PulkkatyttöAuthor: Minttushka
Genre: Drama
Ikäraja: K11
Varoitukset: kuolema
Disclaimer: minun hahmoni, minun mielikuvitukseni, minun tarinani!
Summary: Maailmassa ei ole muuta kuin pulkkatyttö ja tämän rakas punainen pulkkansa. Eihän sinne mahdu mitään kiusaajia, pikkusiskoja tai ilkeitä naapurinpoikia!
A/N: Tämä ficci tuli minulle unessa, joten heräsin pääsiäispäivänä aikaisin (ja siis, oikeasti aikaisin ;__;) kirjoittamaan tätä. Ja tämä on varmaankin lapsellisimmalla tavalla kirjoitetuin ficcini, mutta se on tehty tarkoituksella, toivon että ymmärrätte. Omistan tämän
Anckalle, koska hänen ficcinsä innostavat minua eteenpäin ja saivat varmaan aikaan tämänkin kirjoituksen : ) nauttikaa!
***
Oli kerran iloinen, aurinkoinen tyttö, jonka hiutaleiden peittämät vaaleat hiukset kimmelsivät kilpaa nietoksilla. Tyttöä kutsuttiin pulkkatytöksi, koska hän rakasti talvea, sen tiesivät kaikki. Hän rakasti talven loistetta ja iloa, mutta vihasi ihmisiä, jotka valittivat juuttuessaan loskalumeen tai kylmyyteen. Tai oikeastaan, ei pulkkatyttö vihannut ketään tai mitään. Hän ei vihannut edes kesän kuivaa kuumuutta, syksyn lehdistä alastomia puita tai kevään tapaa viedä pulkkatytön viimeinenkin lumihiutale. Mutta silti, kaikesta eniten hän rakasti talvea.
Talvella pulkkatyttö saattoi kaivaa esiin koko pitkän vuoden komerossa ahdistuneen pulkkansa, joka oli kuitenkin aina samanlainen – vanhahko ja kirkkaanpunainen. Hän rakasti sitä pulkkaa enemmän kuin mitään maailmassa. Hän piti koulukavereistaan, jotka naureskelivat pulkkatytön pulkalle, ja hän piti vanhemmistaan, jotka olivat kiivaita pulkkatytölle ja toisilleen. Pulkkatyttö piti erityisesti kolmesta pikkusisaruksestaan, jotka jokelsivat innoissaan puistossa talvella. Mutta kaikista eniten pulkkatyttö rakasti hänen isoisänsä antamaa punaista pulkkaa.
Pulkkatyttö muisti, miten joku oli joskus sanonut hänelle, että hän oli naurettava. Ettei jo yläasteella olevan tytön pitäisi raahata jotain niin lapsellista kuten pulkkaa mukanaan. Todistaakseen sanansa hän heitti pulkan alas portaita, silmät uhmakkaina ja odottaen pulkkatytön reaktiota.
Mutta pulkkatyttö ei sanonut mitään. Hän vain tapitti toista pyörein silmin, haki pulkkansa ja puhalsi siihen tarttuneet hiekanjyväset pois. Pulkkatyttö sai todeta helpottuneena, että hänen pulkkansa hohkasi samaa lämpöä ja oli aivan yhtä kirkkaanpunainen kuin portaiden yläpäässäkin. Hän nosti päänsä kertoakseen ilouutisensa, ettei toisen tarvitsisi kantaa syyllisyyttä pulkan puolesta, mutta toinen olikin jo mennyt ja jättänyt pulkkatytön yksin. Hän ei kuitenkaan välittänyt, vaan laski pulkallaan mäkensä yli kotiin.
Kerran eräänä myöhäisenä talvi-iltana pulkkatyttö istui siskojensa kanssa ruokapöydässä annos kalakeittoa muovilautasella edessään. Hän syötti toisella kädellä syöttötuolissa naureskelevaa siskoaan ja toisella hän hörppi kuumaa kalakeiton lientä. Pulkkatyttö oli onnellinen, kunnes ohuen seinän takaa alkoi kuulua huutoa. Tuttua huutoa, sellaista mitä oli kuultu paljon jo aiemmin, pulkkatytön ollessa vasta sottaisen pikkusiskonsa ikäinen. Pulkkatyttö yritti sulkea korvansa melulta ja keskittyä kurkussa polttelevaan liemeen, mutta kun pulkkatytön nimi putkahti esille, hän pelästyi. Hän hiljensi nopeasti parkuvat siskonsa, nappasi lautasensa ja astui ulos kuistille viimaan.
Pulkkatyttö istui kuistille, pylly lumessa ja muovinen keittolautanen kädessä poltellen, mutta oli kiitollinen. Huuto oli vaimennut ja hänen nimensä poistunut keskustelusta. Hänen utelias naapurinsa kurkkasi pulkkatytön kuistille, ja nähdessään tämän hänen silmänsä levisivät. ”Hyvä luoja tyttö, mitä sinä siinä teet?” hän huusi pulkkatytölle. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan. Miksei hän muka saisi syödä kalakeittoa kuistilla, jos häntä huvitti?
Pulkkatyttö nosti lusikkansa suun eteen ja oli nielaisemassa niljaisen kalapalan, kun välähdys kirkkaanpunaista kiinnitti hänen huomionsa kuistin aidan takana. Hän nousi ylös niin nopeasti, että hänen lautasellaan lilluneet kalapalat tipahtivat hankeen ja loivat syviä, höyryäviä aukkoja. Mutta pulkkatyttö ei välittänyt, vaan käveli varovasti pulkkansa luokse.
Pulkkatytön silmät levisivät, kun hän näki pulkan selkäpuolella monta liiskaantunutta kurapalloa. Pyöränjäljet vastasataneessa lumessa kertoi pulkkatytölle, että naapurin pikkupojat olivat tehneet ilkivaltaa puolustuskyvyttömälle pulkalle. Pelkkä ajatus siitä sai kyyneleet kohoamaan pulkkatytön iloisiin silmiin.
Hän laski lautasen portaille ja otti varovasti kourallisen lunta käteensä. Se suli hiljalleen hänen kätensä lämpöön ja vei sitä itsekkäästi pois, niin että pulkkatyttö halusi mennä takaisin sisään hakemaan hanskat. Mutta hän tiesi, ettei voisi jättää pulkkaansa, joten varovasti hän puhdisti joka ikisen ruskean jäljen, jättäen tilalle vain kirkkaanpunaista muovia.
Pulkkatyttö huokaisi helpottuneena ja pyyhkäisi otsaansa, kun hänen huomionsa kiinnittyi hänen suureen mäkeensä. Koskematon lumi kimmelsi sen kuusien oksilla kutsuen pulkkatyttöä laskemaan, unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Ja eihän pulkkatyttö voinut jättää niitä pulaan! Hän tarrasi pulkkaansa ja hetken mielijohteesta myös lautaseensa ja lähti kävelemään kohti mäkeä.
Pulkkatyötön tottuneet jalkalihakset kuljettivat häntä pitkin mäkeä, vaikka välillä hän liukastui ohuen lumikerroksen alla piilevään jäähän. Mutta tieto siitä, että mitä kauemmas ja kauemmas hän meni, sitä kauemmaksi jäivät myös huudot, valoi pulkkatyttöön voimaa jatkaa eteenpäin. Hän oli lopulta mäen huipulla, pulkka toisessa ja lautanen toisessa kädessään, tuulen tuivertaessa hänen hiuksissaan. Huudot olivat jääneet kauas taakse, ja samoin naapurin pojat. Silloin ei ollut maailmassa muuta kuin pulkkatyttö, kirkkaanpunainen pulkka ja mäen rauha, jonka rikkoi vain puiden tasainen suhina. Pulkkatyttö hymyili. Niin sen kuuluukin olla.
Varovasti pulkkatyttö asettui pulkkaansa ja tähtäsi, pois reunan puista ja alhaalla odottavista autoista. Hän katsahti viimeisen kerran rauhallisen näköistä kotikatuaan, jota hallitsivat hillityin värein maalatut omakotitalot, ennen kuin hän varovasti työnsi itsensä ja pulkkansa alas mäen huipulta…
Pulkkatyttö oli vihdoin elementissään. Hän laski huimaa vauhtia alas mäkeä, tuulen tuivertaessa hänen hiuksissaan ja pulkka lumella liukuen, täysin ilman ongelmia. Mikään ei voinut olla pielessä, eikä mikään voinutkaan mennä pieleen, ei niin kauan kun pulkkatyttö istui pulkallaan vauhdissa. Hän nauroi silloin, päästi elämänsä iloisimman ja helkkyvimmän naurun, täynnä kuplivaa elämäniloa.
Tähän minä haluan jäädä, pulkkatyttö ajatteli,
tähän on hyvä pysähtyä.Niin hän tekikin. Sillä täysin pulkkatytön tietämättä, lumen alla piileskellyt ilkeä jää iski juuri silloin piilostaan ja syöksi hänet kurssistaan. Hän ei ehtinyt edes ymmärtää tapahtunutta, kun jo äkisti hän lensi, lensi kuin lintu alas, kohti autoja.
Kun pulkkatyttöä vasten iskeytyi iso, ruma rekka-auto, pulkka jatkoi matkaansa tämän alta, kohti toisen puolen autoja. Se ei edes jäänyt pulkkatytön viereen. Lautanen sen sijaan kierähti pois, se liukui varovasti kohti pulkkatyttöä ja pysähtyi anteeksipyytävästi pulkkatytön käden luokse. Pulkkatytön sydän tykytti viimeisiä lyöntejään, kun hän katsoi lautasta ja pohti.
Olipa muovin tuhlausta, hän sanoi,
tuosta olisi vaikka saanut jollekulle pulkan.Sitten hän painoi silmänsä kiinni ja lensi ajatuksiinsa, joissa ei ollut muita kuin pulkkatyttö ja hänen vanha, kirkkaanpunainen pulkkansa.
