T/N: Kiitos kommenteista.
Lukuja on enää kaksi, joten ollaan ihan loppusuoralla.
Emirato: Olen tainnut suomentaa jotain 9 ficciä.
Kahdeskymmenestoinen luku: Pikku Simon”Kalasia.” Edward kohotti kulmiaan minulle. Minä nyökkäsin ja pyöräytin silmiäni. ”No, luulen, että meidän täytyy vain mennä sinne alas ja etsiä niitä”, hän sanoi asiallisella äänellä. Sitten hän siirsi kätensä vyötäröltäni ja riisui housunsa. Edward oli aikeissa viedä meidät uimaan jäätävän kylmään veteen. Minä olin aikeissa riisuutua alusvaatteisilleni jäätävän kylmään veteen. Jäätävän kylmään veteen oli noin 25 jalan pudotus. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä jäätävän kylmässä vedessä oli. Mainitsinko minä jo jäätävän kylmän veden?
Mikään tuosta ei tullut mieleeni, kun Edward hymyili minulle; kaikki, mitä ajattelin oli, että Edward oli bokseripoikia. Ne olivat tarkemmin sanottuna valkoiset hymiöbokserit. Minua se ei haitannut yhtään, ne sopivat hänelle hyvin.
”Rakas?” En huomannut, että hän oli puhunut minulle ennen kuin hän kutsui minua. Nostin katseeni häneen hämmentyneenä. Hän huomasi, mikä oli vienyt huomioni. ”Alice valitsi ne minulle. Hän tykkää olla stylistinä kaikkialla. Joskus hän on oikea päänsärky.”
”Ovatko ne mukavat?” kysyin ensimmäisen asian, mikä tuli mieleeni. Mikä ihmeen tumpelo minä oikein olen? Näen ensimmäistä kertaa poikaystäväni alusvaatteissaan ja minä kysyn, miltä ne tuntuvat! Voin käyttää juuri nyt Alicen neuvoa.
”Erittäin”, hän hymyili minulle. ”Menemmekö me nyt katsomaan niitä
kalasia?”
Hän osoitti vaatteitani vihjaten, että minun pitäisi ottaa ne pois. Pelko nousi kurkussani ja teki minut kykenemättömäksi puhumaan. Ei minua strippaus pelottanut. Okei, ehkä vähän. Mutta ei se ollut se. Tuolla alhaalla oli luultavasti kylmä. Täällä ylhäällä oli vain 10 astetta.
”Ai, öh, voithan sinä pitää vaatteet ylläsikin, jos haluat mieluummin niin.” Luuliko hän, että minulla oli ongelma riisuutumisessa? Ihan kuin olisi. Se vain, etten tiennyt, miten asiat olisivat jälkeenpäin. Epäröin vieläkin.
”Se on oikeasti okei, jos pidät vaatteet päälläsi. Ei se minua haittaa.”
Näyttäen hänelle, että pystyin, otin neulepuseron pois, jättäen päälleni vain rintsikat ja hameen. Luojan kiitos, että Alice laittoi minut pukemaan yhteensopivat alusvaatteet. Tänään, minulla oli pinkki- ja valkoraidallinen setti ja jopa minun mielestäni se näytti upealta.
Seuraavaksi lähti hame. Puna peitti kasvoni samalla kun otin sen pois. Itseluottamus ei oikein ollut minun juttuni. Pystyin tuntemaan hänen huomaavan punastumiseni. Minä vilkaisin häntä, äänettömästi rukoillen silmilläni, että hän antaisi minulle hiukan yksityisyyttä.
Hän naurahti ja peitti silmänsä liioitellen, saaden minut itsevarmemmaksi. Kun ne oli riisuttu, katsoin laidan yli. ”Eikö tuolla ole aika kylmä?”
”Kyllä, vähän koleaa, ei kuitenkaan mitään henkeäsalpaavaa. Voithan sinä jäädä tänne ylöskin, jos haluat.” Hänen silmänsä vikittelivät minua, kertoen, ettei hän halunnut minun nyt perääntyvän. En itsekään halunnut perääntyä nyt. Jos olin jo melkein alasti Edwardin edessä, en aikonut enää perääntyä.
”Okei, sinä ensin”, sanoin katsoen miettivästi laidan yli. Muistin, mitä viimeksi tapahtui, kun hyppäsin mereen. Nähtävästi Edwardkin muisti sen.
”Entäpä me ensin?” Hän otti minua vyötäröltä kiinni ja hyppäsi kolmekymmentä jalkaa laidan yli leveillen taidoillaan. Minä kiljaisin innoissani, kun tuuli tuiversi hiuksissani. Tämä tunne oli niin samanlainen kuin Edwardin reppuselässä juoksemisessa. Kerrassaan henkeäsalpaavaa!
Sitten Edward kiepautti meidät ympäri niin, että hänen selkäpuolensa osui veteen ennen minua. Kylmyys halvaannutti minut hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten kehoni tottui siihen niin nopeasti, että oikein tunsin sen. Vartaloani alkoi siitä huolimatta oudosti pistellä. Tämä oli aivan kuin olisi tottunut nukkumaan Edwardin vieressä, siihen pitää vain tottua.
Avasin silmäni ja näin Edwardin katsovan minua jalan päässä kuin tarkastaen, että olin turvassa ja että minulla oli miellyttävä olo. Minä nostin hänelle peukaloitani ja katselin ympärilleni. En nähnyt mitään, kuten en odottanutkaan näkeväni.
Keuhkojani alkoi polttaa kevyesti, aika hankkia ilmaa. Aloin uida siihen suuntaan, missä oletin pinnan olevan. Edward-aistejani kutitti ja tiesin, että hän seurasi minua.
”Ha!” henkäisin, kun halkaisin veden pinnan. Edwardin kädet kietoutuivat vyötärölleni, jotta minun ei tarvinnut itse pitää päätäni pinnalla. ”Kiitti. Se oli mahtavaa!”
”Älä muistuta siitä.” Hän hymyili minulle vinosti ja veti minut lähemmäksi rintaansa. Ei. Hyvä. Idea!!!! Hiton hormonit! Vartaloni oli yhtäkkiä tulessa, vaikka vieressäni oli vampyyri ja kylmää vettä. Näin paljon ihoani ei ollut vielä koskaan koskenut hänen ihoaan kerralla.
Se tuntui kerrassaan uskomattomalta, mutten saanut tuntea niin. En ainakaan tänään. Oli sietämätöntä kieltäytyä. Kaikkialla vartalossani oli himoa. Ja minä tarkoitan kaikkialla! Purren hampaani yhteen, minä ponkaisin itseni irti hänestä. Vartaloni huusi minulle vastalauseita.
”Minulla on hieman vilu”, mutisin, kun kohtasin hänen laskelmoivan ilmeensä.
”Minä voin korjata sen”, hän lupasi. Hän nojautui lähemmäs, mutta minä olin valmistautunut. Minä ponkaisin itseni hänen rinnastaan uudelleen, kovaa. Vesi kuljetti minua taakse kaksi tai kolme jalkaa ja lähdin uimaan. Menin paikkaan, jonka oletin turvallisimmaksi, veneen viereen.
”Minne sinä olet menossa?” Edward huudahti. Käännyin ja vilkaisin olkani yli. Hän oli siellä, minne olin hänet jättänytkin, pieni hymy kasvoillaan. Hän tiesi, mitä hänen vartalonsa oli juuri tehnyt minulle.
”Menen etsimään kalasia!” huusin takaisin. Vedin syvään henkeä ja sukelsin. Kylmä vesi ei tuntunut tällä kertaa kylmältä. Tällä kertaa se oli miellyttävää, koska vartaloni oli niin kuuma sen takia, mitä Edward oli tehnyt. Kun happi oli kulunut, odotin vielä hetken ja nousin pintaan. Toivoen epätoivoisesti, että happi selventäisi aivoni.
”Siellähän sinä olet!” Edward huudahti samalla hetkellä, kun pääni kosketti pintaa. Hänen äänensä oli sakeana huolesta. Epäröimättä ja ilman lupaa hän kietoi kätensä ympärilleni.
Tällä kertaa se oli erilaista, suloisempaa. Annoin hänen kietoa kätensä ympärilleni tiukemmin kuin koskaan ennen. ”Älä enää ikinä tee tuota”, hän murisi korvaani.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
”Sinä olit veden alla puolitoista minuuttia!” Hän ei kuulostanut kovin raivostuneelta, enemmänkin rentoutuneelta ja helpottuneelta. Kun hänen kylmyytensä ja veden kylmyys yhdistyivät, ne saivat minut tärisemään kerran rajusti, hän laski kätensä tukien minua nyt vain lanteilta.
Minä murjotin ja kiedoin käteni hänen kaulaansa. ”Ehkä ensi kerralla sinä voit tulla kanssani.” Painauduin lähemmäksi häntä, yrittäen parhaani mukaan olla välittämättä kylmyydestä. Välinpitämättömyyteni ei kuitenkaan ihan toiminut. Tuntui kuin kananlihani olisivat tulleet kananlihalle.
En halunnut sukeltaa ihan vielä. Minulla oli liian hauskaa. Jos hän laittaisi minut sukeltamaan, en usko, että olisin iloinen matkustaja.
”Ehkä voisin. Vedä syvään henkeä. Me menemme syvälle ja etsimme niitä kalasia, joita sinä halusit niin kovasti nähdä.” Minä tein, kuten hän pyysi ja vedin ylinäytellen keuhkoihini niin paljon ilmaa kuin pystyin. Vedin ilmaa niin paljon, että tuntui kuin keuhkoni räjähtäisivät. Nyökkäsin ja me sukelsimme.
Aivan kuten aikaisemmillakin sukelluskerroillani, vartaloni tuntui aistivan vapauden, mikä ilmestyi koleassa vedessä. Jotenkin se oli lämpimämpää kuin viileä yöilma. Edward, ollen kuin kivi, putosi pohjalle, ja pysyi siellä. Hänen kätensä oli vyötäröni ympärillä, pitäen minut vieressään.
Hän osoitti jalkojani, näyttäen, että minun piti pysyä siinä. Minä nyökkäsin ja hän iski minulle silmää ja hävisi. Hän luultavasti lähti etsimään minulle kalan, leveillen taidoillaan. Plus, minä en voinut mennä minnekään. Olin liian syvällä noustakseni pintaan. Vetovoima piti minut pohjassa.
Hän oli poissa viisitoista sekuntia ennen kuin palasi. Keuhkojani oli jo alkanut hiukan särkemään. Minä vain jätin sen huomiotta ja keskityin kahteen kalaan hänen käsissään. Toinen oli vauva lohi, ehkä neljä tuumaa pitkä. Toinen oli suuri lohi, se näytti pedolta. Se oli ainakin yhtä iso kuin minun yläruumiini.
Sen nähdessäni, silmäni melkein pulpahtivat ulos. Edward naurahti kerran ilmeelleni ja hänen huuliltaan karkasi pieni kupla. Minä jätin hänet huomiotta ja juoksutin sormeani kalojen suomuilla. Kalat eivät ole limaisia vedessä. Poika parka. Se tärisi nähdessään minut.
Silmäni etsiytyivät pieneen söpöläiseen. Minä kurkotin sitä kohti ja Edward antoi minun ottaa sen. Se tuntui yhtä söpöltä kuin se olikin. Minun pitäisi nimetä se Pikku Simoniksi. Simon-nimi sopi hyvin lohelle. Avasin suuni kertoakseni Edwardille, kun tajusin, että se oli virhe.
Kaikki happi tulvahti suustani kuin pumpaten. Suljin suuni juuri ajoissa. Yhtään vettä ei ehtinyt sisään. Välittömästi vartalossani alkoi tuntua kuin sisällä ei olisi ilmaa. Minä luhistuin polvilleni, päästäen irti Pikku Simonista. Edward näki, mitä tapahtui ja polvistui heti viereeni. Hän kohotti leukaani kahdella sormellaan.
Sitten se osui minuun. Hänellä oli ilmaa. Hänellä oli paljon raikasta ilmaa keuhkoissaan. Hänen kehonsa ei tarvinnut happea. Minä painoin huuleni hänen huulilleen ja tein parhaani vetääkseni sisälleni niin paljon ilmaa kuin pystyin. Häneltä kesti murto-osa sekunnin tajuta kaiken. Hän puhalsi ilmansa suuhuni ja ui minä mukanaan pintaan. Me olimme niin syvällä, että se kesti kymmenen sekuntia, kymmenen sekuntia kipua.
Heti, kun pääni halkaisi veden pinnan, aloin haukkoa happea. Jokainen keuhkorakkula kiitti minua. Jopa kylmä ilma tuntui taivaalliselta. Sormenkynteni tekivät kaikkensa kaivautuakseen Edwardin olkapäähän, yrittäen kertoa hänelle, että olin tuskissani ja että hänen pitäisi viedä minut turvaan.
”Bella, Bella, hei, katso minuun, oletko kunnossa? Mitä sinä tarvitset?” Hän jatkoi kasvojeni tunnustelemista, yrittäen pitää katseeni hänessä. Hänen ilmeensä oli lähellä tuskaa. Voin sanoa kerralla, hän syytti itseään.
”Laiva”, haukoin. Hän lähti liikkeelle heti. Hän kuljetti minua yhdellä kädellä, kuten pikkulasta ja ui laivalle toisella. Hän alkoi kivuta sileää pintaa yhtä helposti kuin se olisi ollut kotini seinä.
Hän laittoi minut istumaan kannelle, siihen missä me olimme olleet ainakin viisitoista minuuttia ennemmin. Ennen kuin minä huomasin mitään, kuten kuinka kylmä nyt oli, huomasin, että hänen kännykkänsä soi. Alicen soittoääni. Edward juoksi hyttiin ja palasi kirjaimellisesti sekunnissa paksu peitto mukanaan.
Hän kietoi sen ympärilleni lempeästi, mutta silti niin tiukasti kuin mahdollista. Silloin minä huomasin, että laiva ei ollut ainoa, mikä keinui. Minäkin keinuin, väristykset kulkien lävitseni taukoamatta.
Edward juoksi puhelimeen ja minä istuin kannella, koska väristykset haittasivat tasapainoani. ”Tiedän, Alice”, hän murisi puhelimeen. Hänen äänensä oli vaarallisin, mitä olin kuullut sitten Volterran. Hän käveli takaisin luokseni ja kietoi taas kätensä lempeästi ympärilleni.
”Olen niin pahoillani, Bella. Tämä ei ole mikään hyvä selitys, mutta minä olin vain niin huolestunut hauskuudestasi. Minä vain en ajatellut…”
”Hys, Edward”, keskeytin hänet, kun minulla vielä oli mahdollisuus. ”Luota minuun tämän kerran, se ei ollut ollenkaan sinun syytäsi. Ei olenkaan. Jos sinä haluat minun vielä nauttivan, niin sitten vain jätät sen asian tähän.”
Hän tuijotti minua silmiin pari sekuntia, katsoen, olinko minä tosissani. Hän nyökkäsi ja veti minut sitten tiukemmin itseään vasten. Hänen kätensä liukuivat ylös ja alas selälläni, yrittäen lämmittää minua. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi minuutin tai parin päästä.
Minä nyökkäsin ja hymyilin hänelle. Jotenkin koko tämä hukkumisjuttu oli sen arvoista, se teki asiat paljon mielenkiintoisemmiksi. Mietin viime hukkumiskertaani, oikea Edward oli parempaa seuraa.
Hän suukotti otsaani, ja jäykistyi sitten. ”Sinä suutelit minua!” hän huudahti. ”Sinä suutelit minua!”
”Mitä?” En ollut voinut. Hän ei voisi laskea hapenhankintaani suudelmaksi, vai voiko? Katsoin häntä. Kyllä, kyllä hän pystyi. Hän laski. Minä voihkaisin ja aloitin puheeni, minkä toivoin ratkaisevan riidan. ”Se ei ollut suudelma!”
Kuinka hyvä tuo puhe muka oli?
”Kylläpäs oli, sinun huulesi olivat omiani vasten. Sinä suutelit minua! Meidän huulemme yhdistyivät! Kyllä,
kyllä, KYLLÄ!” Hän hymyili niin leveästi ja hänen toinen kätensä lähti selältäni, että hän pystyi lyömään nyrkillään ilmaan. En ollut nähnyt häntä näin iloisena pitkään aikaan. Paha juttu hänen kuplalleen.
”Edward, se ei todellakaan ollut suudelma!”
”Kylläpäs.”
”Eipäs.”
”Kylläpäs.”
”Eipäs.”
”Kylläpäs.”
”Eipäs.”
”Kylläpäs.”
”Jospa kysyisimme Alicelta?” Kohotin hänelle toista kulmaani, kuin haastaen häntä kieltäytymään.
”Okei, pukeudutaan ja me voimme kysyä Carlislelta, kun olemme siellä.”
