T/N: Pitää näin ensimmäiseksi varoittaa, että minä en ole mikään runojen kirjoittaja, joten en osaa riimitellä ja tuo runo, mikä tässä luvussa tulee niin se on vain käännetty suoraan, enkä ole mitenkään muokannut sitä tai mitään, joten älkää järkyttykö.
Tämä on sitten toiseksi viimeinen luku, joten nyt ollaan aivan loppusuoralla. Ja kiitos kaikille kommenteista!!
Neljäskymmenesensimmäinen luku: Viimeiset hyvästit!BPOV:Viisi tuntia tuijotin seinää. Viisi tuntia kului yhdenkään ajatuksen rakentumatta mieleeni. Viisi tuntia ja sitten minä istuin limusiinissa Rosen ja Alicen epäluuloisen katseen alla. Carlisle näytti tyytyväiseltä, Talia taputti käsiään ja Esme näytti hämmentyneeltä.
”Missä Edward on, kultaseni?” hän kysyi ja minä kohautin olkiani.
”En tiedä. Hän häipyi tänä aamuna”, mutisin ja Rose ja Alice katsoivat minua järkyttyneinä. Katsoin poispäin.
Me vietimme päivän kävellen, ajaen ja juosten ympäri Washingtonia. He näyttivät minulle asioita, joita en ollut ennen nähnyt ja se oli aika ironista. Olin aina halunnut nähdä kaiken tämän – mutta nyt, kun minulla oli siihen mahdollisuus, niin en välittänyt siitä. Etsin Edwardia väkijoukoista – en edes tajunnut mitään, ennen kuin juoksin miehen luo, joka näytti Edwardilta takaapäin.
”Siinähän sinä olet! Luoja, että ikävöin sinua”, mumisin ja halasin häntä takaapäin. Mies kääntyi ympäri ja hänen tyttöystävänsä katsoi minua vihaisesti. Väärä mies! Menin takaisin muiden luo. Kukaan ei ollut nähnyt pientä temppuani… paitsi Alice. Hän laittoi kätensä harteilleni.
”Sinun pitäisi lakata toivomasta. Minä tunnen Edwardin. Kun hän jättää jonkun, niin hän jättää jonkun. Eikä hän tule takaisin… luulen vain, että sinuun sattuu enemmän, kun pidät toivoasi korkealla”, hän kuiskasi ja minä nyökkäsin. Hän oli oikeassa. Mutta kuinka voisin luopua toivosta, kun se vieläkin kieppui kehossani? Ilman tätä toivoa… en ole varma, voisinko elää ilman sitä. Tällä hetkellä toivo, että Edward odottaisi minua, on ainoa asia, mikä saa minut jatkamaan.
………………………….
Aika kului, vaikka luulinkin sen olevan mahdotonta. Silloin tällöin huomasin katselevani ihmisiä ympärilläni – katsellen heitä ja ihmetellen, kuinka he pystyivät olemaan iloisia, kun minä olin murtunut. Ihmetellen, miksi maailma vielä jatkoi pyörimistä, kun minä aloin tuntea itseni niin kuolleeksi sisältä.
”Lentokenttä… perillä ollaan”, Rose sanoi huokaisten. Hän otti oikeasta kädestäni kiinni ja Alice vasemmasta. Me kävelimme pari jalkaa muiden kolmen takana. Se antoi meille yksityisyyttä omiin keskusteluihimme.
”En voi uskoa sitä”, Alice mutisi ja painoi päänsä olkaani vasten. Minä nyökkäsin ja huomasin jälleen tutkiskelevani väkijoukkoa. Kuvittelin mielessäni Edwardin seisovan oikealla portilla ruusu kädessään ja rakastamani hymy huulillaan. Juuri silloin näin pilkahduksen… sydämeni pysähtyi ja minä vain seisoin siinä. Missä se oli? Olin siitä varma tällä kertaa. Se pystyi olemaan vain Edward. Se vain oli. Siellä hän oli. Minä hymyilin. Minä näin hänet. Hän oli oikealla puolellani. Vain parin jalan päässä. Hän käänsi selkänsä minua kohti ja näytti etsivän jotain. Minä hymyilin. Minua. Juoksin häntä kohti.
”Bella?” Alice kysyin, mutten kuunnellut. Saavutin hänet ja halasin häntä takaapäin.
”Voi Edward! Minä rakastan sinua! En voi uskoa, että olet täällä”, sanoin itkien. Edward kääntyi ympäri ja minä järkytyin, kun tajusin, ettei se ollutkaan Edward. Mies hymyili minulle pahoittelevasti.
”Olen pahoillani… vaikka toivonkin nyt, että olisin Edward, minun täytyy sanoa, etten ole”, hän sanoi ja minä laskin pääni. Ei, ei hän ollut.
”Olen pahoillani”, mutisin ja kävelin takaisin Rosen ja Alicen luokse. Luulin, että he rakastaisivat minua… mutteivät he rakastaneet. He sulkivat minut halaukseen ja pitivät minusta kiinni. Yhtäkkiä joku nyki housujani. Katsoin maata kohti ja näin Talian.
”Tule, Bella! Meidän pitää mennä”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Me saavuimme turvallisuusosastolle ja minä huokaisin. Tässä se oli. Kuusi kuukautta oli kulunut nopeasti ja nyt minä menisin takaisin. Me kaikki vain seisoimme siinä – sanomatta mitään, kunnes Talia tuli luokseni ja halasi minua vyötäröltä.
”Minulle tulee niin ikävä sinua”, hän kuiskasi ja minä polvistuin ja halasin häntä takaisin.
”Minullekin tulee ikävä sinua”, kuiskasin ja tunsin kyynelten valuvan poskiani pitkin. Nousin taas seisomaan ja Alice melkein hyppäsi käsivarsilleni.
”Lupaa, että tulet takaisin… ainakin käymään”, hän mumisi ja me molemmat aloimme itkeä. Toivoin, että voisin… toivoin, että tietäisin tällaisista asioista, mutten voinut. En ollut varma, voisinko koskaan tulla takaisin. En ollut varma, voisinko koskaan enää tulla niin lähelle Edwardia ja pelkäsin, että hänellä olisi tyttöystävä sillä kerralla. Alice vetäytyi pois ja Rose halasi minua.
”Luoja, Bella! Meille tulee niin ikävä sinua”, hän sanoi ja kun hän vetäytyi pois, näin, että hän itki. Hän todella yllätti minut. Rose? Itkemässä? Halasin häntä uudelleen ja Alice liittyi mukaan.
”Minä rakastan teitä”, sanoin ja me kaikki itkimme. Sitten minä halasin Esmeä.
”Tule takaisin ihan milloin vain haluat”, hän kuiskasi ja minä nyökkäsin.
”Minä tulen… kiitos”, sanoin ja tiesin, etten tulisi. Halasin vielä Taliaa viimeisen kerran ja seisahduin sitten Carlislen eteen. Tunsin, kuinka vihainen olin ja sitten katsoin hänen silmiinsä ja hän yllätti minut täysin, kun näin, että hän itki. Katsoin häntä hämmentyneenä, kun tajusin, mitä näin. Näin, että hän oli pahoillaan siitä, mitä hän teki ja näin vanhan Carlislen joka naureskeli, kun hän näki Edwardin ja minut. Näin Carlislen, joka oli iloinen, kun Edward ja minä lakkasimme tappelemasta ennen kuin lähdimme Floridaan. Olin helpottunut enkä jostain syystä enää vihainen. Edwardista eroaminenhan oli loppujen lopuksi oma päätökseni ja jotenkin tiesin, että jos hän voisi palata ajassa taaksepäin, hän pyytäisi, etten jättäisi Edwardia. Yhtäkkiä näin kaikki piirteet, jotka löysin Edwardistakin ja hymyilin. Minä halasin häntä ja hän halasi minua tiukasti takaisin.
”Olen niin pahoillani”, hän mumisi, mutta minä pudistin päätäni.
”Ei se mitään… ei se loppujen lopuksi ollutkaan sinun syytäsi”, sanoin hymyillen.
”Minä olin vain niin stressaantunut koko kampanjasta ja yhtäkkiä minulle tuli tunne, etten ollut perheeni kanssa. Ja sitten jostain syystä minä ajattelin, että minun pitää parannella poikani elämää. Mutta tajusin liian myöhään, että se oli jo täydellistä. Olen pahoillani”, hän sanoi ja minä hymyilin hänelle.
”Minä en ole. Ei se mitään”, sanoin ja sanoin vielä viimeiset hyvästini kaikille ja käännyin ympäri. Katse suunnattuna suoraan turvatarkastusosastoa ja ennen kuin tiesinkään, lasiseinä erotti minut uudesta perheestäni ja ystävistäni. Se oli outoa. Tuntui kuin olisin jättänyt oman elämäni sinne. Kuin pelkästään kehoni lähtisi Amerikasta, mutta sieluni jäisi sinne. Tuntui tyhjältä.
Olin juuri jonossa turvatarkastuksen edessä, kun näin Talian Carlislen sylissä. Hän itki todella kovaa ja painoi kättään lasiin. Menin takaisin lasiseinälle ja painoin käteni hänen omaansa vasten.
”Älä mene”, hän anoi itkun lomassa. Minä hymyilin hänelle surullisesti. Katsoin heitä kaikkia vielä viimeisen kerran ja käännyin poispäin. Tulematta ikinä takaisin. Kävelin osaston ohi ja suoraan oikealle portille. En katsonut taakseni. Takanani oli menneisyyteni ja edessä tulevaisuuteni. Tulevaisuus, jota en oikein uskonut olevan – ilman Edwardia.
Menin lentokoneeseen ja otin paikkani bisnesluokassa – Carlisle oli vaihtanut lippuni puolestani. Istuin siellä suuressa tuolissa ja katsoin ikkunasta ulos. Tässä se oli. Viimeinen kerta, kun näkisin Washingtonin. Paikka, jossa olin oppinut rakastamaan. Sydämeni alkoi läpättää, kun tämä oli niin uutta ja erilaista. Katsoin ympärilleni ja annoin katseeni käydä koko koneen läpi – etisien Edwardia. Ei mitään. Hän ei ollut täällä. Istuuduin taas alas ja tuijotin tyhjyyttä.
EPOV:Kello oli 2 iltapäivällä. Hän oli juuri nyt koneessa. Menin huoneeseeni ja kaaduin sängylle. Tämä ei ollut mahdollista. Elämäni rakkaus oli juuri lähtemässä pois luotani. Nostin käteni pääni yläpuolelle ja tunsin jotain viileää. Kohotin katseeni ihmetellen ja löysin kirjekuoren, jossa oli nimeni. Surullinen hymy levisi kasvoilleni.
Rakas Edward.
Minä rakastan sinua… älä koskaan unohda sitä… halusin sinun tietävän, mitä tunnen ja tuota…
En voinut sanoa sitä. Koska asiaa on niin paljon, enkä pysty pukemaan sitä sanoiksi, joten tein tällaisen runon…
Lyön vaikka vetoa, että se on mielestäsi imelä ja muuta sellaista, mutta minusta se on ihan kiva ja haluan sinun muistavan minut…
Jos voisin oppia lentämään
Jalkani eivät koskaan koskettaisi maata
Ei koskaan tarvitsisi sanoa hyvästi
Ei tarvitsisi päästää ääntäkään
Voisin heittää tämän sydämen pois
Jättää sen kadoksiin ja löydettäväksi
Jos voisin lentää korkealle, en koskaan tulisi pois
Jos voisin purjehtia meren yli
Suunnistaisin kohti aurinkoa
Minun ei koskaan tarvitsisi olla
Mitään kenellekään
Voisin jahdata muistoasi
Ja silloin en joutuisi pakenemaan
Jos voisin purjehtia pois, en koskaan palaisi kotiin
Mutta olen silti täällä
Ei ole muutakaan paikkaa, minne mennä
Niin, olen silti täällä
Ei ole ketään muutakaan pideltävää
Enkä voi lentää, en ole niin vahva
Niin, olen silti täällä
Ja olet silti poissa
Jos voisin kaatua syliisi
Lupaa, ettet koskaan päästä irti
Pitäisitkö minut turvassa harmeilta
Ja ottaa minut mukaasi, minne menetkin
Voisimme heittää menneisyyden menemään
Ja sinun ei koskaan tarvitsisi tietää
Jos voisin pidellä sydäntäsi
En koskaan päästäisi irti
Mutta olen silti täällä
Ei ole muutakaan paikkaa, minne mennä
Niin, olen silti täällä
Ei ole ketään muutakaan pideltävää
Enkä voi lentää, en ole niin vahva
Niin, olen silti täällä
Ja olet silti poissa
Niin, olen silti täällä
ja olet silti poissa
Loppumattomalla, ehdottomalla rakkaudella,
Bella
Tuijotin hänen kirjettään ja hymyilin. Tässä se oli. Hän oli se ja… katsoin kelloani – 2.30 iltapäivällä – nyt hän oli poissa.
BPOV:Olin jo lentämässä Atlantin yllä, kun aloin hitaasti tajuta, etten näkisi Edwardia enää koskaan. Että siinä se oli. Että hän oli poissa. Tarvitsin jotain, mikä pitäisi minut kiireisenä. Otin korvakuulokkeeni ja leikittelin näytöllä – etsien jotain elokuvaa. Katsotaanpa…
Definitely Maybe – ehdottomasti ei.
27 dresses – siinäkin hän saa miehensä… Katsoin kaikkia elokuvia ja tajusin, että lopussa tyttö saa AINA miehensä. Se oli masennuttavaa. Huono juttu, ettei tämä ollut elokuvaa. Tarvitsin jotain keksimätöntä, mikä saisi minut pois todellisuudesta… uutisia! Siinä sitä mennään. Aina tylsää, aina tyhmää. Juuri sellaista, mitä tarvitsin. Joten päätin katsoa uutisia ja minua rangaistiin välittömästi.
”Vain hetki sitten Isabella Swan, Edward Masenin ex-tyttöystävä, aloitti matkansa takaisin Saksaan. Hänen ystävänsä kertoivat, että hän oli jättänyt Edwardin eilen, koska hän ei halunnut kaukosuhdetta. Molemmat vaikuttivat olevan murtuneita. Lähteemme kertovat, että Edward Masen ei ollut edes lentokentällä jättämässä hyvästejään. Seuraavaksi tuleekin suuri kysymys. Oliko se edes rakkautta? Vai oliko sen takana jotain muut-” sammutin näytön. Kuinka tämä oli muka mielenkiintoista? Päätin lukea ja otin kirjani matkalaukustani. Avasin sen juuri, kun punainen kirjekuori, missä oli nimeni täydellisellä käsialalla – mikä voi olla vain Edwardin käsialaa – putosi syliini. Hymyilin sille väsyneesti ja päätin – vastoin tuskaa, jota jo tunsin – avata sen ja lukea, mitä hän oli kirjoittanut.
Rakas Bella.
Kun luet tätä, olet luultavasti jo kaukana Washingtonista… kaukana minusta.
Minä vain istun täällä ja mietin, mitä tänään tapahtuu…
Joten sinä lähdet tänä aamuna aikaisella koneella. Voisin sanoa, että kaikki on hyvin ja voisin esittää ja sanoa hyvästi.
Kuvittelen sinut eteeni. Sinulla on lippusi, matkalaukkusi, ja lähtevä hymysi. Voisin sanoa, että se menee sillä tavalla ja voisin esittää, etkä sinä tietäisi, että valehtelisin.
Ja miksi? Koska en voi lakata rakastamasta sinua. Ei, en voi lakata rakastamasta sinua ja oikeasti? Miksi minun pitäisi?
Jätin sinut tänään yksin ja päästin sinut lähtemään. Päästin sinut lähtemään, vaikka tiesin, että se murtaisi minut. Katson sinun nukkuvan, enkä voi uskoa, että tämä on viimeinen kerta, kun näen sinut sängyssäni. En enää koskaan näe enkelin kasvojasi.
Ja haluan sinun tietävän, etten voi lakata rakastamasta sinua. En vain voi lakata rakastamasta sinua, ja miksi pitäisi edes yrittää?
Tulen aina olemaan rinnallasi, enkä koskaan halunnut sanoa hyvästejä ja antaa itseni sanoa, että olen aina täällä, jos muutat mielesi.
Haluan sinun tietävän, että pidän sinut aina sydämessäni ja että rakkauteni sinua kohtaan on niin rikasta, että sydämessäni ei ole ikinä tilaa kenellekään toiselle. Minä odotan sinua… siinä tapauksessa, että päätät tulla takaisin luokseni.
Sinua aina rakastava ja odottava,
Edward
PS: (En tiedä, sanoinko sen jo.) Minä rakastan sinua.
Pyyhkäisin kyyneleeni ja hymyilin, hän oli niin suloinen. Mitä antaisinkaan, jos vain saisin nähdä hänen hymyilevän vielä kerran. Huokaisin ja katsoin ikkunasta ulos.
Sallimus… kohtalo… mikä tahansa se nyt olikaan… ei todellakaan pitänyt minusta. Koko elämäni oli pelkkää vitsiä. Muka niin paljon vaihtoehtoja… minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Huokaisin ja nojasin päätäni ikkunaan katsoen, kuinka lensin aina vain kauemmaksi Edwardista – katsoen, kuinka jatkoin elämäni pilaamista.
