A/N: Nyt sitten sitä jatkoa. Eihän tässä oo menny kun se vuosi! Mutta tässä se on. Kiitän haasteen antajaa Eeyorea (hiukan muuntelen alkuperäsestä haasteesta, mutta perus idea pysyy) ja jossujb:tä muistutuksesta. Ja Jossu lupas luonneanalyysi 2.0:n, jota odotan innolla (viitaten Jossun edelliseen kommentiin). Rakastan tätä ficciä tietyllä tapaa, siksi tätä oli niin kamaln vaikeeta kirjottaa, että jäi ikävästi kesken. Pahoittelen ja korjaan tilannetta. Ensipäikkä ei tule vuoden kuluttua.
1. lokakuuta
Kaksi jalkaa
Violetti usvainen valonsäde leikki Firenzen silmäripsillä ja kesti hetki ennen kun hänen silmänsä tarkentuivat hämäräisen sairaalasiiven kattoon.
”Kappas, hän taitaa virota”, tuttu ääni sanoi ja valkea parta luikersi kutittamaan häntä.
”Kuinka voit Firenze? Matami Pomfrey tulee juuri”, Albus Dumbledore sanoi äänessään omituinen, huolestuneen ja huvittuneen välimaastossa risteilevä väre.
”Minä…voin ihan hyvin, kiitos. Tunnen oloni kevyeksi, voisin lähteä lentoon ellei päätäni särkisi hiukan. Miksi olen täällä?”
”Tuntematon velho tainnutti sinut ja toimme sinut sairaala siipeen.”
”Miksi ette vieneet minua metsään? Sukuni olisi hoitanut minua varmasti.”
Dumbledoren silmistä kajasti outo valo.
”Tämän velhon loitsu… aiheutti sinussa oudon sivureaktion”, hän sanoi.
Firenze katsahti itseään. Viluttomat vilun väreet kävivät hänen selkäänsä pitkin kun hän huomasi, ettei enää ollutkaan kentauri.
”Loitsu teki sinusta ihmisen, Firenze.”
”Minä olen todella…”
”Sydämessäsi kentauri, Firenze”, Dumbledore sanoi ja katsoi Firenzeä. ”Vaikken ole kertaakaan kuullut tällaisesta sivuvaikutuksesta, löydämme kyllä keinon muuttamaan sinut takaisin.”
”Entä vaimoni ja ihmeemme?”
”Siitä minun pitikin puhua sinulle, Firenze… Tylyahoon hyökättiin nukkuessasi.”
”Mitä?”
”Kentaurit auttoivat pyynnöstämme. Tietojeni mukaan kukaan ei loukkaantunut vakavammin. Hmm, en tiedä pitäisikö minun sanoa tätä, mutta tämä isku oli sen verran laimea, että epäilen sen olleen vain testi.”
Dumbledore oli kääntynyt hiukan, vain sen verran että niille muodostui varjo.
”Pyysin etsimään Nepheneä. Magorianin mukaan hän oli yrittänyt kieltää häntä tulemasta taistelun, mutta…”
”Hän lähti taatusti! Tunnen vaimoni, hän on palavasieluinen. Kielto saa hänet tahtomaan taistelua!”
Dumbledore nyökkäsi hitaasti ja katsahti taakseen.
”Matami Pomfrey odottaa pääsyä luoksesi. Minun täytyy lähteä. Nuku hyvin, kenties huominen tuo jotain parempaa tulleessaan.”
”Hyvää yötä, Dumbledore.”
”Hyvää yötä, Firenze.”
Firenzeä valvotti ja päätä huimasi tapahtumat. Vain pala tähtitaivasta näkyi sairaalasiiven ikkunasta, eikä Firenze saanut niistä lohtua. Taivas ennusti kaipuuta ja synkkyyttä, sekä niin monia muita asioita, että sekapäinen Firenze ei osannut tulkita mitkä asioista koskivat häntä itseään. Firenze pyöri sängyssään ja nielaisi muutamat kyyneleet, jotka väkisin kihosivat hänen silmäkulmistaan heijastamaan tähtien valoa.
2. lokakuuta
Kaksi puuttuu
Firenzen herätessä seuraavana aamuna kiidätti matami Pomfrey hänelle vahvistavaa ja herkullista yrttisienimuhennosta, joka tosin näytti lähinnä fletkumadonlimalta, sekä pienen lasillisen rohtoa, joka näytti mansikkakiisseliltä, mutta maistui fletkumadonlimalta. Hyysätty Firenze pyysi lupaa nousta seisomaan, sillä ei tuntenut itseään millään tavoin sairaaksi, vaan lähinnä hämmentyneeksi puolikkaaksi, kun hänen hevosenkehonsakin oli poissa.
Matami Pomfrey tarkasteli häntä pitkään ja vasta kun Firenze sai vakuutettua olevansa täysissä ruumiin voimissa antoi tämä huolehtiva noita luvan.
Firenze nousi varovasti tukea ottaen kahdelle ihmisjalalleen. Huojuttuaan paikoillaan hän totesi metsän epätasaisuudessa kävelystä olevan hyötyä, sillä ainakin hän tasapainonsa oli kunnossa. Hän otti joitain askeleita, katsoi epävarmana pois pyyhältävää matami Pomfreytä ja jatkoi matkaansa. Hiukan oudoltahan tämä tuntui ja lisäksi Firenzestä tuntui, että hän nosteli jalkojaan liikaa. No, olihan tässä muutakin murehdittavaa kuin se, näyttääkö kävelleessä hyvältä.
Firenze marssi pois sairaalasiivestä ja jäi epävarmana katselemaan käytävää. Hän oli ollut pari kertaa kentaurien asialla Tylypahkassa, muttei koskaan tässä osassa sitä. Kuultuaan koululaisten kiljaisuja ja riemukasta puhetta hän suuntasi ensimmäisiä askeleita ihmisenä kohti niitä.
Kulman taakse päästyään hän näkikin rykelmän oppilaita, jotka pörräsivät kuin pieni mehiläiskeko.
”Anteeksi, tietääkö joku teistä, miten päästään rehtorin kansliaan?”
Joukko, jossa oli pörheä hiuksinen poika, hiukan nuhjuisen näköinen poika, hiukan rotalta näyttävä poika ja villin näköinen poika, kääntyivät katsomaan. Sitten he katsoivat nuhjuisen näköistä poikaa joka hätkähti muiden tuijotusta ja astui sitten muutaman askeleen lähemmäksi Firenzeä, jättäen hiukan varautuneen välin.
”Rehtorin kansliaan pääsette kun kävelette käytävän päähän. Siellä on suuri portaikko, josta menette yhdet portaat alas, käännytte vasemmalla olevan käytävään, menette yhdet portaat ylös ja käännytte oikealle. Jos sallinette, opastan teitä, sillä eksytte helposti matkalla.”
Kuului vihellys ja kesyttömän näköinen poika huudahti: ”Kuutamo on niin kohtelias aina!” Kuutamoksi kutsuttu poika narahti ja kiitin tarjouksesta ja hän lähti saattamaan minua.
”Siinä on ovi”, hän sanoi kun pääsimme hirviöpatsaan luokse, joka mitä ilmeisimmin toimi oven vahtina. ”Tiedättekö tunnussanaa?”
”En tiedä.”
”Dumbledoren tuntien se on jotain outoa, kuten hedelmäetanat.”
Patsas virkosi ja siirtyi pois paljastaen oviaukon.
”Jaahas, näköjään se oli hedelmäetanat… no, säästyipä sinulta arvailun vaiva.”
Poika kääntyi ja olisi lähtenyt, ellei Firenze olisi pysäyttänyt häntä vielä hetkeksi sanoillaan.
”Kiitos. mikä on sinun nimesi?”
”Lupin. Remus Lupin.”
”Kiitos, Remus Lupin.”
Poika hymyili hiukan apeasti ja niillä hetkillä Firenze näki oman sisäisen minänsä pojan silmistä. Yölliset niellyt kyyneleet kihosivat uudestaan hänen kulmiinsa. Firenze kääntyi ja astui kansliaan vieviin portaisiin. Suunnaton kyseenalaisuus, hämmennys ja pelko mitä Nephenelle ja heidän ihmeelleen oli tapahtunut. Nyt se kaikki iski häneen shokeeraavalla tavalla. Hän tarttui portaikon kivikaiteen nuppiin että pysyi pystyssä.
”Rauhoitu, Firenze, rauhoitu.”
Dumbledore tarttui yllättävän vahvasti häntä käsivarresta ja talutti hänet huoneeseensa istumaan.
”Mutta… Nephene”, Firenze sopersi.
Dumbledore kaatoi kauniista pullosta lasiin vaaleanvihreään sävyistä nestettä, jonka ojensi Firenzelle. Firenze nieleskeli vihreän polttavan nesteen sekaisia kyyneliä. Dumbledore seisoi hänen vieressään käsi Firenzen olkapäällä.
”Kiitos”, Firenze virkkoi kun shokeeraava aalto hyökyi viimein ohitse. Hän kulautti lopun nesteen kurkkuunsa. ”Kiitos todella.”
Dumbledore hymyili hiukan.
”Kerrohan toki, miten löysit tänne?”
”Eräs mukavan oloinen poika… Lupin, Remus Lupin oli hänen nimensä.”
”Ah, Remus. Mukava poika, vaikka kantaakin sisällään vaikeaa taakkaa. Hän on hyvä koulussa ja todella kohtelias.”
”Samantapaisen kuvan minäkin sain. Hän opasti minut tänne ja sanoi vahingossa tunnussanan, ja no, tässä olen…”
”Oletko päättänyt mitä teet, kunnes löydämme keinon muuttaa sinut?”
”En voi palata tämän näköisenä… enkä voisi kohdata metsää ennen kun Nephenestä on saatu tieto…”
”Ymmärrän.”
”Teen niitä töitä, joihin sinä minut määräät, Dumbledore, ja uurastan keksiäkseni ratkaisun.”
”Se pitääkin murehtimisen taka-alalla”, Dumbledore sanoi.
”Olin juurisanomassa samaa. Minä tiedän, että Nephene ei ole…” hän nielaisi lauseen lopun ja jatkoi. ”Olisin taatusti tuntenut sen.”
”Tietenkin. Sinähän rakastat häntä.”
