Kirjoittaja Aihe: Firenzen tähtitaivas - K-11, Firenze/Nephene (OC) [valmis]  (Luettu 4317 kertaa)

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
// Alaotsikko: K11, draama, adventure

Title: Firenzen tähtitaivas
Author: Nukkemestari
Beta: Hidefini (kolmen ensimmäisen osan alkuperäiset versiot, loput ja muutokset betaamattomia)
Genre: Draama, adventure
Pairing: Firenze x Nephene (OC)
Rating: K11 (korkeintaan)
Summary: Miltä Firenzen tähtitaivas näyttää? Mikä on hänen kohtalonsa? Millainen kirous häneen iskee, kun hän ottaa osaa Tylyahossa käytävään taisteluun Dumbledoren niin pyytäessä?

 A/N 2009: Olemme oppineet, että kielletty metsä on synkkä ja vaarallinen paikka, jonne ei kannata mennä. silti siellä asuu kauniita otuksia, kuten yksisarvisia ja kentaureja. Metsä antaa sille joka sitä kunnioittaa. Valotan tässä Eeyoren haasteessa kielletyn metsän kentaurien elämää. Niin ja Nephene on oma hahmoni.
FF100:een sanalla mies

A/N 2010: Eli siis ota noin. Palaan nyt vuoden aloituksen jälkeen takaisin asiaan ja muokkasin alkua paremmaksi. Eli comeback tällä ficillä lähes vuoden tauon jälkeen, tervetuloa lukemaan uudistettua versiota! Nämä alkupään luvut olivat lyhyitä jotan muoksin ne yhteen....



15. kesäkuuta
Ihmeitä


”On kulunut kuukausi siitä, kun vaimoni tunsi, että meitä on siunattu yhdellä suurimmalla elämän ihmeellä. Kuukaus,i kun tarkistimme kaksin tai oikeastaan kolmisin sen tähdiltä. Emme ole vielä päättäneet nimeä. Täytyyhän pikkuisemme nimi olla täysin oikea. Ehkä tähdet kuiskaavat sen jonakin päivänä..”

Nuoli singahti kohti peuraa, mutta osuikin viereiseen tammen kylkeen. Peura sävähti ja lähti poukkoillen juoksi pakoon. Kentauri hymyili hiukan, eikä lähtenyt seuraamaan. Peuran tarkoitus oli vielä jäädä jatkamaan sukuaan.

Firenze tiesi, että asia oli jokaisen luonnonkappaleen hiljaa hyväksymä laki. Toukka söi lehtiä, pikkulintu toukan, haukka pikkulinnun. Ellei joku isompi peto söisi haukkaa, vähintään bakteerit ja muut hajoittajat palauttaisivat sen energian takaisin luonnolle. Luonnolta sai ottaa, jos ymmärsi sitä. Firenzellä oli jo tarvittava määrä tuokaa. Siinäkin oli syy, miksi hän ei saanut peuraa, jo tarpeet tyydyttävä ruokamäärä.

”Olisi ollut mukavaa juhlia peuralla, nyt kun kuukausi on kulunut”, tuleva isä hymyili. Firenze lähti rennolla käyntiaskeleella lipumaan mustan metsän juurakoiden välissä. Poluista hän ei ollut koskaan oikein välittänyt.

Hänen vaimonsa oli vyötäröstä alaspäin valkea tobianon kirjava, ja hänen täplänsä olivat tummanmeripihkanruskeat niin kuin hänen niskaa pienin letein sidotut hiuksensakin.  Tammakentauri oli nimeltään Nephene, ja kun hänen kultanen katseensa osui lempeänä Firenzen silmiin, tunsi hän olevansa taas kotona.

Firenze tervehti lempeästi suudellen ja painoi poskensa Nephenen poskeen.
”Miten sinä ja pienokainen?” Firenze kuiskasi tämän hiukan tulisieluisen naisen suippoon korvaan.
”Kuten koko kuukausi, hyvin, rakkaani niin kärsimätön”, Nephene sanoi erotessaan Firenzestä.

Lintu lauloi kosien alkavan kesän ihmeessä, kun musta metsä oli täplittynyt keskipäivän auringosta. Kauempana käyskenteli muita kentaureja, joiden nauru kajahteli puiden välistä. Musta metsä ei ole niin synkkä paikka kesäpäivänä.

Ja kun yö tuli, Firenze katsoi toiveikkaasti tähtitaivaalle.



12. elokuuta
Kerro se kukkasin


”Nyt on kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun saimme tietää ihmeestä… Ah, kuinka suloista kidutusta se on ollut. Tietäisittepä kuinka vaikeaa isyys on… äiti tuntee koko ajan ihmeen sisällään, hän tuntee sydämen lyönnit ja vauvan liikkeet. Tietää koko ajan, miten pikkuinen voi.”

Nephenen vatsa oli kenties hiukan pyöristynyt… Ei, Firenze vain sittenkin kuvitteli. Liian aikaista. Firenze hengitti vielä kerran vaimonsa tuoksua ja katsahti taivasta.
Ei kertomusta nimestä tänä yönä. Vain erinäisiä maailman asioita, joihin heillä ei ollut asiaa puuttua.
Hän sulki silmänsä ja kellahti kyljelleen.

Aamuauringon kurottaessa ensimmäisen valaisevan sormensa metsää kohti, Firenze oli jo hereillä.
Hän halusi yllättää Nephenen. Kentauriori lähti hiljaa liikkeelle, mutta kauemmas päästyään lähi ripeämpään raviin, suunnaten askeleensa kohti erästä niittyaukeaa, jolla hän ja Nephene tapasivat ensimmäisen kerran varsoina.

Aukea oli satumaisen ihastuttava, kun aamun ensimmäiset keijut tanssivat kilpaa säteiden kanssa kukkasilla. Auringon valo saivat kasteen hohtamaan hopeana ja ympäriinsä pyrähtelevät keijut saivat niitylle eloa.

Kun kentauri astui pois metsän syvään uurretuista varjoista, koko aamuinen tanssiaisryhmä hiljeni sekunniksi. Sitten kaikki kuin käskystä jatkoivat juhlintaa, jota ne jokaisena kauniina aamuna innokkaasti harjoittivat. Yksi keiju lensi hänen luokseen ja kiskoi siristen kentauria sormesta, jotta Firenze liittyisi mukaan. Sillä oli kauniit läpinäkyvät kultaan viuhahtavat siivet ja ruskeat silmät.

”Ei nyt, kultaseni” Firenze vastasi hymyillen ja jakoi: ”Tulin etsimään kasteenliljaa vaimolleni, oletko nähnyt?”

Keiju viittoi Firenzen seuraamaan ja näytti paikan missä tämä kaunis kukka kasvoi niityllä.
   Kasteenlilja on harvinainen kukka, jota on mahdotonta kuvailla, sillä ne näyttäytyvät jokaiselle erilaisina. Niiden taika on, että ne näkyvät jokaiselle sellaisena kuin hän ajattelee kauneuden.
Paljastettakoon, että Firenzen poimima kukka näytti hänen silmissään valkeana ja yksinkertaisen kauniina kuin kielo tai vehka. Sen varsi ja suojalehdet olivat meripihkaan taittuvat ja itse kukka oli maidonvalkea.

Firenze oli sanaton sen kauneudesta ja tuijotti minuuttikaupalla sen hypnoottisen kaunista kukkaa, jonka jälkeen hän heräsi transsin oloisesta tilastaan, otti pari vaappuvaa askelta ja lähti takaisin metsään vilkaisemattakaan kasteenliljaa kämmenellään.
       
Kun Firenze ojensi kukan Nephenelle, tämä mykistyi ja vasta muutaman minuutin kuluttua kiinnitti kukan hiuksiinsa.
Hän katsoi kauan Firenzen silmiin, alkoi itkeä ja painautui syleilemään tätä.

Kasteenlinlja näyttäytyi Nephenelle kullankellertävän varsankellon kaltaisena, jonka terälehtien alaosassa oli häivähdys uskomattoman sinistä väriä.



30. syyskuuta
Mars marssii tähtitaivaalla


”Mars on tänä yönä kirkas ja tähdet hohkavat kylmää valoa. Planeettojen liikkeet enteilevät suurta muutosta… Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään kunnolla. Pelkään Nephenen ja tähden ihmeen vuoksi.”

Tähtienkin ennen niin ikivanha ja rauhoittava tuikinta, oli muuttunut kalpeammaksi. Firenze oli katsellut tähtiä syntymästään asti eikä ollut vielä koskaan tuntenut oloaan näin rauhattomaksi.

Firenze kulki levottomana edestakaisin. Häntä ahdisti antamansa lupaus Dumbledorelle.

”Firenze, on levottomat ajat… Pelkään että Tylypahka on uhattuna koska tunnen sinut, pyydän että voin kysyä sinua tarvittaessa apuun.”
Albus Dumbledore silmäili Firenzeä kuin olisi nähnyt tämän lävitse ja totesi vakavana:
”Pyysin Hagridia puhumaan muille kentaureille. Mutta sinut…”
”…Sinä tunnet minut paremmin,” Firenze jatkoi Dumbledoren lausetta.
”Pyydän tätä kohteliaasti… ikään kuin vastapalveluksena”.
”Olen sinulle henkeni velkaa, Albus. Suostun, vaikka tähdet ovat uhkaavat. Se on kohtaloni, enkä voi uhmata taivasta”.
”Kiitos.


Firenze kävi eteenpäin puiden seassa kuin hiljaa lipuva tuuli. Maa oli kurainen ja liukas viimepäivien sateen jäljiltä.
”Kolme kuukautta, kolme kuukautta epävarmuutta ja rakkauden välillä punnitsemista. Kahdeksan kuukautta jäljellä”, hän ajatteli ja vaihtoi raviin.

Hän pääsi metsän laitaan.
Suojeleva musta muuttui epävarmuuden sineen.

Siinä se oli.
Tylyaho.
Yksi hänen painajaisistaan.

Hän päästi alkukantaisen, hirnahdukselta kuulostavan äänen haukkoessaan henkeä. Kun hän katsoi vähän kauemmaksi tarkoilla sinisillä silmillään, hän näki Tylypahkan ääriviivat lukuisine torneineen, ja muutamat valoisat ikkunat.

Hänen huomionsa kiinnittyi taas kylään. Syväntumma hahmo liikkui sulavana varjokuvana rakennusten seinustalla. Tuskin mikään muu kuin kentauri olisi voinut sen tältä etäisyydeltä erottaakaan rakennuksen varjosta.

Vapisten hiukan Firenze otti viinistään nuolen ja asetteli sen tarkkaan jouselleen. Hänen olisi täytettävä kohtalonsa. Hän liikkui salassa tuota mysteeristä hahmoa kohden. Päästyään Tylyahon rakennuksen varjoon, hän henkäisi ulos ja hyppäsi esiin.

Firenze oli kuitenkin liian hidas ampumaan nuolta. Hän tiesi että tulisi olemaan.
”Tainnutus!” loitsi velho pimeydestä

Tuli pimeämpää.
Firenze näki tähdet. Ne vilkuttivat kuin hyvästiksi.
Firenze tuudittautui tuttuun tummuuteen.

(jatkuu...)
« Viimeksi muokattu: 26.05.2015 09:16:30 kirjoittanut Vanilje »
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Víla

  • ***
  • Viestejä: 31
  • Hands of Rosalie! Emmet is MINE!!!
Vs: Firenzen tähtitaivas (Ensimmäinen luku)
« Vastaus #1 : 21.03.2009 18:48:43 »
EKA!!!

Ilmoittaudun seuraamaan fikkiä!
Aivan ihana ajatus, kaunista kuvailua, ja ihana ajatus! ;)
Enpä kirjoitusvirheitäkään huomannut... ;)http://

Víla :) ;D
On taru linnusta,joka laulaa vain kerran elämässään kauniimmin kuin mikään muu maan päällä.Siitä hetkestä kun se lähtee pesästä,se etsii okaista puuta, eikä lepää ennen kuin löytää sen.Puun julmien oksien keskellä se laulaen keihästää itsensä terävimpään ja pisimpään okaan.Ja kuollessaan se kohoaa tuskan yläpuolelle ja laulaa kauniimmin kuin kiuru tai satakieli.Yhden laulun,jonka hintana on elämä.

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Vs: Firenzen tähtitaivas (2. ja 3.)
« Vastaus #2 : 20.04.2009 12:16:41 »
Oot hyvin saanu tähän tuota metsän henkeä ja huoletonta elämää, joka siellä vallitsee (ainakin noin pääpiirteittäin); kentaurien ajatusmaailma tulee myös tässä hyvin esille ja pidän tuosta tähtien osuudesta paljon. Harmittaa vähän, kun luvut ovat näin lyhyitä, jos ne jatkossa olisivat pidempiä  ;) Mutta kiva, että olit saanut tänne tavaraa kahden luvun verran.
Sen verran, että jotkin lauseet voisi yhdistää toisiinsa puolipisteellä, että ne eivät kuulostaisi niin töksähteleviltä; osa kuitenkin kävi sellaisinaan. Sit oli muutamia virheitä:
Lainaus
liian aikaista.
***
muutama metsänhenkikin oli liittynyt mukaan.
Noihin kahteen iso alkukirjain.
Lainaus
Firenze oli sanaton sen kauneudesta ja tuijotti minuuttikaupalla sen sileää vartta.
sitten hän heräsi, otti pari vaappuvaa askelta ja lähti takaisin metsään vilkaisemattakaan säteenlaulua.
Tuosta kans puuttuu iso alkukirjain ja tuota voisi muokata kuulostamaan ehkä hieman paremmalta, vaikka --sen sileää vartta, jonka jälkeen hän --
Lainaus
Pelkään että Tylypahka on uhattuna koska tunnen sinut, pyydän että voin kysyä sinua tarvittaessa apuun”.
Piste tuonne lainausmerkkien sisälle ja näitä kohtia oli siellä useempia. Ai niin, Kentauri uros tulee muuten yhteen.
Mutta jännittävään paikaan päästiin, nyt kiinnostaa lukea, että miten Firenzelle oikein käy ja mihin tuosta päädytään seuraavaksi ;)


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 081
  • Peace & Love
Vs: Firenzen tähtitaivas (2. ja 3.)
« Vastaus #3 : 09.07.2009 20:55:17 »
Etsin haulla kentaureista kertovia ficcejä ja törmäsin tähän. Yllättävää tai ei, että tämän olet kirjoittanut sinä ;D. Mutta asiaan.

Sen mitä olen ficcejäsi lukenut, niin aina kyllä kyllä huomaan ihmetteleväni oletko sinä oikeasti nämä kirjoittanut. Jotenkin noista author noteista ja siitä millanen kuva sinusta tulee mesessä ei tulis mieleen että sinä kirjottelisit näin syvällisiä. (Ja jos mietit millanen kuva mulle susta tulee, niin varmaan rento ja välitön, ei vältis filosofinen.) Mutta sehän näist ficeistä entistä hienompia tekeekin.

Olet kyllä kentaurien ajatusmaailman kanssa osunut niin nappiin kuin olla ja voi, en olekaan parempaa ficciä Firenzestä lukenut muistaakseni ikinä. Tosin, en ole montaakaan sellaista lukenut, mutta enivei. Ihana. Kentaureilla onkin niin harmoninen suhde luontoon, ja jos Rowling olisi enemmän siitä kertonut niin se olisi varmaan ollut jotain tähän suuntaan. Ainakin tuon metsästämisen kanssa. Minua vaan nyt pelottaa sen varsan/lapsen puolesta.

Muutaman kirjoitusvirheen ja yhdyssanavirheen kyllä itsekin huomasin, mutta eiköhän tuo Eeyore tuossa maininnut merkittävimmät. Jatkoa odotellaan...

Terkuin: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (Comeback-päivitys!)
« Vastaus #4 : 11.07.2010 18:55:36 »
Tyy tyy-tyy tyttydyyy!

Tätä on (ehkä) odotettu...
Tämä on Firenzen tähtitaivaan Comeback päivitys!
Vuosi sitten kirjoitettu alku on nyt yhdistetty yhdeksi pötköksi ja intoa tuhisten alan värkkäämään jatkoa varmaan huomenna alkavalla viron reissulla!
Tästä lähtien tekstiä en betauta, niin kuin en paljon muitakaan tekstejäni, sillä kirjoitan nykyään huolellisemmin.

Tervetuloa seuraamaan vuoden (TAUOLLA) ollutta ficciä! Eiköhän jatkoa puklaa ensiviikolla. Tai tämän viikon lopussa.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Hp-fani4EveR

  • Potterholisti
  • ***
  • Viestejä: 226
  • You can be my hero, Harry.
Vs: Firenzen tähtitaivas (Comeback-päivitys!)
« Vastaus #5 : 12.07.2010 22:00:30 »
Ilmouttaudun lukijaksi, nyt en ehdi kauheasti kirjoittamaan,  joten sanon vain että jatkoa!  :)

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (Comeback-päivitys!)
« Vastaus #6 : 26.07.2010 20:25:00 »
A/N: Nyt sitten sitä jatkoa. Eihän tässä oo menny kun se vuosi! Mutta tässä se on. Kiitän haasteen antajaa  Eeyorea (hiukan muuntelen alkuperäsestä haasteesta, mutta perus idea pysyy) ja jossujb:tä muistutuksesta. Ja Jossu lupas luonneanalyysi 2.0:n, jota odotan innolla (viitaten Jossun edelliseen kommentiin). Rakastan tätä ficciä tietyllä tapaa, siksi tätä oli niin kamaln vaikeeta kirjottaa, että jäi ikävästi kesken. Pahoittelen ja korjaan tilannetta. Ensipäikkä ei tule vuoden kuluttua.


1. lokakuuta
Kaksi jalkaa


Violetti usvainen valonsäde leikki Firenzen silmäripsillä ja kesti hetki ennen kun hänen silmänsä tarkentuivat hämäräisen sairaalasiiven kattoon.

”Kappas, hän taitaa virota”, tuttu ääni sanoi ja valkea parta luikersi kutittamaan häntä.

”Kuinka voit Firenze? Matami Pomfrey tulee juuri”, Albus Dumbledore sanoi äänessään omituinen, huolestuneen ja huvittuneen välimaastossa risteilevä väre.

”Minä…voin ihan hyvin, kiitos. Tunnen oloni kevyeksi, voisin lähteä lentoon ellei päätäni särkisi hiukan. Miksi olen täällä?”
”Tuntematon velho tainnutti sinut ja toimme sinut sairaala siipeen.”
”Miksi ette vieneet minua metsään? Sukuni olisi hoitanut minua varmasti.”

Dumbledoren silmistä kajasti outo valo.
”Tämän velhon loitsu… aiheutti sinussa oudon sivureaktion”, hän sanoi.

Firenze katsahti itseään. Viluttomat vilun väreet kävivät hänen selkäänsä pitkin kun hän huomasi, ettei enää ollutkaan kentauri.

”Loitsu teki sinusta ihmisen, Firenze.”
”Minä olen todella…”
”Sydämessäsi kentauri, Firenze”, Dumbledore sanoi ja katsoi Firenzeä. ”Vaikken ole kertaakaan kuullut tällaisesta sivuvaikutuksesta, löydämme kyllä keinon muuttamaan sinut takaisin.”
”Entä vaimoni ja ihmeemme?”
”Siitä minun pitikin puhua sinulle, Firenze… Tylyahoon hyökättiin nukkuessasi.”
”Mitä?”
”Kentaurit auttoivat pyynnöstämme. Tietojeni mukaan kukaan ei loukkaantunut vakavammin. Hmm, en tiedä pitäisikö minun sanoa tätä, mutta tämä isku oli sen verran laimea, että epäilen sen olleen vain testi.”

Dumbledore oli kääntynyt hiukan, vain sen verran että niille muodostui varjo.

”Pyysin etsimään Nepheneä. Magorianin mukaan hän oli yrittänyt kieltää häntä tulemasta taistelun, mutta…”
”Hän lähti taatusti! Tunnen vaimoni, hän on palavasieluinen. Kielto saa hänet tahtomaan taistelua!”

Dumbledore nyökkäsi hitaasti ja katsahti taakseen.
”Matami Pomfrey odottaa pääsyä luoksesi. Minun täytyy lähteä. Nuku hyvin, kenties huominen tuo jotain parempaa tulleessaan.”
”Hyvää yötä, Dumbledore.”
”Hyvää yötä, Firenze.”

Firenzeä valvotti ja päätä huimasi tapahtumat. Vain pala tähtitaivasta näkyi sairaalasiiven ikkunasta, eikä Firenze saanut niistä lohtua. Taivas ennusti kaipuuta ja synkkyyttä, sekä niin monia muita asioita, että sekapäinen Firenze ei osannut tulkita mitkä asioista koskivat häntä itseään. Firenze pyöri sängyssään ja nielaisi muutamat kyyneleet, jotka väkisin kihosivat hänen silmäkulmistaan heijastamaan tähtien valoa.



2. lokakuuta
Kaksi puuttuu


Firenzen herätessä seuraavana aamuna kiidätti matami Pomfrey hänelle vahvistavaa ja herkullista yrttisienimuhennosta, joka tosin näytti lähinnä fletkumadonlimalta, sekä pienen lasillisen rohtoa, joka näytti mansikkakiisseliltä, mutta maistui fletkumadonlimalta. Hyysätty Firenze pyysi lupaa nousta seisomaan, sillä ei tuntenut itseään millään tavoin sairaaksi, vaan lähinnä hämmentyneeksi puolikkaaksi, kun hänen hevosenkehonsakin oli poissa.

Matami Pomfrey tarkasteli häntä pitkään ja vasta kun Firenze sai vakuutettua olevansa täysissä ruumiin voimissa antoi tämä huolehtiva noita luvan.

Firenze nousi varovasti tukea ottaen kahdelle ihmisjalalleen. Huojuttuaan paikoillaan hän totesi metsän epätasaisuudessa kävelystä olevan hyötyä, sillä ainakin hän tasapainonsa oli kunnossa. Hän otti joitain askeleita, katsoi epävarmana pois pyyhältävää matami Pomfreytä ja jatkoi matkaansa. Hiukan oudoltahan tämä tuntui ja lisäksi Firenzestä tuntui, että hän nosteli jalkojaan liikaa. No, olihan tässä muutakin murehdittavaa kuin se, näyttääkö kävelleessä hyvältä.

Firenze marssi pois sairaalasiivestä ja jäi epävarmana katselemaan käytävää. Hän oli ollut pari kertaa kentaurien asialla Tylypahkassa, muttei koskaan tässä osassa sitä. Kuultuaan koululaisten kiljaisuja ja riemukasta puhetta hän suuntasi ensimmäisiä askeleita ihmisenä kohti niitä.

Kulman taakse päästyään hän näkikin rykelmän oppilaita, jotka pörräsivät kuin pieni mehiläiskeko.

”Anteeksi, tietääkö joku teistä, miten päästään rehtorin kansliaan?”

Joukko, jossa oli pörheä hiuksinen poika, hiukan nuhjuisen näköinen poika, hiukan rotalta näyttävä poika ja villin näköinen poika, kääntyivät katsomaan. Sitten he katsoivat nuhjuisen näköistä poikaa joka hätkähti muiden tuijotusta ja astui sitten muutaman askeleen lähemmäksi Firenzeä, jättäen hiukan varautuneen välin.

”Rehtorin kansliaan pääsette kun kävelette käytävän päähän. Siellä on suuri portaikko, josta menette yhdet portaat alas, käännytte vasemmalla olevan käytävään, menette yhdet portaat ylös ja käännytte oikealle. Jos sallinette, opastan teitä, sillä eksytte helposti matkalla.”

Kuului vihellys ja kesyttömän näköinen poika huudahti: ”Kuutamo on niin kohtelias aina!” Kuutamoksi kutsuttu poika narahti ja kiitin tarjouksesta ja hän lähti saattamaan minua.

”Siinä on ovi”, hän sanoi kun pääsimme hirviöpatsaan luokse, joka mitä ilmeisimmin toimi oven vahtina. ”Tiedättekö tunnussanaa?”
”En tiedä.”
”Dumbledoren tuntien se on jotain outoa, kuten hedelmäetanat.”

Patsas virkosi ja siirtyi pois paljastaen oviaukon.

”Jaahas, näköjään se oli hedelmäetanat… no, säästyipä sinulta arvailun vaiva.”

Poika kääntyi ja olisi lähtenyt, ellei Firenze olisi pysäyttänyt häntä vielä hetkeksi sanoillaan.
”Kiitos. mikä on sinun nimesi?”
”Lupin. Remus Lupin.”
”Kiitos, Remus Lupin.”

Poika hymyili hiukan apeasti ja niillä hetkillä Firenze näki oman sisäisen minänsä pojan silmistä. Yölliset niellyt kyyneleet kihosivat uudestaan hänen kulmiinsa. Firenze kääntyi ja astui kansliaan vieviin portaisiin. Suunnaton kyseenalaisuus, hämmennys ja pelko mitä Nephenelle ja heidän ihmeelleen oli tapahtunut. Nyt se kaikki iski häneen shokeeraavalla tavalla. Hän tarttui portaikon kivikaiteen nuppiin että pysyi pystyssä.

”Rauhoitu, Firenze, rauhoitu.”
Dumbledore tarttui yllättävän vahvasti häntä käsivarresta ja talutti hänet huoneeseensa istumaan.
”Mutta… Nephene”, Firenze sopersi.

Dumbledore kaatoi kauniista pullosta lasiin vaaleanvihreään sävyistä nestettä, jonka ojensi Firenzelle. Firenze nieleskeli vihreän polttavan nesteen sekaisia kyyneliä. Dumbledore seisoi hänen vieressään käsi Firenzen olkapäällä.

”Kiitos”, Firenze virkkoi kun shokeeraava aalto hyökyi viimein ohitse. Hän kulautti lopun nesteen kurkkuunsa. ”Kiitos todella.”

Dumbledore hymyili hiukan.
”Kerrohan toki, miten löysit tänne?”
”Eräs mukavan oloinen poika… Lupin, Remus Lupin oli hänen nimensä.”
”Ah, Remus. Mukava poika, vaikka kantaakin sisällään vaikeaa taakkaa. Hän on hyvä koulussa ja todella kohtelias.”
”Samantapaisen kuvan minäkin sain. Hän opasti minut tänne ja sanoi vahingossa tunnussanan, ja no, tässä olen…”

”Oletko päättänyt mitä teet, kunnes löydämme keinon muuttaa sinut?”
”En voi palata tämän näköisenä… enkä voisi kohdata metsää ennen kun Nephenestä on saatu tieto…”
”Ymmärrän.”
”Teen niitä töitä, joihin sinä minut määräät, Dumbledore, ja uurastan keksiäkseni ratkaisun.”
”Se pitääkin murehtimisen taka-alalla”, Dumbledore sanoi.
 ”Olin juurisanomassa samaa. Minä tiedän, että Nephene ei ole…” hän nielaisi lauseen lopun ja jatkoi. ”Olisin taatusti tuntenut sen.”

”Tietenkin. Sinähän rakastat häntä.”
« Viimeksi muokattu: 29.11.2010 12:40:19 kirjoittanut Nukkemestari »
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 081
  • Peace & Love
Vs: Firenzen tähtitaivas (jatkoa 26. heinäkuuta)
« Vastaus #7 : 28.07.2010 18:53:56 »
Siis luonneanalyysi vol. 2. Nyt onkin hienoa kirjoittaa kun on aikaa kulunut se vuosi tässä niin tuunen henkilön paremmin^^ Ei tämäkään ficci nyt enää tunnu niin erikoiselta kun on lukenut tässä enemmän kuin kourallisen ficcejäsi, itse asiassa tälläiset pohtivaiset, hiukan irralliset ficit ovat melkeinpä juuri sitä mitä sinulta voikin olettaa. En tiedä sitten onko tämä sen syytä että olen tutustunut sinuun paremmin vai oletko itse kasvanut vuoden aikana, mutta Firenzen tähtitaivas on tyypillistä Nukkista.

Oho, vai tuli Firenzestä ihminen. Olipa yllättävää. Nyt kyllä toivoo että seuraava osa tulisi nopeammin kuin vuodessa. Ihana kun Remus on noin kiltti ja suloinen <3 Vaikka muuten en niin erityisemmin Kelmeistä nuorena tykkääkään.

Kiitoksia.

T: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Vs: Firenzen tähtitaivas (jatkoa 26. heinäkuuta)
« Vastaus #8 : 28.07.2010 19:11:03 »
Uu, tämä sijoittuukin kelmien aikaan :P No, itse asiassa sitä parempi ^^
Jep, nyt pidemmän tuntemisen jälkeen teksti oli hyvin sinua, irrallista, mutta kuitenkin yhtenäistä juonta. Joitakin kirjoitusvirheitä siellä oli, pilkku lainausmerkkien sisällä ja muuta vastaavaa, mutta ne eivät häirinneet lukemista.
Vaikka olenkin haasteen antanut niin en aivan kaikkea sanomaani muista, joten todennäköisesti ficissä on luvassa yllätyksiä ^^ Jään jännäämään, että mitä hommia Firenze oikein alkaa touhuta ja mitä uutisia metsästä mahdollisesti tulee. Ja tuleeko Tylyahoon tai Tylypahkaan uutta hyökkäystä.
Joten, jatkoa odotellessa, toivottavasti se tulee vähän nopeammin kuin viimeksi ^^


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (jatkoa 26. heinäkuuta)
« Vastaus #9 : 29.11.2010 18:08:05 »
Jossu, hienoa analyysi xD Mä en kyl tiiä miksi mun tekstit on irrallisia. Jännää...

Eeyore, Kyllä, kelmien aikaan heitin, pääsee selittämään Firenzen menneisyttä, ja miksi hän uskaltaa uhmata tähtiä... Irralinen, sanot sinäkin, tämä on jännää...

A/N: Ja jatkoa taas luvassa... en ees tajunnut et täs on vierähtänyt aikaa ihan... liikaa... Vähän lyhyesti, mutta noh. Ensi kerralla pääästään siihen osaan juonesta, jonka olen selkeästi suunnitellut xD


3. lokakuuta
Arki ei niin harmaa


”Annamme ennustuksen opettajalle pari ansaittua vapaapäivää”, Dumbledore sanoi aamiaispöydässä. ”Joten ajattelin, että voisit joitakin päiviä opettaa oman kansasi ennustustekniikoita.”
”Selvä, Dumbledore.”
”Otatko munuaispiirasta, se on tänään todella erinomaista?”
”Kyllä, jos niin suosittelet.”

Firenze haukkasi varovasti tulikuumaa munuaispiirasta ja katseli kuinka oppilaat vilkuilivat häntä. Ei lienny normaalia, että opettajien pöytään ilmestyy uusi henkilö kun lukuvuotta on jo kulunut jonkin aikaa. Sadat uteliaat silmäparit seurasivat kuinka hän jauhensi ruokaansa, mikä sai Firenzen tuntemaan itsensä hivenen paranoidiseksi.


Piiraasta puolet syötyään Firenze ei voinut enää nielaista palaakaan.

”Voiko tuijotus olla näin hermostuttavaa?”

Firenze poistui pöydästä kiittäen Dumbledorea, joka myhäili itsekseen. Firenze oli kuulevinaan pientä mehiläismäistä muminaa.

Ihmiseksi muuttunut kentauri käveli hiljaisessa aulassa ja kuunteli kuinka suuren salin äänet kuuluivat vain valtavana mutinana.

”Tylypahka on tosiaan kuin mehiläiskeko. Ei kukaan minua pistä, nyt kun olen yksi sen surisijoista”, Mietti Firenze ja piristyi hieman. Nyt täytyi vain opetella kestämään toukkien katseita. Kyllä ne tottuisivat yhteen uuteen, hiukan erikoiseen mehiläiseen. Mehiläiseen, jolla on oudot sähkönsiniset raidat.

Hän mietti mihin Dumbledore olikaan opastanut Firenzen menemään. Hetkin muisteltuaan hän lähti kipuamaan torniin. Voisi luulla hevosvartaloon tottuneen miehen olevan vaikeaa nousta portaita torniin, mutta aivan toista. Nyt hän oli jo harjaantuneempi kahden jalan puuttumiseen ja metsässä vaihtelevaan maastoon tottunut Firenze nousi portaat kepeästi.

Huoneeseen piti kiivetä lattialuukun läpi. Sen Firenze tekikin. Huone oli hämärä ja täynnä tuoksuvia savuja. Ensitöikseen hän avasi pienen ikkunan. Siitä virtaava raikas tuulenvire piristi hänen aivojaan, jotka olivat saaneet reilusti mietittävää kuluneina päivinä. Firenze tunsi tai ainakin kuvitteli tuntevansa Nephenen lempeän tuoksun hetken. Se kirpaisi, mutta nosti samalla hymyn Firenzen kasvoille.

Vielä hän löytäisi rakkaansa.

Firenze istahti muhkean purppuraiselle tyynylle matalan pöydän ääreen jääden odottamaan ensimmäisiä oppilaitaan.

***

”Hyvää huomenta”, Firenze toivotti kun hiukan häntä arkailevat oppilaat olivat istuneet paikalleen. Hyhmäinen hiljaisuus vallitsi luokkahuoneessa.

”Olen Firenze ja toimin väliaikaisena ennustuksen opettajanne vakituisen opettajanne pitäessä pari päivää lomaa. Opetan teille joitain luonnosta ennustamisen alkeita.”

Juuri näin sanottuaan hänen pöydälleen ilmestyi valtava kimppu kukkasia.

”Loistavaa, juuri ajoissa. Noin, tulkaa kukin hakemaan täältä kukka, joka eniten teitä miellyttää…”

Pian tornin luokkahuoneessa kuului pientä hyrinää, ja Firenze muisti taas aikaisemmat ajatuksensa mehiläiskeosta.


7. lokakuuta
Luonnonmukaisia kaalinpäitä


Firenze nautti saadessaan perehdyttää nuorille oppilaansa kukkien herkkyyteen, joka ei oikeastaan ollut ennustamista vaan herkkien kasvien reagointia asioihin, jotka vasta tekivät tuloaan. Se oli lukemista siitä luonnon osasta, joka herkimmin herätti tunteita ihmisille.

Kun jokainen valitsi vielä itseään miellyttävimmän kukkasen, pystyivät nekin, joilla ei ollut lahjoja ennustamiseen, löytämään viitteitä tulevaisuudesta. Kukat kuiskivat tarinansa.

Firenze olisi halunnut käyttää eläviä kukkia, mutta ei voinut vielä mennä lähellekään metsää. Niinpä hän oli pyytänyt Dumbledorelta, voisiko joku toimittaa joitain yleisiä kukkasia erältä niityltä. Firenze tiesi kukkia olevan siellä niin paljon, ettei niiden poistaminen muuttanut niityn tasapainoa.

Se oli muutamien päivien ilo. Nyt vakituinen ennustuksen opettaja oli taas palannut, ja Firenze toimetta. Se sai hänet tuntemaan olonsa mehiläiskekoon tunkeutuneelta loishyönteiseltä.

Niinpä hän päätyi auttamaan sekalaisissa pikkupuuhissa. Nyt hän oli keräämässä kaalia koulun keittiölle. Kaalinpäät olivat kookkaita ja selvästi hyvin hoidettuja, ainoana puutteena niiden pinnassa salaattia suurella kiihkolla syövät fletkumadot.

Firenze otti yhden maidon vaaleaa limaa erittävän madon käteensä.

”Kuulehan, pikkukaveri”, Firenze sanoi kädellään kiemurtelevalle madolle. ”Jos jatkat sukusi kanssa kaalinpäiden tuhoamista, velhot keksivät jonkun keinon päästä teistä eroon. Sitä sinä et tahdo, enkä minäkään. Kuule, jos keskustelen… Dumbledoren… aaa, sinä tunnetkin hänet…”, Firenze sanoi kun fletkumato teki nyökkäävän eleen.

”Keskustelen Dumbledoren kanssa, jos hän järjestäisi jonkinlaisen kompostin teille. Saisitte syödä kaalia ja muuta, jota velhot typerinä heittävät roskiin. Ja aivan luvalla! Miltä kuulostaisi?”

Fletkumato nyökkäsi ja Firenze laski sen maahan toivottaen: ”Kerro suvullesi, niin minä puhun Dumbledorelle. Olen varma että hän suostuu.”
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (jatkoa 29.11)
« Vastaus #10 : 25.04.2011 23:19:42 »
31. lokakuuta
Tanssien


”Nostakaamme vielä malja Firenzelle ja hänen loistavalle komposti-idealleen!”

Sinä vuonna kurpitsajuhlaa vietettiin tanssiaisten merkeissä. Suuren salin pöydät oli siirretty seinustalle ja kurpitsan lyhdyt sekä sadat, kenties tuhannet kynttilät valaisivat tunnelmallisella valollaan salia.

Dumbledore oli maininnut Firenzen puheessaan kai piristääkseen. Nephenestä ei ollut kuulunut vieläkään mitään. Firenze oli silti päättänyt jaksaa. Nyt hän istui hämmentyneenä tanssisalin raunoilla. Hän ei voinut uskoa, että kahdella jalalla voisi tosiaan liikkua sulavasti, ei ainakaan hän itse. Nyt kuitenkin nuo ihmiset pyörähtelivät kuin pikkulinnut pitkin ja poikin, melkein lennellen salin lattialla.

Kappaleen päätyttyä Dumbledore pyysi jälleen hiljaisuutta.

”Harmikseni minun on ilmoitettava, että professori Kammotus päätti, ettei aio jatkaa vakituisena pimeyden voimilta suojautumisen opettajana, vaan päätti lähteä Trasylvaniaan tutkimaan sukujuuriaan”, Dumbledore sanoi.
”Kaikeksi onneksemme hän suositteli meille innokasta pimeyden voimia tutkinutta, entistä Tylypahkan oppilasta, joka otti vapautuneen paikan innolla vastaan. Toivottakaamme tervetulleeksi uusi opettajakuntamme jäsen, Professori Amalia Kaksnaamin!”

Aplodeja kun uusi professori astuu sisään. Hänen olemuksensa tuo välittömästi mieleen lemmikkikanin. Hänen hiuksensa kaartuvat hopeaan vivahtavan vaaleina kuin luppakorvat ja hänen pyöreitä kasvojaan koristava pieni nykerönenä on kuin kuono. Toisessa korvassa välähti hopeaa, ja Firenze huomasi katsovansa kuunmuotoista korvakorua.

”Heippa vaan kaikille! Olen iloinen voidessani työskennellä Tylypahkassa, joka on ollut minulle nuorena kuin toinen koti!” Amalia hymyili niin, että hänen hampaansa muodostivat pienen kuunsirpin.

Firenze vaihtoi asentoa ja jokin piti helähtävän äänen. Katsoessaan jalkoihinsa hän näki hopeisen, kuunmuotoisen korvakorun. Firenze nosti sen ja ihmetteli miten se oli joutunut siihen. Eihän uusi pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja ollut käynyt lähelläkään häntä. Ei auttanut kuin viedä koru uudelle professorille.

Firenze nousi ja lähti epävarmasti kohti Amalia Kaksnaaminin heleänä raikuvaa naurua.

”Anteeksi, professori Kaksnaamin”, Firenze sanoi ja Amalia kääntyi häntä kohti. ”Olen Firenze ja opetan ennustamista… taisin löytää korvakorusi”.

”Oi kiitos! Nämä korvakorut ovat minulle hyvin tärkeät, sillä mestarini on lahjoittanut ne minulle”, sanoi Amalia ja poimi varoen korun Firenzen kädestä.
”Saanko kysyä, kuka on mestarisi?”

Amalia väläytti vain hymyn ja sanoi: ”eräs upea mies”.

Orkesteri alkoi soittaa.

Amalia katsoi Firenzeä suurilla silmillään ja sanoi: ”tanssisitko kanssani?”
”En oikein…”
”Osaa? Älä huoli, tanssiminen on helppoa!”

Firenzen teki mieli jatkaa ”…pysyä pystyssä kunnolla”, mutta se olisi luultavasti herättänyt ihmetystä. Amalia tarttui häneen tukevasti ja kuiskasi: ”..ja minulla on pieni apukeino siihen.”

Sen jälkeen hän mutisi pienen loitsun, ja Firenze tunsi kuinka hänen tasapainonsa ja kehonhallintansa tuntuivat parantuvan kertaheitolla.

Sitten tanssittiin. Eikä se jäänyt yhteen kappaleeseen, vaan he tanssivat seuraavan ja sitä seuraavan kappaleen ajan kahden, ja lopulta koko illan…

Suuren salin loitsitussa katossa syttyi yksi uusi tähti.


1. marraskuuta
Puhelias päivä


”Amalia”, sanoi Firenze ja otti pari nopeampaa askelta, sillä uusi opettaja loikki nopeaan kuin jänis, aina vaan eteenpäin ja eteenpäin. Nimensä kuullessaan hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään toiselle jalalleen ja kääntyi sen varassa kuin balettitanssija piruetissa.

”Firenze! Maistuiko päivällinen sinulle?”
”Kyllä, oikein… minulla olisi kysyttävää sinulta.”
”Kerrohan?”
”Tuota… minulla on vähän ongelmia tasapainon kanssa. Siksi en olisi halunnut tanssia, mutta se sinun loitsusi oli upea”
”Oi kiitos”, sanoi Amelia ja hymyili.
”Siksi pyytäisin, voisitko opettaa sen minulle?”
”Tottahan toki, se on aivan helppo pikku loitsu. Sinun pitää vain sanoa ’vakaannus’, siinä se.”
”Voisitko näyttää?”
”Toki, ei kai haittaa vaikka loitsin sen sinuun.”
”Ei mitenkään.”

Firenze ei voinut kertoa, että oli oikeasti kentauri, eikä siksi voinut loitsia tätä itse itseensä, joten hänen olisi aina tyydyttävä pyytämään jotain muuta loitsimaan se. Nytkin tuntui, kuinka hänen tuli paljon varmempi olo pienen kipunoinnin saattelemana.

”Kiitos paljon, en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että loitsulla pärjäisin paremmin.”
”Kiitos itsellesi eilisestä tanssista”, Amelia sanoi ja väläytti jälleen hymyn. Sitten hän kysyi yllättäen: ”Lähtisitkö kanssani tänään illalliselle?

Firenze häkeltyi, mutta vastasi: ”Mielelläni”, sillä toisin vastaaminen olisi ollut epäkohteliasta niin kentaurien kuin ihmisten näkökulmasta.
”Selvä, nähtäisiinkö vaikka viideltä aulassa?”
”Kyllä, sopii minulle. Nähdään siis joidenkin tuntien kuluttua.”

***

Kellon lyödessä viisi astui Amalia viimeisen askeleen alas ja hymyili jälleen, kuten aina. Hän sujautti kätensä vikkelästi käsikynkkään. Ja alkoi äänettä, silti säteillen, johdattaa Firenzeä pois linnasta. He menivät Tylyahossa sijaitsevaan kolmeen luudanvarteen ja istuivat pöytään.

”Otan täytettyjä sieniä, mitä sinä aiot?” Sanoi Amalia.
”Öh, samaa.”

He tilasivat ja Amalia puhui innoissaan kaikesta maan ja taivaan väliltä kuin papupata. Tarjoilija toi kuin huomaamatta ruuan pöytään, täysin vaiti. Vasta hänen lähdettyään, Firenze tajusi hänessä olleen jotain tuttua.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (Omgh, jatkoa 30.12 - wohoo) K-13
« Vastaus #11 : 30.12.2011 01:17:25 »
A/N: Wohoo... pitkästä aikaa jatkoa. Nyt olisikin tarkoitus rykäyttää tää valmiiksi... asoni ei ole korkealla tämän kanssa, mutta pidän tätä ihankelvollisena ficcinä (toisin kun toista nimeltä mainitsematonta jatkoficciäni)


18. marraskuuta
Paljastuksia


Tähtikirkkaana yönä Dumbledore kutsui Firenzen vaivihkaa luokseen.
Firenze oli hivenen hämmentynyt tästä, mutta totteli tietysti.

”Minulla on sinulle kerrottavaa”, Dumbledore sanoi vakavasti. ”Mutta sitä ennen… katsoisitko tähtiin… mitä ne kertovat sinulle?”

Firenze käveli – taian takia hyvin varmasti – ikkunalle. Hän katsoi tähtiä, ja oli kuin hänen ylleen olisi laskeutunut kuiskiva, sininen verho, jonka kultapiskuiset pisteet muodostivat kirjaimia.

Firenze sulki silmänsä hetkeksi, avasi ne ja alkoi lukea.

Tieto salpasi hetken henkeä.

”Ne kertovat… että hän elää… ja tulee elämään.” Hän näki myös jotain muuta, mutta ei pystynyt keskittymään siihen. Se vain väreili jonkinlaisena ärsyttävänä häiriötekijänä silmäkulmassa kuin hyttysen ininä korvassa kesäyönä.


”Muuta?”


”Mm, on… mistä sinä tiedät?” Firenze käänsi kasvonsa Dumbledoreen ja oli hämmästynyt.

”Tiedän… missä vaimosi on… ja tiedän, että Tylypahkassa on vakooja. Sekin on epäilemättä kirjoitettu tähtiin.”
”Mutta… kuka?”
”Se on ikävän ilmi selvää…”


Firenze vilkaisi tähtiin. Jos hänen pitäisi tulkita viesti jollekulle toiselle hän olisi sanonut: ”Jalkansa kadottaneen miehen rakas elää. Rakas on petollinen.”

Hänelle se oli kuitenkin selvää. Ei tarvittu arvoituksia.

”Ei hän ole vakooja! Ei ikinä! Ei Nephene!”

Firenzen silmät leiskuivat.


”Ei Firenze… ymmärsit väärin. Oletko huomannut… sinulla on jo… mitenkä sen sanoisi… uusi rakas.”

Äkkiä palaset loksahtivat paikalleen. Sitten tuli pettymys. Kolminkertaisena.

Ensimmäiseksi hän oli pettynyt itseensä. Hänellä oli jo muut mielessä, vaikka Nephene ja hänen vertaan kantava varsa olivat kadoksissa. Toiseksi, hän tajusi juuri… Amalia. Hänen oli pakko olla se, josta tähdet puhuivat… hänen rakkaistaan petollinen. Eihän hän tiennyt paljoakaan Amalista. Ja suurin oli pettymys… tuo rakas elää tarkoittani Amaliaa… mutta hetkinen…

Toivo pilkahti Fienzessä.

”Mutta… eikö hän… etkö sanonut että hän elää?”

”Nephene elää ja voi hyvin… tai no, ainakin melkein kunnossa… hän on… hm... loukannut itsensä.”

Firenze pelkäsi Nephenen ja syntymättömän varsansa puolesta.

”Mitä? Kerro…”

”Sama kuin sinulla… hän on ihmisen hahmossa ja menettänyt muistinsa. Ja…”

”Mitä?”

”Hänen kasvonsa ovat kärsineet.”

”Rakastan häntä, vaikka häneltä puuttuisi joka jalka ja pää olisi täysin palovamman peitossa! Kerro missä hän on, ole kiltti!”

”Kolmessa luudanvarressa.”


***

Siinä oli liikaa informaatiota yhdelle yölle. Firenze ei saanut unta kun vasta tuntien kuluttua… ja silloinkin hän painui vain hermostuneeseen horrokseen.

”Huomenna… huomenna tämä kaikki selviää”, hän mutisi

Ja tähdet tuikkivat hänen silmissään kauniimmin kuin ikinä.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Firenzen tähtitaivas (Omgh, jatkoa 30.12 - wohoo) K-13
« Vastaus #12 : 30.12.2011 20:59:08 »
A/N: Loppuu tähän. Viimein. Kuten vähän mielessä kävi "menenköhän siitä mistä aita on matalin". No tärkeintä että saa loppunsa.

***

19. Marraskuuta
Tuiki, tuiki, tähtönen, jollekulle muulle


Aamuauringon vasta kutitellessa taivaan kantta hän heräsi täynnä toivoa. Tänään tänään tänään.
Ikävä kyllä päivästä ei tullut yhtä aurinkoinen kuin säästä.

***

”Hyökkäys!” Käytävillä kajahteli. ”Tylyahoon on hyökätty!”

”Ei…” oli hänen ainoa ajatuksensa. Firenze suorastaan kiisi kohti Tylyahoa kuin parhaimpina kentauriaikoinaan, mutta tajusi sitten että tulisi vaan kuolonsyöjän tainnuttamaksi… tai tappamaksi. Niinpä hän kääntyi reitiltään yhteen niistä monista pensaikoista ja ravasi sitä pitkin lähemmäksi Tylyahoa. Taistelun äänet kimpoilivat ympäriinsä loitsujen valolieskojen sävyttäminä.

Vältettyään muutamat pimeydet velhot, pääsi hän kolmen luudanvarren takaovelle, joka hänen onnekseen oli auki. Hän sai vaivoin pideltyä halunsa rynnätä sisään huutaen Nepheneä. Hän avasi oven hitaasti. Kun sisältä ei kuulunut kuin hiljaisuutta, hän astui sisään.

Ei ketään. Ei mitään. Ulkoa kuulu huutoja ja Firenze vilkaisi olkansa yli ikkunaa… ja näki Nephenen.

Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Miksi hän oli ollut niin sokea. Se tarjoilija, joka oli hänestä vaikuttanut olevan tuttu, oli ollut Nephene! Ilman hevosen ruumistaan, mutta silti… hänen oma Nephenensä.


Hän ryntäsi ulos.

”Nephene”

Hänen rakkaansa katsoi häneen.

Hänen rakkansa huomasi hänet.

Vihreä välähdys.

Hänen rakkaansa kaatui.

Firenze ulvoi ja syöksyi Nephenen luokse.

Kuollut.


***
Yöllä. Ei unta.

Firenze päätti. Hän ei koskaan. Koskaan.

Katsoisi enää tähtiä. Ei sillä tavalla.


Ei hän pystyisi.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan