Story: Kahden sielun taisto
Author: Kielletty
Beta: Lilyena Zoë
Genre: action, drama, romance, (angst, fluff)
Rating: K-11
Pairing: Ron/Hermione
Disclaimer: En omista hahmoja enkä mitään (vaan se kuuluvat J. K. Rowlingille), leikin vain omaksi iloksi.
Summary: Parhaan ystävän kuoltua Ronilla ja Hermionella on tehtävä, mutta se osottautui vaativammaksi mitä olisi luullut...
A/N: Ehdottomasti suuri kiitos betalle! Ilman häntä olisin vajonnut suohon... Ensimmäinen pidempi ficci jatko-osilla. Kiva oli tehä!
1.Hermione käveli sortuneen Tylypahkan raunioilla. Tuhannet muistikuvat pyörivät ympärillä kuin joukko tulikärpäsiä. Ensimmäinen junamatka Tylypahkaan, jossa hän tapasi ensimmäisen kerran parhaimmat ystävänsä. Ronin nenänpielessä oli ollut silloin likaa. Hermione hymyili ajatukselle. Hymy vaihtui kuitenkin pian syvimpään kaipaukseen ja katumukseen. Jos hän olisi tiennyt, jos hän olisi katsonut paremmin
Pimeimpien voimien salaisuudet -kirjaa, hän olisi tiennyt. Mutta hän ei katsonut, hän vain luuli tietävänsä. Hermionen silmäkulmaan ilmestyi taas kyyneleet jotka hän pyyhki nopeasti käsiinsä. Niissä oli lukemattomia haavoja ja ruhjeita, mutta hän ei välittänyt. Tuuli oli yltynyt, riemuhuuto Voldemortille, joka tälläkin hetkellä varmaan tappoi jästiperheitä. Hermione pelkäsi Australiassa olevien vanhempien puolesta. Pian Voldemort hallitsisi koko maailmaa, eikä häneltä jäänyt mitään huomaamatta. Ei edes sitä, että Hermione oli muuntanut vanhempiensa muistit ja taikonut heidät haluamaan muuttoa ulkomaille. Se korvensi Hermionen riitaa kuin kidutuskirous ja toi huudon huulille. Tuuli vei huudon kauas pois, eikä hän itkultaan kuullut askeleita takaansa.
"Hermione...?"
Tyttö käänsi päätään ja näki parhaan ystävänsä, Ronin, katsomassa Hermionea huolestuneena silmiin. Sanaakaan sanomatta Hermione halasi, rutisti kovemmin kuin koskaan yrittäen tukahduttaa itkun ja kaipauksen. Ei siitä mitään tullut. Hermione kuuli omienkin nyyhkäystensä läpi Ronin hiljaiset, tukahtuneet huokaukset. He molemmat tiesivät, mikä heitä odotti, mutta he kummatkaan eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen. Kaipausta oli liikaa. Hermionen nyyhkäykset muuttuivat rajuiksi ravisteluiksi Ronin kehoa vasten, ja tuuli ja pian alkava sade vain yllyttivät niitä. He halasivat toisiaan, ehkä minuutin tai ikuisuuden, ei sillä ole väliä. Kun tunsi vain toisensa vierellään, oli hetken helpompi hengittää.
"Meidän täytyy lähteä", Ron sanoi ja irrottatui Hermionesta.
"Mi-mihin me voimme mennä? Kalmanhanaukio ei ole turvallinen, Billin telttakin meni emmekä pärjää mitenkään taivasalla tätä säätä vastaan."
"Mennään Simpukkamökkiin", Ron ehdotti ja nosti kysyvästi kulmiaan.
"Emme me voi mennä sinne. Meistä oli jo tarpeeksi vaivaa silloin, kun suunnittelimme Lujahaan kanssa sitä murtoa."
Hermione kuuli omien sanojensa välistä Harryn ja alkoi taas itkeä. Hän parkui kuin pikkuvauva. Ron kietoutui hänen ympärilleen ja hyssytteli hiljaa. Oli pakko rauhoittua. Ron puristi lujaa Hermionea ja kaikkoontui.
***
Billin ollessa epätavallisen hiljainen Ron kysyi asiaa, joka oli painanut häntä aivan liian kauan.
"Kuule Bill... Onko meillä mitään mahdollisuutta saada Harrya takaisin?"
Bill kääntyi katsomaan Ronia kuin vierasta ja Ron säikähti. Pian Bill kuitenkin hymyili surumielistä, apeaa hymyä ja pudisti hitusen päätään. Ron oli tiennyt sen, Harry oli jatkanut eteenpäin. Silti se sai kyyneleet silmiin. Bill nousi nojatuolista, tuli Ronin viereen istumaan ja kiersi kätensä vapisevan ja nyyhkyttävän pikkuveljensä ympärille.
"Älä itke, Ron."
"Mitä minä voin tehdä? Paras ystäväni on kuollut ja toinen ystäväni hädin tuskin edes puhuu minulle!"
"Anna Hermionelle aikaa. Tämä on yhtä raskasta teille molemmille."
"Minun ja Hermionen pitää tuhota Voldemort, mutta minulla ei ole mitään aavistustakaan miten voisimme sen tehdä. En minä ollut niin läheinen Dumbledoren kanssa."
"Voin miettiä puolestasi, jos annat mahdollisuuden?"
Samaan aikaan Hermione makasi kauneimmassa makuuhuoneessa, josta on kaunein näköala merelle. Hermione puristi mokannahkapussia, jossa oli Harryn koko omaisuus. He olivat keskustelleet asioista ennen viimeistä hyökkäystä ja Harry oli pyytänyt Hermionen pitävän pussukan ja sen sisällön. Muistona hienoimmasta perheestä, joka taisteli pahuutta vastaan. Hermione katsoi valokuvalbumia, siveli sen kaunista pintaa ajatusten siivittämänä. Aurinko oli laskemassa ja sen säteet heijastuivat vielä hiljalleen huoneeseen, jossa Hermione oli. Raikas merituuli puhalsi ikkunasta ja silloin Hermione kuuli sen.
"
Olen aina kanssasi."
Hän katsoi ovelle, jossa kuitenkaan ei ollut ketään. Sitten hän käänsi päänsä ikkunaan, johon aurinko viimein painui. Hiljaisena, kivuttomana. Niin kuin Harry. Muistoihinsa vaeltamana Hermione otti esille pergamenttia ja sulkakynän, varmana päätöksestä.
"
Ron,
olen pahoillani. Tiedän, että Harryn kuolema kosketti sinua samalla tavalla kuin minua, ehkä enemmänkin. Olen pahoillani, etten ole pystynyt huolehtimaan tehtävästämme niin kuin olisi pitänyt. Koen syyllisyyttä siitä, miten Harry kuoli. Hänen ei olisi pitänyt lähteä Tylypahkaan yksin. Minulla oli koko ajan aavistus, että asia ei ole niin kuin hän sanoi sen olevan, että hänen pitäisi kohdata Voldemort yksin, aivan yksin. Kaksintaistelu keskellä Tylypahkaa. Se kuulosti jo niin järjettömältä, mutta pidin suuni kiinni. Ja jos olisin lukenut paremmin sitä Pimeimpien voimien salaisuutta, olisin huomannut sen rivien välissä olevan vihjeen. Voldemort ei kuole, ennen kuin häneen langetetaan kahdesti peräkkäin tappokirous. Minun olisi pitänyt tietää se! Tajunnut Dumbleroden vihjeistä edes sen verran. Ja nyt paras ystävämme on poissa.
Olen niin pahoillani. Minun täytyy miettiä tämä hetki yksikseni.
Pidä silmällä merkkiäni,
Hermione"