtia eikä mihinkään takerruta liian pitkäksi aikaa. Toinen asia on se, että juoni on ihanan yllättävä eikä juutu pelkkään rakkaustarinaan. Se antaa särmää ja eloisuutta. Tässä kertomuksessa on myös erilaisena versiona se ikiaikainen tuhkimotarina: vampyyripoika ei voi saada haltiapoikaa, koska heidän maailmansa eroavat toisistaan niin paljon. Juuri tuo tuhkimotarina kiehtoi minua myös, koska tässä sitä ei korostettu likaa. Teette myös hyvää yhteistyötä, jossa kirjoittajan vaihtumista ei juuri edes huomaa. Se on aina suurta plussaa. Ja alkuun verrattuna luvutkin ovat kivan pitkiä. (Tosin pidempiäkään en laittaisi lainkaan pahitteeksi.)

En tiedä, että mitä ajattelitte lukijan miettivän juonen suhteen, mutta päällimmäiset kysymykset omalla kohdallani ovat tietenkin ne, että miten Garrenin ja Larion välillä tulee tapahtumaan, kun Lario saa tietää Garrenin lupauksesta, mutta myös se, että mitä tapahtuu, kun kolmikko viimein pääsee määränpäähänsä. Mieleen jäi myös kytemään se, että rakastaako Farina tulevaa aviomiestään ja päätyvätkö he loppujen lopuksi koskaan naimisiin. Mutta kaipailisin hiukan enemmän selvyyttä hahmojen luonteista, heidän ominaispiirteitään, jotka ovat ehkä vielä hiukan epäselvät. Mutta kaiken kaikkiaan toivon tämän olevan pitkä ja antoisa tarina, sillä pidän tästä hyvin paljon. Odotan innolla, että miten tämä tästä jatkuu. ^^

[Aionka]

No kai minäkin voin sitten ilmoittaa lukevani, kun kerran niin teen. En oikein osaa sanoa mitä mieltä olen, pidän kovasti aina välillä ja toisinaan sitten vähemmän. Haltiapoju oli sitten ärsyttävä ja tunnelmaa rikkova ilmaisu, toi mieleen slash-tädin pikku strategiat. Farina muuttui jotenkin kierommaksi alkaessaan lähennellä Garrenia. Olin jokseenkin toivonut, että Garren olisi pelannut molempiin pusseihin, mutta täytyyhän sen rakastaa Lariota:p Asetelmat ovat välillä vähän turhankin provosoivia, kylläpä ne Lario ja Garret nyt päätyvät jos eivät päällekkäin niin nakuilemaan:D Yleisilme on kuitenkin varsin mieleeni, ja yleisesti tunnettu tosiasia on, että suomenkielisiä vampyyritarinoita (miksei haltiatarinoitakin) pitää tukea.

[Cora]

Ihanasti kommenttia ^^
Kavaljeeri: Kiva, että jaksat aktiivisesti seurailla ^^
Norb: Kyllä sitä jatkoa aina tulee kuitenkin
LCS-freak: Kiitos paljon. On ihanaa lukea noin pitkä kommentti ja tietää, että olemme sentään jossain onnistuneet. Ja minä ja Shawny olemme molemmat lukeneet Darren Shan -sarjan kokonaan, että on hyvin mahdollista, että tässä on vaikutteita siitä
Ainoka: Kiitos kommentistasi, kiva lukea myös rakentavaa kommenttia ja että edes joskus pidät tästä

A/N: Pahoittelen taas tästä pitkästä tauosta, mutta yo-kirjoitukset ja koulu vievät suurimman osan aikaa sekä Shawnylla että minulla. Mutta nauttikaa tästä osasta ja kommentit olisivat tietenkin todella ihania ^_^


15. luku
Garren

”Miksi sinä tapoit hänet?” Lario huudahti järkyttyneenä ja perääntyi muutaman askeleen luotani. Hänen silmissään näkyi pelkoa ja inhoa. Se sattui ja pahasti, mutta olinhan jo tiennyt silloin kun tein lupaukseni Curladille, että Lario tulisi vihaamaan minua. En ollut vain uskonut, että sen aika tulisi näin pian, ennen kuin ehtisin viettää vielä muutaman hetken kanssaan…
”Garren! Vastaa! Kyllä minä tiedän, että hän loukkasi meitä, ei sinun olisi tarvinnut siitä hyvästä tappaa häntä!” Lario raivosi ja heitti vettä päälleni.
”Olen pahoillani”, kuiskasin hiljaa.
Lario katsoi minua kulmiensa alta. ”Turha sinun on minulta pyytää anteeksi, hänethän sinä tapoit.”
”Sinä et ymmärrä, en minä kadu sitä, että tapoin hänet”, mutisin.
”Garren! Nyt kyllä kerrot mistä tässä on kysymys!” Lario vaati.
Olin hiljaa ja yritin miettiä jotain nopeaa valhetta selittämään tätä kaikkea, mutta en keksinyt sellaista.

”Meidän täytyy palata leiriin, sinun ja Farinan täytyy lähteä heti! Hän tappaa minut kumminkin, koska tapoin hänen miehensä, petin hänet. Ei teidän tarvitse kärsiä minun takiani”, selostin ja yritin olla näyttämättä suurta hätääni Larion puolesta, mutta en onnistunut siinä hirveän hyvin.
Lario katsoi minua ihmeissään ja peloissaan havaitessaan minun pelkoni.
”Kuka sinut oikein tappaa? Mistä sinä oikein puhut?” Lario kysyi niin rauhallisesti kuin pystyi ja laski toisen kätensä rauhoittavasti olkapäälleni.
”Kreivi Curlad! Hän… Äh, ei se ole tärkeää. Tärkeää on se, että te lähdette pian ja viette sen repun Malyshkalle, hän kyllä suojelee teitä”, kerroin ja aloin nykiä Lariota rantaan päin.
”Garren! Sinä puhut ihan sekavia! Mistä repusta sinä oikein puhut? Ja mitä sinä oikein kreivi Curladista höpötät? Hänhän on kuollut”, Lario sanoi ja tarttui minua olkapäistä ja katsoi suoraan silmiin.

Hänen katseensa oli niin rehellinen ja viaton, etten pystynyt katsomaan häntä silmiin, aina kun tein niin, minun teki mieli kertoa hänelle synkimmät salaisuuteni, olla rehellinen, jota en koskaan voinut olla kenellekään. Ennen en voinut kertoa kuka olin oikeasti ja mitä tunsin, mutta nyt Lario oli tullut elämääni ja kääntänyt sen nurin päin. Herättänyt minussa jotain, mikä oli aitoa ja inhimillistä, kaikkea sitä mitä minkä olin kieltänyt itseltäni niin kauan. Sen mitä jokaisen vampyyrin piti kieltää itseltään.

”Farinan repusta, Curlad haluaa sen. Eikä Curlad ole kuollut, hän on niin elossa kuin vampyyri voi olla”, sanoin ja otin hänen kädestään kiinni. ”Tule, mennään!”
Lähdin nilkuttamaan kohti rantaa. Lario tuli luokseni ja tuki minua ollen selvästi yhä järkytyksen vallassa.
”Mitä hän haluaa Farinan repusta?” Lario kysyi.
”Siellä on jotain vaarallista. Kerron sinulle myöhemmin”, sanoin ja nappasin paitani sieltä mihin se oli aikaisemmin lentänyt.
”Miten sinä tiedät tämän kaiken? Tai siis, miten sinä Curladiin törmäsit?” Lario kysyi epäilevästi ja veti oman paitansa päälleen.
”Kun olin metsästämässä...” kerroin.
”Farina oli sittenkin oikeassa, kun hän epäili sinua”, Lario sanoi syyttävästi.

Nyökkäsin ja kumarruin nappaamaan housujani maasta, kun reittäni vihlaisi. Kipu sai minut urahtamaan ja painamaan toisen käteni reidelleni.
”Garren!” Lario huudahti säikähtäneenä ja kyykistyi ottamaan housuni maasta. ”Sattuiko pahasti?”
”Enköhän minä selviä”, sanoin hammasta purren.
”Tarvitsetko apua?” Lario kysyi ja katsoi minua silmiin.
”En tarvitse”, sanoin ja otin housuni Lariolta.
Aloin vetää housujani varovasti jalkaani Larion katsellessa vieressä.

Lopulta sain ne jalkaani ja aloin varovasti nilkuttaa kohti leiriä Larion avustuksella.  
”Se taisi myös olla valhe, kun sanoit että sait tuon haavan nylkiessäsi jänistä”, Lario totesi.
”Oli se”, myönsin.
”En oikein ymmärrä mistä tässä on kysymys. Curlad, jonka tapasit metsässä, haluaa jotain tärkeää Farinan repusta. Miksi emme vain anna sitä hänelle?” Lario mietti meidän kävellessämme takaisin leiriimme.
”Se on liian myöhäistä. Minä tapoin jo Curladin miehen...” ja tämän jälkeen kerroin Lariolle kuinka minun olisi pitänyt luovuttaa reppu Curladille ja Lario mietti tiesiköhän Farina asiasta.

”Tiesinkö minä mistä?” kysyi Farina, joka oli tullut meitä vastaan.
”Ei mistään. Sammuta nuotio ja ota reppusi. Teidän pitää lähteä nyt”, komensin Farinaa.
Nainen katsoi minua ihmetellen, mutta totteli kuitenkin ja lähti leiriin.
”Miten niin meidän?” Lario kysyi ymmärtäen viimein oudon sanamuotoni.
Käännyin haltiaan päin, mutta katsoin jalkojani.
”Me kaikki kolme emme voi ratsastaa, enkä minä voi juostakaan”, sanoin ja nostin katseeni kohdatakseni haltian silmät.
”Garren, älä viitsi. Luuletko, että minä jättäisin sinut yksin tänne niiden petojen armoille? Kuolisin mieluummin”, Lario sanoi kiihkeästi.
Hymyilin hieman mutta sanoin: ”Et saa. En voisi elää itseni kanssa, jos sinulle sattuisi jotain.”
”Enkä minä voi elää ilman sinua”, Lario sanoi.

Varoittamatta halasin Lariota, kiedoin käteni hänen ympärilleen. Lario yllättyi aluksi, mutta kietoi sitten kätensä ympärilleni. Hän silitteli hiuksiani, kun nojasin poskeani hänen olkaansa vasten. Tuntui lohduttavalta olla vain siinä hänen lähellään. Silloin minusta tuntui, ettei kukaan pystyisi satuttamaan meitä. Suojelisimme toisiamme.

”Sinä tulet mukaamme. Sinä ja Farina ratsastatte ja minä juoksen”, Lario kuiskasi korvaani.
En vastustellut, en halunnut enää vastustella. Ymmärsin, etten voisi jättää häntä, en pystyisi siihen.
”Hyvä on, mutta meidän pitää nyt mennä”, sanoin irrottautuen Lariosta haluttomasti.
”Minä menen satuloimaan Calandran”, Lario sanoi, sipaisi vielä kerran poskeani ja katosi sitten pusikkoon.
Katsoin vielä hetken hänen peräänsä ja lähdin sitten Farinan luo.

Nainen oli juuri sammuttamassa nuotiota, kun tulin paikalle. Hänen reppunsa lojui nuotion vieressä paljastamatta mitään vaarallisesta sisällöstään.
”Mihin meillä on näin hoppu? Onko jotain sattunut?” Farina kysyi peloissaan.
”Älä pelästy, mutta kreivi Curlad on elossa ja hän on perässämme”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti.
Pelko Farinan kasvoilla muuttui kauhuksi ja hän katsoi minua silmät suurina.
”Jätämmekö teltta tänne?” Farina kysyi.
”Jätämme. Sinut on saatava Malyshkan luo. Jos ratsastamme läpi yön ja päivän, olemme siellä iltahämärissä”, sanoin Farinalle.

Onneksi hän tuntui uskovan, että meillä oli mahdollisuus päihittää Agul-joukko. Halusin antaa naiselle hieman toivoa, vaikka tilanteemme oli melko toivoton. Oikeastaan oli vain kyse siitä, että missä ja miten he haluaisivat meidät tappaa.
Lario tuli pusikosta taluttaen unisen näköistä Calandraa. Taputin hevosta kaulalle ja sanoin sille: ”Koita kestää, tyttö. Tästä tulee rankka kyyti.”
”Meidän on paras lähteä”, Lario sanoi ja auttoi minut satulaan. Reittäni pisteli ja vihloi, mutta yritin olla välittämättä siitä ja autoin yhdessä Larion kanssa Farinan satulaan. Hän istui hajareisin taakseni, tarttui minua vyötäröltä ja painautui minua vasten.
Ennen naisen läheisyys olisi tuntunut mukavalta, mutta nyt toivoin vain, että Lario olisi siinä.

Lähdimme suunnistamaan metsässä kohti tietä. Oli pimeää, mutta onneksi minulla ja Lariolla oli molemmilla hyvä pimeänäkö. Lopulta saavuimme tielle. Tunsin oudon painostavan tunteen palaavan. He ovat huomanneet, että olemme lähteneet. Nyt ilmeisesti myös Lario tunsi sen, sillä hän vilkaisi minua huolestuneena. Kannustin hevosen raviin ja Lario lähti juoksemaan.

Kun kuu ilmestyi pilven takaa, kannustin Calandran laukkaan. Vilkuilin Lariota välillä sen varalta, että tämä alkaisi näyttää väsymisen merkkejä. Haltia tuntui kuitenkin olevan väsymätön. Myös Calandra jaksoi, ehkä pelko uhkaavasta vaarasta antoi hevoselle voimia. Huomasin Farinan torkkuvan takanani. Ehkä se oli hyvä, että tämä ei oikein ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Joskus hieman ennen auringonnousua Lario puhui ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olimme lähteneet liikkeelle.
”Mitä Farinan repussa on?” hän kysyi.
Vilkaisin hevosen vieressä juoksevaa haltiaa ja sitten takanani istuvaa Farinaa, jonka totesin olevan tarpeeksi horroksessa, että voisin kertoa Lariolle.
”Siellä on jotain, minkä avulla kuka tahansa voi hallita lohikäärmeitä”, sanoin.
Lario katsoi minua silmät ymmyrkäisinä. ”Miten se on mahdollista?” hän kysyi.
”En tiedä, ei Curlad kertonut”, sanoin.
”Miksi hän sitten haluaa hallita niitä?” Lario kysyi.

Pahus, juuri tätä kysymystä olin pelännytkin. Pitäisiköhän kertoa kerrankin totuus, ehkä tämä jatkuva valehtelu ei ollut hyväksi.
”Hän haluaa tuhota kaikki haltiat”, sanoin ja kaduin välittömästi sanomaani.
”Mitä?!” Lario huudahti vihaisena ja pysähtyi niille sijoilleen.  
Pysäytin Calandran nopeasti ja käänsin hevosen terävästi ympäri. Farinakin heräsi tasaisen tömähtelyn päätyttyä. Hän vilkuili ympärilleen hämmentyneenä ja kysyi sitten: ”Missä me olemme? Miksi pysähdyimme?”
Näin Larion seisomassa keskellä tietä ja katsomassa minua vihaisempana kuin olin hänet nähnyt koskaan ennen.
”Sinä olisit myynyt koko kansani oman nahkasi pelastamiseksi” Lario sanoi ääni täynnä halveksuntaa.
”Odota hetki”, mutisin Farinalle, ojensin hänelle suitset ja laskeuduin varovasti hevosen selästä. Reittäni repi niin kova kipu, että jouduin puremaan huulta, etten olisi huutanut ääneen. Lähdin kävelemään Lariota kohti hiljaisin askelin.  
”Lario, sinä et ymmärrä…” aloitin varovasti, mutta Lario keskeytti minut ennen kuin ehdin päästä edes kunnolla alkuun.
”Ei, kyllä minä ymmärrän varsin hyvin, sinä olet juuri niin kuin hänkin”, haltia sanoi halveksivasti ja tiesin hänen viittaavan kreivi Curladiin.  
”Lario, minä…” aloitin, mutta taas Lario keskeytti minut.
”Ei, en halua kuulla enää yhtään sinun selityksiäsi. Luulin… luulin, että sinä välitit”, Lario sanoi selvästi taistellen kyyneleitä vastaan. .
”Tietenkin minä välitän, siksi olenkin tässä!” sanoin epätoivoisesti.
”Niin, koska välität vain itsestäsi”, Lario sanoi ja käänsi minulle selkänsä.
”Lopeta! Olen tässä… koska rakastan sinua!” huusin ennen kuin ehdin estää itseäni.

”Mitä?” kuului yhtä aikaa kahdesta suusta. Toinen kuului Farinalle, joka oli katsellut tapahtumia hieman kauempaa ja toinen Lariolle, joka oli taas kääntynyt katsomaan minua. En välittänyt Farinasta, vaikka tunsin hänen katseensa niskassani. Mitä väliä sillä enää oli tiesikö Farina vai ei?
Lario oli juuri avaamassa suutaan, kun kauempaa kuului pilkallista naurua.
”Voi miten suloista, tätä käännettä en olisi aavistanutkaan”, sanoi ääni jostain kauempaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun tunnistin, että ääni kuului kreivi Curladille.
Samassa Agul-joukon jäsenet ilmestyivät metsästä piirittäen meidät joka suunnalta.
Kääntyilin ympäri etsin pakoreittiä, mutta ympyrä oli niin tiivis, ettei sellaista ollut.
Ympyrä rikkoutui hetkeksi, kun kreivi Curlad astui sisään. Hän käänsi elottomat silmänsä minuun ja sanoi: ”Ai, ai, Garren. Sinä olet kerta kaikkiaan kelvoton vampyyri. Ensin aloit palvella ihmistä, sitten rikoit sopimuksemme ja tapoit yhden miehistäni ja sitten menet vielä rakastumaan sellaiseen otukseen, mitä kaikki vampyyrit inhoavat. Mutta nyt matkakumppanisi saavat maksaa sinun virheistäsi… verellään.”

[Aisha]

O___O

Onneksi olkoon, jätitte tämän kyllä erittäin herkulliseen kohtaan. Visioin tämän osan aika elokuvamaisesti. Harmittaa, ettei ficceihin saa taustamusiikkia, koska tuo loppu ehdottomasti vaati sellaisen dramaattisen musiikin, kun retkikuntamme huomasi tulleensa saarretuksi ja kun vihollinen virnisteli riemuisesti löytönsä tähden.

Mutta Garrenin tunnustus löi kyllä ällikällä minuakin. En tiennyt, että mukana oli noin vahvoja tunteita. (Mikä titetenkin vain parantaa asiaa.) Mutta taidan jäädä tähän odottelemaan, että miten tuosta tilanteesta selvitään. Ei tuollaiseen kohtaan voi jättää tarinaa, se koukuttaa lopullisesti.  

[Sha]

A/N: LCS-freak: Minustakin jotkin tarinat joskus kaipaisivat taustamusiikin :D Kiitos kommentista! ^^
Loppu lähestyy... Ei enää kovin montaa lukua LG:tä jäljellä siis. Yrittäkää siis ottaa kaikki irti näistä viimeisistä osista.


16. luku
Lario

En osannut päättää, olinko järkyttyneempi Curladin ja tämän joukkojen ilmestymisestä vai Garrenin tunnustuksesta. Olin jo pitkään yrittänyt saada häntä pitämään minusta, ehkä jopa rakastamaan minua, mutta silti hänen tunnustuksensa yllätti minut täysin. Olisin riemuinnut ja hyppinyt ilosta, jos tilanne olisi ollut hieman erilainen. Päätin sulatella asiaa myöhemmin, nyt täytyisi selviytyä vihollisista jotenkin.

”Älä uskallakaan koskea heihin likaisilla näpeilläsi!” Garren huusi ja astui minun ja Farinan eteen.
Curlad hörähti pilkkaavasti. ”Miten luulette pärjäävänne kolmisin meitä vastaan? Tai no kaksihan teitä on, kun tuo yksi on vain nainen.”
Farina tuhahti äänekkäästi, mutta ei ilmeisesti uskaltanut uhmata Curladia.
”Me taistelemme!” sanoin asettuen Garrenin rinnalle. Otin kiinni hänen kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että me selviämme tästä jotenkin.
”Minäkin haluan taistella”, Farina sanoi, hyppäsi alas hevosen selästä ja asteli vierellemme.
”Et sinä voi!” Garren parahti, ”Jos sinulle sattuu jotakin...”
”Olisitte selvittäneet pikku perheriitanne aikaisemmin”, Curlad keskeytti väittelymme, ”Meillä ei ole aikaa tällaiseen, haluamme vain kunnon tappelun, koska se edellinen keskeytyi ikävästi.”

Sitten aivan yhtäkkiä kaikki vampyyrit, ihmissudet ja kentaurit hyökkäsivät aivan samaan aikaan, kuin jostakin äänettömästi merkistä. Garren oli salamana puolustautumassa, hän oli kiskaissut puukon jostakin.
Farina löysi keppini ja heitti sen minulle kaivaen itselleen puukon.
Tajusin, ettei vihollisia ollutkaan tällä kertaa niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, ilmeisesti monet olivat menettäneet henkensä viime taistelussa. Garren sai nopeasti tapettua ensimmäisen ihmissuden ja sieppasi sen elottomalta ruumiilta pitkän miekan, jolla alkoi taistella muita vastaan.

Minä hutkin kepilläni niin paljon kuin ehdin. Kepin tarkoitus oli vain tainnuttaa vastustaja, sillä haltioiden periaatteisiin kuului, että ketään ei saanut tappaa. Meille tosin riittäisi nyt, jos saisimme vaikka vain tainnutettuakin vastustajia sen verran, että pääsisimme pakoon.
Huomasin Garrenin liikkeiden hidastuvan vähitellen, ilmeisesti hänen haavoittunut jalkansa vei yhä hänen voimiaan. Emme mitenkään selviäisi näistä kaikista, ellemme saisi tätä loppumaan todella nopeasti. Minulla ei ollut mitään hajua, miten Farinalla meni, sillä hän oli takanamme eikä minulla ollut aikaa huolehtia hänestä. Jos minun täytyisi valita Farinan ja Garrenin suojelemisen väliltä, suojelisin ehdottomasti Garrenia. Vaikka Farina oli mukava ja hän oli meidän tehtävämme, en voisi ikinä antaa Garrenin kuolla. En varsinkaan nyt, kun tiesin hänen rakastavan minua ja rakastin häntä niin paljon, että olisin vaikka uhrautunut hänen puolestaan.

”Uu, liikkeesi hidastuvat, Garren”, kuulin liiankin tutun äänen lähistöltä. Vilkaisin äänen suuntaan ja huomasin, että Garren taisteli itse Curladia vastaan. Curladilla oli pelottavan näköinen sapeli, jolla hän jakeli iskuja tylsistyneen näköisenä. ”Tämä olisi paljon hauskempaa, jos sinä taistelisit tosissasi,” Curlad sanoi ja haukotteli. Kuulin Garrenin hengittävän syvään, hänen hengityksensä rahisi hieman.

Ensimmäistä kertaa minun teki mieli tarttua haltioilta kiellettyyn miekkaan ja katkaista sillä poikki Curladin pää. Kuvittelin jo mielessäni, miltä näyttäisi, kun hänen päänsä vierähtäisi pois olkapäiltä, kasvoilla olisi hölmistynyt ilme. Minulla oli kuitenkin kiire muidenkin kanssa, vihollisia tuntui riittävän, vaikka edessäni olikin heitä jo pari kasassa.
”Taistele, Garren! Taistele kuin mies!” Curlad pilkkasi ”Ai niin, ethän sinä mikään mies olekaan.”
Se oli tarpeeksi minulle. Löin vastaani taistellutta kentauria niin nopeasti ja ärhäkästi päähän, että hän ei osannut puolustautua. Ryöstin hänen pitkän miekkansa, astuin aivan Garrenin eteen ja Curladin yhä naureskellessa omille jutuillensa, huitaisin miekalla poikittaissuunnassa niin voimakkaasti kuin jaksoin. Ensin ei tuntunut tapahtuvan mitään. Sitten, Curladin pää yhtäkkiä putosikin hänen hartioiltaan. Hänen kasvonsa olivat vieläkin hymyssä. En tulisi koskaan unohtamaan sitä näkyä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Kaikki olivat hiljentyneet. Curladin ruumis kaatui eteenpäin, eteeni juuri ja juuri koskematta minua. Kaikki häkeltyivät. Parin sekunnin kuluttua totuus kävi heille selviksi, Curlad oli kuollut, heidän johtajansa oli kuollut. Jotkut, aika monet, lähtivät pois. He eivät enää halunneet taistella, kun heidän päällikkönsä oli kuollut.

Garrenin ilme sinä hetkenä oli kaiken sen vaivan arvoinen. Ensin hän katsoi minua yllättyneenä, sitten hän alkoi hymyillä. Hän hymyili paljastaen suloiset pienet kulmahampaansa ja olisin varmaankin suudellut häntä, ellen olisi kuullut takaa raivokasta karjaisua. Käännyimme ja näimme juuri, kun yksi vampyyri raivoissaan iski miekkansa Farinan rintaan.
”Ei!” minä ja Garren huusimme kuin yhdestä suusta, mutta Farina kaatui maahan kuin Curlad hetki sitten.
Sitten Farinan tappanut vampyyri kävi meidän kimppuumme. Garren otti hänet hoideltavakseen, joten minä hyökkäsin ihmissutta vastaan. Olin saanut voimia jostakin, en tiedä mistä, mutta ihmissusi oli poissa pelistä melko nopeasti. Katsoessani taas Garrenia hän oli juuri lopettanut vampyyrin ja etsi seuraavaa vihollista. Sellaisia ei kuitenkaan enää näkynyt.
”Onko Farina oikeasti...” En saanut sanottua lausetta loppuun.
Garren meni Farinan luo ja kyykistyi tämän vierelle. Hetken tutkittuaan tätä hän nyökkäsi hitaasti.
Surun ja pettymyksen aalto tulvahti lävitseni. Farina oli kuollut, olimme epäonnistuneet tehtävässämme. Miten me selittäisimme tämän Malyshkalle, Farinan puolisolle? Tai nykyään hänen leskelleen.

Katseeni osui maassa viattoman näköisenä makailevaan Farinan reppuun. Kukaan Curladin miehistä ei ollut tajunnut ottaa sitä mukaansa.
”Mitä teemme tuon repun kanssa?” kysyin Garrenilta.
”Meidän kai täytyy viedä se Malyshkalle, hänellehän se oli alun perin menossakin”, hän sanoi ja nosti repun maasta.
”Entä jos hänkin haluaa tuhota kaikki haltiat?” kysyin huolestuneena.
Garren pohti asiaa hetken silmäillen reppua epäilevästi.
”Sitten meidän täytyy tuhota tämä. Sanomme hänelle, että reppu tuhoutui vahingossa”, Garren ehdotti.

Vilkuilin tainnutettuja ja kuolleita otuksia.
”Nyt ei ehkä ole oikea hetki alkaa tuhota sitä, kaikki eivät ole kuolleita”, sanoin.
Garren suostui, joten kävin piilottamassa repun kauas tieltä Garrenin jäädessä vahtimaan Farinan ruumista. Päätimme tulla hakemaan repun myöhemmin ja tuhota sen sisällön sitten.

Palasin Garrenin luo ja sanoin, että meidän pitäisi lähteä. Garren alkoi nostaa Farinaa ylös maasta.
”Mitä sinä teet?” kysyin.
”Kannan hänet, emme voi jättää häntä tännekään.”
”Et sinä voi kantaa häntä, olet heikossa kunnossa. Anna hänet minulle.”
Garren nosti hellästi Farinan ruumiin käsivarsilleni. Nainen oli todella kevyt, hän painoi tuskin mitään. Kuin hänen painonsa olisi lähtenyt hänen sielunsa mukana.

[Aisha]

Voi, tämä tarina on upea. Ihanan surullinen. Vähän haikea olo, kun tietää tämän loppuvan.
Tuo viimeisin osa oli taas kerran yllättävä. Jotenkin sitä tuudittautui uskoon, että päähenkilöt eivät kuole.
 Mutta minä pidin Farinan kuolemasta, niin surullinen kuin se olikin.
 Se oli niin yllättävä käänne, että odotan mielelläni jatkoa. ^^

[Villasukka-chan]

Voi kauhistus.. Tämä.. Tämä on henkeäsalpaava. Aivan kamalan ihana.. Uuihh. <3

Tuli mullekin kieltämättä yhdessä vaiheessa Darren Shanit mieleen. ^^ (Mahtava kirjasarja muutes) Ja tää on aivan loistavasti kerrottu ja kuvailtu! Ihanan pitkä ficci. Uuaahh, en keksi mitään kunnollista kommentoitavaa, kun aivot valu maitona lattialle.. Liian hyvä ficci. Tai no,olis mulla sellanen pikku kommentti siitä, kun Lario listi sen pahispomon.. Siinä kohtaa se kuvailu meni aikas nopsaan ja se vähän häiritsi, kun ei oikein tienny miten se kaikki tapahtu. Mut tää on oikein onnistunut ficci! Eli lisää vaan ja pian! *kuolaa*

Kiitos tästä ihanasta lukunautinnosta~~
*halii*

Villasukka-chan

[Cora]

Ensin kommentoijille:
LCS-freak: Kiitos ^^ Itsellänikin vähän haikea olo, kuntuota viimeistä lukua kirjoittelin.
Villasukka-chan: Darren Shan on mahtava kirjasarja Kiitos kommentistasi.
Tuulessakulkija: Kiitoksia ^^ Jatkoa siis nyt XD

A/N: Tässä sitten tätä jatkoa. Olen tosi pahoillani, että tässä kesti näin kauan, on ollut inspiraatio vähän hukassa tai ehkä en vain halunnut kirjoittaa tätä lukua, koska tiesin, etten enää sen jälkeen kirjoittaisi yhtään lukua LG:tä. Tämän luvun jälkeen on vielä tulossa epilogi Shawnylta, että ei tämä vielä tähän lopu
Kiitos minun puolestani kaikille, jotka ovat lukeneet ja varsinkin niille, jotka ovat jaksaneet kommentoida ^^ Mutta näiden turhien alkulöpinöiden jälkeen, nauttikaa tästä luvusta, se on vähän pidempi näin lopun kunniaksi.
Kommentit edelleen erittäin toivottuja ^_^



17. luku
Garren

Kävelimme hiljaisuudessa tunti toisensa jälkeen. Päivä tuli ja meni, mutta me emme pysähtyneet. Me molemmat halusimme päästä Malyshkan luo mahdollisimman pian.
Hiljaisen matkan aikana minulla oli aikaa ajatella kaikkea mitä oli tapahtunut viimeaikoina: Farinan kuolemaa, Lariota ja minua ja mitä meille sitten tapahtuisi, kun olisimme saaneet tehtävämme päätökseen. Mitä me sitten tekisimme? Halusin kyllä jatkaa Larion kanssa, mutta minne me voisimme mennä? Ei ollut paikkaa, missä kukaan ei katsoisi meitä oudosti. Tai entä jos Lario haluaisi joskus palata kansansa pariin? Sinne en voisi seurata häntä.

Ajatukset vaivasivat minua läpi pitkän matkamme, kunnes sain muuta ajateltavaa, kunnes illankoitteessa Malyshkan linna ilmestyi näkyviin. Jo kaukaa näki, että Malyshka oli hyvin varakas mies. Linna, joka seisoi mäellä, oli valtava ja sitä ympäröi monta metriä korkea kivimuuri, jonka päällä seisoi useita vartijoita. Vaihdoimme Larion kanssa varautuneita katseita, mutta jatkoimme eteenpäin. Miehet muurin päällä katselivat meitä kuin metsästävät haukat tarkkaillen jokaista liikettämme.
Pysähdyimme vasta kun saavuimme suuren portin luo, joka erotti meidät linnan pihasta. Portti oli koristeltu taidokkaasti oudoin kuvioin.
”Nuo kuviot…” Lario mutisi hiljaa.
”Mitä niistä?” sanoin ja käännyin katsomaan haltiaa. Tämä katseli kuvioita kulmakarvat kurtussa.
”Ne näyttävät jotenkin tutuilta, en vain muista missä olen nähnyt niitä”, Lario sanoi mietteliäästi.

Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun yksi muurilla seisseistä vartijoista ilmestyi portin taa.
”Mitä te haluatte?” hän kysyi yrmeästi, mutta hänen silmänsä laajenivat hieman hänen huomatessaan Farinan ruumiin Larion käsivarsilla. ”Neiti di Vedere! Mitä te olette oikein tehneet hänelle?”
Murahdin hänelle paljastaen vahingossa kulmahampaani, mies kavahti vähän kauemmas.
”Emme mitään, meidän kimppuumme hyökättiin ja…” Lario yritti selittää.
Mies ei selvästikään ollut kiinnostunut selityksestämme vaan kysyi tökerösti: ”Keitä te kaksi oikein luulette olevanne?”
”Olemme hänen saattajiaan”, kerroin.
”Vampyyri ja haltia saattajina? Pah, älä naurata!” mies sanoi pilkallisesti.
Murahdin hänelle, mutta olin liian väsynyt ja äkäinen alkaakseni väitellä hänen kanssaan minun ja Larion sopivuudesta tehtävään.
”Päästäisikö meidät ystävällisesti sisään, että voisimme tavata lordin?” sanoin niin ystävällisesti kuin osasin niellen ylpeyteni.
Mies katsoi meitä vielä hetken arvioivasti ja meni sitten avaamaan portin.

Vanha portti aukesi nitisten hieman ja me kävelimme siitä läpi. Porttia ei varmaan ollut avattu pitkään aikaan, päättelin. Malyshka ei tainnut saada paljoakaan vieraita.
Kun vartija oli sulkenut portin perästämme, hän viittoili meitä seuraamaan itseään linnaan päin.
Linnan piha oli iso, juuri sellainen kuin olin kuvitellut, pensaiden ja patsaiden hallitsema.
”Katso noita patsaita”, Lario kuiskasi huolestuneena. ”Ne ovat kaikki lohikäärmeitä.”
Kun katsoin patsaita tarkemmin, huomasin Larion olevan oikeassa. Jokainen patsas, oli se sitten kiveä tai rautaa, esitti erikokoista ja – näköistä lohikäärmettä.
”Älkää kuiskailko siellä”, edellä kävelevä vartija ärähti meille. ”En halua, että te suunnittelette mitään.”
”Mitä me muka suunnittelisimme?” kysyin uhmakkaasti.
”Garren, ole hiljaa. Tässä paikassa on jotain todella karmivaa. Parempi, että tottelemme, mitä he sanovat”, Lario sanoi vakavana.
”Haltia on oikeassa”, vartija sanoi hilpeästi. ”Lordi ei varmastikaan ole iloinen, kun tuotte hänen morsiamensa kuolleena.”
Vilkaisimme Larion kanssa toisiamme ja minä päätin pitää suuren suuni kerrankin kiinni.

Matka linnan portilta sen varsinaiselle ovelle kesti reippaasti kävelemälläkin melkein 5 minuuttia. Linnasta pakeneminen oli selvästi haluttu tehdä mahdottomaksi, sillä pihan muuten kaunista idylliä rikkoivat huonosti naamioidut vartiotornit. Viimeistään siinä vaiheessa minua alkoi huolestuttaa ja huomasin Larion kävelevän aistit valppaana vierelläni. Vartija sen sijaan vihelteli hilpeästi kävellessään edellämme, kuin jotain mukavaa olisi ollut tulossa.

Vihdoin pysähdyimme oven eteen, tai tarkemmin sanottuna ovien eteen, sillä sisään veivät valtavat pariovet. Vartija käski meidän pysähtyä ja meni ovelle ja koputti siihen jonkun näköisen koodin. Oveen aukesi pieni silmien kattava aukko. Vartija mutisi jotain ja pian luukku sulkeutui ja ovet avautuvat.
”Menkää sisään ja odottakaa aulassa, kunnes lordi on valmis ottamaan teidät vastaan”, mies komensi. ”Älkääkä koskeko mihinkään.”

Astuimme sisään hämärään aulaan ja ovet sulkeutuivat välittömästi jälkeemme. Tila oli kaiken muun tapaan suuri ja mahtailevasti sisustettu. Lario seisoi vierelläni kannatellen edelleen Farinan ruumista käsivarsillaan. Mihinkään koskemiskiellosta huolimatta lähdin kiertelemään ympäri aulaa.    
Katseeni osui melkein heti posliiniseen ruukkuun, joka komeili pöydällä keskellä huonetta.
”Lario tule katsomaan! Tässä on niitä samoja kuvioita kuin portissa”, sanoin tutkaillen ruukkua.

Lario tuli vierelleni ja katseli kuvioita sama pohtiva ilme kasvoillaan kuin aikaisemminkin.
”Olen ihan varmasti nähnyt tuollaisia jossain”, hän sanoi. ”Nyt muistan! Ne ovat lohikäärmeiden kieltä. Luulin, että kaikki sitä osaavat ovat kuolleet jo aikoja sitten.”
Laskin sormeni ruukun sileälle ja kylmälle pinnalle ja liu’utin niitä monimutkaisia kuvioita pitkin.
”Garren, älä koske siihen! Se on todella arvokas! Rikot vielä sen”, Lario torui, mutta hänen suupielensä nykivät pidätellystä hymystä.
Olin juuri sanomassa hänelle jotain vastaan, kun kuulin jonkun puhuvan aivan lähellämme:
”Olenkin odottanut teitä.” Ääni kuului selvästi miehelle.
Käännyimme Larion kanssa yllättyneinä ympäri ja Lario, joka seisoi aivan ruukun edessä, onnistui huitaisemaan sen maahan Farinan jalkojen avustuksella. Ruukku särkyi räsähtäen ja sadat pienet posliininpalat levisivät ympäri lattiaa. Lario katsoi ruukkua järkyttyneenä kuin olisi voinut korjata sen katsellaan.  

Me molemmat käännyimme katsomaan miestä, joka ylväästä ulkonäöstä ja koreasta pukeutumisesta päätellen voinut olla kukaan muu kuin lordi Malyshkaa, joka katsoi meitä välinpitämätön ilme kasvoillaan.
”Olen todella pa…” Lario aloitti, mutta Malyshka keskeytti hänet pelkällä käden huitaisulla.
”Mieheni kertoivat, että te olette Farinan saattajia ja nyt tulitte tuomaan hänet minulle, vaikka hän onkin kuollut?” Malyshka sanoi ilmaan minkäänlaista myötätuntoa äänessään.
Hänen tummissa silmissään oli kova katse kun hän katsoi Farinan ruumista kulmiensa alta. Hän käänsi katseensa meihin ja sanoi: ”Seuratkaa minua.”
Vilkaisimme Larion kanssa toisiamme ja lähdimme Malyshkan perästä sisemmälle linnaan.

Malyshkan käveli edessämme arvokkaasti selkä suorana pitkät ruskeat kiharaiset hiukset heilahdellen hänen askeltensa tahtiin minun ja Larion tallustellessa perästä. Sillä hetkellä toivoin, että osaisin lukea ihmisten ajatuksia. Miten Malyshka oli niin välinpitämätön Farinan kuolemaa kohtaan? Vai oliko tämä pelkkää esitystä ja hän halusi surra morsiantaan rauhassa? Entä mitä suunnitelmia Malyshkalla oli minua ja Lariota varten?

Lopulta Malyshka avasi erään huoneen oven ja kehotti meitä astumaan sisään.
”Voit laskea hänet sohvalle, palvelijani hakevat hänet pian hautausvalmisteluja varten”, Malyshka ilmoitti.
Lario laski Farinan ruumiin sohvalle ja tuli seisomaan viereeni. Malyshka itse oli istahtanut eräänlaisen työpöydän taakse ja katseli nyt meitä arvioiden.
”Ymmärsin, että kohtasitte matkalla vaikeuksia”, Malyshka sanoi.
”Kyllä, herra. Kimppuumme kävi kreivi Curladina tunnettu vampyyri ja hänen joukkonsa”, Lario vastasi kohteliaasti.
”Curlad…” Malyshka mutisi itsekseen, ”täytyy määrätä joukkoja hänen peräänsä.”
”Se ei ole tarpeen, hän on kuollut”, sanoin.
Malyshka kohotti yhtä tuuheista kulmakarvoistaan yllättyneenä. ”Tekö hänet tapoitte?”
”Minä tapoin hänet, herra”, Lario sanoi vakavana.
Malyshka katsoi Lariota hetkellisen kunnioituksen vallassa, mutta ei sanonut mitään.
”Aivan,” hän lopulta sanoi. ”Mutta teidän oli tarkoitus tuoda minulle jotain muutakin kuin morsiameni.”
Vilkaisin nopeasti haltiaa, joka piti ilmeensä muodollisen mitäänsanomattomana.
”En ymmärrä mistä puhutte, herra”, Lario sanoi hieman hölmönä.
”Teidän mukananne piti olla myös eräs reppu, jonka sisältö oli erittäin tärkeä minulle”, Malyshka sanoi kohteliaasti, mutta näytti hieman ärtyneeltä.
”Aivan, se reppu”, Lario sanoi kuin olisi juuri muistanut koko asian.
Yritin peittää huulillani kareilevaa hymyä, en ollut tiennyt, että Lariolla oli niin loistavat näyttelijänlahjat.
”No, missä se on?” Malyshka tiuskaisi.
”Se katosi matkalla. Se luultavasti paloi eräässä solassa syttyneessä tulipalossa”, Lario valehteli.
”Paloi? Oletko varma?” Malyshka kysyi.
”Olen.”
”Mitä oikein tapahtui?”
”Me jouduimme Curladin väijytykseen ja kun olimme taistelemassa heitä vastaan, sinne tuli lohikäärme, joka tavallaan pelasti meidät.”
”Lohikäärme?” Malyshka kysyi silmät kiiluen. ”Millainen se oli?”
”Iso, punainen, tultasyöksevä”, Lario sanoi. ”En ehtinyt hirveästi tarkkailla sitä.”

Malyshka hieroi hermostuneesti ohimoitaan huokaisten ja käänsi sitten taas katseensa meihin.
”En aio antaa teille mitään palkkiota, sillä ette suorittaneet tehtäväänne. Kiitän teitä kuitenkin, että vaivauduitte edes tuomaan morsiameni ruumiin tänne”, Malyshka sanoi.
”Voimmeko lähteä?” kysyin hieman yllättyneenä.
”Menkää, palvelijani saattavat teidät ulos”, lordi sanoi ja alkoi jo kaivella jotain pöytänsä laatikosta ja oli jo menettänyt kiinnostuksensa meihin.
Kumarsimme Larion kanssa hyvästiksi ja lähdimme ovelle täysin äänettömästi ilmestyneen palvelijan perästä ulos.

Päästyämme turvallisesti linnan muurien ulkopuolelle ja pois sotilaiden näkö- ja kuuloetäisyydeltä uskaltauduin viimein puhumaan.
”Menemmekö nyt tuhoamaan sen repun sisällön?” kysyin.
”Se olisi parasta”, Lario sanoi. ”Jos Malyshka vaikka epäileekin jotain, on parempi tuhota se ennen kuin hän saa sen käsiinsä.”

Syntyi painostava hiljaisuus, joka jatkui matkamme venyessä yhä pidemmäksi. Tiesin, että meidän olisi joskus pakko puhua siitä, mitä olin sanonut juuri ennen kuin Curlad joukkoineen oli ilmestynyt paikalle. En kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja, eikä Lariokaan tuntunut olevan vielä valmis puhumaan.
Lopulta metsässä tuli niin pimeää, että eteen näkeminen oli vaikeaa ja olimme valvoneet melkein kaksi päivää putkeen, joten päätimme leiriytyä tiensivuun.
Meillä ei ollut telttaa eikä mitään muutakaan tavaroita, onneksi me olimme kuitenkin tottuneet nukkumaan metsässä ja Lario osasi virittää tulen ilman mitään apuvälineitä.

Jo pian istuimmekin vieretysten loimuavan nuotion ääressä odotellen pyydystämäni jäniksen paistumista.
”Kuule, Garren”, Lario aloitti epävarmana.
Käänsin katseeni pois herkullisesta paistista ja katsoin haltian väsyneitä kasvoja.
”Niin?”
”Se mitä sinä sanoit siellä tiellä ennen kuin Curlad saapui paikalle. Tarkoititko tosiaan sitä?” Lario näytti epäilevältä.
”Haluaisitko, että tarkoitin sitä?” kysyin.
Haltia näytti hämmentyneeltä, mutta hymyili sitten. ”Haluan.”
”Sitten tarkoitin sitä”, sanoin hymyillen myös.
Lario näytti siltä, että voisi alkaa tanssimaan onnesta, mutta pysyi kuitenkin paikallaan.
”Sano se uudestaan”, hän vaati kiusoittelevasti.
Kumarruin lähemmäs haltiaa ja sipaisin hänen ruskeat hiuksensa pois siron korvan tieltä ja kuiskasin hänen korvaansa: ”Rakastan sinua.”
Tunsin Larion värähtävän. Hän työnsi minua poispäin juuri sen verran, että kasvoni olivat aivan hänen kasvojensa edessä. Hän hymyili hellästi ja sanoi: ”Minäkin rakastan sinua.”
Sitten hän suuteli minua. Se suudelma oli erilainen kuin ne kaikki edelliset suudelmat, jotka olimme jakaneet, siinä oli enemmän tunnetta, se tuntui lamauttavan koko kehoni. Kellahdimme Larion kanssa maahan edelleen suudellen.

Lopetin suutelemisen hetkeksi vain katsoakseni haltiaa. Hän katsoi minua hämillään, kun suutelin hänen nenänpäätään.
En ollut koskaan pystynyt kuvittelemaan, että voisin olla niin onnellinen jonkun kanssa, että tosiaan voisin rakastaa jotakuta. Vampyyreja ei ollut luotu rakastamaan, mutta kun löytää sellaisen henkilön kuin Lario, ei voi olla rakastumatta.
”Onko jokin vialla?” Lario kysyi minun vain jatkaessa hänen katseluaan.
”Ei”, huokaisin. ”Päinvastoin, kaikki on täydellistä.”
Lario hymyili ja pystyin näkemään hänen silmistään sen saman onnen, jota itse tunsin.

Aurinko oli noussut jo aikoja sitten, kun heräsin tulen iloiseen rätinään.
”Huomenta”, Lario toivotti pirteästi huomatessaan minun avanneen silmäni. Hän istui nuotin ääressä ja grillasi jotain otusta tikun päässä.
”Huomenta”, mutisin. ”Minne sinä olet laittanut paitani?” Etsiskelin paitaa katseellani, mutta en nähnyt sitä missään.
”Sinä makaat sen päällä”, Lario kertoi huvittuneena.
Nousin seisomaan ja huomasin paidan tosiaan makaavan maassa.
”Kiitos”, mutisin.
Istahdin Larion viereen nuotion ääreen ja suutelin hänen paljasta käsivarttaan.
”Mitä on aamiaiseksi?” kysyin.
”Jänistä”, Lario sanoi tökkien tikunpäässä olevaa höyryävää otusta epäillen.
”Taas”, valitin.
”Ei tästä lähistöltä saa mitään muuta”, Lario pahoitteli.
”Onneksi sinä edes maistut hyvälle”, sanoin suudellen Larion olkapäätä.
Haltia nauroi ja sanoi: ”Toivottavasti sinulla ei ole kuitenkaan aikomusta syödä minua.”
”En minä sinua syödä halua, silloinhan en saisi suudella sinua”, sanoin ja kurottauduin suutelemaan hänen huuliaan, osuen kuitenkin vähän ohi.

Syötyämme jäniksen lähdimme taas kävelemään eteenpäin. Nyt matka kuitenkin sujui paljon mukavammin ja juttelimme lähes koko matkan. Lario kertoi minulle kylästään ja perheestään ja minä puolestaan elämästäni vampyyrina, vaikka ei siinä paljon kertomista ollutkaan. Minusta tuntui, että elämäni oli varsinaisesti alkanut vasta kun tapasin Larion.

Kuitenkin, kun saavuimme paikkaan, jossa Farina oli kuollut, olimme hiljaa. Curladin miehet, jotka olivat lähtiessämme maanneet maassa, olivat nyt lähteneet tai heidän ruumiinsa oli haettu pois. Tiellä oli vain verta ja muutamia aseita, mukaan lukien miekka, jolla Lario oli katkaissut Curladin kaulan.
Otin Larion kädestä kiinni ja puristin sitä kuin äänettömänä kiitoksena henkeni pelastamisesta.
Lario hymyili minulle ja lähti johdattamaan minua paikkaan, jonne hän oli piilottanut repun.

Lario nosti erästä kantoa ja otti repun sen alta.
”Mitä me teemme sen?” kysyin.
”En tiedä”, Lario sanoi.
”Miltähän se näyttää”, pohdin.
”Minä en ainakaan halua tietää”, Lario sanoi inhoten.
”Jos me ensin poltamme sen ja sitten heitämme sen jostain alas”, ehdotin.
”En usko, että se on mitään palavaa materiaalia”, Lario sanoi. ”Ehkä on parempi upottaa se niin syvään veteen kuin mahdollista.”
”Mereenkö?” kysyin.
”Rannikolle on pitkä matka”, Lario sanoi hymyillen.
”Ei minulla ole mitään kiireellistä menoa”, sanoin virnistellen.
”Jos heitämme sen joltain kalliolta alas, silloin se varmasti tuhoutuu”, Lario sanoi.
”Meidän on sitten parempi lähteä matkaan”, sanoin.
”Lähdetään sitten”, Lario sanoi ja heitti repun selkäänsä.

[Sha]

Hei, te kaikki rakkaat lukijamme! Olisi ihanaa kuulla jonkinlaista mielipidettä viime luvusta (tai vaikka koko tarinasta) ennen epilogin julkaisemista. Olkaahan nyt ahkeria kommentoijia niin Garren ja Lariokin pitävät teistä ^^

[Villasukka-chan]

Aaaaaaääää. Anteeksi! Minä pöhkömöhkö unohdin kommentoida tätä. ;___; Luin kyllä heti kun uusin luku ilmestyi, mutta jotenkin se jäi.. Ehhehhee. ^^' No nytpä korjaan virheeni.
Eli. Mä tykkäsin oikein kovasti! Awwawwaw. Ihana novelli tämä. Tempasi mukaansa taas kerran. Oih ja voih.. Ei kai mulla muuta. Sä osaat, ja mä luen mielelläni sen epiloginkin. Ja lisää sun tuotoksia olis kans kiva lueskella.. :roll: Eli odotan sitä jatkoa. *hymisee*

Kiitoksia.

Villasukka-chan

[PyroCanis]

Noniin, luin tätä jo vanhassa finissä ja sitten taisin unohtaa sen ja nyt kun taas pitkästä aikaa tulin finiin ja päätin jopa rekisteröityä niin ajattelin että voisin kommentoida tätä. Tämä kun on yksi niistä harvoista suomenkielisistä tarinoista, joita jaksan loppuun asti lukea. Jep, eli rakastan fantasiaa yli kaiken ja pidän myös slashista, joten olin alussa jo melko varma että tämä on yksi niistä, niistä joita haluan lukea. Tämä oli mahtava, pidin pusikkoon katoamisesta. Tai aina kun joku katosi pusikkoon niin se vain sai tyrskähtämään jostain syystä, olen outo ;3 Alku oli tosi hyvä, mutta sitten tuntui ehkä siinä keskivaiheella, että kaikki alkoikin tapahtua vähän liian nopeasti. Ja lopusta jäi vähän sellainen 'Nytkö se jo loppu?'-tunne, vaikkakin sieltä on kuulemma epilogi tulossa..

Hui, varmaan ehkä.. Rakentavinta mitä olen koskaan saanut tähän mennessä aikaiseksi. Kommenttia meinaan, yleensä en edes jaksa kommentoida.. Jos tuon nyt rakentavana otatte ;P

Ainiin, pidin myös tuosta vampyyrin ja haltian välisestä suhteesta. Se on vain niin suloista mielestäni kun on kaksi täysin erilaista otusta. Tai mitenkä sen nyt voi sanoa? En osaa edes sanoiksi laittaa ajatuksiani, mutta luulenpa että tajusitte.  Tässäpä minun kommenttini tällä kertaa.


Ainiin, se lohikäärmeen hallitsemisjuttu on myös melko kiinnostava. Toivottavasti epilogissa olisi edes jotain siitä :3

[Sha]

Anteeksianteeksi tämä piiitkä tauko! Inspiraatio on totisesti kadonnut jonnekin hyvin kauas ja kirjoittamisesta ei ole tullut oikein mitään. Epilogi enää siis jäljellä. Yritän saada sen mahdollisimman pian kirjoitettua, jotta tämä tarina saa joskus loppunsa ja pääsemme julkaisemaan uutta vampyyritarinaamme.

Kiitokset kommentoijille! Olisi tosin mukavaa kuulla muistakin lukijoista, vaikka sitten epilogin jälkeen. Epilogi on siis luvassa, ehkä noin parin viikon päästä. *ottaa itseään niskasta kiinni*

[Sha]

Noniin! Odotus palkitaan... jos joku nyt on odottanut tätä Eli epilogi vihdoin viimein! Hartaat kiitokset kaikille lukijoille ja ahkerille kommetoijillemme! Arvostamme tukeanne ja jaksamistanne todella paljon ja muistakaa tutustua seuraavaankin tarinaamme, Villiruusuihin, sitten kun alamme julkaisemaan sitä. Kiitos ja näkemiin!


Epilogi
Lario

”Täältä tullaan!” Garren huusi, ryntäsi juosten ohitseni, vetäisi jossakin vaiheessa vaatteensa pois ja hyppäsi järveen niin että vesi roiskui.
Oli todella kuuma päivä. Olimme yrittäneet viilentää itseämme leyhyttelemällä puiden lehdillä, mutta se ei auttanut. Niinpä päätimme mennä uimaan.
”Mikä sinulla oikein kestää?” Garren huikkasi keskeltä suurta järveä. Hän tuntui olevan supernopea kaikessa.
”Tullaan, tullaan!” sanoin ja aloin riisuutua. Saatuani kaikki vaatteet pois, lähdin kahlaamaan Garrenia kohti.
”Kylmää!” sanoin haukkoen henkeä, kun vesi ulottui napaani asti.
”Eikä ole!” Garren sanoi ja katsoi minua teeskentelevän säälivästi, ”Sinusta ei näytä koskaan kasvavan miestä.”
”Minä sinulle miehet näytän!” tiuskaisin hymyillen ja lähdin uimaan pilkkaajaani kohti.
”Ota minut ensin kiinni!” Garren huikkasi ja lähti uimaan pakoon. Ponnistin voimani äärimmilleen, mutten päässyt lähellekään Garrenia.
”Okei, okei, luovutan”, puuskahdin, kun voimani olivat aivan lopussa.
Garren myhäili tyytyväisenä ja ui luokseni – kahdella vedolla, jos silmäni eivät huijanneet.
”Sinäkö ihan hengästyit?” Garren kysyi piloillaan ja tarkkaili varmastikin uupuneilta näyttäviä kasvojani.
”Hmph. Tämä kisa ei ollut reilu. Voittaisin sinut tappelussa milloin vain.” sanoin yrittäen tasata hengitystäni.
”Niinkö? Kokeillaanko?” Garren haastoi.
”Ei nyt, ei vielä. Haluan vielä uida”, sanoin ja uin lähemmäs Garrenia. Kosketin kädelläni hänen kasvojaan. Kiersin hänen taakseen ja kiedoin molemmat käteni hänen vyötärönsä ympärille.
”Tämäkö on sitä sinun uintiasi?” Garren kysyi nauraen. Se nauru. Olisin voinut kuunnella sitä vaikka lopun ikääni.
Vastaukseksi suukotin hänen niskaansa. Garren taivutti päätään taaksepäin.
”Mm, minä pidänkin tästä sinun uimisestasi.”

”Uituamme” tarpeeksi menimme rannalle kuivattelemaan. Puin housut jalkaani siveellisyyden vuoksi, mutta jätin ylävartaloni paljaaksi ja annoin auringon lämmittävien säteiden kuivata ihoni. Garren teki samoin ja menimme ruohikolle makoilemaan vierekkäin.
”Tiedätkö mitä?” kysyin lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
Garren katsoi minua siristäen tummia silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa.
”Minä rakastan sinua”, kuiskasin ja suukotin häntä poskelle ja odotin hänen vastaavan jotakin.
Hän katsoi minua huvittuneena.
”Mitä?” kysyin tympääntyneenä siitä, ettei hän voinut olla hetkeäkään vakavissaan.
”Ei sellaista itsestäänselvyyttä tarvitse sanoa ääneen. Kai sinä tiedät kuinka paljon sinua rakastan?” hän vastasi hymyillen.
”Hmph, te vampyyrit ette sitten osaa olla hempeitä”, tuhahdin, mutta en voinut antaa suupielieni olla nousematta hymyyn.
Garren nauroi ja pörrötti hiuksiani kuin olisin ollut pikkulapsi.
”Älä tee noin!” sanoin muka kiukustuneena ”Tyylikäs kampaukseni menee pilalle” Pöyhäisin yhä märkinä roikkuvia pitkiä hiuksiani.

Tämä toimettomuus tuntui oudolta. En ollut tottunut siihen vieläkään, vaikka siitä oli jo kuukausi kun heitimme Farinan repun ja sen myötä kaiken taakkamme mereen. Olimme katsoneet repun uppoavan ja tunteneet itsemme hyvin vapaiksi. Meillä olisi koko elämämme aikaa viettää toistemme seurassa, ei enää Curladia ja hänen joukkojaan perässämme roikkumassa ja häiritsemässä suhdettamme. Vain me kaksi ja Goldanian laajat metsät.

”Mitä mietit?” Garren kysyi kohdaten pohdiskelevan katseeni.
”Sitä mitä me teemme tästä eteenpäin”, vastasin.
Hän katsoi minua kysyvästi.
Tarkoitan vain, että vietämmekö loppuelämämme täällä metsän keskellä?”
”Onko sinulla jokin toinen idea?”
”Voisin esitellä sinut suvulleni.”
Hän nauroi ihanaa karheaa nauruaan.
”Vampyyri haltiakylässä? Isoisäsi saisi sydänkohtauksen.”
”Isoisäni on kuollut. Eihän se niin huono ajatus ole? Saisin vihdoin osoittaa perheelleni, että myös minä voisin löytää onnen, löytää jonkun joka todella välittää minusta. Ei väliä, vaikka olen erilainen kuin muut. Minulla on silti sama oikeus kuin kaikilla muillakin rakastaa ja saada vastarakkautta.”

Garren katsoi minua hetken hiljaa, mutta sitten hänen suupielensä alkoivat nousta ylöspäin.
”Hyvä on”, hän myöntyi, ”lähdetään vain kotikylääsi.”
”Loistavaa!” sanoin riemastuneena ja nousin ylös tanssahtelemaan onnesta. Saatoin jo kuvitella serkkujeni hämmästelevät ilmeet esitellessäni heille rakkaani.
Garren kiskaisi minut takaisin alas keskeyttäen hartaan hyppelyni.
En jaksanut loukkaantua, kun hän tuntui olevan rakkauttaan osoittavalla tuulella. Sitä ei tapahtunut liian usein, joten en aikonut pilata hetkeä. Hän kaatoi minut maahan, mutta halusin kiusoitella häntä vähän. Kierähdin ketterästi hänen altaan ja hän jäi hamuilemaan ruohikkoa. Hän katsoi minua mukamas hermostuneena pelleilyyni, mutta huomasin hänen silmiensä loistavan kirkkaasti. Hän oli innoissaan. Virnistin hänelle leveästi ja kun räpäytin seuraavan kerran silmiäni, hän oli jo taas lähelläni. Hän sulki minut hurjaan suudelmaan, jotta en enää karkaisi. Varmistettuaan jäämiseni hän hellitti suudelmansa lempeämmäksi ja rauhallisemmaksi.

Hempeiltyämme tarpeeksi pakkasimme vähäiset tavaramme, tarkistimme suunnan auringosta ja lähdimme matkaan. Tunnelma oli nyt paljon rentoutuneempi kuin matkatessamme Farinan kanssa. Hän oli varsinkin loppumatkan ajan ylimääräisenä rasitteena minun ja Garrenin suhteelle, puhumattakaan kaikista vaaroista, joita jouduimme kohtaamaan hänen kanssaan. Tietenkin molemmat surimme Farinaa omalla tavallamme, Garren varmastikin vielä enemmän, sillä hänen suhteensa naiseen oli ollut läheisempi. Opimme tuntemaan Farinan hänen hyvine ja huonoine puolineen ja kiinnyimme häneen. Emme puhuneet hänestä usein ääneen, mutta muistimme häntä ajatuksissamme.

Matkamme eteni joutuisasti, sillä nautin Garrenin seurasta niin paljon, että en edes huomannut päivien kuluvan. Jonkin ajan, ehkä noin kuukauden kuluttua seutu muuttui hyvin tutuksi. Aloin tunnistamaan maaston yksityiskohtia ja tiettyjä hyvin vanhoja puita, joissa olin kiipeillyt lapsuuteni ajan. Juuri kun olin kertomassa Garrenille tarinaa eräästä puusta, kuulin heimoni varoitusäänen, vaimean heinäsirkalta kuulostavan sihahduksen.
”Mene selkäni taakse”, käskin Garrenia.
Onnekseni hän totteli kyselemättä tunnistaessaan äkkiä vakavoituneen äänensävyni.
Vihelsin takaisin merkin, jotta muut tietäisivät, ettemme olleet vaaraksi.
Hetkeksi tuli hiljaista. Tiesin parin haltian piileskelevän lähipuissa, meidän täytyi pitää tarkkaa vahtia vihollisten, erityisesti juuri vampyyrien, varalta.

”Älkää tehkö mitään, tämä vampyyri ei vahingoita teitä”, sanoin vartijoille haltiakielellä.
Garrenille sanoin: ”Astu hitaasti vierelleni, älä tee äkkinäisiä liikkeitä.”
Hän totteli jälleen ja malttoi olla käyttämättä supervauhtiaan. Hänen ollessaan vierelläni aistin hänen jännittyneisyytensä. En tosin voinut ihmetellä sitä, en itse haluaisi pelmahtaa suoraan vihollisteni leiriin. Tosin enää en voinut pitää vampyyreja vihollisinani, en kaiken sen jälkeen, mitä olimme kokeneet yhdessä. Tietenkin oli pahojakin vampyyreja, esimerkkinä Curlad ja hänen vampyyrijoukkionsa. Mutta jokaisessa rodussa oli mustia lampaita, haltioissakin. Meitä pidetään yleisesti rauhaarakastavana kansana, mutta välillä meidänkin joukoistamme löytyy joku vallanhaluinen yksilö, joka saattaa tehdä mitä vain.

Kuulin rapinaa oksistoista ja täsmälleen samanaikaisesti kahdesta lähekkäisestä puusta hyppäsi kaksi haltiaa. He molemmat olivat suunnilleen itseni ikäisiä ja toisen tunnistin lapsuudenystäväkseni, jonka kanssa välit menivät poikki, kun tunnustin hänelle ”salaisuuteni”. Hän ei voinut hyväksyä ajatusta, että en ollut samanlainen kuin hän. Hänen mielestään olin jollakin tavalla likainen, epämiellyttävä, joten hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä kanssani. Tietenkin juuri hänen piti sattua olemaan tänään vahtivuorossa. Hän ei varmasti hyväksyisi Garrenin ja minun suhdetta, joten olisi parasta olla kertomatta hänelle koko totuutta.

”Volta”, lausuin entisen ystäväni nimen ja astuin askeleen eteenpäin.
Molemmat haltiat vetivät taisteluaseensa eteensä.
”Miksi toit vampyyrin tänne?” Volta kysyi ja loi Garreniin halveksivan katseen.
”Hän on ystäväni”, vastasin vilkaisten Garrenia. Hän ei reagoinut mitenkään, hän seisoi paikoillaan värähtämättä.
Volta tuhahti. ”Vai vampyyri kaverina? Kaikkea sitä kuuleekin. Heti kun käännät hänelle selkäsi, hän on kiinni kurkussasi.”
Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa. Tosin Garren ei olisi kurkussani kiinni puremistarkoituksessa.
”Häneen voi luottaa, takaan sen. Hän ei tule vahingoittamaan yhtäkään teistä.”
Volta tuhahti uudelleen, tällä kertaa äänekkäämmin.
”Miten voisin uskoa sinua? Sen jälkeen, miten hylkäsit minut...”
”Sinähän se minut hylkäsit! Sinä olit se, joka jätti minut yksin ja puhuit muillekin pahaa minusta! Minun tässä pitäisi olla luottamatta sinuun!”
Sitten Garrenin rauhoittava käsi oli käteni ympärillä. Lämmin aalto kulki lävitseni ja osa vihastani hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Mutta Garrenin pieni ele oli virhe, se ei aiheuttanut yhtä rauhoittavaa reaktiota toisille haltioille.
 
Voltan kasvot vääntyivät irvistykseen. Toinen haltia, joka ei ollut sanonut vielä sanaakaan, oli hämmentynyt.
”Vai ystävä...” Volta sanoi raivon värittämällä äänellä. ”Miten kehtaat, miten kehtaat...?!”
Hän ei saanut sanottua mitään järkevää ja todettuaan sen itsekin hän alkoi mutista hiljaa itsekseen.

Äänemme houkutteli paikalle muitakin haltioita, heitä ilmestyi varovaisesti puiden varjoista. Tunnistin heistä muutamia, sukulaisia ja ystäviä. En olisi halunnut heidän näkevän minua tällaisessa tilanteessa. Tarkoitukseni oli marssia kylään ylpeänä esittelemään rakkaani. Asiat näyttivät menevän juuri päinvastoin.

”Miksi olet täällä?” kysyi toinen vahdissa ollut haltia.
”Halusin vain tulla käymään kotona pitkästä aikaa ja...” vilkaisin Garreniin. Hän nyökkäsi hieman. ”...ja halusin tulla esittelemään teille miesystäväni Garrenin.” Viittasin mieheen vierelläni.
Joukossa kävi kohahdus. Haltiat alkoivat supista keskenään, jotkut pudistelivat päätään.
”En välitä mitä mieltä olette suhteestamme. Tärkeintä minulle on, että rakastamme toisiamme ja olemme onnellisia yhdessä.”
”Mutta vampyyri... miksi juuri vampyyri? He ovat luontaisia vihollisiamme!” Volta parahti.
”Näkemykseni vampyyreista, kuten monesta muustakin asiasta, on muuttunut paljon. Kaikki ei ole aina sitä miltä vaikuttaa tai mitä tarinat kertovat. Meille on luotu kuva verenhimoisista vampyyreista, jotka tappavat armottomasti ja esiintyvät jokaisen haltian pahimmissa painajaisissa. Vampyyreja on kuitenkin erilaisia, kuten haltioitakin, on niitä painajaismaisia tappajia, mutta myös lempeitä yksilöitä, jotka tappavat vain, koska heidän on pakko.” Hymyilin rakastavasti Garrenille vierelläni.

”Hyvä on, hyvä on. Jos uskommekin, että tämä sinun vampyyrisi on hyvä, miten voimme turvata selustamme, kun hänelle tulee jano?” Volta kysyi.
Olin juuri vastaamassa, mutta tällä kertaa Garren puhui.
”Join juuri viime yönä, joten en tarvitse verta muutamaan päivään”, hän sanoi rauhallisella äänellä. ”Emme viivy täällä kauan, joten teillä ei ole mitään hätää. Lupaan sen.”
Garrenin rauhoittava ääni vakuutti minut ja uskon, että myös ainakin suurimman osan yleisöstämme.

Uskoin haltioiden olevan jo vakuuttuneita meidän vaarattomuudestamme. Otin Garrenia kädestä ja lähdin johdattamaan häntä kotikylääni. Vartijat väistyivät tieltämme, vaikka Volta näyttikin varautuneelta. Hän ei vieläkään hyväksynyt minua omana itsenäni, mutta se oli hänen oma ongelmansa. Kävellessämme muutkin haltiat väistivät tieltämme. Osa heistä katsoi meitä vielä kulmiensa alta, mutta osa oli jo rentoutunut ja lähti jatkamaan kesken jääneitä askareitaan.

Saavuimme aukiolle, joka oli heimomme leirin keskipiste, sinne keräännyimme neuvotteluihin ja juhliin. Rintaani ahdisti rakkaan paikan näkeminen kun tiesin, että en tulisi enää koskaan tanssimaan täällä muiden haltioiden kanssa pitkälle yöhön. Mutta Garren oli siinä vierelläni ja tiesin, että vielä vähemmän voisin elää ilman häntä. Hymyilin Garrenille ja aloin esitellä aluetta hänelle.

Päästyämme kotipuuni juurelle oloni muuttui entistäkin haikeammaksi. Muistissani oli vielä tuoreena, kun perheeni yhteisessä asuinmajassa tuli ahdasta ja minä vanhimpana lapsista, kuusitoistavuotiaana, jouduin muuttamaan naapuripuuhun. Silloin uusi asuntoni oli näyttänyt niin uhkaavalta ja suurelta. Nyt seistessäni samaisen puun alla mieleeni palautui monia ihania muistoja noilta onnellisilta vuosilta.

”Haluatko nähdä matalan majani?” kysyin Garrenilta.
”Vai matalan?” hän kysyi epäilevästi ja tähysti ylöspäin. ”Miten tuonne on tarkoitus mennä?”
”Kiiveten”, sanoin ja nauroin hänen hölmistyneelle ilmeelleen. Lähdin kiipeämään puun runkoa pitkin ja pian olin majani tasanteella. ”Tarvitsetko tikapuut?” kysyin yhä alhaalla seisovalta Garrenilta.
”Älä kuvittelekaan, että vampyyri käyttäisi tikapuita,” Garren tuhahti ja kokeili kynsiensä pitävyyttä tammen runkoon. Hän huomasi kynsiensä pitävän ja lähti hinautumaan ylöspäin. Hänen suorituksensa teki minuun vaikutuksen, sillä vampyyreja tuskin oli tarkoitettu kiipeilemään puissa. Pian hänkin oli ylhäällä ja hymyili itsekin tyytyväisenä suoritukseensa.

Avasin majani oven ja heti nähdessäni sisälle tunsin olevani taas kotona. Majaa ei ollut asutettu lähtöni jälkeen, perheeni kai edelleen toivoi minun muuttavan joku päivä takaisin sinne. Kaikki tavarani olivat paikoillaan, vaatimaton sänkyni viileimmässä paikassa, puunrungon vieressä, puinen vaatearkkuni pienen ikkunan edessä sekä kudottu matto lattialla. Asumus oli vaatimaton, mutta olin silti kiintynyt siihen asuinvuosinani.
”Mukava yksiö”, Garren kommentoi astuessamme sisälle.
Vilkaisin häneen kiukkuisesti, kehtasikin pilkata rakasta asuntoani, mutta huomasin, ettei hänen ilmeessään näkynytkään jälkeä pilkasta.
”Niin on”, vastasin huokaisten ja menin istumaan sänkyni reunalle. Sänky narahti samalla tavalla kuin aina ennenkin.
Garren katseli hetken ympärilleen, mutta koska majassa ei ollut paljon katseltavaa, hän tuli vierelleni sängylle.

”Täällä sinä siis vietit nuoruutesi?” hän kysyi.
Nyökkäsin vastaukseksi.
”Ei hullumpi paikka, ” hän sanoi ”täällähän viihtyisi vaikka pidempäänkin.”
Se kuulosti hullulta, sillä asunto oli niin niukasti sisustettu kuin oli mahdollista. Mutta kuten me haltiat olimme todenneet jo kauan sitten, puilla ja muulla luonnolla oli hyvin rauhoittava vaikutus. Sen takia asunnot puissa olivat aina hyviä paikkoja rentoutua. Garren, joka oli asunut kaupungin vilinässä, osasi arvostaa luonnon rauhaa.
Mietin mahdollisuutta, että jäisimmekin asumaan tänne kotikylääni. Ajatus oli houkuttava, saisin olla kotona eikä minun tarvitsisi luopua Garrenista. Toisaalta kyläläisteni täysi luottamus olisi vaikeaa saada, siihen saattaisi mennä montakin vuotta.
”Haluaisitko jäädä tänne asumaan?” kysyin Garrenilta.
”Se voisi olla hauskaa...” Garren sanoi ja epäröi.
”Mutta?” kysyin, kun hän ei jatkanut.
”Mutta en tiedä kestäisinkö koko kylällistä teitä haltioita.”
Olin juuri vastaamassa hänen loukkaukseensa, kun hän hymyillen osoitti vain pilailevansa. Viimeisetkin vastaväitteeni kuolivat kun hän yllättäen suuteli minua. Hymyilin hänen huuliaan vasten, sillä tiesin, että kestäisin olla erossa kylästäni, kunhan hän vain olisi aina lähelläni helline suudelmineen.

Kävimme makaamaan kapealle sängylleni ja jatkoimme suutelemista. Hän siirtyi huuliltani suukottamaan kaulaani.
”Tiedätkö mitä?” hän kysyi suukkojensa lomasta.
”Mmh?” mutisin toivoen hänen jatkavan suukottamistani.
”Minä rakastan sinua.”
Hymyilin ja tunsin hänen kulmahampaansa kaulallani.

[Siralmas]

Jes, jatkoa vihdoinkin. Pidin epilogista. Ihana ajatella, että Lario vie vampyyrinsa kotikyläänsä.  Että vampyyrin ja haltian taru jatkuu. Ja minen osaa edelleenkään kommentoida.

No, pidin.

[howboring]

Awh luin tässä koko ficin juuri 8D Upeasti kirjoitettu vaikka kommentteja ei liiemmin näyttänyt olevan. Tuhmat kommentoijat.

Muistelen aloittaneeni tätä useammankin kerran mutta vampyyri ja haltia, suhteena ei ole inspiroinut mua. Ennen tätä. Ja kuten sanoin, pidin (: Mutt mitä toi loppu tarkoitti ! Kulmahampaat kaulalla !!! Eikö se tarkoita sitä et Garren purasee Lariota O_O ei voi tarkoittaa. Garren hillitsee himonsa. XD Olisin toisaalta toivonut tähän jotain k18-tasoista mutta noi suudelmatkin oli sit toisaalt aika söpöjä <3

Huonokin puolen tässä keksin, epilogissa Farinan muistelu oli tungettu yhteen kappaleeseen ja hmh... se oli ohitettu joteki olankohautuksella. Ah olisin toivonut et tonne Farinan reppuun olis kurkistettu... ! Olen utelias XD

Kiitos ihanasta ficistä, taidan lukea seuraavaksi ton toisen teidän kirjottaman 

[Sha]

Kiitos paljon Siralmas, arvostamme kärsivällisyyttäsi lukea tätä loppuun asti

Kiitos myös Awy! Emme Coran kanssa ole kovia Farina-fanittajia, ehkä sen takia hänen muistelustaankin tuli tuollainen... lyhyt. Pahoittelen Farinan puolesta
Lue ihmeessä (ja muutkin!) myös uutta tarinaamme, löydät(te) sen täältä:

Villiruusut

Ps. Lisäkommentit eivät koskaan ole pahasta

[Kuurankukka]

En yleensä lue slashia, mutta sana vampyyri veti väkisinkin puoleensa. Tämä myös muutti hieman käsitystäni slashista

Hyvin olette kyllä onnistuneet tässä. Molemmat hahmot ovat tarpeeksi erinlaisia, mikä tekee suhteesta mielenkiintoisen.
Muutenkin perusjuoni on toimiva, ja se on toteutettu hyvin. Yllättäviä käänteitäkin oli mukana, joitakin kohtia en olisi osannut odottaa.
Eli kokonaisuus on ihan toimiva ja miellyttävä, ja vaikkei tämä saa minua kiljumaan riemusta tms. tämä on kuitenkin sellaista hyvää perusluettavaa.

En oikein tiedä, mitä mieltä olen Garrenin ja Larionin suhteesta. Jotenkin on vain hieman vaikea kuvitella haltiaa ja vampyyria yhteen, ja varsinkin kun yleensä karskahdan slashia. Se ei kuitenkaan liity tähän ficciin. Pidin kuitenkin siitä, että suhde eteni silleen vaivihkaisesti, ettei ne nyt heti päätä pahkaa rakastunu. Epilogissa nuo välit oli minun makuuni.. ehkä turhan hempeät, mutta kun kaikkihan oli kuitenkin hyvin, joten..

Hieman minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että Garred ja Larion suhtautuivat niin vaimeasti Farinan kuolemaan. Vaikken Farina-fani olekkaan, siihen olisin kaivannut ehkä hieman tunnetta lisää pelin. Samoin oli muutamissa muissa kohdissa, jotka tuntuivat hivenen tunteettomilta. Muutamissa kohdissa juoni eteni ehkä pikkiriikkisen liian nopeasti, mutta kyllä tässä mukana pysyi, tietenkin. Sisältöä olisin vain kaivannut hieman lisää. Tästä myös erottuu muutamia yhtäläisyyksiä Darren Shanejen kanssa, kuten joku jo tuolla aikaisemmin mainitsi. Sen nopean juoksun yhdistin heti kiitämiseen. Mutta se taasen ei ole huono homma, kun eihän se niin merkittävä asia ole (ja kun muutenkin olen suuri Darren Shan fani). En kuitenkaan ilokseni löytänyt tekstistä ollenkaan kirjoitusvirheitä, siitä plussaa.

En missään nimessä halua nipottaa turhasta, koska tämä oli kuitenkin hyvää luettavaa

Kiitokseni

[Sha]

Kuurankukka: Toivottavasti käsityksesi slashista muuttui parempaan suuntaan ^^ Paljon kiitoksia rakentavasta kommentista! Myönnän, että Farinaan suhtautuminen oli melko etäistä, sillä emme kumpikaan pahemmin pidä hänestä hahmona, joten kai se sitten välittyi mukaan tekstiin.. *khöh*
Katsotaan, jos joskus saisimme (saisin) jatkettua tuota Villiruusuja, siinä olisi sitten ihan vampyyri/vampyyri- paritus

[.Slytherin.]

Tää on mahtava !