T/N: Anteeksi tästä pitkästä aikavälistä, mutta en vain ole yksinkertaisesti ehtinyt laittaa jatkoa, kun on koeviikko meneillään. Mutta kiitos kuitenkin mahtavista kommenteistanne.
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku: Sano minun nimeniEPOV:Heräsin, koska joku kutitti käsivarttani. Avasin silmäni ja näin Bellan. Minä hymyilin. Kyllä. Minun Bellani ja vihdoin voin kutsua häntä omakseni! Hän huokaisi ja kääntyi minua kohti. Hän laittoi kätensä rinnalleni ja hymyili. Hän näytti onnelliselta ja se sai minutkin onnelliseksi. Hän huokaisi uudelleen.
”Edward”, hän mumisi ja olin aikeissa vastata, kun tajusin hänen puhuvan unissaan. Minä hymyilin. Hän sanoi minun nimeni ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
”Minä rakastan sinua”, hän mumisi ja sydämeni meinasi räjähtää. Sitä hän ei ollut sanonut ennen. Katsoin häntä, kunnes tunsin silmäluomieni tulevan taas painaviksi…
Seuraavan kerran heräsin, kun tunsin Bellan nousevan istumaan. Olin aikeissa protestoida, kun avasin silmäni ja katsoin hänen istuvan suorana sängyllä. Hän oli niin kaunis. Tapa, jolla hänen toppinsa ohuet olkaimet olivat hänen selässään. Tapa, jolla hänen lapaluunsa näkyivät. Tapa, jolla hänen ruskeat hiuksensa lainehtivat hänen selässään. Minä hymyilin. Hän nosti hiuksensa käsillään kuin hän olisi halunnut minun näkevän hänen niskansa kokonaan. Sitten hän antoi hiustensa valua takaisin ja taivutti päänsä niskaansa. Katsoin, kuinka hänen hiukan kiharat hiuksensa lähenivät patjaa. Sitten hän taivutti päänsä toiselle olkapäälleen ja venytti kätensä korkealle päänsä yläpuolelle. Katsoin, kuinka hänen lapaluidensa väliin ilmestyi ohut juova ja hymyilin. Halusin koskettaa sitä. Tuntea hänen pehmeän ihonsa omallani. Ennen kuin tajusin, mitä tein, nappasin häntä vyötäröltä ja vedin hänet alas. Suljin silmäni ja yritin tuntea hänen koko kehonsa omaani vasten.
”Hyvää huomenta sinullekin”, hän kuiskasi ja minä hymyilin. Minä rakastin hänen ääntään aamulla.
”Varmistin vain, että pysyt tässä kanssani, rakas”, mumisin ja hän kikatti.
”Huomaan, ettet sinä unohtanut, että minä tapaan Rosen ja Alicen tänään”, hän sanoi nauraen. Iloni katosi. Olin unohtanut sen kokonaan. Oliko se tänään? Päivä ilman Bellaa? Kaksi viikkoa, jotka meillä oli yhdessä, olivat jo ohi. En halunnut sitä. Vedin hänet lähemmäs. Niin lähelle kuin pystyin. En halunnut hänen lähtevän. Halusin pysyä tässä hänen kanssaan ikuisesti. Mitä hittoa! Kuka ystäviä tarvitsee? Minullahan on Bella. Silti hän oli kyllä oikeassa. Luulen, etten ollut unohtanut, ettemme me voisi viettää iltapäivää yhdessä.
”Miksi sinä niin luulet?” kuiskasin ja hän nauroi. Aivan yhtäkkiä hän vetäytyi pois ja hyppäsi pois sängystä.
”Mitä sinä teet, rakas?” kysyin pettyneenä. Ikävöin häntä jo valmiiksi. Hän hymyili – hiukan kiusoittelevasti?
”Menen suihkuun”, hän sanoi ja minä voihkaisin. Mielikuva Bellasta minun suihkussani, sai minut haluamaan sinne hänen kanssaan. Miksi hän aina kiusasi minua noin?
”Etkö sinä voisi antaa minulle edes kymmentä minuuttia seurassasi?” pyysin epätoivoisesti. En ollut valmis löytämään voimaa, etten hyppäisi hänen päälleen, kun kuulisin veden juoksevan.
”En”, hän vastasi ja lähti. Kuulin hänen harjaavan hampaitaan. Se oli hullua. Minä vain makasin siinä täysin rauhallisena, jotta kuulisin kylpyhuoneesta kuuluvia ääniä. Sitten kuulin hänen kääntävän suihkun venttiiliä ja nielaisin. Haluamatta sitä, minä kuvittelin hänen pitävän kättään vedessä. Testaamassa lämpötilaa. Käännyin kyljelleni – poispäin kylpyhuoneen ovesta. Sitten kuulin venttiilin kääntyvän täysille ja suihkuttelun ääniä. Painoin tyynyn korvilleni ja yritin ajatella jotain muuta. Katsoin Bellan tyhjää paikkaa, missä hän oli ollut pari minuuttia sitten ja huokaisin. Mitä minä täällä teen?
Nousin ylös ja kävelin kylpyhuoneeseen – oikeastaan ajattelematta sitä. Lämmin vesihöyry sai pääni vielä sumuisemmaksi. Näin Bellan katsovan minua järkyttyneesti. Kävelin hänen luokseen ja koputin lasiin – iskien hänelle silmää. Se oli outoa. Välissämme oli vain lasiovi. Siinä kaikki! Hän hymyili heikosti.
”Mitä sinä täällä teet, Edward?” hän kysyi ja huuhteli shampoon hiuksistaan. Katsoin, kuinka shampoo valui alas hänen olkapäillään…
”Harjaan hampaitani – vai enkö minä saa enää käyttää kylpyhuonettani?” kysyin ja hän nauroi.
”Tottakai saat”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Kävelin pesualtaalle ja aloin pestä hampaitani. Se oli outoa. Minulla oli ollut niin monia tyttöjä viime vuonna, eikä kukaan heistä ollut käynyt täällä suihkussa. Bella oli ensimmäinen tyttö, joka käytti suihkuani. Katsoin peiliin ja näin hänet suihkussa. Hymyilin, kun näin, että maitolasin pala oli tarkoitettu enemmänkin miehille, koska se ei peittänyt kokonaan hänen rintojaan. Käänsin katseeni. Se oli jotain, mitä en saanut katsoa… ainakaan nyt. Joka kerta, kun vilkaisin Bellaa peilistä, näin hänenkin katsovan minua. Mutta en välittänyt. Katsoin hänen huuhtelevan hiuksiaan, laittavan hoitoainetta, sulkevan silmänsä, kun hän hieroi hiuksiaan, ja huomasin mansikantuoksun täyttävän kostean ilman. Katsoin, kun loput hänen hoitoaineestaan valui alas hänen olkapäitään ja sitten ilmaantuvan taas hänen lanteilleen… minä nielaisin. Unohdin täysin hammasharjan suussani. Hän laittoi suihkun kiinni, kietoi pyyhkeen ympärilleen, ja tuli pois. Siirsin hammasharjan suustani ja viimeistelin hampaiden pesun. Sitten käännyin ympäri ja katsoin häntä – hän oli kietoutunut yhteen pehmeään pyyhkeeseeni. En ollut koskaan kertonut hänelle, mutta minä rakastin sitä, kun hän käytti tavaroitani. Se sai hänet kuulumaan minulle. Hän vain silloin näytti olevan minun. Menin hänen luokseen ja painoin hänet seinää vasten. Hän hymyili. Hän piti siitä.
”Jotain, mitä haluat jakaa kanssani?” hän kysyi ja kohotti toista kulmaansa. Kosketin hänen toista olkaansa huulillani. Maistoin hänen ihonsa mansikkaisen maun ja tein polun alas hänen solisluulleen ja sitten ylös hänen leualleen. Hänen ihonsa oli vielä märkä ja tapa, jolla hänen rintakehänsä nousi ja laski, sai minut hymyilemään. Hän haukkoi henkeään ja piti pyyhettä tiukasti ympärillään. Oikea käteni etsiytyi hänen vyötärölleen ja minä painoin itseni häntä vasten niin, että välissämme ei ollut mitään. Ei mitään, paitsi hänen pyyhkeensä ja minun vaatteeni. Sitten minä suutelin häntä. Maistoin hänen hammastahnansa ja se sai minut hymyilemään. Hän yllätti minut täysin päästämällä irti pyyhkeestään. Hän kietoi kätensä kaulaani. Laitoin vasemman kätenikin hänen vyötärölleen. Pidin hänestä kiinni varovasti ja vedin hänet lähemmäksi. Hän haukkoi henkeään yllättyneenä ja irrottautui suudelmasta. Bella nojasi seinään väsyneenä ja haukkoi henkeä hengästyneenä. Minä hymyilin hänelle ja astuin askeleen taaksepäin. Nautin hänen huokaisustaan. Se, miltä hän näytti – miten sain hänet tuntemaan.
”Tästä lähtien haluan sanoa sinulle hyvää huomenta tällä tavoin”, kuiskasin hänen kaulaansa vasten ja hän punastui. Silitin hänen kaulaansa ja solisluutansa huulillani.
”Hyvää huomenta, rakas”, mumisin ja hän pidätti henkeään. Kohotin katseeni häneen hymyillen huvittuneesti. Hän oli vieläkin hengästynyt.
”Ja ai niin muuten”, mumisin – tämä oli takaisin maksu siitä, kun jätti minut yksin sängylle. ”Minä pidän pienestä syntymämerkistäsi rintojesi välissä”, kuiskasin ja hän punastui – puna levisi hänen varpaistaan ylöspäin koko hänen vartalolleen. Melkein näin hänen aivojensa työskentelevän, kun hän nolostui, kun tiesin hänen pienen salaisuutensa. Minä nauroin ja suutelin häntä vielä kerran. Sitten minä lähdin, jotta hän pystyi pukeutumaan rauhassa. Hymyilin vieläkin, kun etsin jotain päälle pantavaa. Pudistin päätäni, hän vain oli niin suloinen punastuessaan.
……………………………
Kello oli kuusi seuraavana aamuna, kun Eliza hiipi huoneeseeni.
”Herra?” hän kysyi ja ravisti minua kevyesti. Käännyin ympäri ja katsoin häntä. Hän siirsi katseensa minusta Bellaan ja takaisin. Minä hymyilin.
”Niin?” kysyin.
”Tässä on se sanomalehti, jonka pyysit”, hän kuiskasi ja minä otin sen nyökäten.
”Kiitoksia”, kuiskasin ja hän lähti. Minä nousin istuma-asentoon ja varmistin, etten herättänyt Bellaa. Katsoin häntä hetken – hymyillen ja käännyin sitten lehden puoleen. Katsoin etusivua, enkä pettynyt näkemästäni: Kuva Bellasta. Hänellä oli aurinkolasit hiuksillaan ja kevyt minihame. Minä hymyilin. Auton ovi oli ylhäällä ja hänellä oli juuri toinen jalkansa auton ulkopuolella ja hän hymyili jollekin, mitä en nähnyt – luultavasti Roselle ja Alicelle. Minä huokaisin. Hän näytti upealta. Niin täydelliseltä siinä autossa. Olin iloinen, että ostin sen hänelle.
”Mitä sinulla siinä on?” Bella kysyi unisena ja painoi päänsä rinnalleni. Käänsin kuvan niin, että hän näkisi sen. Hän pyöräytti silmiään.
”Niin… tuo ei todellakaan ole mitään, mitä haluan nähdä kuudelta aamulla”, hän mutisi.
”No minä haluan. Sinä näytät upealta. Luulenpa, että ostan alkuperäisen kuvan ja kehystän sen”, sanoin ja hän katsoi minua hämmentyneenä.
”Alkuperäisen? Sinunhan pitäisi ostaa kaikki oikeudet ja… se olisi erittäin kallist… unohda, että sanoin mitään”, hän sanoi pyöräyttäen silmiään. Hän luultavasti muisti juuri, että raha ei merkinnyt mitään. Minä nauroin.
”Älä viitsi Bella! Minun rahani ovat sinun rahojasi! Ei tarvitse olla kateellinen”, sanoin ja hän katsoi minua yllättyneenä.
”Kateellinen? KATEELLINEN?! Minä en ole kateellinen! Sinun rahasi ovat syy vihata sinua. Minäpä kerron, jos en rakastaisi sinua niin minä vihaisin sinua, koska voit ostaa minulle juttuja”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Missä tuossa muka on logiikkaa?”, kysyin ja hän huokaisi.
”No, logiikka on se, että minä en ikinä pitäisi sinusta rahojesi takia”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Tiedän”, sanoin ja hän näytti kieltään.
”Minä tiedän, että sinä tiedät… Simon”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Joka tapauksessa… minä aion hankkia tämän kuvan!” sanoin ja katsoin artikkelia. Hän pyöräytti silmiään ja kääntyi pois.
”Tee mitä haluat, en voisi kuitenkaan pitää sinua erossa siitä”, hän mutisi ja minä katsoin hänen kääntävän selkänsä minulle. Minä hymyilin ja käännyin itsekin kyljelleni, jotta pystyin olemaan aivan hänen takanaan ja kietoa käteni hänen vyötärölleen. Annoin suukon hänen kaulaansa, ja toisen, ja toisen… silitin hänen vatsaansa kevyesti ja hän huokaisi.
”Jos minä en vain rakastaisi sinua niin hiton paljon”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Minäkin rakastan sinua… kuitenkin vähemmillä h-sanoilla”, mumisin ja hän nauroi. Minua hymyilytti.
”Minä pidän siitä, kun sinä naurat”, mumisin ja hän otti kädestäni kiinni, jotta pystyi nostamaan sen kasvoilleen ja painamaan siihen suukon. Sitten hän laittoi sen päänsä alle. Minä ryömin lähemmäs ja painoin kasvoni hänen niskaansa.
”Haluatko sinä nukkua vielä?” kysyin ja hän pudisti päätään. ”Kello on kuusi… oletko varma?” kysyin ja hän nyökkäsi. ”Miksi?” kysyin.
”En halua menettää tätä”, hän kuiskasi ja minä rypistin otsaani.
”Mitä tarkoitat, rakas?” kuiskasin ja suukotin hänen olkapäätään.
”En halua menettää tätä hetkeä kanssasi”, hän kuiskasi ja minä jähmetyin hänen olkapäälleen. ”Sen on niin täydellinen, tiedäthän? En vain halua nukkua… se on niin – ainutlaatuinen”, hän kuiskasi ja minä hymyilin.
”Me heräämme joka aamu tällä tavalla”, sanoin ja painoin suudelman hänen kädelleen. Hän tuli kananlihalle ja minä hymyilin. Painoin hänen kädelleen vielä toisen suudelman ja haistelin hänen tuoksuaan.
”Ei… ei se niin ole, Edward. Tämä on jotain erityistä. Sitä ei voi ostaa rahalla. On niin harvinaista, kun mikään ei ole väärin eikä ole mitään huolia. Meidän pitäisi olla kiitollisia tästä vapauden hetkestä”, hän kuiskasi ja minä nyökkäsin.
”Olet oikeassa”, sanoin hymyillen. Hän oli oikeassa. Minä käsitin tämän myöntymisen hetkenä, mutta todellisuudessa se oli erityinen ja ainutlaatuinen.
BPOV:Palasin juuri shoppailureissulta Alicen ja Rosen kanssa. Minun ei ollut tarvinnut vielä kertaakaan koko aikana käydä shoppailemassa, koska käytin tekosyynä vaatekaappiani, mikä oli täynnä kaikkea. Mutta nyt, kun Edward oli poikaystäväni, heidän mielestään oli aika käydä ostoksilla erityistilaisuuksia varten. Minä huokaisin ja laitoin laukut kaappiini. En voinut ottaa kaikkea pusseista ulos ihan vielä. Menin kylpyhuoneeseen ja pesin kädet tahmeudesta ja löysin ruusun lojumasta kylpyammeestani. Minä hymyilin ja otin sen käteeni haistaakseni sitä. Sen mukana oli viesti ja hymyni leveni.
Rakas,
Ajattelin, mitä sanoit aamulla pari päivää sitten ja sinä olet oikeassa.
Tietenkin sinä olet oikeassa! Olet aina oikeassa! Tai ainakin yleensä. ;-)
Tuota… ajattelin, että meidän pitäisi juhlistaa tätä päivää ja sitten tajusin, että me emme ole vielä olleet oikeilla treffeillä.
Joten nyt on aika. Haen sinut 8 illalla. ;-)
Rakastan sinua niin paljon, että sille pitäisi olla oma sana.
Edward
Minä nauroin. Hän oli niin hullu. Mutta olin innoissani. Tämä voisi olla hauskaa ja ajattelin heti sitä uutta mekkoa, jonka ostin! Mustaa halterneck-mekkoa, jossa oli pitsimiehusta, johon oli laitettu helmiä, ja laskostettu satiinivyönauha ja hame, mikä oli soljuvaa sifonkikangasta, jossa oli elegantti satiinialushame. Olin innoissani.
……………………………….
Kello oli 7.30, kun seisahduin peilin eteen. Aivan valmiina ja tyytyväisenä. En malttanut odottaa, että pääsisin viettämään iltaa Edwardin kanssa. Käänsin juuri selkäni peilille, kun oveeni koputettiin. Minä hymyilin. Hän oli aikaisessa.
”Odota, olen valmis”, huudahdin.
”Öhm… neiti Swan… se olen minä, Eliza”, hän sanoi ja minä epäröin.
”Ai… tule sisään”, sanoin ja hän astui huoneeseen. Minä hymyilin. ”Minä odotin Edwardia. Miten voin auttaa?”
”Presidentti kutsui sinua. Hän on ovaali-toimistossa”, hän sanoi ja minä katsoin häntä yllättyneenä.
”Kiitos, Eliza”, mumisin ja hän kumarsi ja lähti. Lähdin huoneesta ja kuljin kohti toimistoa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän halusi minulta.
Koputin oveen.
”Tule sisään!” Carlisle sanoi iloisesti ja minä astuin huoneeseen. ”Ai Bella! Mukava nähdä sinua!” hän sanoi ja hymyili. Minä rentouduin. Hän katsoi minua ja näytti yllättyneeltä. ”Ei sinun tarvitse laittautua tullessasi minua tapaamaan”, hän sanoi nauraen. Minä hymyilin.
”Voi ei. Edward ja minä menemme tänään ulos”, sanoin ja hänen hymynsä katosi. Hän katsoi minua mietteliäästi.
”Bella, istu, ole hyvä”, hän sanoi ja minä tein, kuten hän pyysi. Olin peloissani, koska hän näytti niin vakavalta.
”Teinkö minä jotain väärin?” kysyin peloissani.
”Ei, ei, ei… ihan hyvin se meni. Mutta luulen, että nyt on aika päästää irti”, hän sanoi ja minä katsoin häntä hämmentyneenä. Hän huokaisi. ”Bella. Minä tiedän, että sinä pidät Edwardista todella paljon, mutta tämä suhde ei ole hyväksi hänelle”, hän sanoi, enkä voinut uskoa kuulemaani.
”Mitä?” kysyin heikosti. Hän kiersi pöydän ympäri ja nojautui eteeni. Hän otti kädestäni kiinni ja hymyili.
”Bella. Mieti sitä. Te kaksi olette niin erilaisia”, hän sanoi, enkä voinut vieläkään uskoa sitä. ”Katsohan, sinä olet saksalainen tyttö, mutta Edward… no, Edward on jotain paljon suurempaa”, hän sanoi ja suuni loksahti auki. Vitsailiko hän? Tottakai hän vitsaili.
”Carlisle…” sanoin, mutta ääneni murtui.
”Tiedän, että se on vaikeaa, Bella. Sinä todella pidät hänestä. Mutta nyt meidän pitää päättää, mikä on parasta Edwardille”, hän sanoi ja minä vedin käteni pois. Katsoin häntä silmät suurina.
”En oikein tiedä ymmärränkö”, mumisin. Tai sitten en vain halunnut ymmärtää.
”Bella. Mieti vähän. Teillä oli hauskaa. Mutta nyt lukio on ohi ja Edwardin täytyy keskittyä tulevaisuuteensa. Hänen täytyy liittyä politiikkaan ja sinä olisit vain häiriötekijä”, hän sanoi ja minä hyppäsin penkiltä ylös. Tämä ei voinut olla totta. Ei vain voinut.
”Mutta… kuinka – miksi. Ei… minä en… en voi…” ääneni murtui. En pystynyt ajattelemaan selkeästi. Carlisle huokaisi ja istuutui takaisin tuoliinsa. Hän veti shekkivihkonsa esiin.
”Okei, Bella. Paljonko haluat? 50 000? 100 000?” Carlisle kysyi.
”Dollaria? Mistä?” kysyin hämmentyneenä.
”Sanotaan 200 000 dollaria siitä, että eroat Edwardista, etkä tule enää ikinä takaisin”, hän sanoi ja ojensi shekkiä minun suuntaani. Kirkaisin lyhyesti, mutta laitoin käteni välittömästi suuni eteen.
”Sinä… sinä… sinäkö haluat maksaa minulle, että eroan Edwardista?” kysyin ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini.
”Kyllä, kultaseni! Siitähän me olemme puhuneet koko ajan”, hän sanoi nauraen. Pudistin päätäni.
”Ei! En mistään hinnasta koko maailmassa!” sanoin ja astuin askeleen taaksepäin. Carlisle veti shekin takaisin ja repi sen.
”Bella. Ajattelehan nyt! Sinähän lähdet muutenkin neljän päivän päästä! Joten, miksi emme lopettaisi sitä lopullisesti? Ei se toimisi muutenkaan”, hän sanoi ja tunsin sydämessäni kipua. Lähtisinkö jo neljän päivän kuluttua?
”Neljä päivää?” kysyin peloissani ja Carlisle nyökkäsi.
”Eikö Edward kertonut sinulle?” Carlisle kysyi ja minä pudistin päätäni epäuskoisena. Hän nauroi. ”Älä viitsi, Bella! Sinä olet fiksu tyttö! Ajattele sitä. Hän ei kerro sinulle, koska haluaa neljä täydellistä päivää ja sitten hän aikoo joka tapauksessa jättää sinut”, hän sanoi ja tunsin ensimmäisen kyyneleen valuvan poskelleni. Meinasin pyörtyä.
”Mistä sinä tiedät? Ehkä hän ei aio!” sanoin ja Carlisle nauroi.
”Bella! Hän ilmoittautui Harvardiin jo pari viikko sitten! Hän lähtee Bostoniin tänä kesänä”, hän sanoi ja sydämeni pysähtyi. Kuinka hän ei ollut kertonut minulle siitä.
”Hän ilmoittautui Harvardiin?” kysyin ja Carlisle nyökkäsi nauraen.
”Tietenkin, Bella! Mehän puhumme Harvardista! Mitä oikein ajattelit? Että hän pysyisi kotona kesärakkautensa kanssa?” Carlisle kysyi ja minä katsoin poispäin – taistellen kyyneleitä vastaan. Joten tuo oli se, mikä minä olin!
”Jos sinä todella rakastat häntä, sinä päästät hänestä irti, koska tiedät sen olevan parempi… kaikki muu olisi – itsekästä”, hän sanoi. Kun katsoin takaisin Carlisleen hän ojensi minulle toisen shekin. Kohotin katseeni häneen hämmentyneenä.
”Mikä tuo on?” kysyin.
”2 miljoonaa dollaria”, hän sanoi ja minä nielaisin.
EPOV:Katsoin kelloani. Se oli minuutin päästä kahdeksan. Koputin Bellan oveen, mutta en saanut vastausta.
”Bella?” kysyin. Ei vieläkään vastausta. Avasin oven ja löysin vain Elizan.
”Eliza, missä Bella on?” kysyin hämmentyneenä.
”Hän on puhumassa isällesi, herra”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Tämä oli outoa. Lähdin kohti toimistoa. Pääsin perille juuri, kun Bella juoksi sieltä ulos. Hän juoksi syliini ja sain hänet kiinni juuri ennen kuin hän kaatui. Väläytin hänelle hymyn.
”Onko kaikki hyvin, rakas?” kysyin ja hän hymyili.
”Öhm, tottakai…” hän sanoi ja korjaili kampaustaan. Se oli aivan sekaisin. Katsoin häntä hämmentyneesti.
”Tappelitko sinä isäni kanssa?” kysyin ja hän hymyili heikosti.
”Jotain sellaista… kuinka kauan sinä olet ollut tässä ulkopuolella?” hän kysyi ja yritti kuulostaa rennolta, mutta jännitys näkyi hänen kasvoiltaan. Katselin häntä epäluuloisesti.
”Minä… tulin juuri”, sanoin ja hän yritti taas hymyillä.
”Mhm”, hän mumisi ja minä hymyilin. Astuin askeleen taaksepäin ja vedin hänet mukaani.
”Bella, sinä näytät upealta”, sanoin hymyillen. Hän hymyili.
”Kiitos, Edward”, hän sanoi. Hän vaikutti olevan jossain muualla ajatuksissaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Lähdetäänkö?” kysyin ja hän nyökkäsi. Vedin hänet portaat alas ja kun me kävelimme, hän vetäytyi varovasti ja rennosti kauemmas minusta. Hän halusi kävellä koskettamatta minua. Hän luuli, etten huomannut, mutta kyllä minä huomasin.
BPOV:Me istuimme autossa, enkä voinut katsoa hänen silmiinsä. En vain voinut. Välillämme oli liian paljon sanomatta jäänyttä ja jostain syystä olin vihainen itselleni ja hänelle samaan aikaan. Joka kerta, kun hän ojensi kättään, keksin jonkun syyn, miksi en ottanut sitä. Me päädyimme katsomaan ikkunoistamme ulos – sanomatta sanaakaan. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Tämä oli tuskallista.
Me menimme pieneen italialaiseen ravintolaan, mikä oli todella romanttinen ja minä olisin rakastanut sitä, jollen olisi tiennyt niin paljon asioista, joita en ollut edes tiennyt olevan olemassa. Minä vain siirtelin ruokaani, en kuunnellut Edwardia ollenkaan ja ajattelin vain Carlislen kanssa käytyä keskusteluani. Aina välillä, kun jokin vetäisi minut taas maanpinnalle, näin Edwardin huolestuneen katseen. Silloin minä vain hymyilin ja laskin taas katseeni ruokaan. Koko ilta oli pilalla, mutta se ei ollut vain minun syytäni. Jos hän olisi vain kertonut minulle niistä asioista, me emme olisi istuneet näin.
Me emme tilanneet jälkiruokaa. Matka autolle oli tuskainen ja kotimatka oli vielä enemmän. Edward oli huolissaan ja minä en vain tiennyt, kuinka käyttäytyisin. Olin niin hämmentynyt. Katsoin ulos ikkunastani ja tunsin Edwardin ottavan yllättäen kädestäni kiinni. Tuntemus oli tuskallinen, vain koska hän kosketti minua. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini ja halusin vetäistä käteni pois. Mutta en voinut. Tiesin, että olin satuttanut häntä tänään ja vaikka minä sen aiheutinkin, en kestänyt hänen kärsimystään. Joten minä pidin hänen kädestään kiinni. Pidin sitä kuin mitään ei olisi tekeillä, vaikka elämäni murtui erilleen juuri nyt.
Me pysähdyimme käytävässä. Hän katsoi minua sillä tietyllä ilmeellä. Hän halusi olla ymmärrettävä, mutta se oli juuri sitä, mikä hän yritti olla. Syvällä sisimmässään hän oli pettynyt ja vihainen. Ja minä kyllä ymmärsin miksi. Riiputin päätäni. Carlisle oli oikeassa. Hän ansaitsi jotain parempaa kuin minut.
”Haluatko nukkua omassa huoneessasi tämän yön?” hän kysyi kylmällä äänellä. Kohotin katseeni. Järkyttyneenä siitä. Olin peloissani, sillä kaikki riippui tästä vastauksesta. Minä nielaisin. Pääni käski mennä omaan huoneeseeni. Lopettaa tämän. Mutta sydämeni…
”Nukun sinun sängyssäsi tietenkin”, sanoin ja hymyilin heikosti. Hän nyökkäsi. Vieläkin kylmästi.
”Okei sitten”, hän sanoi ja käveli huoneeseensa odottamatta minua. Minä nielaisin ja vaihdoin vaatteeni kylpyhuoneessa. Edward odotti minua ja kun tulin ulos, en pystynyt katsomaan häntä silmiin. Hän ohitti minut ja ensimmäistä kertaa hän lukitsi kylpyhuoneen oven jäljessään. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini ja laskeuduin makaamaan omalle puolelleni sänkyä. Käänsin selkäni Edwardin puolelle ja tuijotin pimeyteen. Edward tuli 20 minuutin päästä. Hän ei ollut koskaan ollut siellä noin pitkään. Kun kuulin hänen tulevan peiton alle, suljin silmäni.
”Bella?” hän kysyi, mutta minä en vastannut. ”Bella, oletko vielä hereillä?” hän kuiskasi, mutta en vastannut vieläkään. Hän huokaisi ja hänen huokauksensa sai sydämeni murtumaan. Hän oli tuskissaan. Hän laittoi valot pois ja minä tuijotin pimeyteen.
Kello oli 2 yöllä, kun vihdoin vaivuin uneen.
EPOV:Mitä oikein oli tekeillä? En vain ymmärtänyt sitä! Hän oli aivan muuttunut tänä yönä. Mikä oikein oli vinossa? Sanoinko minä jotain? Teinkö minä jotain? Katsoin herätyskelloa. Kolme yöllä. Aivan yhtäkkiä Bella huokaisi. Keskityin kuunteluun. Hän oli aikeissa puhua. Toivoin, että hän sanoisi minun nimeni. Antaisi minulle toivoa. Hän huokaisi uudelleen ja kääntyi selälleen. Hän työnsi peitot syrjään ja nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Hänen hengityksensä oli raskasta ja minä katsoin hänen rintakehänsä nousevan ja laskevan. Se muistutti minua siitä yhdestä päivästä kylpyhuoneessa… minä hymyilin. Hän pudisti päätään villisti. Hän alkoi haukkoa henkeä. Minä hymyilin. Ehkä kaikki kuitenkin olikin normaalisti. Odotin hänen sanovan jotain – jotain, mikä kertoisi minulle, että kaikki oli niin kuin pitäisikin. Hän haukkoi henkeä uudelleen ja veti jalkansa koukkuun vatsalleen. Hän avasi suunsa ja…
”Carlisle”, hän henkäisi ja sydämeni muljahti. Olin varmaan erehtynyt.
”Carlisle”, hän mumisi uudelleen. Minä nielaisin raskaasti. Tämä ei ollut mahdollista. Mietin tapaa, jolla Bella oli juossut isäni toimistosta. Hiukset sekaisin ja kaikkea. Ja sitten hän jopa kysyi, olinko kuullut mitään. Minä nielaisin. Ei… ei se ollut mahdollista… Bella ei voisi… mutta sen jälkeen hän muuttui. Hän ei katsonut enää silmiini, hän vetäytyi kauemmas, kun halusin koskettaa häntä, eikä hän halunnut enää edes nukkua samassa sängyssä kanssani.
”Carlisle”, hän sanoi uudelleen ja minusta tuntui kuin tulisin hulluksi. Hyppäsin pois sängystä ja juoksin pois huoneesta. Suljin oven takanani ja valuin lattialle. Vedin hiuksiani ja yritin unohtaa, mitä olin juuri saanut selville. Yritin pysäyttää tunteen, joka levisi joka puolelle kehoani. Yritin löytää kunnioituksen, joka minulla kerran oli ollut tuota tyttöä kohtaan. Tyttöä, joka voihkii isäni nimeä, nukkuessaan vierelläni.
