Nimi: Seitsemän metriä tuliviskiä täältä merelle päin
Kirjoittaja: Melodie
Paritus: George/OC, tulkinnanvarainen George/Fred
Ikäraja: K-11 (ei kuitenkaan romanttisista syistä vaan lähinnä teeman vuoksi)
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapautus: En omista tarinassa esiintyviä hahmoja enkä ansaitse tällä tuotoksella rahaa.
Tiivistelmä: George jäi. (Georgen PoV.)
Varoitukset: Insestiä, itsetuhoisuus. // Frederica lisäsi varoituksen
Ja tämähän siis spoilaa Deathly Hallowsia.
A/N: Tahdoin kirjoittaa vähän angstia koska se jäi jäjelle ja yksin ja tuskin onnelliseksi; ja koska en osaa kirjoittaa sitä ilman pientä parituksellisuutta niin. (Sanoisin muuten, että tästä tuli jopa yllättävän pitkä.)
En tiedä. Kommentit sallittuja, jopa suotavia.
-
Seitsemän metriä tuliviskiä täältä merelle päin
Minä horjun pitkin näitä helvetin kylmiä katuja jokaisena päivänä ja yönä enkä vieläkään tiedä, mitä ajatella vaikka vuodet ovat karanneet ohitseni ja painaneet jälkensä kasvoilleni, tuuli on syönyt ja muut toipuneet.
Tiedän kyllä, ettei tämä maailma ole minulle – olisi pitänyt jo silloin alussa, kun ymmärsin etten ole enää edes puolikas, lähteä täältä ja heidän luotaan ja kaikkialta, jäädä murskautuneeksi valokopioksi itsestäni asfalttiin.
Mutta enhän minä uskaltanut.
Ajattelin pitkään, että vaalin veljeni muistoa, pidän yllä vanhoja perinteitä ja olen sellainen kuin hän aina oli, mutta enhän minä pystynyt edes hymyilemään, saati nauramaan. Muut olivat tietysti myös surullisia ja hämmentyneitä, mutteivät tarpeeksi tai niin kuin minä; heillä oli joku joka rakasti, aina he saattoivat katsoa tuttuihin turvallisempiin silmiin, kertoa kun heillä oli ikävä. Minä en voinut tehdä niin, minulle ei jäänyt mitään. Kun hän lähti, minusta jäi vain kuoret ja nekin vesiväreillä maalattuina.
Lee yritti ymmärtää minua – olen kiitollinen siitä, kuinka hän istui kanssani huonomaineisissa kapakoissa juomassa halpaa tuliviskiä kun olin vajonnut liian syviin vesiin. Loppujen lopuksi hän tietysti sai siitä tarpeekseen, tai ehkä tarpeeksi saaminen on väärin ilmaistu, hän ei vain jaksanut enää, pyysi anteeksi, lähti ja lupasi kirjoitella. Tuli seuraavalla viikolla tuomaan ruokaa, jota en koskaan muistanut syödä.
Ronkin yritti auttaa minua; piti yritykseni jaloillaan, toimintakunnossa ja menestyvänä. Arvostin hänen ponnistelujaan jotka tuottivat minulle lisää rahaa suruni hukuttamiseen; juon vielä tämän niin muistan taas vähän huonommin. Nykyään hän antaa minulle rahaa hyvin rajallisessa määrin mutta silti ylläpitää yritystämme, minun ja Fredin, meidän unelmaamme. Minulla riittää aina ymmärrystä ihmiselle, joka pitää minun paremman puoliskoni unelmaa hengissä, vaikka aika olisi jo sallinut hänelle muutakin.
En edes yritä väittää, että vuodet olisivat muuttaneet minua parempaan suuntaan tai edes arpeuttaneet haavoja. Minun silmäni ovat ihan samalla tavalla repaleiset ja eksyneet kuin silloin monta vuotta sitten, sitä vain ei kovin moni huomaa. Minä kuljen yhä näillä kaduilla juomassa halpaa tuliviskiä ja kaipaan veljeäni vierelleni sanomaan että laadusta kuuluu maksaa, ei määrästä.
Kun näen rautakauppojen ikkunoissa pitkiä vahvoja köysiä, on jo mielihalu kuristava; kuinka tahtoisin kävellä sisälle ja muina miehinä ostaa muutaman metrin, sitten etsiä paikan josta minut voitaisiin löytää omaan epätoivooni tukehtuneena.
Mutta enhän minä voi, nuoruudenerehdyksien vuoksi kai.
Kerran menin sortumaan alemmas, naiseen, jota minun ei tietenkään olisi pitänyt ottaa. Olin humalassa ja rikki, ja tiedän etten voi sillä perustella mitään; hän oli hymyilevä ja nuori, niin saakelin viaton ja kaunis ja tahtoi minut koska oli viehättynyt ilmeisestä tuskasta ja rumista ajatuksista minussa.
Kaikkien pahaksi onneksi hän tuli raskaaksi ja sitten myöhemmin minun vaimokseni.
En minä ole häntä onnelliseksi tehnyt tai edes onnellisemmaksi, rikkinäiseksi ihmisraukaksi kai hänetkin syössyt. Saati että pojastamme tulisi tasapainoinen – vielä vähemmän siinä tapauksessa että ostan sen köyden, siksi minä vielä pidän vasemman käden kynsillä kiinni –, se kai olisi jo liikaa toivottu kun hän on kasvanut meidän kanssamme; alkoholistisen säälittävän elämänsä rakkauden kadottaneen idiootin menneisyyteen juuttuneen isän ja liian aikaisin vanhentuneen idealistisen rakkaudettomaan liittoon juuttuneen äidin ainoa lapsi. Tiedän kyllä, että vaimoni olisi toivonut enemmän lapsia, mutta ensimmäisen lapsi oli poika ja sillä oli punaiset hiukset, minä olin nähnyt vanhoja valokuvia ja nimesin hänet veljeni mukaan enkä selitellyt kenellekään mitään ja jos joku silloin mieti kuinka meidän sänkymme olivat vedetty yhteen, hän ei näyttänyt sitä.
En edes yritä salata alkoholiongelmaani; pidän sitä järjettömän kun ihmiset näkevät edellisen päivän juonnin jäljet kasvoillani, verestävät silmät ja vapisevat kädet. Vaimoni ostaa minulle halpaa viinaa – hän ei ole kuin Fred, koskaan – ja arvostan sitä, hän hoitaa kodin ja kasvatti lapsesta niin täyspäisen kuin siitä näillä eväillä voikaan tulla. Vaimo pitää talon niin siistinä ja viehättävänä kuin sen voi ja pyrkii unohtamaan että se on nuhruinen ja rikki ja että asumme väärässä paikassa ja pukeudumme liian monta vuotta vanhoihin vaatteisiin. Pojalle ostin kaikki kirjat uutena kun se meni kouluun, sanoin että se tietää mitä sen on tehtävä enkä tiennyt, tiesikö se.
Olen oppinut rakastamaan vaimoani koska hän silti rakastaa minua vaikka epäromanttisesti, rakastaa siitä huolimatta että olen tällainen ja että tuhosin hänet.
Se on jo toinen syy, miksi minun pitäisi vapauttaa maailma itsestäni. En osaa kuin tuhota ihmisten elämää, en ole omallenikaan osannut tehdä mitään – niin kauan kun Fred oli elossa, kaikki oli selvää ja suoraa tietä, me onnellisia ja nuoruus hullu ja me sodimme kuin sukupolvet ennen meitä ja olimme helvetin rohkeita. Olisi pitänyt muistaa kuinka kävi niillekin sukupolville ennen meitä, kuinka ne kuolivat ja joutuivat vankilaan ja vanhenivat liikaa kahdessakin yössä, mutta me vain tahdoimme unohtaa ja uskoa, että näkisimme vielä seuraavankin sodan.
En minä koskaan uskonut, että olisi mahdollista meistä kummankaan loppua.
Näen hänet yhä usein öisin unissani, hän ei houkuttele minua hyppäämään sillalta mutta tulkitsen sen silti niin ja joka kerta herätessäni harkitsen yhä vakavammin. Katselen ulos ikkunasta ja hymyilen vähän muistoille sillä katkeralla tavalla joka oli ainut jonka onnistuin omaksumaan hänen jälkeensä. Ja kuinka ihmiset surivatkaan, minähän olin ennen aina niin hauska. Vaan olenhan kadottanut lapsuuden naivistisuuteni.
Kerran ostan kaksi metriä hamppuköyttä.