Nimi: I am finished with you
Kirjoittaja: paperisiipi
Beta: word (eli kertokaa jos löydätte virheitä!)
Fandom: Salatut elämät
Ikäraja: K-11
Paritus: Lari/Elias, Lari/Ida, Ida/Janne
Genre: romance, ripaus angstia ja fluffya
A/N: Älkää kivittäkö! En oo todella, todella pitkään aikaan kirjoittanut mitään - ja vielä pidempi aika on siitä, kun olen viimeksi julkaissut jotain. Tätä ei tosiaan ole betattu, joten kirjoitusvirheistä saa (ja pitää!) huomauttaa jos sellaisia löytyy. Minähän en tosiaan omista hahmoja tai ympäristöjä, kunhan vain vähän leikin. Kaikki palaute, risut ja ruusut, erittäin tervetulleita!
****
I AM FINISHED WITH YOU
Elias PoV
”Mä haluun sut”, Lari sanoi ja katsoi mua kiihkeästi, jotenkin jopa epätoivoisesti silmiin. Mä vaan auoin suutani, en keksinyt mitä olisin voinut sanoa. Tai kyllähän mä tasan tarkkaan tiesin, mitä
halusin sanoa. Että mä en just nyt halunnut mitään niin paljon kuin olla sen kanssa, kuuluttaa sen koko maailmalle. Että mä halusin sen omakseni, mä halusin luvan suudella sun huulia just silloin kun halusin, sulkea sen syliini silloin kun tahdoin ja tietää, että se kuuluu vain mulle. Että mäkin halusin sen. Mutta en mä voinut sanoa niitä sanoja, en vaikka miten olisin halunnut. Lari oli Idan kanssa ja se oli mun paras ystävä. Ida ei ikinä antais mulle anteeks, jos sais tietää että sen poikaystävä aikoi jättää sen mun takia. Että jo useita viikkoja sen selän takana Lari oli varastanut mun huulilta kiellettyjä suudelmia ja mä olin antanut sen tapahtua, mä olin antanut sen tapahtua ja suudellut takaisin. Vaikka mun päässä jokin huusi koko ajan,
tää on väärin, väärin! Larilla oli muhun niin voimakas vaikutus, että se huuma voitti jopa pääni sisällä sadan desibelin voimalla huutavan äänen. Mä tiesin, että oli väärin suudella Laria, väärin koskettaa sen paljasta ihoa. Väärin, väärin, väärin. Mä tiesin sen, mutta mä suljin sen pois tietoisuudestani, koska joka kerta Larin ollessa mun lähellä kaikki tuntui yhtäkkiä niin hyvältä, niin oikealta. Mä kykenin miltei unohtamaan, että se oli mun parhaan ystävän poikakaveri. Mutta vaan melkein.
”Lari hei”, mä sanoin hiljaa. ”Mites Ida? Sä seurustelet edelleen sen kanssa. Et sä voi vaan yhtäkkiä laukoa jotain tollaista. Mahdatkohan sä ihan oikeesti edes ite tietää tällä hetkellä, et mitä sä haluat? Mä en jaksa tätä enää. Joka toinen päivä sä paiskot mua pitkin seiniä ja joka toinen päivä sä hoet, miten tykkäät musta”, puhuin vaimealla, väsyneellä äänellä. Lari katseli mua ja sen silmistä paistoi jotain todella kipeää, tuskallista. Ilme sen kasvoilla oli jotenki todella epätietoinen, onneton ja mä tunsin suurta halua vaan vetää sen syliini, lohduttaa sitä ja kertoa kuinka paljon mä siitä välitinkään. Mä halusin suudella pois ton surkean katseen sen kasvoilta. Mä kuitenkin taistelin sitä mielihalua vastaan kaikin voimin ja sain vaivoin pidettyä meidän välillä puolen metrin turvavälin.
”Kyllä mä tiedän mitä mä haluan!” Lari sanoi lujalla äänellä. ”Johan mä sanoin. Mä haluan sut. Mikset sä voi uskoa mua? ”se kysyi epätoivoisesti, katsoi mua pyytävästi. ”En mä halua olla Idan kanssa. Mä haluan olla sun kanssa.” Mä hymyilin surullisesti.
”Tajuuthan sä itekin, ettei tästä meidän kuviosta tuu yhtään mitään. Mä haluan oikean parisuhteen. Ihmisen, jonka kanssa kävellä käsi kädessä kaupungilla. Mä haluan kumppanin, jonka mä voin kutsua jouluksi meille ja jonka kanssa mä voin olla yhdessä julkisesti. Sä taas haluat pitää mut jonain salaisuutena, suudella mua vaan neljän seinän sisällä ja muiden seurassa taas pitää mut mahdollisimman kaukana itsestäs. Mä en rupea sellaiseen”, sanoin lujalla äänellä ja sanojeni myötä tunsin orastavaa kiukkua sisälläni. Mikä oikeus tolla idiootilla oli sanoa, että se haluaa mut vaikka se oli just eilen kavereittensa nähden paiskannut mut kipeästi maahan? Sillä ei ollut mitään oikeutta sanoa, että se tykkäsi musta. Ei mitään! Mä käänsin katseeni edessä seisovaan poikaan ja tiesin suuttumuksen näkyvän silmistäni.
”Mä en enää aio olla mikään sun likainen pikku salaisuus!” mä sähähdin ja katsoin Laria kiukkuisesti suoraan silmiin. ”Ehkä sun ois aika miettiä mitä sä oikeesti haluat”, tokaisin, käännyin kannoillani ja marssin ulos luokkahuoneesta jättäen Larin katsomaan perääni.
Lari PoV
Mä olin kelannut Eliaksen sanoja koko päivän päässäni. Ehkä sun olis aika miettiä, mitä sä oikeesti haluat, se oli todennut mulle. Ja oikeassahan se oli. Mä olin täysin sekaisin itseni ja tunteitteni kanssa. Mä tiesin, että halusin Eliaksen. Ja tiesin myös, että se halus olla mun kanssa, mutta julkisesti. Sitä mä en taas halunnut. Mä tiesin, mitä merkitsisi jos mä kertoisin kaikille olevani homo ja Eliaksen kanssa. Mä menettäisin miltei kaiken mun elämässä. Faija hylkäis mut, lätkäjoukkueesta mut heitettäis pihalle ja menettäisin samalla kaikki kaverini. Ja Idan. Mä tykkäsin kyllä siitä, mutta samalla tavalla kun siskosta tykätään. En mä enää aikoihin ollu tuntenu mitään romanttisia tunteita sitä kohtaan ja pussailukin sujui ihan rutiinilla, ei aiheuttanut mussa minkäänlaisia tuntemuksia. Mutta en mä silti sitä halunnut loukata, mä kuitenkin tykkäsin siitä ihmisenä vaikken ollutkaan siihen ihastunut. Mutta toisaalta en mä halunnut loukata Eliastakaan, siitä mä tykkäsin ja lujaa. Nyt mulla oli kuitenkin käsissäni tilanne, jossa mun oli pakko loukata jompaakumpaa. Tästä mä en niin vaan luistaisi loukkaamatta ketään. Oli väistämätöntä, että johonkin tulisi sattumaan ja kovasti. Ja se olin mä, jonka täytyi päättää, kuka se olisi. Mä voisin jättää Idan ja loukata sitä. Tai sitten mä voisin jatkaa tätä kulissia, olla Idan kanssa ja loukata Eliasta. Vittu. Tässä ei ollut olemassa muuta kuin huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Mun olisi vaan tehtävä päätös – ja pian. Tää tilanne oli niin tulenarka, räjähdysherkkä että pian räjähtäisi muutenkin. Ehkä mä saisin pidettyä räjähdyksen pienempänä jos hoitaisin asian mahdollisimman pian. Kaivoin puhelimeni taskustani.
”Voinko mä tulla käymään?” Näpyttelin tekstin nopein sormin ja valitsin ”lähetä”. Vastaus tuli miltei saman tien. ”
Joo, tietenkin voit. 
” Vetäisin takin niskaani ja suuntasin kohti bussipysäkkiä.
***
Mä seisoin sydän pamppaillen Taalasmaiden oven takana. Henkäisin syvään ja painoin ovikelloa. Kuuntelin sisältä ovea lähestyviä askeleita. Pian ovi aukesi ja mun edessäni seisoi hymyilevä Ida.
”Moi kulta”, se sirkutti ja kurkotti ylemmäs aikomuksenaan selkeästi suudella mua. Mä käänsin viime hetkellä päätäni ja aiottu suudelma osuikin huulien sijaan mun poskelle. Ida vetäytyi kauemmas, laittoi kätensä puuskaan ja katsoi mua loukkaantunut katse vihreissä silmissään.
”No, oliko sulla jotain asiaa?” se tiuskaisi kiukkuisen kuuloisena. Mä vaihtelin painoa jalalta toiselle.
”Joo, oli. Saanko mä tulla sisälle? Ei kiinnostais tässä käytävässä ruveta asioita selvittelemään.” Ida tuhahti mutta antoi mulle kuitenkin tilaa astua niitten eteiseen. Mitään sanomatta se johdatti mut huoneeseensa ja istuutui sängylle. Mä pyörittelen hetken sormiani ja istuin sitten varovasti sen tietokonetuolille.
”Meidän pitää puhua”, sanoin fiksusti. Ihan kun se ei sitä tietäisi. Mä olin jo päiväkausia vältellyt ja paennut sitä, kai se vähän pakostakin oli jo tajunnut, että kaikki ei ollut hyvin. Mä en vaan yhtään tiennyt, mitä sille sanoisin.
”Joo, niin pitää”, Ida sanoi hiljaa. Mä yritin turhaan tavoitella sen katsetta, se piti silmänsä tiukasti vaaleanpunaisissa sukissaan. Huokaisin hiljaa.
”Mä en oikein tiedä, mitä sanoa”, myönsin hiljaisella äänellä. Vihdoin Ida irrotti katseensa sukistaan ja kääntyi katsomaan mua. Sen ilme oli surullinen, ahdistunut.
”No aloita vaikka siitä, et miks sä oot vältelly mua jo melkein viikon”, se sanoi vaimeasti ja näin kyynelten kimaltelevan sen meikatuissa silmissä. ”Mikä mussa on vikana?” se kysyi ja katsoi mua anovasti. ”Oonko mä liian lihava? Liian ruma?”
”No et tietenkään oo!” mä huudahdin. ”Ei sussa oo mitään vikaa, mussa on.” Ida katsoi mua nyt selkeästi uteliaana kuulemaan lisää ja sen katse kehotti puhumaan. Huokaisin uudestaan syvään, keräten rohkeutta.
”Vaikka mä oon ollu sulle tosi törkee, niin mä aion nyt kertoa sulle jotain tosi henkilökohtaista ja toivon, että se et kertois tätä eteenpäin. Vaikka kyllä mä ymmärrän, että sä ehkä haluaisitkin kertoa, loukata mua niinku mä oon loukannu sua. Saanko mä silti pyytää, että pitäisit tän jutun ainaki hetken omana tietonas?” puhuin nopeasti, vältellen Idan katsetta. Se katsoi mua aiempaa uteliaampana.
”No, anna tulla.” Mä henkäisin ja sanoin:
”Ensinnäkin, mä en voi enää olla sun kanssa. Mä kyllä tykkään susta, sä oot ihana ihminen ja upee, kaunis nainen. Tää ei oo mitenkään susta kiinni.” Pidin katsekontaktin ja näin tytön silmiin tulvahtavan tuskan ja poskelle putoavan kyyneleen.
”Mä tiesin että sä aiot jättää mut!” Ida nyyhkäisi ja vei kädet kasvoilleen. ”Miks? Mitä mä oon tehny väärin?” se kysyi kyynelten paksuntamalla äänellä. Mä tunsin itteni jotenkin tosi avuttomaks, en osannu lohduttaa sitä mitenkään. Joten mä päätin jatkaa puhumista.
”No et sä oo tehny mitään väärin”, mä vakuuttelin. ”Ei tässä oo mitään semmoista. Ku mä oon vaan tässä hetki sitten tajunnu, et mä oon jotain ihan muuta kuin mitä mä oon kuvitellu olevani. Ku mä oon..” En saanut sitä sanaa sanottua. ”Mä oon”, yritin uudestaan ja huokaisin turhautuneena. Miten se nelikirjaiminen sana saattoi olla niin vaikea saada ulos? Ida käänsi kyyneleiset silmänsä muhun, katsoi kysyvästi.
”Sä oot mitä?” se kysyi hiljaisella äänellä. Mä läimäisin itseäni henkisesti muutaman kerran poskelle ja henkäisin sitten sanan.
”Homo.” Idan silmät levisivät lautasen kokoiseksi ja sen katse oli täynnä epäuskoa.
”Sä oot mikä?” se henkäisi järkyttyneenä.
”Niin, mä oon homo”, sanoin jo vähän varmemmalla äänellä. Ida kuivasi kyyneleensä hupparinsa hihaan ja kääntyi katsomaan mua tarkasti.
”Oleksä nyt ihan tosissas?” se kysyi.
”Olen”, mä vastasin hiljaa. No niin, nyt se oli sanottu. Mä olin ekaa kertaa elämässäni myöntänyt ääneen olevani homo. Eikä se tuntunut niin pahalta, kuin mä olin kuvitellut. Toki mua ahdisti, mä en vieläkään hyväksynyt tätä puolta itsestäni, mutta tajusin myös ettei se ikinä tulisi muuttumaan. Ja mä tiesin, että ehkä pienin askelin mä voisin hyväksyä itseni. Mutta todella, todella pienin askelin.
”Mm, okei”, Ida mumisi eikä selkeästi tienny, mitä sen olis pitänyt sanoa. Se katseli seiniä, lattiaa, kattoa, pöytää, kaikkea muuta paitsi mua.
”Sanoisit jotain”, mä pyysin. ”Aioksä nyt kertoa kaikille, että mä oon.. homo?” Ida kääntyi katsomaan mua ja olin näkevinäni sen kasvoilla aavistuksen hymystä.
”No en mä aio kenellekään kertoa”, se sanoi. ”Tää tuli vaan aika yllättäen. Senkö takia sä oot yrittäny vältellä mua?” Nyökkäsin. ”No, se selittää aika paljon.” Nyökkäsin uudestaan. ”En mä oikein tiedä, mitä pitäis ajatella. Toisaalta ehkä tää on helpompi näin, nyt ainakin tiedän, että en kelvannu sulle sen takia, että oon tyttö eikä siks, että oisin liian lihava, ruma tai tyhmä tai muuten vaan epähaluttava.” Mä hymyilin surullisesti.
”Mä oon Ida tosi pahoillani. Mut kun mä aloin seurustelemaan sun kanssa niin mä en täysin itekään tajunnu saati sitten hyväksyny, että mä oon kiinnostunut pojista. Kyl mä ihan oikeesti tykkäsin susta.” Ida hymyili mulle, tällä kertaa ihan koko kasvojen leveydeltä, kuitenkin jotenkin surumielisen näköisenä.
”Kyllähän tää sattuu, en mä sitä voi kieltää. Sattuu ihan sikana kun mä oikeesti tykkään susta tosi lujaa. Mut enköhän mä pääse tästä yli nyt kun tiiän totuuden. Et ei mun tarvii enää iltaisin sängyssä maatessa miettiä, et miks sä et halua mua ja että oonko mä jotenkin kelvoton naisena.”
”No et todellakaan oo! Sä oot just semmonen tyttö jollaisen jokainen täysjärkinen heteromies haluaa!” sanoin lujalla äänellä. ”Sä oot älyttömän kaunis, mukava, herkkä, huolehtiva, kaikkea mistä mies voi haaveilla”, puhuin kiihkeästi. Jotenkin mulla oli kevyt olo nyt kun olin saanut kerrottua totuuden edes jollekaan. Niin kevyt, helpottunut olo että pystyin jopa heittämään läppää itsestäni ja suuntautumisestani.
”Mä ottaisin sut ilomielin loppuelämäkseni jos sä vaan oisit toista sukupuolta.” Ida tirskahti, ihan vähän, mutta tirskahti kuitenkin. Se katsoi mua silmissään jotain, mitä en osannut tulkita.
”No, okei sä oot siis homo ja et halua olla mun kanssa koska mä oon tyttö. Kyllä mä sen ymmärrän. Ja vähemmän tää sattuu ku se, että sä oisit jättänyt mut mun ulkonäön, luonteen tai jonkun toisen tytön takia. Tää on itse asiassa huomattavasti paljon helpompaa sulattaa”, Ida höpötti eikä se näyttäny enää ihan niin surkeelta ku hetki aikaisemmin.
”Voidaanko me silti olla kavereita?” kysyin. ”Emmä sua kokoaan tahtois menettää.” Ida hymyili.
”No totta kai voidaan.” Mä hymyilin helpottuneesti.
”Sä et uskokaan miten paljon toi mulle merkitsee.” Ida hymyili. Yhtäkkiä se laukaisi kysymyksen, joka sai mun leuan tippumaan lattiaan asti.
”Meinaaksä ruveta olemaan Eliaksen kanssa?” Mä auoin hetken suutani ja sain sitten kakistettua ulos pari sanaa.
”Ai siis.. Miten niin?” Ida hymyili.
”No emmä tiiä. Kaikkihan tietää et Elias tykkää susta ja nyt mä tiiän et sä oot homo ja Eliashan on poika. Ja aika ihana sellainen.” Mä mietin hetken, mitä mä uskaltaisin Idalle sanoa vai uskaltaisinko sanoa yhtään mitään. Mä halusin sanoa sille, että kyllä, mä ehdottomasti alkaisin olemaan Eliaksen kanssa jos se vaan huolis mut. Halusin kertoa suudelmista ja kaikesta, mutta jotenkin musta tuntui, et Ida ei ollut ihan niin ok tän asian suhteen että ois hyväksynyt sen, että sen poikaystävä oli pettänyt sitä sen parhaan kaverin kanssa. Päätin siis vastata jotain todella ympäripyöreetä.
”No emmä tiiä. Pakko mun on myöntää, et kyllä mä tykkään Eliaksesta. Mut mähän oon ollu sillekin niin törkee, et en tiedä haluaako se edes puhua mulle enää”, sanoin ja kuulin itsekin alakulon äänestäni. Ida katseli mua pää kallellaan.
”Hitto Lari. Sähän taidat oikeesti tykätä siitä.” Käännyin katsomaan lattiaa.
”No joo. Niin tykkään”, myönsin hiljaisella äänellä. Miltei tunsin, miten Ida hymyili mua kohti.
”No sä oot kyllä ollu aika törppö Eliasta kohtaan. Mut kyllähän säki tiiät, et se tykkää susta. Tai ainakin tykkäs vielä pari päivää sitten.” Hymyilin vähän.
”No niinhän se tais siellä keskusradiossa kuuluttaa joo”, hymähdin ja Idalta pääsi pieni kikatus.
”Te oisitte oikeestaan tosi söpö pari.” Mä en voinut ymmärtää, miten Ida otti tän asian näin kevyesti. Mä olin just jättäny sen, kertonu että oon homo ja ihastunut sen parhaaseen kaveriin ja tossa se vaan kikatti ja katseli mua jotenkin lämpimästi. Mä olin ollu aivan varma, että se parkuisi, viskoisi mua tavaroilla, kirkuisi, viskoisi lisää tavaroita ja sit heittäis mut ulos. Toisaalta tää tilanne sopi mulle huomattavasti paremmin.
”Njaa”, mumisin ja tunsin poskieni kuumenevan. Ida hymyili tietäväisesti.
”Kerro Eliakselle et sä tykkäät siitä.” Katsoin sitä epäuskoisena.
”Eiks susta ois vähän outoo, jos sun ex-poikaystävä seurustelis sun miespuolisen parhaan ystävän kanssa?” kysyin. Ida hymyili.
”No kyllä se varmaan aluks tuntuis oudolta. Ja ehkä vähän kipeeltä, kun en itte oo poika et voisin olla sun kanssa. Mut mä näkisin sut mieluummin Eliaksen ku jonkun toisen tytön kanssa.” Mä hymyilin sille.
”Okei. Mut hei, mä voisin nyt kyllä lähtee. On vielä.. Asioita hoidettavana”, sanoin Idalle ja se nyökkäsi.
”Joo, mee vaan.” Mä nousin ylös tuolilta ja kävelin Idan huoneen ovelle. Yhtäkkiä mä päätin kääntyä vielä ja halata tyttöä. ”Kiitos”, mä kuiskasin sen korvaan.
Elias PoV
Mä katselin tylsistyneenä telkkarista jotain poliisisarjaa kun ovikello soi. Katsoin kelloa joka näytti jo melkein puolta yhtätoista ja ihmettelin, kuka meille näin myöhään oli tulossa. Katariinakin oli töissä yövuorossa ja mä en odottanut vieraita. Nousin sohvalta ja vetäisin t-paitaani alaspäin kävellessäni ovelle. Yllätys oli suuri, kun näin kuka sen takana seisoi.
”Mitä sä täällä?” kysyin ja tiesin itsekin kuulostavani torjuvalta.
”Voinks mä tulla sisälle?” Lari kysyi. Mä huokaisin ja nyökkäsin. Siirryin sisälle ja päästin sen eteiseen. Lari näytti jotenkin oudolta. Erilaiselta kuin aiemmin päivällä. Sen kasvoilla oli jotenkin helpottunut ilme. Katselin sitä kysyvästi.
”Oliks sulla jotain asiaa?” Lari nyökkäsi.
”Joo. Mä mietin mitä sä aiemmin sanoit. Et mun pitäis miettiä, et mitä mä oikeesti haluan. No mä mietin ja tajusin, et en mä halua ku yhtä asiaa, yhtä ihmistä. Sua. Mä oon just tulossa Idalta, mä jätin sen.” Mun leukani loksahti auki ja melkein tunsin sen kolahtavan lattiaan.
”Sä teit mitä?” mä henkäisin.
”Niin. Mä jätin Idan. Mä kerroin sille, et mä oon homo ja et mä oon ihastunut suhun”, Lari sanoi tyynellä, varmalla äänellä.
”SÄ TEIT MITÄ?” tällä kertaa mä rääkäisin ja Lari säpsähti.
”Eiks se ollu just mitä sä halusit?” se kysyi ja katsoi mua epävarmasti. Mä hengitin hetken syvään enkä tiennyt mitä sanoa. Lari oli kertonut Idalle. Kaikenko? Vihaskohan Ida mua nyt?
”Mitä sä sille tarkalleen ottaen sanoit? Et kai sä kertonu meistä?” Lari tuhahti.
”En kai mä ny idiootti oo. Se otti asian yllättävän hyvin mut ajattelin, et se ois ehkä niin suopea jos oisin kertonu et oon pettänyt sitä sun kanssa. Ehkä me voidaan kertoa sille sitten joskus kun se on päässy kunnolla tän asian yli”, Lari selitti ja katseli mua pää kallellaan, pienesti hymyillen. Mä en voinut sille mitään. Mä vastasin sen hymyyn. Mä olin helpottunut. Ida ei siis tienny mun petturuudesta vielä mitään ja ilmeisesti mulla oli edelleen paras ystävä. Ja nyt mä olin lähempänä kuin koskaan sitä, että ehkä mulla olis myös Lari.
”Okei”, mä sanoin. ”Kerrotaan sitten myöhemmin. Mut entä kaikki muut?” Larin hymy vaihtui äkkiä varautuneeseen katseeseen. Se selvästi mietti, mitä sanoa mulle.
”No tota. Mä oon miettiny et kyl mä haluan olla sun kanssa. Ihan julkisesti. Mutta en ehkä ihan vielä. Voisiksä kuvitella antavas mulle vähän aikaa? Jos edettäis silleen pienin askelin, tää tilanne on mulle kuitenkin tosi vaikee.” Lari katsoi mua niin haavoittuvasti, epävarmasti, etten mä voinut muuta kuin sulaa.
”No okei. Jos sä lupaat mulle, et joku päivä mä saan vielä kadulla pitää sua kädestä kiinni”, sanoin ja hymyilin leveästi. Larin olemus rentoutui ja se vastas mun hymyyn.
”Mä lupaan.” Mä en voinut enää itselleni mitään, kaikki onnelliset tunteet mun sisällä tulvi rankasti yli ja mä vaan painoin Larin seinää vasten, painoin itseni kiinni siihen ja painoin huuleni sen huulille. Lari vastasi mun suudelmaan välittömästi ja vei kätensä mun lantiolle. Mä silittelin sen niskahiuksia, tunnustelin vartalon lämpöä omaani vasteen ja suutelin sitä niin hellästi kuin osasin. Larin huulet oli pehmeät ja se maistui just sille, mille mä muistelin sen maistuvan. Jotenkin metsäiselle ja piparminttujenkille. Mä tunnustelin omia tunteitani ja jouduin myöntämään, etten ollut hetkeen ollu näin onnellinen. Mä olin vihdoin saamassa sen, mistä olin kauan haaveillut enkä menettänyt sitä, jonka menettämistä olin koko ajan pelännyt. Siinä Larin käsivarsilla, sen sylissä ja huulet sen huulilla mä mietin, etten ollut ehkä koskaan elämäni aikana ollut niin onnellinen. Larin vartalo oli lämmin ja mä painauduin siihen kiinni, suudellen, suudellen. Lopulta me vetäydyttiin irti toisistamme. Mä painoin otsani Larin otsaa vasten ja hymyilin sille. Lari vastas mun hymyyni ja siveli mun kylkeä laiskoin liikkein silmät loistaen.
”Voinko mä jäädä yöks?” se kuiskasi vasten mun kasvoja ja mä hymyilin.
”Voit.”
EpilogiIda’s PoV
Puoli vuotta myöhemmin
Mä etsin parempaa asentoa Jannen sylissä ja tunsin oloni totaalisen, täydellisen onnelliseksi. Aika tarkalleen puoli vuotta sitten Lari oli jättänyt mut ja kertonut, että se on ihastunut Eliakseen. Se oli tuntunut tosi pahalta, tietenkin, mutta helpompi mun oli hyväksyä Elias kuin joku toinen tyttö. Mä olin hetken ollu tosi surullinen ja Janne oli ollut siinä lohduttamassa. Jotenkin mä olin vaan eksynyt takaisin sen seuraan yhä useammin, koska se sai mut nauramaan, tuntemaan oloni hyväksi. Sen seurassa mulla oli turvallinen olo ja hitaasti mutta varmasti mä olin taas ihastunut siihen. Tai ehkä ihastunut on lievä sana, musta tuntui enemmänkin, että ekaa kertaa elämässäni mä olin ihan todella rakastunut. Janne oli mulle täydellinen. Se kohteli mua niin nätisti ja hyvin, että välillä mun teki mieli itkeä. Onnesta. Me oltiin täydelliset yhdessä.
Kuten Lari ja Eliaskin. Kun mä olin ekaa kertaa nähnyt, miten rakastuneesti ja hellästi ne katseli tosiaan mä olin tajunnut, etten ikinä voisi olla kummallekaan vihainen. Vaikka mulla olis ehkä ollut syytäkin olla vihainen. Pari kuukautta Larin tunnustuksen jälkeen se oli tullut Eliaksen kanssa meille ja tosi vaikeina ne molemmat oli kertoneet, että ne oli tehnyt ties mitä kaikkea jo silloin, kun mä olin vielä ollut Larin kanssa. En ollut tiennyt, miten suhtautua asiaan. Ekaks olin huutanut vähän. Sitten olin itkenyt vähän enemmän. Lopulta kuitenkin olin päättänyt ymmärtää ja antaa anteeks. Olin toki ollut todella pettynyt siitä, mitä mun selkäni takana oli tapahtunut, mutta en mä vaan mitenkään ollut paria minuuttia kauempaa jaksanut olla vihainen. Elias ja Lari vaan kuului yhteen, sille mä en voinut mitään. Ne selkeästi tykkäs toisistaan tosissaan, sen pystyi jokainen näkemään. Eliaskin nauroi mulle aina, että sen ja Larin suhde oli kyllä kuin joku vuosisadan rakkaustarina, melkein kuin Romeo ja Julia kaikkine esteineen, jotka kuitenkin kaiken voittava rakkaus kaatoi. Niinhän se olikin. Larin kanssa me oltiin säilytty hyvissä väleissä ja nykyään mulla olikin yhden sijasta kaksi parasta ystävää. Kaksi parasta ystävää, jotka oli perusteellisen onnellisia yhdessä. Katselin hymyillen pienelle tuolille miltei sylikkäin änkeytynyttä pariskuntaa, joka kinasteli hiljaa keskenään jotain. Eliaksen kulmien välissä oli tyytymätön kurttu, mutta silti sen kasvoit nauroivat. Lari katseli sitä lämpimästi hymyillen ja sanoi hiljaisella äänellä jotain, mikä sai Eliaksen punastumaan. Lari virnisti vinosti ja suikkasi suukon Eliaksen suupieleen saaden sen säteilemään.
Lari oli menettänyt paljon. Nykyään se tuskin puhui isänsä kanssa ja kaikki sen entiset kaverit oli hylännyt sen, lätkäjengistäkin se oli lopulta savustettu ulos. Mä tiesin, että se oikeesti satutti sitä, mutta tiesin myös, että sen mielestä Elias oli kaiken sen arvoinen. Niin kuin olikin. Elias oli maailman hyväsydämisin ja lempein ihminen ja se ansaitsi kaiken onnen, minkä oli entisen kiekkokapteenin kanssa saanut. Ne oli Larin kanssa kuin ying ja yang, tasapainotti toisiaan ja yhdessä ne oli niin täydellisen kokonaisia. Mä tiesin sen, koska juuri noilla sanoin molemmat oli tosiaan kuvailleet mulle.
”Sen kanssa mä olen vihdoin kokonainen.” Mä hymyilin pojille lempeästi ja käänsin päätäni suudellakseni Jannea, jonka kädet piti musta tiukasti kiinni. Mä hymyilin suudelmaan ja tiesin, että tässä oli kaikki mitä mä tarvitsin. Mun jumalainen poikaystävä ja maailman ihanimmat parhaat ystävät.
