T/N: Kiitos kamalasti kommenteista, niitä oli tullut todella paljon.
Tulin vasta eilen ulkomailta, joten jatkoa ei ole tullut, mutta nyt tulee.
Suklaamurunen: Joo, ajattelin suomentaa sen tämän jälkeen.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku: SurrenderBPOV:Minä seisoin ikkunalla, pureskellen etusormea – katsoen Edwardia. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että luulin sen voivan pian murskata rintakehäni.
Kuinka kauan voisin olla rento Edwardia kohtaan, kun tunteeni häntä kohtaan kasvavat joka minuutti? Kuinka voisin koskaan ymmärtää hänen intohimoaan pitää 500 tyttöä kerralla? Kuinka
minä voisin koskaan olla tarpeeksi?
Hän potkaisi viimeistä kiveä ja katsoi ovelle. Joku sanoi hänelle jotain. Hän nyökkäsi ja lähti kohti portaita. Yhtäkkiä hän vilkaisi ylös – suoraan huoneeseeni. Minä hyppäsin pois ikkunalta ja rukoilin, ettei hän ollut nähnyt minua.
”Bella – on aika”, Eliza sanoi paljon mukavammin kuin yleensä. Käännyin ympäri ja näin hänen tekevän jotain, mitä hän ei ollut tehnyt kolmeen kuukuteen – hän kumarsi.
Mitä tänään oikein oli tekeillä?Hän avasi minulle oven ja johdatti minut suurille portaille.
”Sinun täytyy kävellä nuo alas – alhaalla näet Edwardin odottamassa. Sinä otat hänen käsivarrestaan kiinni ja sitten hän johdattaa sinut tanssisaliin”, hän sanoi ja minä katsoin häntä järkyttyneenä.
”Edward?” kysyin ja olin pyörtyä.
”Niin… Teillä kummallakaan ei ole paria – joten – teidän täytyy mennä yhdessä”, Eliza sanoi. ”Mene nyt.”
Hän tönäisi minua hiukan ja minä lähdin kulkemaan alakertaan. Sydämeni hakkasi vielä kovempaa ja käteni tärisivät. Tunne vatsassani oli mahtava. Miljoonat perhoset lentelivät vatsassani ja minä halusin itkeä – luulen, että stressin takia. Minä nielaisin hermostuneesti. Nurkasta pääsi suuriin portaisiin. Näin jo nyt punaisen maton. Vedin syvään henkeä. Sehän oli vain Edward – eikö?
EPOV:Tämä oli oudoin päivä ikinä ja se näytti tulevan vielä pahemmaksi. Koko ajan ulkona ollessani minulla oli sellainen tunne, että Bella katsoi minua, mutten uskaltanut vilkaista hänen huoneeseensa. Tunne – tai mahdollisuus – että hän katsoisi minua, tuntui uskomattomalta. Se tuntui aralta ja nyt minä olin portaiden juurella – odottamassa häntä. Olisiko hän vieläkin vihainen? Mitä minä sanoisin hänelle? Valehtelisinko, että hänen mekkonsa on ruma? Venyttelin oikeaa kättäni ja katsoin sitä – se tärisi… En ollut koskaan tuntenut ketään tyttöä kohtaan näin voimakkaasti.
”Neiti Isabella Marie Swan”, hovimestari ilmoitti ja pääni napsahti ylös ovelle.
Olin hämmentynyt. Näin jonkun seisovan siellä – mutta se ei ollut Bella. Nainen tuijotti maahan – yhtäkkiä hän katsoi minuun ja hymyili. Sydämeni pysähtyi. Tämä
oli Bella! Silmäni pullistuivat ja katsoin kuinka hän otti varovaisia askelia portaissa. Vaikka rakennus olisi syttynyt nyt palamaan, en olisi katsonut sivuun hetkeksikään. Hän näytti… ei edes ollut sanaa kuvaamaan häntä. En voinut edes hengittää. Suuni loksahti auki ja sormenpääni turtuivat. Hänen mekkonsa oli pitkä ja erittäin hyvin istuva – se näytti niin seksikkäältä, että päässäni kieppui. Hänen kätensä laskeutui kultaista kaidetta pitkin ja samalla kun hän laskeutui, me katsoimme toisiamme silmiin.
Hän tuli luokseni ja hymyili minulle. Yritin selvitä hypnoottisesta tilastani. Hän hymyili ujosti ja tarttui käteeni.
”Valmiina?” hän kysyi melkein kuiskaten ja hänen hiuksensa liikkuivat hänen olkapäällään. Avasin suuni – etsien sanoja, mutta mikään ei edes toiminut aivoissani. Selvitin kurkkuani ja yritin olla tekemättä sitä niin silmiinpistävästi, että olin aivan sekaisin Isabella Swanin kauneudesta. Mutta ketä minä oikein huijaan? Me puhumme kaikista älykkäimmästä, kauneimmasta, hauskimmasta, suloisimmin punastuvasta tytöstä koko maailmassa!
”No... mennään sitten”, hän sanoi ja hymyili minulle uudestaan ujosti. Hänen kätensä puristi omaani ja tunsin hänen kätensä tärisevän. Minä hymyilin ja aivoni alkoivat taas toimia.
”Niin, mennään”, sanoin vieläkin hiukan käheästi. Hän vilkaisi minua ja keskittyi sitten kävelemiseen.
Vanhempani odottivat edessä ja heidän välissään oli Talia. Hän kääntyi ympäri ja katsoi meidän käsiämme. Hänen hymynsä leveni ja hän katsoi minua kimaltavin silmin. Minä iskin hänelle salaa silmää ja hän kääntyi ympäri ja alkoi pomppia innostuneesti.
Kuulin Bellan vetävän tärisevästi henkeä. Käännyin ympäri ja katsoin häntä – yrittäen olla tuijottamatta.
”Jännittääkö?” kysyin häneltä ja hän punastui.
”Niinkin voisi sanoa”, hän mumisi vilkaisemattakaan minuun.
BPOV:”Ei tämä ole niin paha… Me vain kävelemme siellä ja isäni sanoo jotain ja sitten vanhempani tanssivat kahdestaan ja sitten sinä ja minä tanssimme yhden tanssin kahdestaan ja sitten me olemme vapaita”, Edward sanoi hymyillen. Polveni tuntuivat hyytelöltä ja tunsin kuinka aloin kaatua. Edward sai minut kiinni.
”Bella! Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. Hänen kätensä olivat vyötäröni ympärillä ja hän hengitti vasten huuliani – ei ollut helppo keskittyä.
”Öhm… Meidän täytyy tanssia?” kysyin paniikissa. Huomasin tuijottavani hänen huuliaan ja katsoin häntä silmiin. Hän katsoi minua hämmentyneesti.
”Niin… hiukan juhlatansseja – kyllähän sinä osaat… etkö?” hän kysyi. Ja minä pidätin henkeäni. Hän veti minut takaisin seisomaan.
”No… Minun täytyy kuitenkin viedä… joten niin kauan kuin voit luottaa minuun kerrankin ja lakata tappelemasta edes kolmeksi minuutiksi – se kyllä menee hyvin”, hän sanoi hymyillen. Minä nyökkäsin ja yritin muistaa kaiken mitä hän sanoi.
”Ja mitä meidän täytyy tanssia?” kysyin todella matalalla äänellä.
”Ei aavistustakaan… Äiti yleensä valitsee kappaleet”, hän sanoi ja ennen kuin ehdin sanoa mitään hän laittoi käteni käsivarrelleen, ovi avautui ja me kävelimme huoneeseen, joka oli täynnä ihmisiä kalliissa mekoissaan Carlislen, Talian ja Esmen takana.
Se oli aivan kuin se kerta, jolloin tapasin Talian isän ensimmäistä kertaa. Erona oli vain se, että nyt minä tunsin olevani osa sitä – kuin olisin kuulunut näihin ihmisiin. Yhdessä lauseessa.
Tunsin olevani sen arvoinen!Katsoin ylös Edwardiin ja hymyilin, kun näin hänen katsovan minua. Se oli hänen ansiotaan – hänen ansiotaan, että tunsin itseni kotoisaksi toisessa osavaltiossa, toisessa maassa, toisessa perheessä.
Me seisoimme siinä kolmen muun kanssa ja hymyilin joukolle samalla kun Carlisle puhui – minulla ei ollut aavistustakaan, miksi hymyilin niin paljon… Minä vain hymyilin.
Tunsin Edwardin tarttuvan vasempaan käteeni ja minä nojasin päätäni hänen olkaansa. Olin vieläkin hermostuksissani, mutta hänen kosketuksensa sai jostakin syystä minut rauhoittumaan. Hän päästi kädestäni irti ja kietoi kätensä ympärilleni. Nyt hänen vasen kätensä otti minun oikeasta kädestäni kiinni ja alkoi piirrellä ympyröitä kämmeneeni peukalollaan. Minä hymyilin ja tunsin hänen leukansa lepäävän pääni päällä. Otin hänen oikeasta kädestään kiinni ja hän vetäisi minut lähemmäs.
Jos olin luullut, että sydämeni hakkasi lujaa silloin kun katsoin häntä ikkunassa, olin väärässä – nyt sydämeni löi niin lujaa, että se lepatti ja minä halusin itkeä. Suljin silmäni ja käänsin kasvoni hänen rintaansa vasten, jotta olisin voinut hengittää hänen tuoksuaan.
Unohdin kaiken ympärilläni ja kun Edwardin kädet vetäytyivät pois ympäriltäni, palasin todellisuuteen. Katsoin häntä kysyvästi ja huomasin hänen huvittuneen ilmeensä.
”Meidän vuoromme”, hän kuiskasi ja veti minut tanssilattialle. Yritin nielaista, mutten pystynyt – luulen, että minulla oli pala kurkussa.
”Mitä? Nyt jo?” kuiskasin hädissäni.
”Mitä tarkoitat nyt jo? Me olemme seisoneet täällä jo 15 minuuttia”, hän sanoi ja minä punastuin. Hän iski minulle silmää. ”Ainakin kelloni sanoo niin.” Minä nauroin. Joten hänkään ei ollut kiinnittänyt huomiota.
”Mikä typerä juttu tämä edes on? Eiväthän nämä ole häät? Miksi meidän täytyy tanssia?” kysyin vihaisesti. Edward nauroi.
”Koska… koska… koska nuo ihmiset ovat tyhmiä ja he luulevat juhlista tulevan mielenkiintoisemmat”, Edward sanoi ja minä hypähdin hermostuneesti, kun tunsin hänen kätensä selkäni paljaalla iholla.
”Voi, se tuleekin olemaan… Koska tästä tulee niin nöyryyttävää”, sanoin ja Edward hymyili minulle pienesti.
”Usko minua… Niin kauan kuin voit luottaa minuun ja olla panematta vastaan, niin tämä menee hyvin”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Niin… Siinä se ongelma onkin. Se on luonnotonta”, kuiskasin ja hän vetäisi minut seitsemän tuumaa lähemmäksi.
”No. Ainakaan sinä et tällä kertaa vastusta minun lähelläni oloa.” Hän iski silmää. Olin sanomassa jotain, kun musiikki alkoi soida. Minä jähmetyin. Minä tiesin tämän laulun… mutten muistanut sitä oikein. Edwardin silmät laajenivat. Hänkin näytti tunnistavan tämän laulun, mutta hänen ilmeestään näki, että hän muisti sen oikein hyvin.
Ennen kuin huomasin, me aloimme liikkua. Se ei ollut helppoa ja minä katsoin koko ajan jalkoihini, yrittäen olla astumatta Edwardin varpaille. Se näytti varmaan kammottavalta. Edward nosti leukani ylös.
”Älä koskaan katso jalkojasi tanssiessasi. Ei se ole niin vaikeaa. Aina kaksi askelta taakse – lyhyt tauko ja sitten minä käännän sinua hiukan. Anna vain minun viedä”, hän kuiskasi. Minä tein, kuten hän sanoi ja se toimi. Minä katsoin häntä silmiin, koska ne pitivät minun katseeni poissa jaloista. Sitten lauluun tuli sanoja.
“She reads a book from across the street;
Waiting for someone that she'll never meet .
Talk over coffee for an hour or two;
She wonders why I'm always in a good mood.””Okei... Billy Talent. Äitisi yllätti minut”, sanoin hymyillen. Edward näytti hiukan stressaantuneelta.
”Öhm, niin. Minut myös.”
“Killing time before she struts her stuff
She needs support and I've become the crutch
She'll never know how much she means to me
I'd play the game but I'm the referee.”Edwardin sormet painuivat ihooni. Se ei tuntunut epämukavalta. Hän oli vain yhtäkkiä todella jännittynyt. Yritin nostaa mielialaa.
”Tiedäthän. Siitä lähtien, kun olen ollut Yhdysvalloissa, olen aina kuunnellut sanat”, sanoin ja hän katsoi minua paniikissa.
“(Surrender)
Every word, every thought, every sound
(Surrender)
Every touch, every smile, every frown
(Surrender)
All the pain we've endured until now
(Surrender)
All the hope that I lost you have found
(Surrender) Yourself to me”Vedin syvään henkeä.
Okei, öhm... Tämä ei oikeastaan ole sellainen laulu, jota kannattaisi soittaa tapahtumissa… Vai mietinkö minä sitä juuri?
“Even though I know what I'm looking for
She's got a brick wall behind her door
I'd travel time and confess to her
But I'm afraid she'd shoot the messenger.”Katsoin Edwardia ja näin hänen jännittyneen katseensa. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt saada selville mitä ajattelin – kuin hän olisi halunnut tietää sainko sanoista selvää… Valitettavasti sain. En voinut enää katsoa hänen silmiinsä. Katsoin hänen olkansa yli.
“I think I found a flower in a field of weeds
I think I found a flower in a field of weeds
Searching until my hands bleed
This flower don't belong to me
I think I found a flower in a field of weeds
I think I found a flower in a field of weeds
Searching until my hands bleed
This flower don't belong to me
This flower don't belong to me
Why can't she belong to me?”Katsoin häntä täysin järkyttyneenä. Oliko se totta? Löysikö hän sen tytön? Olinko minä se tyttö? Hän ei katsonut minuun. Hän katsoi suoraan eteensä.
“Every word, every thought, every sound
Every touch, every smile, every frown
All the pain we've endured until now
All the hope that I lost, you have found.”Minä nielaisin ja tunsin kyynelten tulevan – tällä kertaa hämmennyksen kyyneleitä. Tunsin hänen vetävän minut lähemmäs, kunnes pääni lepäsi hänen olallaan.
“(Surrender)
I never had the nerve to ask
(Surrender)
Has my moment come and passed?
(Surrender)
I never had the nerve to ask
(Surrender)
Has my moment come and passed?
(Surrender)
I never had the nerve to ask
(Surrender)
Has my moment come and passed?
(Surrender)
I never had the nerve to ask.”Musiikki loppui ja me seisoimme siinä. Emme kumpikaan tienneet minne katsoa – milloin vetäytyä. Meidän välissämme oli taas jotain.
”Sinä näytät kauniilta tänään”, hän kuiskasi korvaani ja tunsin hänen hengityksensä korvassani. Tunsin kyyneleen poskellani. Hän vetäytyi pois ja vei minut takaisin perheemme luokse. En kuullut edes aplodeja. Heti, kun seremonia oli ohi, minä hiippailin huoneesta kylpyhuoneeseen. Se oli outoa – ensimmäistä kertaa tunsin klaustrofobiaa valtavassa huoneessa.
