Nimi: Valoa
Kirjoittaja: Lilian
Genre: Angst
Paritukset: non
Ikäraja: S
A/N: Joku novellin tapainen angstisähellys tämä on... Oneshot.
Betaa ei ollut, joten kirjoitusvirheistä saa ja pitää ilmoittaa.
Valoa
Joskus, kun seison pimeän tultua jonkin rakennuksen katolla, tai muuten vain korkealla, minusta tuntuu, että ymmärrän lopultakin jotain.
Seison siinä aina monta tuntia ja kuuntelen alla jyrääviä autoja ja katselen kieppuvia värejä kaukana taivaanrannassa.
Sinä hetkenä, juuri sinä hetkenä, en ajattele mitään.
Lopulta, tuntien päästä, laskeudun takaisin alas.
Tajuan, ettei missään ole taaskaan mitään järkeä, ei ole koskaan ollut.
Kaikki on ennallaan, vaikka onkin muuttunut hätkähdyttävän paljon.
Joskus mietin, olenko se sittenkin minä, joka muuttuu.
Joskus haluaisin olla ajattelematta.
Ennen tapasin maata valveilla ja miettiä, onko tämä kaikki, mitä elämä voi minulle tarjota?
Onko tämä minun kotini?
Onko tämä minun huoneeni?
Onko tämä minun sänkyni?
Onko tämä minun televisioni?
Onko tämä minun koko helvetin elämäni?!
Jos niin on, miksi mikään niistä ei tunnu miltään?
Joskus minusta tuntuu, että vihaan heitä kaikkia.
He ovat aina niin keskittyneitä omiin pikku ongelmiinsa, etteivät huomaa minua ollenkaan.
He katsovat usein perääni, kun lähden pois huoneesta katkeraa itkua pidätellen.
Hei vain kaikki! Tässä minä olen!
He supattavat hetken keskenään, ja vilkuilevat kohti ovea josta lähdin, mutta unohtavat sitten nopeasti.
Ihmiset unohtavat usein hyvin nopeasti.
En usko että ihmiset todella ymmärtävät, mistä on kysymys.
Miltä tuntuu maata lattialla.
Miltä tuntuu, kun ei pääse nousemaan ylös, vaikka haluaisi.
Kun jokin painaa kaikkia jäseniä maata vasten.
Miltä tuntuu, kun ei joskus edes halua päästä ylös.
Joinain päivinä minä nukun.
Joinain päivinä minä käyn töissä.
Joinain öinä minä nukun
Joinain öinä minä istun parvekkeen kaiteella, riiputtaen jalkojani reunan yli.
Mitä te oikein odotatte?
Että hyppäisin ikkunasta?
Sitäkö te todella haluatte?
Tottakai. Tottakai te haluatte päästä minusta eroon.
Te ette tarvitse minua, ei kukaan tarvitse minua.
Minusta ei ole mitään hyötyä yhteiskunnalle,
minusta ei ole mitään hyötyä edes itselleni.
Mietin usein, että miten minusta voisi olla hyötyä, kun ei kenestäkään muusta ole hyötyä.
Miksi minun pitäisi jaksaa olla,
miksi minun pitäisi jaksaa yhtään mitään, kun kaikki tietävät, että minä kuolen kumminkin pian, ja
minä tiedän, että kaikki muutkin kuolevat.
Joskus he sanovat, että ei se niin mene.
Kaikki päättävät itse omasta kohtalostaan, he sanovat.
Mutta mitä jos minä en osaa päättää?
Oletteko koskaan ajatelleet sitä?
Me voimme auttaa sinua päättämään, he sanovat.
Mitä jos minä en halua?
Mitä jos minä tarvitsen tätä, kaiken nielevää turtumustani?
En koskaan sano tätä ääneen.
Hymyilen, ja he hymyilevät takaisin.
Lähden, ja paiskaan oven mennessäni.
He hymyilevät yhä, se sama pinnallinen tekohymy liimattuna kasvoilleen.
Se sama hymy, joka saa minut tuntemaan itseni saastaiseksi ja likaiseksi, saa minut haluamaan repiä sen väkivaltaisesti heidän huuliltaan.
Kävelen kotiin.
Sellaisia ovat yöt, jolloin minä en nuku.
Joskus minusta tuntuu, on vaikeaa hengittää.
Yöllä minä ajattelen.
Ajattelen, miksi minä olen tässä.
Miksei kukaan muu ole tässä.
Joskus haluaisin, että joku muukin olisi tässä.
Joskus haluaisin vain olla yksin.
Ehkä me olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia.
Sinä olet välillä onnellinen, ja välillä surullinen.
Minä olen usein surullinen.
Olen usein surullinen siitä, että maailmamme on ajautunut tähän tilanteeseen ja miten me käytämme elämäntilanteemme turhuuksiin.
Olen surullinen siitä, että minä olen olemassa, ja olen surullinen, että muut joutuvat kärsimään siitä.
Olen surullinen, koska kukaan ei tajua, että minä olen oikeasti kaunis, olen oikeasti hyvä, olen viisas ja pätevä. Kaikkihan ovat. No voi mutta tottakai!
Olen surullinen siitä, että joskus vain ryven itsesäälissä.
Usein olen hyvin ylpeä siitä, että olen surullinen.
Minä tarvitsen tätä.
Kaiken nielevää turtumustani.
Se on ainoa todellinen, pysyvä asia, jonka tiedän.
Joskus minä haluaisin nähdä asiat, niinkuin sinä näet ne.
Joskus rakastan sitä, että olen siihen liian sokea.
Joskus en tunne mitään.
Välillä se on niin huvittavaa, että alan nauramaan.
Joskus tunnen liikaakin.
Usein se menee ohi vasta viikkojen päästä.
Sitä ennen en voi muuta kuin maata lattialla ja odottaa.
Minä tarvitsen tätä.
Kaiken nielevää turtumustani.
Se on ainoa todellinen, pysyvä asia, jonka tiedän.
Ja silti mikään ei säily.
Kaikki tuhoutuu.
Kaikki.
Joka ikinen pieni asia tai esine, joka koskaan merkitsi mitään kellekkään meistä.
Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu?
Minä en kestä enää ajatella.
Minulla on sisälläni valoa
ja se polttaa minua elävältä.
Eikä kukaan osaa auttaa.
_________________________
Kommentit olisi kivoja...
