T/N: Kiitos kommenteista. Piristätte päiviäni roimasti.
Neljästoista luku: Uhkarohkea”Ei, laita vaihde automaattiselle!” Edward sanoi kolmannen kerran.
Olimme liikkuneet kymmenessä minuutissa puoli jalkaa. Edward alkoi ärsyyntyä kykenemättömyyteeni ajaa Volvoa samalla kun minä yritin muistaa, mikä automaattinen oli.
”En tiedä kuinka!” huusin hänelle. Olin aivan yhtä ärsyyntynyt kuin hänkin. ”Sinä vain jatkat sen toistamista, mutta et kerro kuinka!”
”Kuinka sinä et voi tiedä, kuinka ajaa vaihteilla?” hän mumisi hiljaa ja kurottautui pientä kahvaa kohti. Minä läpsäytin hänen kätensä pois ennen kuin se ehti koskettaa sitä.
”Ei, minä ajan, et sinä! Kerro minulle vain, kuinka laittaa tuo juttu tuohon juttuun!”
”Enkö minä voi tehdä sitä?” hän kirjaimellisesti anoi.
”Et, minä teen sen.”
”Äh… Ota vaihteesta kiinni ja paina sitä kevyesti alemmas… Ei, tuo on neutraali.” Hän otti kiinni kädestäni, jota olin painamassa erittäin hitaasti alemmas, etten osuisi ohi automaatista jälleen kerran. ”PYSÄYTÄ!”
Hänen yhtäkkinen huutonsa sai käteni nytkähtämään, joten auto lähti liikkeelle. Jalkani painui kaasulle ja se sai auton pyrähtämään kolme jalkaa. Painoin jarrua juuri ajoissa.
”Bella, oletko kunnossa?” hän kysyi huolestuneesti kääntäen kasvoni häntä kohti. Hänen silmänsä olivat täynnä paheksuntaa.
”Joo, anna minun yrittää uudestaan.” En ajatellut, että olisi hyvä idea kysyä häneltä,
voisinko kokeilla uudelleen.
Hän voihkaisi mutta suostui, mutta ensin hän varmisti, että turvavyöni oli kunnolla. ”Laita omasikin.”
Se saattoi näyttää hassulta, mutta olin huolestunut, että hän loukkaantuisi jos joutuisimme onnettomuuteen. Hän kuitenkin suostui siihenkin.
Tällä kertaa ihme tapahtui, minä pääsin pois parkkiruudusta. Oli helppoa sanoa, että Edward oli saamassa hermoromahduksen. Jokaisella terävällä väistöliikkeellä tai jos laitoin liikaa painoa kaasulle (tarvitsin vain sitä liikkuakseni nopeampaa) hän tarttui käsivarrestani tai pelasti meidät melkeinonnettomuudelta.
”Huhhuh!” sanoin pyyhkäisten kulmaani kämmenselälläni korostaakseni, kuinka rankkaa tämä oli. Olimme päässeet pois koulun parkkialueelta ja pian olisi aika ottaa ensimmäinen merkittävä käännös.
”Sinun ei tarvitse laittaa paljoa voimaa käännökseen Bella. Tee se vain hyvin, hyvin kevyesti.”
Edward näytti siltä kuin aikoisi saada pian sydänkohtauksen.
Painoin kevyesti kaasua. Yllätyin, kun käännökseni oli niin tehokas. Ainoa ongelma oli, että se oli aika laaja. Sen kaltainen, jonka tekisin omalla autollani.
”Hyvää työtä Bella, pidä tämä nopeus. Älä hidasta.” Vaikka minä olinkin ratin takana, Edwardilla oli silti tarve tuntea jonkin verran nopeutta.
Minä kyllä näyttäisin hänelle nopeutta.
Sekunniksi unohdin, että olinkin Volvossa enkä omassa autossani. Jalkani paiskautui kaasulle ja me syöksähdimme tiellä.
Minä todella nautin itsekseni.
Minä menin varmaan yhtä lujaa kuin Edward, tai ainakin yhtä lujaa kuin Alice. Jotenkin pystyin pitämään auton tiellä, mutta minä heittelehdin paljon. Kahdesti Edward yritti pysäyttää minut ja kahdesti minä huusin ”Ei!”. Joka toinen sekunti minä vilkaisin häntä ja hän näytti kivettyneeltä. Ei nopeuteni vuoksi, vaan turvallisuuteni.
”Bella, VARO!”
Katsoin häntä sekunnin liian pitkään.
Edward tarttui rattiin, mutta sekunnin murto-osaa myöhemmin hän tarttuikin minuun. Minä pidin ratista kiinni paniikissa, käännellen sitä sinne sun tänne. Yrittäen saada jonkinlaista hallintaa, mutta en onnistunut.
Murto-osa sekunnin päästä huomasin pitkän puukappaleen edessäni, ja sitten Edward veti minut rintaansa painaen kasvoni niskaansa. Toisen käden hän laittoi pääni taakse, suojellen sitä. Toinen käsi oli kaulallani; käsivarsi liukui alas selkääni.
Ennen kuin tajusin meidän joutuvan kolariin, huomasin, että hänen päähuolenaiheensa oli minun turvallisuuteni.
Lasin palaset lentelivät ympärillämme. Ne vain kimposivat Edwardista ja osa kimposi minusta. Toiset uppoutuivat ihooni. Voisin sanoa, että aloin vuotamaan verta seitsemästä paikasta, en kovin monesta.
Suurella rysähdyksellä auto liukui pysähdyksiin. Edward oli tarpeeksi vahva pitämään meidät molemmat paikoillamme, mutta minä kyllä tein pienen piiskaniskun.
Oikeastaan olin ihan kunnossa, mitä nyt hieman shokissa ja sekoamassa.
Liikkeellä, jota en nähnyt, kasvoni olivat Edwardin käsien välissä.
”Bella, Bella”, hän kutsui vastaamattomaan mieleeni. En muistanut, kuinka vastata tai mitä piti vastata. Hitaasti kuin en olisi edes päättänyt, nyökäytin päätäni.
Sillä sekunnilla hänen ovensa pamahti kiinni ja hän oli minun ovellani vetämässä minua ulos. Koska olin vieläkin shokissa, en tehnyt mitään auttaakseni häntä, kuten avata turvavyöni. Kuulin hänen murahtavan turhautuneena.
Hän kantoi minut istumaan puun juurelle. Hän ymmärsi jotenkin, etten voinut seistä omilla jaloillani.
”Edward”, sanoin sanottua ennen kuin hän lähti autolleen. Tartuin hänen jalastaan loukkaantumattomalla kädelläni.
Hän kääntyi takaisin minun puoleeni ja polvistui. Pieni osa aivoistani mietti mitättömiä asioita. Kuten tämän ironiaa.
”Ensin Tyler joutuu kolariin ja nyt me.”
”Bella.” Hän otti kasvoistani kiinni ja odotti silmäkontaktia. ”Minä soitan Carlislelle, että tulee tänne ja hakee sinut, olet shokissa.”
Hän liikkui taaksepäin hitaasti, kunnes oli autollaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja meni hansikaslokerolle.
Samalla kun hän rapisteli tavaroitaan, tajusin vihdoin katsoa, miltä hänen autonsa näytti. Se ei ollut kaunis näky. Ja se oli minun syytäni. Syyllisyys peitti puolet turtuneista aivoistani.
Jossain päin aivojani, kuulin Edwardin puhuvan huolestuneella äänellä. Kun kuulin puhelimen läpsähtävän kiinni, katsoin taas häntä. Hän tarkasti vaurioita varovasti ja avasi samaan aikaan johtoja konepellin alta.
Itsekkäästi halusin hänen tarkastavan vaurioita minusta eikä autostaan. Vain koska en ollut järjissäni, otin nyrkin kokoisen kiven ja heitin sen häntä kohti. Se vain kimposi hänestä ja lensi ajajanpuoleiselle ikkunalle rikkoen lasin.
