Kirjoittaja: Marsa
Beta: Ei ole, ja sen kyllä huomaa.
Paritus: Onko? Tulkitse.
Ikäraja: K-11
Genre: Slash
Disclaimer: Hahmot ja tapahtumapaikat ovat täysin omiani
Varoitukset: Kiroilua, puhelikieli..
Juonitiivistelmä: Katselmus 20minuutiksi Willin elämään. Varsin suoraa puhetta ilman sen suurempaa juonta.
***
Jay on parhaimman näkönen mies ikinä. Ei kukaan, ei niin kukaan ole vielä tähänkään päivään mennessä päihittänyt sitä. Se on mies, joka soittaa bassoa ja näyttää hyvältä. Se on mies joka nai ketä tykkää ja näyttää silti hyvältä. Se on mies joka vetää viinaa niin saatanasti ja näyttää silti niin hemmetin hyvältä.
”Mitä sä taas kelaat?” Simon yskäsee mun korvan juuressa, se on siis yhä hereillä, mitä mä en ois uskonu. ”Mitään.” vastaan ja katson Simonia. Se näyttää todellakin siltä, että nukahtaa kohta, en mä ollutkaan niin väärässä. Ei muakaan kovin pitää enää hereillä tässä pidettäis, ellei leffateatterin penkkirivin toisessa päässä istuis maailman hyvännäköisin mies.
”Lähtääks menee?” Simon kysyy, nousee vähän paremmin istumaan, niin ettei enää nojaa muhun tahmealla poskellaan. Pudistan sille päätäni ja kuulen tuhahtavan vastauksen. Mä en lähde kun mulla on mahdollisuus olla maailman parhaimman näkösen miehen kanssa samassa tilassa.
Jay nojaa rennosti leffateatterin tuolin käsinojaan, sen lihakset tulee oikeuksiin tossa asennossa. Niin helvetin hyvin. Sen hiukset on kasvanu, siitä kun viimeksi näin sen. Ne on niskasta pitkät ja päältä lyhyet, pystyssä. Korvan yläpuolella on siili kohta, en tiedä onko toisellakin puolella, koska nään vaan vasemman puolen komeutta. Se on ottanu lisää korviksia, ainakin neljä.
”Mä tuun hulluks, mennään oikeesti jo.” Simon vikisee vieressä, se on aina niin toimintaa vaativa. ”Mee sä, mä jään vielä.” vastaan, kattomatta Simonia, tai edes kankaalle jolla pyörii joku tuskallinen romanttinen komedia. Joku sais kyllä kertoa, mitä hittoa me edes tehdään koko paikassa.
”Vittu sun kanssas.” Simon tiuskaisee, muttei lähe minnekkään.
Leffassa tapahtuu jotain hauskaa ja Jay nauraa, sen hampaat on valkoset. Ne on ihanat. Valkoset ja suorat. Ja se nauraa jotenki avoimesti, iloisesti, vaikken kuulekaan sen naurua, nään vaan. Vilkasen kankaalle, siellä joku mies hässii jotain läskiä naista, siis tosi läskiä. Mitähän hauskaa Jay tossakin näkee? Kai siinä kävi jotain hauskempaa ennen kun käännyin kattomaan.
Jayn huulessa on kai joku läväri kanssa, koska sen suunpielessä kimaltelee. Liimaudun kattelemaan miestä, enkä tajua kun Simon vinkuu taas tylsistymistään. En tajua oikeastaan mitään, kunnes tuijotuksen kohteeni nousee seisomaan..
Mitä!? Nousee seisomaan? Mihin se on muka menossa? Eihän se voi lähteä, leffakin on kesken.
Seuraan katseellani miehen tietä hämärässä tilassa, kuinka närkästyneet kanssa katsojat siirtelee jalkojaan Jayn tieltä. Se menee teatterin reunassa olevasta ovesta sisään.
Mun tilaisuuteni on koittanut.
”Käyn kusella.” sanon Simonille ja nousen ylös, ennen ku se ehtii tajuta mitä sanoin ja tarjoutua mukaan, päästäkseen pois edes hetkeksi.
Ihmiset mulkoilee mua kun menen Jayn uraa pitkin käytävillä. Käymälän ovi on harmaa, sen päällä vihreä valo jossa lukee WC. Avaan oven ja silmät painuu väkisin kiinni, valo häikäsee.
Totuttelen nopeasti valoon ja tajuan, ettei tilassa ole ketään, mutta yks pienistä ovista on lukossa. Mä olen samassa vessassa maailman ihanimman miehen kanssa. Vittu mikä säkä. Seisoskelen tyhmänä vessassa. Vaivihkaa itseltäni salassa katon seinän peittämästä peilistä miltä näytän.
Peiliin kattelu ei kuulu mun maailman kuvaan, ei niin todellakaan. Mutta pakko myöntää, ei siihen kuolis. Koska mä näytän suht hyvältä. Toisin sanoen, tosi hyvältä.
Ovi kolahtaa.
En kuitenkaan noin hyvältä.
Jay on kävelemässä normaalisti ulos kopista, kunnes äkkää mut peilistä. Sen silmät oikeesti levähtää naamalle. Se vaan tuijottaa mun peilikuvaa, suukin taitaa aueta vähän. Mä tuijotan sitä kanssa, mutten suinkaan ihmetyksestä. Mä tiesin tasan tarkkaan sen olevan tässä huussissa. Mä tiesin tasan tarkkaan etten tullut paikalle sattumalta. Joten mun naamalla on sen mukainen virne.
”Will?” se sanoo mun nimen. Sanoo mun nimen. Helvetti että kuulostaa ihanalta.
Me näytetään hyviltä peilin kautta, se seisoo vähän mun takana, silleen lomittain. Tästä pitäis saada kuva. Se on niin hyvän näkönen mun rinnalla, koska on hyvän näkönen ilman muakin.
”Jay.” sanon sen nimen, ihan vaan koska en oo sanonu sitä aikoihin, ja sehän tän nimileikin alotti.
Mies sulkee pikkukopin oven ja nojaa siihen, tuijottaa yhä mua. Eiks se muuta enää osaakkaa? Voi pientä.
”Mitä sä täällä.. siitä on aikaa.. tai siis. Helvetti.” se sanelee, muttei taida itekkään tietää mitä yrittää sanoa. Mun kasvoilla oleva virne vaan levenee, ja pystyn peilistä näkemään ettei se näytä kovin typerältä, kunnes käännyn ympäri ja nojaan perseelläni valkoiseen lavuaaritasoon joka on peilin edessä. Nyt mä saan tuijottaa sitä suoraan silmiin.
Sillä on mustat silmät. Tai siltä ne eka näyttää, se on meikannu ne. Jätkä on meikannu silmänsä. Hah! Kieltämättä ne näyttää hyviltä sen naamassa. On siellä mustan joukossa jotaan vihreätäkin, mutta sen mä tiedän ulkomuistista.
”Siitä on helvetisti aikaa.” se saa sanotuksi. Se lausuu helvetin vieläkin kivasti, jotenkin venyttäen ällää. Onhan siitä aikaa. Siitä on todellakin aikaa.
”Neljä vuotta.” muistelen, ja se nyökkää. ”Susta on tullu jo mies.” se virnistää. Ai että tällaiselle linjalle ajaudutaan heti. ”Toisin ku susta.” sanon takaisin hymyillen leveesti ja huomaan kuinka se vilkaisee itseään peilistä. Silleen etten muka huomaisi.
”No ei, hyvältä sä näytät.” sanon mahdollisimman välinpitämättömästi. Se on vaikeeta, koska mun koko kehoni huutaa, kuinka hyvältä se näyttää siinä mun edessäni. Se vaan seisoo siinä ja näyttää hyvältä.
”Sä näytät lähinnä samalta kun silloin.” se sanoo, enkä pysty lukemaan kasvoilta, sanooko se sen kohteliaisuutena vai vittuiluna. Sillä todellakin on lävistys huulessa, mä en nähny pimeässä väärin. Sillä roikkuu huulessa hakaneula. Ja oikeessa kulmassa hopeinen piikki. Plus ne kaikki kymmenet korvarenkaat mitä sillä on. Jätkällä varmaan nänneissäkin hilut, lyön vaikka vetoa.
”Mitä sä täällä?” kysyn siltä, kun keskustelu kuoli taas mun ajatuksiin.
”Oon leffassa.” se sanoo tyhmänä.
”Mitä, et helvetissä ole! En usko.” huudahdan ja saan sen naurahtamaan. Mitäpä se nyt leffassa tekis, muuten vaan ollaan teatterin huussissa.
”Lähinä tässä kaupungissa.” täsmennän. Jay vaihtaa painoa jalaltaan, sillä on siistit farkut. Ne on revitty polvista, tummat ja kuluneet.
”Keikka oli eilen, tänään kulutetaan aikaa ja lähetään huomenna himaan takas.” se kertoo. Mun sisällä joku pien valo himmuu vähän, olisin toivonu että se olis muuttanu tänne ja saattaisin törmäillä siihen useimminkin.
”Mitäs ite, asut yhä täällä?” se oikeastaan toteaa. Minnepä mä olisin muuttanut. Nyökkään.
Ja taas me jäädään kattelemaan toisiamme, tuijottamaan. Me ahmitaan neljän vuoden edestä toisiamme, ja vielä tulevienkin vuosien edestä. Mä voisin katella sitä koko lopun elämäni. Ihan aina. Ihan ikuisesti.
Sillä on jotkut ihmeelliset mustat kengät, niissä menee narut miten sattuu, ja ne narut sattuu olemaan pinkit. Mutta jopa ne pinkit nauhat näyttää hyviltä, Jayn päällä. Jopa sen ranteessa oleva pinkki jenkkihuivi näyttää hyvältä.
”Sä oot ottanu tatskan.” se rikkoo hiljaisuuden, tai ei täällä nyt hiljaista ole, koska seinän toisella puolella pauhaa se elokuva. Ja elokuvasta mun mieleeni tulee Simon parka, jonka jätin yksin sinne pimeyteen kattelemaan romantiikkaa. No, se tekee jätkälle hyvää.
Jay tarkottaa mun niskassa olevaa mustaa kuviota ja mulla menee hetki tajuta miten se näkee mun niskaan, kunnes tajuan seisovani peili takanani.
”Ja sä pari läväriä lisää.” sanon takaisin, muistellen kuinka sillä viimeks roikku korvassa säälittävästi yks rengas ja kulmassa pien pallukka. Mut se näytti jopa silloin hyvältä. Nyt vielä paremmalta.
”Vittu siitä on kauan.” se sanoo taas. On tainnu jäädä levy pyörimään tai sitten se ei todellakaan käsitä että seison sen edessä, muttei sen nyt noin iso shokki pitäis olla. ”On, mutta se ei oo mun vika.” sanon vahingossa, miks mun pitää käydä avaamaan vanhoja haavoja. Vittu mun kanssa.
Jayn ilme synkkenee vähän, se laittaa kädet taskuihinsa ja farkut hivuttautuvat alemmas sen verran että niittivyön yläpuolella näkyy kaistale boksereita. ”Oot sä vieläkin vihanen mulle?” se kysyy. Ai että olenko? Olenko mä vihanen että ensin jätkä on parasta kaveria kymmenen vuotta, sitten hässii muutamat kerrat, sanoo rakastavansa, lopulta haukkuu homoksi ja lähtee menemään. Kokonaan koko kaupungista, hyvä ettei maastakin. Ja sitten se ilmestyy takasin, ja kysyy oonko mä vihanen!?
”En.” vastaan sille. Koska en mä ole. Mä en todellakaan ole, vaikka mun todellakin pitäis. Se vaan näyttää niin hyvältä. Mä voisin ottaa sen tosta noin vaan, tässä vessassa. Ihan heti. Mä voisin rakastaa sitä taas.
Tulee jälleen hiljaista.
”Will hei.. mun piti kyllä soittaa sulle. Ensimmäiset kaks vuotta. Sitten mä en enää osanu..” se selittelee, ihan turhaan, ei mua kiinnosta.
”Koska sä löysit uuden?” jatkan sen lausetta kysymyksellä, sen ilme muuttuu, ehkä se vähän punastuu. ”Joo.”
Eli mä en saakaan nättiä vessapanoa maailman parhaimman näkösen miehen kanssa. Se joku valo mun sisällä himmenee taas vähän. Mun pitää soittaa sähkömiehelle heti kun pääsen täältä. Tai pyytää Simonia korjaamaan mut, se on kouluttautunu sähkömieheks, ainakin mun korjaamisen yhteydessä.
Jay kattoo nyt mun olkapään yli, peiliin. Joko se kattoo itteään, tai sitten taas mun niskaa, en mä tiedä. Ainakin sen ilme on jotenkin lytyssä. Mutrussa koko naama. Ties mitä sekin miettii. Katossa oleva valo heijastuu sen hakaneulaan. Se näyttää aika siistiltä. Ei se mikään iso hakaneula ole, mutta sellanen sopiva.
Yhtäkkiä säikähdän ihan helvetisti. Jay liikkuu ensimmäisen kerran koko aikana - jos ei lasketa sen käsien taskuun tunkemista tai jotaan muuta yhtä pientä – se nimittäin astuu pari askelta eteenpäin. Tunnen sen tuoksun, se on vahva, tuttu ja tupakkainen. Mä vihaan röökiä, Jay rakastaa sitä. Tai niin se meni ainakin ennen.
”Sä oot kasvanu.” se sanoo matalasti ja kattoo mua silmiin, joten mä katon sitä. Ne sen meikit on oikeastaan tosi hyvännäköset. Niin ku koko jätkä itsessäänkin.
”Onhan tässä ollu aikaa.” vastaan ja heilautan hiuksia pois silmiltäni, ne peittää näkyvyyden maailman halutuimpaan näkyyn. No ainakin mun maailman keskuudessa. Mutta olen mä näköjään kasvanu, olin ennen sitä lyhyempi että jouduin varvistamaan ärsyttävän tyttömäisesti kun yritin nuolla sen huulia.. tai kieltä niiden lomasta.. tai tutkia sen hampaita.. Ota mut jo!
Nyt me katotaan toisiamme silmiin, eikä kummankaan tarvi kumartua tai varvistaa. Me voidaan vaan seistä normaalisti. Tai helvetti, en mä ole sekuntiakaan ollut normaalisti kun se tohon tupsahti. Sukat pyörii jaloissa niin että nilkat hirttyy heti kun nostan jalkaani.
Jayn kasvot tulee lähemmäs. Ne tulee. Se aikoo suudella mua. Sen huulet näyttää niin hyviltä. Joten mä menen sitä vastaan, koska en oo mikään masokisti ja kiduta itteeni. Mä saan suudella sitä. Oikeesti. Voi jumalauta.
Se suutelee mua niin ku ennenki, niin omistavasti, niin vahvasti ja mitään kyselemättä. Se painaa mun päätä taaksepäin ja syö mua lisää. Sillä on kielessäkin lävistys, mikä hyväilee mun kieltä.
Sitten se vetäytyy. Kattoo mua silmiin, se oikeesti vetäytyy ja menee pois. Se avaa vessan oven.
”Katotaan sitten neljän vuoden päästä taas.” se sanoo, ja menee.
Helvetti mikä jätkä. Jättää mut yksin johonkin paskaseen leffateatterin huussiin just kun muistin miltä sitä tuntu rakastaa. Mitä senki päässä liikkuu?
Vittu että panettaa.
***
Ikinä ole en tämän tyylistä kirjottanut. Eli kommentit olis hauskoja. Ja betaa ei tosiaan ole.. anteeksi. ^^
