Title: Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan
Author: YellowBuzzle/SnowCherry, ihan miten vain, sama ihminen ollaan.
Pairing: Edward/Bella
Rating: Sallittu
Genre: Oneshot
Fandom: Twilight
Beta: Eipä ole, virheitä pitää kertoa (:
Disclaimer: En omista tämän tarinan hahmoja. Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjoista Houkutus ja Uusikuu ja nekin kuuluvat Stephanie Meyerille, aivan kuin hahmotkin. Juoni on oman pääni tuotosta.
Warnings:
SPOILAA UUSIKUUTA!!! Eli jos et halua lukea pientä spoilausta, ei kannata tätäkään ficciä lukea
Summary: Uusikuussa Edward lähti, mutta kirjan lopussa hän palasi Bellan kanssa taas yhteen. Mitä jos Edward ei olisi koskaan palannutkaan ja Bella olisi jäänyt yksin? Bella muutti takaisin Phoenixiin, mutta palaa monen kymmenen vuoden päästä takaisin Forksiin.
A/N: Tällainen ajatus tupsahti mieleen noin viikko sitten ja aloitin silloin tätä kirjoittamaan. En viikolla kirjoitellut tätä yhtään, kunnes sitten tänään sunnuntaina sain tämän loppuun. Kiitos kaverilleni Annalle, joka tarkisti Uusikuusta tuon otsikon nimen, koska itse en tuota kirjaa omistanut vielä silloin. Kursivoidut kohdat tekstistä tosiaan ovat Houkutuksesta ja Uusikuusta, kopioin ne suoraan sieltä. Anteeksi jos tuo loppu on vähän huono, tämä on toinen Houkutus -aiheinen ficci, jonka julkaisen (: Ja muistakaapas kommentoida!
Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan
»Ja niin leijona rakastui lampaaseen...» hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta tuo sana tuntui.
»Typerä lammas», minä huokaisin.
»Ja sairas, masokistinen leijona.»Avasin sulkeutuneet silmäni ja jatkoin katselua ikkunasta ulos. Charlien talon piha oli pysynyt samanlaisena vuosikymmenet. Sama, jo nyt ränsistynyt postilaatikko nökötti tien vieressä ja sama metsä näytti tien toisella yhtä vihreältä kuin vuosikymmeniä sitten. Tuon saman tien vierellä Edward oli odottanut minua harmaassa Volvossaan.
Puristin silmäni tiukasti kiinni. Hänen nimensä ajatteleminen tuntui nyt pahemmalta kuin koskaan ennen. Se tuntui pahemmalta, koska olin paikassa, jossa muistot elivät yhä. Ne pyörivät tämän talon seinien sisäpuolella kuin filmi.
Kyynel valui poskeani pitkin.
Käännyin hiljaa ympäri pitäen tukea ikkunalaudasta, Myös huone oli pysynyt samanlaisena, kuin muistin. Siellä oli yhä puulattia, vaaleansiniset seinät, kellastuneet pitsiverhot ja taitekatto. Käänsin katseeni sänkyyn, joka oli vähän matkan päässä ikkunasta. Kävelin hitain askelin sen luo ja istahdin sen reunalle. Se oli yhtä pehmeä kuin olin muistanutkin.
Nojasin taaksepäin ja painoin pääni tyynylle. Annoin harmahtuneiden, pitkien hiuksieni levitä kehykseksi kasvojeni ympärille. Suljin silmäni uudelleen.
Sekunnit kuluivat vitkaan. Minä makasin korvat höröllä, mutten ollut varma oliko ovi sulkeutunut. Samassa Edwardin viileä käsi kietoutui ympärilleni peiton alla ja hänen huulensa hipoivat korvaani.
»Sinä olet surkea näyttelijä – siitä urasta sinun on turha haaveilla.»
»Voi hitto», minä mutisin. Sydän hakkasi hulluna rinnassani.
Edward alkoi hyräillä minulle tuntematonta sävelmää; se kuulosti kehtolaululta.
»Laulanko sinut uneen?» hän kysyi.
»Just joo», minä naurahdin. »Luuletko että voin nukkua, kun sinä olet siinä!»Useita kyyneleitä valui ryppyisiä poskiani pitkin peitolle. Pystyin yhä muistamaan Edwardin kylmän käden ympärilläni ja hänen huumaavan äänensä, kun hän oli laulanut kehtolauluani.
Tuntui oudolta, etten ollut puhunut
hänelle yli
neljäänkymmeneen vuoteen, mutta pystyin silti muistamaan miltä hänen äänensä oli kuulostanut.
Olikohan Edward yhä olemassa? Olikohan hän vieläkin yhtä komeannäköinen 17-vuotias kohteliaiden käytöstapojensa kanssa? Sen ajatteleminenkin sattui.
Olin neljässäkymmenessä vuodessa vanhentunut kamalasti, kuten ihmiset yleensäkin. Hiukseni olin pitänyt samanpituisena, mutta ne olivat harmaantuneet. Edward oli vienyt ruskeista silmistäni elämän ilon kirkkauden jo vuosikymmeniä sitten, eikä se kirkkaus ollut palannut vieläkään, vaikka olin elämän iloni jo joten kuten saavuttanut. Olin yhä yhtä kömpelö kuin ennenkin. Vanhuuspäivillä se oli hengenvaarallista – niin kuin se ei koskaan olisi muka ollut –, mutta olin silti joten kuten pysynyt hengissä. Ihmettelin sitä itsekin.
Olin muuttanut kahdeksantoista vuotiaana – muutaman kuukauden Edwardin lähdön jälkeen – takaisin Phoenixiin äitini luokse. En jaksanut enää elää niissä muistoissa, jotka piinasivat minua kävellessäni tutuissa paikoissa - kaikki muistutti minua tuosta pojasta, joka oli ollut elämäni valo.
En ollut koskaan hankkinut perhettä, en pystynyt rakastumaan Edwardin jälkeen. Olin koko ajan jossain aivojeni sopukassa kuvittelut, että hän olisi palannut ja saanut kaikki painajaiseni katoamaan. Että hän olisi tullut pelastamaan minut. Puristin silmäni tiukemmin kiinni ja pian vaivuin tiedottomuuteen.
Pian löysin itseni metsästä. Hiukseni lepattivat tuulessa – en osannut sanoa olivatko ne ruskeat vai harmaat, en erottanut väriä. Minusta tuntui turvattomalta. Metsän pimeys sai minut säpsähtelemään jokaista ääntä. Pian kuulin
hänen äänensä.
»Bella.» Käännyin nopeasti ympäri, mutta en tiennyt mistä suunnasta ääni tuli.
»Bella», Edward toisti ja sai kyyneleet valumaan poskilleni. Pian tuli ihan hiljaista. Ei kuulunut enää mitään, ei tuulen suhinaa puissa, ei mitään. Metsästä tuli pimeämpi ja pimeämpi, kunnes tunsin hukkuvani pimeyteen. Kyyneleet valuivat vuolaina virtoina poskillani kuullessani suden ulvontaa jostain kaukaa.
Säpsähdin ja avasin silmäni. Rintaa riipivä kipu oli palannut ja se poltti ja riipi sisintäni. Hetken mielijohteesta nousin ylös ja lähdin alakertaan. Olin yrittänyt unohtaa miten Edwardin ääni olikaan kuulostanut. Vuosien mittaan muisto oli kulunut, mutta olin silti joskus löytänyt itseni kuvittelemasta miltä olisi tuntunut vielä kerran saada kuulla Edwardin rakkaudentunnustukset hänen maatessaan vierelläni sängyllä ennen nukkumaanmenoa. Oli hankala unohtaa täydellisyytä.
»Älä pelkää. Sinähän olet vain ihminen, ja ihmisen muisti on harva kuin siivilä. Aika parantaa sinun kaltaistesi haavat.»Käynnistin mustan mersuni – kyllä, ajoin vielä autolla – ja käänsin muistojeni varassa oikeaan suuntaan. Forks oli säilynyt vuosikymmenien mittaan melkein samanlaisena, joten osasin ajaa kaupungin läpi vaistomaisesti. Siellä satoi yhä paljon ja rakennuksia ei ollut paljoa uudistettu.
Yritin etsiä katseellani kohtaa, josta tuttu metsätie alkaisi ja veisi minut määränpäähäni. Löytäessäni kohdan, tajusin, ettei sitä voinut kutsua enää tieksi. Heinät ja saniaiset olivat muodostaneet tiheikön, jonka läpi ei pystynyt kunnolla hahmottamaan ohutta tietä.
Käänsin autoni tiheikön suuntaan ja ajoin sen läpi. Sadasosasekunnin ajan olin ehtinyt ajatella autoni maalipintaa, mutta unohdin ajatuksen pian. Ajaessani metsän läpi muistoja virtasi mieleeni yhä enemmän.
»Minne ajetaan?» minä kysyin.
»Pane turvavyö kiinni – minua hirvittää jo nyt.»
Katsoin häntä pahasti samalla kun tein työtä käskettyä.
»Minne ajetaan?» toistin huokaisten.
»Lähdetään yksinollaykköstä pohjoiseen», hän määräsi.
Tiehen oli yllättävän vaikea keskittyä, kun hänen katseensa viipyi kasvoillani. Ajoinkin tavallista varovaisemmin läpi nukkuvan kaupungin.
»Ajattelitko ehtiä kaupungista ulos ennen iltaa?»
»Tämä auto voisi ikänsä puolesta olla sinun autosi isoisä, joten pientä kunnioitusta, kiitos», minä tokaisin.Pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen poskeltani.
Pian tie muuttui helpommin ajettavaksi ja metsä väistyi tieltäni. Pysäköin mersuni metsän viereen ja nousin hitaasti autosta.
Talo oli säilynyt samanlaisena kuin ennenkin. Se oli hienostunut, harmaanvalkoinen ja kolmikerroksinen. Kävelin kohti talon kuistia ja päästessäni ovelle hengitykseni salpautui hetkeksi. Se oli hieman raollaan.
Työnsin oven auki ja astuin varovaisesti talon sisälle. Huonekalut oli peitetty valkoisilla kankailla. Tila oli edelleen todella avara, mutta ikkunoiden eteen vedetyt ohuet verhot tekivät huoneesta hämärän. Katto oli todella korkealla ja lautalattia sai katseeni kääntymään valkoisen liinan peittämään flyygeliin. Astelin sen luokse ja nousin korokkeelle. Yhdellä käden huitaisulla sain pölyn lentelemään ympäriinsä ja valkoisen lakanan alta paljastui loistelias flyygeli, joka sai ihoni nousemaan kananlihalle.
»Eikö Edward ole kertonut että hän on lahjakas soittaja?»
»Ei.» Loin äkäisen silmäyksen Edwardiin, joka näytti viatonta naamaa. »Vaikka olisihan se pitänyt arvata.»
Esme kohotti kysyvästi hienopiirteisiä kulmakarvojaan.
»Edwardhan osaa mitä tahansa, eikö niin?» sanoin selvyyden vuoksi.
Jasperilta pääsi hihitys ja Esme vilkaisi Edwardia paheksuvasti.
Toivottavasti et ole rehennellyt taidoillasi, sellainen on moukkamaista», Esme moitti.
»Ihan vähän vain.» Edward nauroi vapautuneesti. Se sulatti Esmen ilmeen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka merkitys jäi minulle hämäräksi, vaikka Esme näyttikin melkein omahyväiseltä.
»Hän on pikemminkin ollut turhan vaatimaton», minä korjasin.
»No, soita nyt jotain Bellalle», Esme kannusti.
»Juurihan sinä sanoit että rehentely on moukkamaista», Edward vänkäsi vastaan.
»Poikkeus vahvistaa säännön», Esme vastasi.
»Olisi mukavaa kuulla kun soitat», minä säestin.
»Siis pulinat pois.» Esme työnsi Edwardia flyygelin suuntaan. Edward veti minut mukaansa ja istutti viereensä pianojakkaralle.
Hän loi minuun vielä vimmastuneen katseen, ennen kuin kääntyi koskettimien puoleen.
Samassa hänen sormensa alkoivat lipua niillä ketterästi, ja ilmoille kohosi niin taidokas, niin loistokas sävelmä, ettei sitä tahtonut uskoa vain kahden käden soittamaksi. Suuni loksahti ihmetyksestä auki, ja kuulin miten reaktioni sai muut naureskelmaan hiljaa.Nostin soittimen kannen ylös ja istahdin pianojakkaralle. Sivelin sormillani mustavalkoisia koskettimia ja painoin muutaman niistä alas. Ilmoille pääsi epävireinen ääni.
Tuntui omituiselta ajatella, että pianoa ei ollut soittanut kukaan yli neljäänkymmeneen vuoteen. Painoin vielä muutaman koskettimen alas ja sain epävireisen musiikin vellomaan ilmassa.
»Oletko sinä oppinut soittamaan?»
Säpsähdin ja käännyin ympäri. Huomasin tumman varjon seisovan portaiden juuressa saaden sydämeni melkein pysähtymään. Suljin silmäni ja pyöritin päätäni.
»Mitä?» hän kysyi.
»Sinä et ole todellinen, vain muistojen pintaan nostattama harha, joka on kadonnut kun avaan silmäni.» Avatessani silmäni hahmo seisoi aivan edessäni.
»Sinusta on tullut vanha», Edward naurahti ja kyykistyi eteeni. Hän kaappasi harmaantuneen hiussuortuvan poskeltani ja laittoi sen korvani taakse.
Edward oli yhä kaunis, aivan kuin kreikkalaisen jumalan näköispatsas. Hänen kuparinruskeat hiuksensa, topaasinväriset silmänsä ja kalpea iho olivat pysyneet täysin samanlaisina kuin ennenkin. Hän sipaisi kylmillä sormillaan poskeani.
»Sinä et ole todellinen», kuiskasin ja kosketin hänen ihoaan. Se oli kylmä ja kova, kuin kivi.
»Sinä taas olet yhtä hölmö kuin ennenkin», Edwardin nauru helähti hämärässä. »Et luota vaistoisi.»
Edward sipaisi uudelleen poskeani kädellään ja veti minut lähelleen. Hänen huumaavalta tuoksuva hengityksensä sai minut häkeltymään.
»Oletko se todella sinä?» kuiskasin ja silmieni kyynelmuurit purkautuivat. Painauduin Edwardia vasten ja suljin silmäni.
»Olen.»
»Miksi sinä palasit?» kysyin nyyhkyttäen.
»Haluatko, että lähden?» hän kysyi hämmentyneenä, ehkä hieman loukkaantuneenakin.
»En, en todellakaan. Älä vain lähde.» Tarrauduin Edwardiin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja painoi huulensa hiuksiini.
»Minulla oli sinua ikävä» hän kuiskasi.
Hetken ajan pystyin näkemään meidät, Edwardin ja minut, nuorina Forksin lukion pihalla kaikkien katseiden suunnattuina meihin. Hetken ajan pystyin näkemään Charlien hymyilevän minulle ja hetken ajan pystyin tuntemaan olevani kotona. Edwardin sylissä.
~~
A/N2: Ja älkää valittako kappalejaosta, tässä on jo sellainen
Se on vain tuollainen »kirjamainen» ^^ Aloin myös käyttämään noita »hanhensilmiä», eli näitä merkkejä (») heittomerkkien sijasta (: Ja nyt sitä kommenttia ^^