Pairing: Harry/Ron, ainakin melkein.
Gendre: angstista, one-shot
Raiting: S
Beta: Mona
Summarry: Ron muistelee menneitä kirjeen muodossa.
A/N: Tähän tuli idea keskellä yötä (ihan tosissaan kello oli kymmentä vaille 12) ja se oli pakko kirjoittaa heti. Tässä tulos, kun minun annetaan valvoa liian pitkään * laugh*
Taskullinen salaisuuksia
Ronin käsi vapisi hieman. Pergamentti hänen edessään oli viattoman tyhjä. Lopulta hän kastoi sulkakynänsä musteeseen ja alkoi kirjoittaa niin selkeällä käsiallalla kuin suinkin pystyi.
En tiedä muistatko sinä, Harry, neljättä luokkaa, mutta minä muistan. Muistatko, kun yömyöhään pohdittiin sen munan arvoitusta?
Kun istuimme siinä vierekkäin. Ihan vain kavereina. Kun sinä hivuttauduit vähän lähemmäksi minua. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja löi tuhatta ja sataa. Naurattaa ajatellakin, ja nyt olen varma, että olin ihan punainen.
Tiedätkö, olin tuolloin aivan tajuttoman ihastunut sinuun. En kyllä oikein tajua miksi; me emme enää paljoa puhuneet ja jos puhuimme, niin huispauksesta. Tai läksyistä. Etkä sinä nyt parhaimman näköinenkään ollut. Mutta se jokin sinussa oli.
Ron piti pienen tauon. Jos hänen kätensä oli vapissut ennen kirjoittamista, niin nyt se tärisi.
Värisevä huokaisu pääsi pojan huulilta.
Tämä oli vaikeampaa kuin hän olettikaan. Itsehän tässä veistä väännän haavassani, hän naurahti ivallisesti, veti syvään henkeä ja jatkoi taas.
Ja silloin joskus kun kuljimme Tylypahkan pihoilla. Joskus otit minua kädestä ja lähdit juoksemaan. Sitten kellahdit nurmikolle ja aloit nauramaan holtittomasti. Minä en voinut kuin nauraa mukana.
Entä silloin kun Sirius kuoli? Itkit rintaani vasten yöllä, muuten niin hiljaisessa poikien makuuhuoneessa. Toki minuakin suretti, mutta Sirius ei koskaan ollut minulle niin läheinen kuin sinulle.
Sinä itkit ja puhuit sekavia, minä koitin rauhoitella ja silitin hiuksiasi.
Usein rauhoituit ja halasit minua, siirtämättä päätäsi pois.
Ron tunsi punastuvansa heikosti. Hän muisti tuon hetken niin selvästi.
Harrylla oli ollut uutta shampoota...
Kerran nukahdit siihen ja minun piti asetella sinut omaan sänkyysi.
Silmäsi olivat turvoksissa itkemisestä ja poskesi märät.
Tukkasi oli entistä sekaisempi ja kuorsasit kuin pieni possu, mutta söpö sinä ehdottomasti olit.
Mutta aina silloin, kun puhuimme tytöistä, minuun iski kamalia mustasukkaisuuskohtauksia.
Sain aina kuunnella, kuinka kaunis Cho on ja kuinka niiin antaisit mitä vain, jotta saisit hänet omaksesi.
Minun teki niin mieli lyödä sinua, jotta olisit hiljaa.
Ja heti sen jälkeen olisin halunnut kertoa sinulle kuinka tekisin mitä vain että saisin sinut.
Kaikesta huolimatta minä sanoin vain “Onhan Cho tosi kaunis.”
Ja yhden viikon, yhden kokonaisen viikon ajan, luulin, että sinäkin pidät minusta.
Se oli sen jälkeen, kun te Chon kanssa erositte.
Silloin, kun halusit aina ehdottomasti mukaani, vaikka olisin menossa vain huoneen toiselle puolelle.
Sen viikon ennustustunnit olivat ihanimpia hetkiä ikinä. Kuiskailit korvaani mitä erilaisempia kommentteja Punurmion ulkonäöstä tunnin hitaan kulun nopeutumiseksi, vaikka olisit ihan hyvin voinut sanoa ne suoraan ääneen.
Kädestä ennustettaessa tutkit kättäni normaalia tarkemmin etkä meinannut päästää irti.
Useasti tuijotit minua. Ja minä tuijotin takaisin.
Sinulla on aivan upean vihreät silmät, minun on pakko sanoa.
Ron ei koskaan ollut hyvä puhumaan tunteistaan ja kaiken sen kokoaminen paperille tuntui omituiselta.
Varsinkin, kun kyseessä oli hänen paras kaverinsa. Ron pudisteli päätään.
Hän tunsi itsensä vähintään ällöttäväksi, kun asiaa ajatteli tuosta kulmasta, mutta hänen oli pakko jatkaa kirjeensä loppuun asti.
Ei sitä kesken ainakaan voinut jättää.
Sitten kaikki palasi normaaliksi, ainakin melkein.
Jostain ihmeen syystä Hermione alkoi lähennellä minua. Hän keksi kaiken maailman syitä olla kanssani kahden.
Hermione teki monesti läksynikin.
Ja sitten tuli kuudes vuosi.
Viimeinen pisara oli, kun aloit seurustella pikkusiskoni kanssa. Pikkusiskoni!
Esitin kuitenkin iloista, ehkä turhankin hyvin.
Jossain vaiheessa aloin itsekin uskoa olevani iloinen.
Hermione pyysi minua poikaystäväkseen. Suostuin, mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ja onhan Hermione kiva, älykäs ja suhteellisen kauniskin.
Olen oikeastaan todella iloinen, ja näen että sinäkin olet.
Minusta on ihana nähdä sinut onnellisena. Enkä oikeastaan ole katkera.
Ulkona on aurinkoista.
Terveisin,
Ron
Ron hymähti. Se siitä. Oikeastaan melko helpottunut olo, hän tuumi ja tunki pergamentin kirjekuoreen. “Herra Harry Potter”, hän kirjoitti kuoreen ja virnisti.
Poika nousi tuolista, suukotti Hermionea kävellessään tytön ohi pöllönsä luo.
Aurinko tosiaan paistoi.
Pöllön lentäessä kauemmas Ron istui ikkunalla, jalat ulkona ja nauroi, nauroi suu isossa virneessä.
A/N2: Ne kommentit tosissaan on kivoja ^^
