LeijonanharjaromanssiLuku 2/2Author: Rebecca Lupin
Beta: Sassa ♥
Pairing: Jasper/Bella (Edward/Bella)
Rating: K-11
Fandom: Houkutus
Genre: romance, drama, fluff, kaksiosainen
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille. En saa tästä mitään. Paitsi kommentteja. Ehkä. Ainakin elättelen siinä toivoa.
Warnings: Rakas minä-muoto taas hyökkää, en uskalla päästää siitä irti. Ja hanhensilmät edelleen käytössä. »_»
Houkutuksen jälkeistä aikaa,
mutta!
Uuttakuutta tämä ei varsinaisesti spoilaa, mutta jos et kyseistä kirjaa ole lukenut, jätä varmuudenvuoksi tämä ficcikin lukematta. Ficissä toisto poikkeaa silti Uusikuusta.
Kommentoithan. Minä stalkkaan.
Summary: Cullenit ottavat Bellan mukaansa baseball-peliinsä jo toiseen kertaan, vaikka edellisen ottelun päättyminen toistuukin yhä Edwardin mielessä. Ja Edwardin kauhuksi Bellan huono onni baseball-aukiolla jatkuu – hän nimittäin kompuroi itselleen vertavuotavan haavan ja Jasperin itsehillintä ei riitä perääntymään.
A/N: Jasper/Bellaa toivottiin ja Jasper/Bellaa saadaan!
Emmett/Bella sai niin nätisti kommentteja, oikein yllätyin positiivisesti siitä! Pelkäsin saavani siitä negatiivista kommenttia, »Emmett on OOC»-valituksia, mutta ihme ja kumma en tainnut saada ainuttakaan vaan pikemminkin päinvastoin.
Minusta tämä ei ole ehkä yhtä hyvä, kuin aiemmat Houkutus-ficcini, mutta tämäkin menettelee, vai mitä? Jos olen väärässä, sanokaa.
Milgia taas hieman auttoi nimen keksimisessä. ♥
Ei spoilaa Epäilystä eikä Breaking Dawnia.
Joten älä spoilaa sinäkään.
Luku 1/2Minä en tietysti osallistunut siihen. Baseballpeliin, aukiolla, jolle olimme matkalla.
En minä varsinaisesti ollut huolissani, että sama huono-onnisuuteni saattaisi hyökätä, kuten viime pelissä. Lopullisesti kuollut, minua kiduttanut sadistinen vampyyri James tuskin päättäisi tällä kertaa peliä.
Olin kyllä jännittynyt ja innoissani, kun pääsin jälleen nauttimaan pelistä, jota vampyyripoikaystäväni vampyyriperhe pelaisi. Ukkosella.
»Olisin voinut aivan hyvin jäädä seuraksesi.» Edward kuiski aina välillä korvaani. Tiesin hänen olevan epävarma ja varmasti osin myös hiukan peloissaan, vaikka Alice oli jankuttanut hänelle pitkään ennen aukiolle lähtöä, ettei hän nähnyt Victoriaa, ei Laurentia eikä myöskään mitään uutta, verenhimoista vampyyrijoukkoa.
»Olet hyväksi seuraksi minulle pelissäkin», vakuutin vastaukseksi hiukan ärtyneesti. Ymmärsin hänen pelkäävän puolestani, mutta mikä oli ongelma, kun Alicekaan ei sellaista nähnyt?
Saavuimme pian aukiolle, lyhyen – vampyyrille lyhyen – kävelymatkan jälkeen, jota ei voinut taittaa autolla. Matkustin tietysti Edwardin selässä, kävelemäänhän minä en suostunut.
Puiden kehystämä valtava baseballaukio iski tutuilla muistoillaan tajuntaani rajummin kuin osasin odottaa.
Yritin olla paljastamatta tunteitani muille, jotta minua ei pidettäisi liian heikkona, eikä minua vietäisi Edwardin pakottamana takaisin. Silti siinä samassa, kun olin huomannut tutun ympäristön, joka oli juuttunut mieleeni varsin ikävin muistoin, sai lievä pelko aikaan pienen myllerryksen vatsassani.
Vedin raikasta ilmaa keuhkoihini, jotta saisin hapen avulla aivoni toimimaan paremmin ja näyteltyä innostunutta itseäni hiukan paremmin. Edward vilkaisi minuun kyllä epäluuloisesti; luultavasti hän odotti minun reagoivan, kuten oikeasti reagoinkin – en vain näyttänyt sitä hänelle.
Kuinka olisin voinut edes valehdella itselleni, etten muistaisi sitä pelkoa, joka minussa häivähti silloin, kun äkkilähtö aukiolta keskeytti pelin? Kun henkeni oli vain hiuskarvan varassa? Tai... Ehkä se on liian vähättelevä vertauskuva, vaikka James olikin taitava jäljittäjä ja tappaja, en voinut väittää olleeni aivan vaarassa Cullenien muodostaman suojamuurin turvassa. Vaikka no, lopultahan minä melkein tulin syödyksi, mutta se oli vain minun omaa syytäni.
Tajuamattani Edward oli laskenut minut selästään maan tasalle omille jaloilleni. Katsoin ympärilleni ällistyneesti, olin ollut niin uppoutunut ajatuksiini ja ikäviin muistoihini. Minä jopa värähdin, kun tunsin Edwardin kylmien sormien kietoutuvan omieni lomaan, mutta hymyilin vasten hänen toiveikasta ilmettään; hän etsi jatkuvasti syytä palata takaisin, vaikka hän itse rakasti baseballin pelaamista, enkä tahtonut millään riistää häneltä sitä iloa.
Hän riisui takkinsa ja asetti sen maahan ikäänkuin eräänlaiseksi viltiksi ja päättäväisesti istutti minut huolellisesti housujani varjelevalle kankaalle kuin pikkulapsen, joka saattaisi milloin hyvänsä nousta ja juosta karkuun kuin päätön kana. Loin Edwardiin paheksuvan katseen ja hän vastasi siihen huvittuneesti hymyillen.
Kun hän viimein jätti minut takkinsa litistäjäksi ja ennen lähtöään painoi kylmän suudelman otsalleni, jäin täysin kiukkuni unohdettuani katsomaan Edwardin harppomista yhä vain kauemmas aukiolla. Hän oli aivan liian nopeasti aivan liian kaukana minusta ja katselin, kuinka hän asetteli Rosalien ja Emmettin kanssa pesiä hyvän matkan päähän toisistaan. Mieleni teki nousta seisomaan ja huutaa rakastettuni takaisin, huutaa ikävöväni häntä.
Joskus en todellakaan täysin ymmärtänyt itseäni.
»Bella!»
Säpsähdin ajatuksistani ja kohotin katseeni yläilmoihin; Alice hymyili minulle säteilevästi, hänen varjonsa piirtyessä vasten taivasta. Hänen viereensä ilmestyi toinen hahmo, ja leijonaharjamaisesta hiuspehkosta tunnistin hänet oitis Jasperiksi.
»Hei Alice, Jasper», sanoin ja hymyilin heille kummallekin. He olivat ilmeisesti vasta juuri saapuneet, emme nimittäin olleet tulleet samalla autolla.
Alice istuutui empimättä viereeni tavattoman sulavasti ja kietoi kätensä koukkuun nostettujen jalkojensa ympärille. Jasper jäi seisomaan varautuneena; hänelle teki edelleen hieman vaikeaa olla lähelläni. Minua harmitti, ettei Jasperin kanssa tullut koskaan oikein puhuttua, sillä hänen oli pidettävä minuun hyvä etäisyys. Minun parastanihan hän vain ajatteli ja olin siitä kiitollinen, vaikkakin harmissani. Joskus jäin ihmeellisen pitkiksi ajoiksi miettimään enemmän Jasperia. Hänen salaperäisyyttään, ilmeitään, ääntään, kasvojaan. Muutaman kerran jopa paloin halusta puhua hänelle; mietin, kuinka aloittaisin keskustelun hänen kanssaan ja mitä puhuisin. En voinut silti puhua hänelle, en ilman vartijoitani.
Käänsin katseeni takaisin siihen suuntaan, jossa viimeksi olin Edwardin nähnyt. Hän oli kauemmas siltä pesältä, jota hän oli hetki sitten merkkaamassa. Kohtasin hänen katseensa, jota olin kaivannut jo pidemmän aikaa ja pystyin hahmottamaan hänen leveän virneensä – mutta hän oli silti niin kaukana, eivätkä hänen ihanat hymynsäkään riittäneet tukahduttamaan kaipuutani.
»Ettekö te pelaa?» kysyin, kun hiljaisuus kävi liian painostavaksi. Taisin kuitenkin jäädä ainoaksi, jota tilanteen äänettömyys häiritsi.
»Pelataan tietysti», Alice sanoi pirteästi, aivan kuin mitään hiljaista hetkeä ei olisi ollutkaan, ja jatkoi: »Mutta pidämme sinulle siksi aikaa seuraa, kun he hoitavat kaiken kuntoon, jotta voidaan aloittaa.»
»Laiskurit», totesin hymysuin.
»Voidaan me jättää sinut rauhaankin. Sitäkö sinä tahdot?»
»Ei, ei, en.»
»Harmi, ettet voi osallistua», Jasper liittyi keskusteluun. Loin häneen katseen ja sain häneltä lyhyen, arastelevan hymyn.
»Joo no, oikeastaan minua ei harmita yhtään», vastasin Jasperille ja hymyilin takaisin. »Mitä järkeä minun olisi osallistua, kun te kumminkin lyötte ja juoksette
vähän paremmin kuin minä?»
»Niin, olet ehkä oikeassa.»
»Ja kun yritän pitää tasapainoni juostessani pesälle – jolle on pidempi matka kuin mitä minä juoksin cooper-testissä – varmaan kaadun matkalla. Ja kun yritän lyödä palloa, niin se joko paiskautuu kasvoihini tai sitten lyön mailalla pallon sijasta takaraivooni...»
Alice alkoi hihittää vieressäni ja irvistin hänelle. Jasper oli sama tyyni itsensä, mutta huomasin selvästi, kuinka hänenkin suupielensä nykivät ylöspäin. Laskin katseeni nurmikkoon jalkojeni viereen hieman häveten; olin tosissani siinä, mitä sanoin. Osasin koheltaa aina mahdollisuuden tullen, ei väliä, kuinka minua ongelmilta suojeltaisiin.
»No niin!» Alice sanoi hihityksensä lakattua ja nousi seisomaan yhtä sirosti kuin oli istuutunutkin, »peli alkaa aivan pian.»
Nostin katseeni huojentuneena Aliceen ja seurasin, kuinka hän nappasi sulavasti Jasperin käden omaansa ja lampsi kohti muita. Jostain syystä pistin heidän yhteenliitetyt kätensä normaalia paremmin merkille; ehkä kaipasin samaan tilanteeseen, mutta Edwardin kanssa. Edwardin, jonka pian huomasin aloittaneen pienen painiottelun karhumaisen Emmett-veljensä kanssa, ilmeisen tylsistyneinä odotteluun.
Esme, Alice ja Carlisle purkivat muita baseballtarvikkeita sillä aikaa, kun Rosalie ja Jasper katselivat kauempaa kyllästyneen oloisina Emmettin ja Edwardin painia. Kiinnitin huomioni kahteen toistensa voimia koettelevaan veljekseen ja heihin huomioni jäikin hetkeksi. Olin salaa kauhuissan siitä, kuinka huomasin Emmettin käsittelevän Edwardia, kuinka kaunis Edwardini oli selvästi alakynnessä. Tiesin kuitenkin, ettei vaaraa ollut, toisin kahden ihmisen välillä olevassa yhtä rajussa painiottelussa olisi ollut.
Säpsähdin, kun viereeni oli istuutunut äänettömästi ja huomaamattani Esme, joka ojensi minulle pientä pussia.
»Otimme sinulle eväitä, Bella», hän sanoi lempeästi hymyillen.
»Ai. Kiitos», sanoin, edelleen hämmentyneenä Esmen äänettömästä saapumisesta. Otin pussukan vastaan jäykästi Esmen sulaviin liikkeisiin verrattuna.
»Jännittääkö sinua?» Esme kysyi hiljaisesti. Ei varovaisesti tai epäröiden, vaan hellästi ja lempeästi.
»Ei.»
Tiesin tasan tarkkaan hänen miettineen samaa, mitä Edwardkin aiemmin. Miksi olisin lähtenyt mukaan peliä katsomaan, jos minua pelottaisi? Tai kuten Esme saman asian muotoili, jännittäisi.
»Mutta Edwardia jännittää», sanoin hetken päästä kieltävän vastaukseni jälkeen. Loin Esmen lempeistä kasvoista katseeni takaisin Edwardiin, joka nauraa hekotti Emmettin kanssa, eikä selvästikään kuunnellut meitä salaa.
»Hän on kovin huolissaan», hän sanoi ja suuntasi katseensa myös Edwardiin. Huomasin sivusilmällä hänen nyrpistävän lievästi paheksuvasti nenäänsä; tiesin hänen pitävän kahden teinipojan rajua painiottelua vain lapsellisena, eikä hän näyttänyt olevan huolissaan, toisin kuin minä olin. Turhaan, kuten Edwardkin oli huolissaan minusta. Turhaan.
»Edward on hupsu», sanoin huokaisten, »Alice ei nähnyt mitään, mikä voisi satuttaa minua. Ja tässähän minä istun, liikkumatta.»
Esme naurahti hiljaa sanoilleni ja yllätyksekseni hän kietoi hellästi kätensä ympärilleni ja veti minut äidilliseen halaukseensa. Vastasin siihen empimättä, enkä voinut estellä kasvoilleni nousevaa hymyä.
»Sinä olet tehnyt Edwardin hupsuksi», Esme sanoi lempeästi.
Kun peli viimein oli alkamassa, Esme ja minä lopetimme rupattelun ja hän auttoi minut hellin ottein ylös maasta. Hän jäi odottelemaan minua, kun välttämättä tahdoin nostaa maasta Edwardin takin, jonka päällä istuin, ja työnsin käteni takin hihoihin. Vaikka Edward ei ollut lähelläni, pystyin silti haistamaan hänet lähelläni, vaikkakin kera kitkerän ruohoisen aromin.
Astelimme Esmen kanssa lähemmäs peliä, mutta vain siksi, että voisin nähdä pelin edes hiukan paremmin. Pysähdyimme kuitenkin hyvän matkan päähän, mutta tällä kertaa tahdoin jäädä seisomaan.
Katselin, kuinka Alice hyppelehti omalle syöttäjänpaikalleen. Jäin tuijottamaan hänen kauniita, sulavia tanssijanliikkeitään kateellisena. Välillä minusta tuntui voimakkaasti siltä kuin tuuli olisi ollut osallisena hänen täydellisen ilmaviin liikkeisiinsä. Sillä aikaa, kun Jasper valmistautui mailaa sujuvasti käsissään heilautellen, Alice syötti palloa omissa käsissään, vasemmasta kädestä oikeaan ja muutaman kerran ilmaan monen metrin päähän ja nappasi sen yhdellä kädellä sujuvasti kuin vanha tekijä. Katselin kummankin ketteryyttä kateellisena osaamatta edes päättää, kumpaa ensin ihailisin katseellani. Molempia oli vaikea seurata samaan aikaan.
Alicen käsi välähti ilmaan juuri sekunnilleen samaan aikaan, kun taivaalta kuului korviahuumaava ukkosenjyrähdys ja kirkas salama välähti. Samassa pallo lensi kohti lyöntivalmiudessa olevaa Jasperia, enkä ehtinyt ymmärtää sitä nopeutta, kun ukkostakin voimakkaampi ääni sulki kuuloni hetkeksi ja säikähdin sitä niin, että horjahdin taaksepäin.
»Oi!» huudahdin yllättyneesti, kun kaaduin selkä edellä kohti maata – ojensin käteni automaattisesti ottamaan vastaan.
En huomannut, kuinka ympärilläni elävä ympäristö oli jähmettynyt niille sijoilleen, kun keskitin huomioni pelkästään siihen, kuinka epämukavalta minusta tuntui istua maassa, kuinka takapuoltani hitusen särki kaatumisen takia – kuinka pistävä kipu oikeassa kädessäni herätti senkin vähän huomioni.
Nostin kipeän käteni hämmästyneenä maasta ja tarkastelin sitä katseellani. Maassa ollut terävä kivi oli tehnyt kämmeneeni pienen haavan, josta nyt vuosi verta – onnekseni ei paljon, mutta kuitenkin aivan tarpeeksi saadakseen aikaan heikotuksen –
Saadakseen aikaan suuren myllerryksen sekä vatsassani että ympäristössäni, jonka olin kaatuessani unohtanut.
»Ei!»
Minun ei olisi pitänyt kohottaa katsettani; edessäni tapahtui aivan liian monta, salamannopeaa asiaa, että olisin voinut kipuni lisäksi tajuta sen kaiken samaan aikaan.
Tajusin vain alkutilanteen, sen mistä kaikki hullunmylly alkoi. Kuva, joka piirtyi selvänä mieleeni: Jasperin mustina palavat silmät hänen seistessään jähmettyneenä kesken aloittamansa juoksun pesälle. Carlislen, Alicen, Emmettin ja Esmen kauhistuneet ilmeet, Rosalien tilannetta tarkkailevat luonnottoman kauniit kasvot... Edwardin pelokkaasta vihaiseen muuttuvat ilmeet –
Kuulin aivan liian läheltä matalaa, mutta voimakasta murinaa. Kahta, erisävyistä murinaa. Kahden eri henkilöiden rinnasta kumpuavaa murinaa.
Kun sain tapahtumienkulun taas tajuntaani, huomasin Edwardin. Edessäni, minua suojaamassa, hänen hieman kyyristynyt asentonsa, kädet suojaavasti hieman erillään ja kohollaan kyljistä. En hänen asentonsa takia nähnyt, keneltä hän minua suojasi, mutta minun ei edes tarvinnut nähdä, sillä pystyin arvaamaan sen.
Jasperin itsehillintä oli pettänyt.
»Bella, Bella!» kuulin Esmen huolestuneen äänensävyn vaimeana taustalla. En saanut katsettani kirvoitettua Edwardin selästä, kun tunsin, kuinka vahvat kylmät kädet nykivät minua pois Edwardin suojasta. Säikähtäneesti käänsin katseeni minua pois kiskovaan Esmeen.
Suuntasin katseeni hänestä Jasperiin, jonka näin Edwardin luoman suojan takaa. Emmett ja Alice kuljettivat häntä poispäin läheltäni, eikä Jasper pistänyt vastaan. Hänen valpas, kankea katseensa pysyi minussa.
»Ei hätää, Bella», pehmeän sointuva ääni tyynnytteli ja joku silitti jäisellä kädellään poskeani. Esme auttoi minut kunnolla seisomaan ja puhdisti hiekkaa vaatteiltani toisen otteen tarttuessa kipeään käteeni. En ehtinyt edes vilkaista, kuka siihen tarttui, kun jo tunsin oman pääni kolmannen käsiparin välissä ja kylmät huulet jäykkinä omillani. Olin aivan liian häkeltynyt kaikesta tapahtuneesta, etten ehtinyt reagoimaan siihen mitenkään, ennen kuin Edwardin huulet jo erkanivat omistani. Normaalisti olisin kaivannut suudelmaa uudestaan, nyt en voinut edes ajatella niin. En osannut edes punastua häpeästä, kun tajusin Esmen ja Carlislen nähneen Edwardin antaman suudelman.
Edward kuljetti minut autoja kohti ja tiesin, että hän piti valppaan katseensa Jasperissa, jota tällä hetkellä pidettiin paikoillaan Emmettin vahvojen käsivarsien vankina, eikä Jasper pääsisi otteesta irti ennen kuin minä ja Edward olimme kaukana.
Edward istutti minut auton pelkääjänpaikalle, enkä pistänyt hanttiin; tajusin vasta nyt, mitä oli tapahtunut ja kuinka minun olisi kuulunut hentona ihmisenä reagoida. En ollut kuitenkaan kiljunut tai juossut karkuun, vaikka olisi ehkä pitänyt.
Auto hyrähti hiljaisesti käyntiin, eikä Edward jäänyt odottelemaan vaan suuntasi kalliin auton nokan kohti Cullenien taloa.
»Edward?» sanoin pian, kun järkytykseni ja hämmästykseni oli laantunut ja kaipasin kipeästi hänen ääntään hiljaisuuden valloittajaksi. Ääneni tärisi, luultavasti vain siksi, etten ollut käyttänyt sitä tapahtuneen jälkeen ja hämmennys kuulsi siitä. Hän loi minuun tutkivan ja hieman kireän katseen, kuin varautuneena siihen, että saattaisin pyörtyä.
»Minä olen kunnossa», sanoin, mutta jouduin sitä ennen rykäisemään, jotta ääneni kuulostaisi vakuuttavalta ja varmalta. Hän piti tutkivan katseensa minussa, yritti etsiä pelkoa ilmeistäni ja silmistäni – en tiedä, mitä hän kasvoiltani löysi, mutta näköjään hän suostui uskomaan sanojani ja käänsi katseensa tiehen, jotka pitkin hän ajoi.
»Oletko sinä?» kysyin hetken päästä, kun hän ei näyttänyt aikovan vastata minulle.
»Voin mainiosti», hän vakuutti ja irvistin. Hän näki ilmeeni ja huomasin Edwardin suunpielien nykivän ylöspäin. »Ihan totta, Bella. Sinussahan tässä on kyse, ei minusta. Pelkäsin, etten ehtisi väliin.»
»Mutta ehdit.»
»Juuri ja juuri.»
Jäin katsomaan häntä epäluuloisesti. Oliko hän juuri kääntämässä kaikkea jälleen itsensä syyksi? Sietämätönsä, typerää.
»Niin juuri, minustahan tässä on kyse. Miksi hemmetissä sitten syytät itseäsi?»
Hän käänsi varovaisen katseensa takaisin minuun. »Enhän minä itseäni syytä.»
»Minähän se pilasin sen pelin, etkä sinä», sanoin ankaraan sävyyn.
»Et pilannut mitään, Bella», Edward väitti vastaan sävyttömästi ja hieman haikeasti. Ristin käteni äkäisesti puuskaan rinnalleni ja jäin odottamaan, sillä tiesin, että hänellä oli vielä jotain lisättävää.
»Alice ei nähnyt sitä ennalta», hän sanoi. Avasin suuni hämmästyksestä auki.
»Ei se ollut hänenkään syynsä. En minä ennalta päättänyt kaatua», intin vastaan turhia odottelematta, »eikä hänellä ole sitä paitsi mitään velvollisuutta nähdä kaikkea, mitä minulle mahdollisesti tapahtuu.»
Edward oli hetken vaiti. Hän selvästi mietti ahkerasti, mitä vastaisi, mutta tyytyi epäselvään mutinaan, josta en saanut selvää muutamaa sanaa lukuunottamatta: »sinä» ja »vaarallinen».
Tällä kertaa en jaksanut väittää vastaan, sillä huomioni kiinnittyi muihin seikkoihin, muunmuassa siihen, että hänen kylmät huulensa painuivat hiuksiini sekä siihen, että Edward oli pysäköinyt autonsa Culleneiden talon pihaan.
