T/N: Ja jälleen kerran suuri kiitos kaikille kommentoijille.
Kuudes luku: HuulikiiltoMinulla oli seuraava tunti Alicen kanssa. Hän seisoi oven vieressä, kasvot ilmeettöminä, minä tiesin mitä se tarkoitti.
Edward käveli häntä kohti käsi kädessä kanssani. Hän kohotti toista kättään ja ravisti Alicea lempeästi. Alice hymyili hänelle ja irrotti kätemme. Sitten hän alkoi vetää minua luokkaan antamatta minulle tilaisuutta hyvästellä Edwardia.
”Alice”, sanoin nuhdellen yrittäen tuloksettomasti irrottaa käteni. ”Alice…”
Hän huokaisi ja päästi kädestäni irti laittaen kätensä puuskaan sen sijaan. Hänen tuijotuksensa tuntui polttavan reikiä ihooni.
Välittämättä hänestä minä käännyin halaamaan Edwardia hyvästiksi. Aivan murto-osa sekunniksi, kun hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni, painaen minut vasten rintaansa, minä unohdin. Unohdin, miksi minä tein tämän. Unohdin, kuinka paljon tämä merkitsi minulle. Unohdin, kuinka paljon tämä merkitsi tulevalle perheelleni. Unohdin kaiken muun, paitsi Edwardin ja minut. Unohdin ehkä lupauksenikin, en ole aivan varma.
Nojauduin taaksepäin hänen sylissään, jotta saatoin nähdä hänen enkelin kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin tulikuumat kekäleet. Todella kauniit. Hänen ilmeensä sai minut rakastumaan uudestaan ja uudestaan. Se myös varmisti, että hän rakasti minua. Hänen ilmeensä oli himokas.
Hän nojautui eteenpäin hitaasti, hänen huulensa olivat enää vain tuuman päässä. Hän nojautui kuin ei olisi ollut varma, kuinka hänet otettaisiin vastaan, mutta hänen täytyi silti yrittää. Sydämeni hyppäsi joka toisen lyönnin yli, mutta olin varma, ettei hän huomaisi, koska se oli löi kaksi kertaa nopeampaa.
”RING!” kello soi.
Edward huokaisi raskaasti ja hänen hengityksensä leyhähti suuhuni. Se sai minut sekoamaan. Nousin varpaisilleni ja sitten minut melkein heitettiin seinään.
Alice oli vetäissyt minut Edwardista viime sekunnilla. Hän melkein kiljui: ”Me myöhästymme!”
Käännyin ympäri ja hän melkein raahasi minut luokaan. Edward jäi seisomaan oven ulkopuolelle pettynyt ilme kasvoillaan.
Minä tuhahdin vihaisesti ja menin paikalleni. Sitten minä kiroilin hiljaa, kun olin alkuvuodesta valinnut paikan Alicen vierestä.
Minä kuitenkin tiesin, etten voisi olla hänelle vihainen, hän vain yritti auttaa. Se, että hän kykeni näkemään, mitä minä en, sai minut aina joskus ärsyyntyneeksi.
”Se oli lähellä Bella”, Alice sanoi istuutuessaan viereeni.
”Anteeksi”, oli kaikki mitä sain sanotuksi.
”Ensikerralla minä en ehkä ole siellä pelastamassa sinua.” Hänen kätensä oli laukussa, kalastaen jotain, mitä en nähnyt.
Sitten hän otti huulikiillon ja kääntyi minua kohti. Huulikiillon huippu oli jo nousemassa, mutta minä en välittänyt.
Hän laittoi sitä runsaasi alahuulelleni, oikeastaan liian paljon. Tuntui kuin minulla olisi ollut rotanloukku huulissani.
”Alice”, vinkaisin.
Hän ei sanonut mitään, paitsi poksautti huuliaan kuin vihjaten minun tekevän samoin.
”Bpp”, äännähdin samalla kun pyöräytin silmiäni.
Opettaja käveli sisään juuri silloin elokuvan kanssa. Luokka hurrasi yhteen ääneen. Koko luokka, paitsi minä. Jopa Alice hurrasi pienesti.
Elokuva oli nimetty ’Oikeat kolmiot ja sinä’. Toivon, että elokuvassa olisi enemmän kolmioita kuin minua.
Elokuvan puolessa välissä, luokka joko hölmöili tai nukkui. Ainoa ihminen, joka minun lisäkseni näytti oikeastaan katsovan elokuvaa, oli opettaja.
Jokin osui takaraivooni. Katsoin alas ja näin paperipallon. Näytti siltä, että Jessica oli heittänyt sen, koska hän tuijotti minua. Olin heittämässä sen takaisin, kun hän muodosti huulillaan: ”Avaa se.”
Minä tein, kuten hän pyysi ja löysin pitkän viestin rypistyneeltä paperilta.
Hei Bella,
Mikä Edwardia vaivaa? Hän näyttää tänään oudolta. Tarkoitan, todella oudolta. Aivan kuin hän kärsisi. Mitä sinä olet tehnyt sille lapsiparalle. Sinun ei pitäisi antaa hänen kärsiä…Silloin minä lopetin lukemisen, minä vain silmäilin paperin loppuun, kunnes huomasin
PS.: Lauren kertoi, että Tyler Crowley oli siinä autokolarissa. Nyt hän on sairaalassa taistelemassa hengestään.Kuulin kikatuksen vierestäni ja minä katsoin Alicea. Hän luki viestiä olkani yli. Lyön vaikka vetoa, että hän kerkesi lukemaan PS:n ennen minua, vaikka olinkin vain silmäillyt viestin.
Vilkaisin nopeasti taakse ja kohautin olkiani Jessille. Tämä ei kuulunut hänelle. Hän vain halusi udella.
”Edward ei näytä kärsivältä, älä huoli”, Alice kuiskasi korvaani ja alkoi taas nähdä näkyä. Minua alkoi mietityttää, mitä hän oikein ’näki’. Näkikö hän mitään minusta ja Edwardista?
”Alice”, kuiskasin, tietäen, että hän kyllä kuulisi minut näkynsä läpi. ”Mitä on tekeillä?”
Hän lakkasi näkemästä ja hymyili minulle. ”Sinä pysyt vahvana.”
En voinut kuin hymyillä uutiselle. Sitten hänen ilmeensä muuttui oudoksi kuin hän olisi yrittänyt muistaa jotain kauan sitten unohdettua.
”Mitä?” kysyin.
”Ei mitään”, hän sanoi hymyillen. ”Minä vain teen jotain.”
”Mitä sinä teet?”
”Jotain Edwardille”, hän sanoi silmät lukittuina huuliini.
Minä tiesin mitä Alice teki. Hän yritti kiusata Edwardia mielessään. Edward kuulisi mitä hän ajatteli. Alice ajatteli, kuinka pehmeät, märät, ja mehukkaat huuleni olivat. Tai kuinka silmäni näyttivät suurilta rajauksilla, jotka hän oli laittanut minulle. Kyllä, rajauksilla ne näyttivät kaksi kertaa suuremmilta.
”Alice”, kuiskasin hänelle yrittäen näyttää paheksuvalta. ”Lopeta tuo, se on ilkeää!”
”Minä vain yritän pitää hiukan hauskaa”, Alice kuiskasi takaisin.
”Alice”, aloin selittää. ”Jos tämä on Edwardille vaikeampaa kuin minulle, niin etkö luule, että se tulisi minullekin vaikeammaksi. Jos hän todella haluaa tätä…”
Hän avasi suunsa vastustaakseen, mutta minä keskeytin hänet.
”Etkö luule, että se tekisi hänen vielä hellittämättömämmäksi? Jos hän välittäisi vähemmän, se olisi minullekin helpompaa.”
Alice näytti harkitsevan sitä hetken.
”Ei, ei oikeastaan. Syy, miksi me teemme näin on se, että me näytämme hänelle kuka on pomo. Näytämme hänelle, että sinä olet yhtälailla mies kuin hänkin. Ei sanaleikkinä. Näytämme hänelle, että sinäkin voit pitää housuja. Näytämme hänelle…”
”Olkaa hiljaa tytöt ja katsokaa elokuvaa.”
Me katsoimme opettajaa samaan aikaan. Hän mulkoili meitä. Vaikka puolet luokasta supisi siitä, kuinka Tyler Crowley taisteli hengestään. En ollut varma, kuulinko Tylerin itsekin puhuvan siitä. Miksi minut aina huomattiin? Oliko se vain huonoa tuuria?
Käänsimme huomiomme takaisin televisioon ja samaan aikaan alkoi kuulutus.
”Saisimmeko Alice Cullenin terveydenhoitajan luo?”
Käännyin katsomaan häntä ja hän rypisti otsaansa. ”Ei hyvä, mitä hän oikein ajattelee?!”
”Alice”, opettaja sanoi ja nyökkäsi kohti ovea.
”Vain pikkuinen hetki”, Alice sanoi nostaen sormensa ylös. Sitten hän käytti samaa kättä ottaakseen laukkunsa. Sitten jotain oli kädessäni. Huulikiilto, mahtavaa.
Nostin katseeni ja näin Alicen kävelevän ovelle ja avaavan sen. Hän kääntyi ja vilkutti minulle ennen kuin lähti. Tuo tyttö on hullu.
”Okei, elokuva loppui”, opettaja sanoi sammuttaen videolaitteiston. Sitten hän kääntyi luokaa kohti. ”Niille, jotka oikeasti katsoivat sitä.” Hänen silmänsä olivat kohdistuneet minuun.
"Miksi aina minä?" ajattelin, kun kello soi.
