T/N: Tässä tulee seuraava kilometriluku. Kiitos kommenteistanne!
Kolmaskymmeneskuudes luku: Petinkö minä sulhastani?BPOV:Siitä, kun olin kaatunut Simonin syliin, oli kulunut yksi viikko. Hän oli jo viikon käyttäytynyt oudosti. Hän näytti olevan epävarma kaikesta, mikä liittyi minuun. Hän näytti välttelevän minua usein eikä hän näyttänyt vastaavan kysymyksiini.
Hän oli juuri suihkussa, kun päätin vähän harjoitella kävelyä ympäri huonetta. Sairaanhoitaja ei halunnut päästää minusta irti, koska hän pelkäsi, etten pysyisi vielä tasapainossa. Yritin selittää hänelle, etten ollut koskaan kävellyt paremmin kuin nyt, mutta hän ei vain voinut uskoa, että kaatuilisin
niin usein!
Kävelin ikkunalle ja kuuntelin suihkusta virtaavan veden ääntä. Minä huokaisin ja katselin huonetta. Se oli outoa. Olin ollut nyt hereillä jo viikkoja eikä kukaan näytä haluavan kertoa minulle, mitä minulle oli tapahtunut viimeisinä kuutena kuukautena. Miksi Simon ei kerro mitään? Tunsin, kuinka minua alkoi huimata… makaaminen sängyllä niin usein teki sydämeni heikoksi ja minua alkoi huimata tehdessäni normaaleja toimintoja. Kävelin Simonin sängylle käydäkseni makaamaan hetkeksi, mutten nähnyt kirjaa lattialla ja niinpä minä kompastuin siihen. Kaaduin maahan ja löin pääni yöpöytään. Ja koska kömpelyyteni oli jotain, mitä en ollut jättänyt taakseni ollessani koomassa, yöpöydän ovi avautui ja miljoonat paperit liukuivat syliini.
”Auts!” sanoin ja pidin päästäni kiinni. Se sattui todella kovasti. Olin kutsumassa Simonia apuun, kun näin artikkelin sanomalehdessä kaikkien näiden paperien keskellä. Vedin sen näkyviin. Siinä oli valtava kuva murskaantuneesta hopeanvärisestä autosta. Osa otsikosta oli jotenkin näkymättömissä. Kaikki, mitä pystyin lukemaan oli: ”… morsian murskaantui onnettomuudessa. M… perhe on kauhuissaan lopputuloksesta.” Mikä tämä oli? Oliko tämä minusta? Miksi minusta olisi artikkeli Washington Postin etusivulla? Siinä ei ollut mitään järkeä. Olin laittamassa lehden takaisin yöpöydälle, kun löysin laskun. Enkä mitä tahansa laskua. Siinä oli jostain Mercedes SLK:sta. Ja, kun näin, kuinka paljon se maksoi, minua alkoi taas huimata: 60,000 dollaria! Tämä oli outoa… katsoin nimeä. Tämä ei voinut olla Simonin. Simonilla ei olisi ikinä näin paljon rahaa. Rypistin otsaani. Siinä oli aivan eri nimi. Tämä kuului herra Masenille. Outoa. Mitä Simon sillä teki?
Lakkasin juuri muodostamasta kysymyksiä päässäni, kun päätäni alkoi yhtäkkiä särkeä todella kovasti. Tartuin päähäni kaksin käsin ja suljin silmäni. Ennen kuin ehdin edes huutaa apua, mieleeni alkoi muodostua kuvia. Se oli kuin elokuva, jota kelattiin nopeasti eteenpäin:
”Tässä on… Masen, poikamme”, naisen ääni sanoi.
”Voinko mennä jo?” erittäin tylsistynyt ääni mumisi.Sitten oli kuin elokuva olisi taas edennyt todella nopeasti.
”… päästä irti minusta!” huusin. Oli aivan pimeää.Jälleen kohtaus hävisi ja uusi tuli tilalle.
”Hän ei ole aina ollut sellainen, tiedäthän”, naisen ääni sanoi.
”Alice”, toinen nainen sanoi.
”Mitä? Jos hän elää hänen kanssa kuusi kuukautta, hänen pitäisi saada tietää”, toinen ääni sanoi. En tunnistanut heitä. Kasvot olivat sumeat.Aivan yhtä nopeasti kuin se tapahtui, se loppui ja löysin itseni selältäni sairaalan lattialta. Sydämeni hakkasi kuin hullu. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä äsken tapahtui. Laitoin kaikki paperit takaisin yöpöydälle ja katsoin kirjaa, johon kompastuin.
Kuinka muistaa, kun unohdan – Muistinmenetys siinä luki. Minä hymyilin.
Joten tätä hän lukee koko ajan. Kirjoja, joiden avulla hän voi auttaa minua muistamaan. Valitettavasti en muistanut vielä mitään. Nousin ylös ja istahdin sängylleni. Olin vieläkin hämmentynyt siitä, mitä näin ja juuri silloin Simon astui huoneeseen.
”Hei sinä! Kaikki hyvin?” hän kysyi ja olin aikeissa kertoa hänelle, mitä olin nähnyt, kun ajattelin sitä ja tajusin, kuinka tyhmältä se kuulosti. Joten minä vain hymyilin.
”Joo… kaikki on hyvin”, sanoin ja hän nyökkäsi.
.........................
Sinä yönä en saanut unta, sillä tuntui kuin aivoni olisivat toimineet nopeampaa kuin aiemmin. Kuulin kaikenlaisia ääniä päässäni. Kun vihdoin sain unen päästä kiinni, se todella alkoi. Taas tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa, todella nopeaa elokuvaa.
”Ota korkokengät, sinulla on löysä takapuoli”, joku sanoi minulle.Sitten olin taas uudessa kohtauksessa.
”Ei. Minulla oikeasti on 22 autoa”, todella tuttu ääni sanoi.Toinen kohtaus. Tällä kerta minä luin viestin.
”Sinä olet huono valehtelemaan. –E.”Silloin minä heräsin ja huomasin, että olin istunut suorana sängyssäni. Mitä oli tekeillä? Tämä ei ollut normaalia.
”Simon?” kuiskasin. ”Simon”, kuiskasin uudelleen, mutta hän ei kuullut.
”SIMON!” huusin ja hän nousi istumaan järkyttyneenä.
”Kuka, mitä, missä, milloin? Olen hereillä”, hän sanoi ja katsoi ympärilleen. Minä katsoin häntä huvittuneesti.
”Mitä on tekeillä?” hän kysyi, kun oli tajunnut, ettemme me olleet vaarassa. Hän nojautui taaksepäin ja katsoi minua.
”Okei. Tämä on todella outoa. Mutta minulla on outoja hetkiä. Ne alkoivat tänään”, sanoin ja yhtäkkiä Simon istui suorana sängyllään.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Tuota… se on kuin katselisin nopeasti loppuun kelautuvaa elokuvaa”, sanoin ja hän nyökkäsi hymyillen.
”Ja kaikki, mitä näet on sumuista ja sinä kuulet vain yksittäisiä lauseita?” hän kysyi ja minä nyökkäsin.
”Onko se paha?” kysyin ja hän nauroi samalla kun laskeutui taas makaamaan.
”Ei! Bella! Tämä on mahtavaa! Sinä saat takaumia”, hän sanoi ja suuni loksahti auki.
”Takaumia? Tarkoitatko pieniä muistin palasia, jotka tulevat takaisin mieleen?” kysyin enkä voinut uskoa sitä.
”Kyllä… Mitä sinä tarkalleen ottaen muistat?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Kuulen paljon nimeä Masen… melkein joka kerta. Kuka on Masen?” kysyin ja muistin sen yhden laskun.
”Ai… öhm… erittäin läheinen ystäväni”, hän sanoi ja minä katsoin häntä hämmentyneesti.
”Outoa”, mumisin.
”Mikä on?” hän kysyi.
”Älä ole vihainen, mutta nuo kohtaukset ovat outoja… aivan kuin sydämeni olisi hermostunut ja kaikkea. Hän ei vain vaikuta olevan mitätön ihminen… no ehkä se oli”, mumisin.
”Mitä muuta?” hän kysyi.
”Öhm… kuulin kerran nimen Alice. Toinen tyttö sanoi hänen nimensä”, sanoin.
”Sen täytyy olla Rosalie. Rose ja Alice ovat parhaita ystäviäsi”, hän sanoi ja minä nyökkäsin.
”Okei. Sitten siinä oli yksi osa, missä löysin viestin. Se sanoi jotain huonosta valehtelijasta ja sen alla oli vain yksi kirjain. E”, sanoin ja minusta tuntui oudolta.
”Ai… sen täytyy olla… Emmett Masenilta”, hän sanoi ja minä punastuin. Petinkö minä Simonia hänen parhaan ystävänsä kanssa? Miksi minä tunsin niin paljon tätä Emmettiä kohtaan? Muistin sen yhden kohdan, missä käskin hänen päästää minusta irti. Minulla oli sama ilon tunne. Oliko Masen siinä minun päälläni… vai Simon? Se oli outoa ja minä olin todella hämmentynyt. Minulle tuli tunne, että voisin tuntea todella vahvasti Simonia kohtaan, jos hän vain kertoisi lisää menneisyydestä, mutta toisaalta tunsin kuin olisin aina pitänyt tästä Masenista enemmän.
”Kaikki kunnossa, Bella?” hän kysyi ja minä nyökkäsin hitaasti.
”Kyllä. Minä olen… minä olen kunnossa”, mumisin ja minusta tuntui kuin olisin pettänyt sulhastani.
”Arvaa mitä! Tiedän jotain, mikä piristää sinua”, hän sanoi ja minä katsoin häntä.
”Mitä?” kysyin.
”Tuota… pari tuntia sitten, kun sinä olit jo nukkumassa, minä tapasin tohtori Huntingtonin käytävässä ja hän kertoi, että me voimme lähteä kotiin huomenna”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Hei, tuohan on mahtavaa!” mumisin ja laskeuduin taas makaamaan. ”Joten, mekö ajamme Washington D.C:hen huomenna?”
”Jep. Minä odotan niin kovasti, että pääsen taas kotiin”, hän sanoi ja minä nyökkäsin.
”Oletko varma, että olet kunnossa?” Simon kysyi ja minä nyökkäsin.
”Joo… kaikki on hyvin”, mumisin ja laskeuduin makaamaan.
EPOV:Minä makasin vieläkin hereillä, kun Bella oli jo nukahtanut uudelleen. Olin pulassa. Pahassa pulassa. Me ajaisimme huomenna kotiin eikä hän tiennyt mitään. Minun täytyisi kertoa hänelle huomenna. Hän tulee olemaan niin vihainen. Kuinka minä saatoin valehdella hänelle noin? Minä olin ajatellut sitä viime viikosta asti. Mutta juuri nyt se oli todella paha. Hän ei enää ikinä luottaisi minuun! Miksi minä tein sen? Vain siksi, että voisin kertoa itselleni, että hän pitää minusta itseni takia, ei siksi mitä minulla on? No, huomenna hän vihaa minua… ei siksi mitä minulla on, vaan minun itseni takia.
BPOV:”Ja kiitoksia kaikesta, mitä olette tehnyt minulle”, sanoin hymyillen tohtori Huntingtonille.
”Ole hyvä vain. Me emme olisi ikinä voineet tehdä sitä ilman sinua”, hän sanoi iskien silmää ja minä nauroin. Kelle oli 11 aamulla ja Simon tuli juuri takaisin. Hän oli käynyt laittamassa kaikki tavaramme autoon.
”Valmiina?” hän kysyi minulta ja kietoi kätensä ympärilleni. Minä hymyilin ja nyökkäsin.
”Lähdetään”, sanoin ja me sanoimme hyvästit ja lähdimme.
”Kenen auto me otetaan?” kysyin matkalla alas.
”Öhm.. tuota… ystäväni Emmett Masenin auton, joten me otamme sen”, hän sanoi ja minä pidätin henkeäni. Se Emmett tyyppi oli ollut täällä? Niin lähellä? Odotin innossani hänen tapaamistaan ja toisaalta olin pahoillani ilostani.
”Okei…” sanoin ja epäröin, kun Simon avasi Mercedes SLK:n oven minulle.
”Mitä?” hän kysyi.
”Sinun… ystävälläsi on rahaa?” kysyin hämmentyneenä.
”Ai joo… hän on aika rikas”, Simon sanoi hymyillen.
”Ai… okei”, mumisin ja menin sisään.
”Lähdetään sitten”, Simon sanoi hymyillen ja käynnisti auton. Minulla oli tunne, ettei hän ajanut tätä autoa ensimmäistä kertaa.
”Haluatko sinä ajaa koko matkan, vai haluatko vaihtaa jossain vaiheessa?” kysyin ja hän nauroi.
”Öhm… ei kiitos. Luulenpa, että minä ajan”, hän sanoi ja minä näytin kieltäni. Hän oli ilkeä.
Me ajoimme hiljaisina jonkin aikaa. Se oli niin hiljaista. Joten minä päätin käynnistää radion. Se oli outoa. Minä vain kosketin virtanappia, kun päätäni alkoi särkeä taas ja olin jälleen kerran takaumassa. Se oli viesti.
Hei, öhm… se olen minä, Bella!
Okei, kun sinä luet tätä viestiä, tulet olemaan raivoissasi tai huvittunut…
En ole vielä varma… kuitenkin…
Meillä oli eilen se tyhmä onnettomuus… muistathan, se kun me melkein ajoimme puuhun?
No sain ajatuksen ohjelmoida autosi uudestaan… siis kaikki autosi
niin kaikilla 22:lla on sama radiokanava kaikkialla!
Sinä tulet vihaamaan minua tästä, ja rukoilen todella, ettet löydä näitä, kun minä olen sinun kanssasi!
Mutta minäkin olen vihainen sinulle juuri nyt… joten… niin…
Vielä yksi asia… ole kiltti äläkä tapa minua naarmusta hopeisen Volvosi ovessa…
Niin… olen pahoillani siitä…
Terv. Bella
Haukoin henkeä, kun se oli ohi. Simon katsoi minua kysyvästi.
”Onko sinulla 22 autoa?” kysyin ja hän katsoi minua äimistyneenä. Hän oli aikeissa sanoa jotain, kun vastasin itse kysymykseeni.
”Ei, lyön vetoa, että ystävälläsi Masenilla on”, mumisin ja hän nyökkäsi kevyesti. Katsoin ikkunasta ulos. Minulla oli huono omatunto. Tämä ei ollut hyvä juttu. Jokin meni väärin noina kuutena kuukautena. Tämä Masen tyyppi ei voinut olla vain ystävä! Hän oli varmasti jotain enemmän minulle.
……………………………….
”Voi ei”, Simon sanoi ja herätti minut ajatuksistani. Seurasin hänen katsettaan ja näin lauman valokuvaajia.
”Mene alas, Bella”, hän mumisi ja minä katsoin häntä hämmentyneenä. Miksi minun pitäisi? Eiväthän he minusta voineet välittää! Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, he osoittivat meitä ja alkoivat ottaa kuvia. Simon nosti nopeutta.
”Miksi he tekevät noin?” kysyin hämmentyneenä samalla kun Simon ajoi moottoritielle. Me olimme nyt keskellä Tennesseetä ja osa valokuvaajista seurasi meitä. Missään ei ollut järkeä. Olin aikeissa sanoa jotain, kun minut vedettiin taas takaumaan.
Olen todella pahoillani Edw... Tiedän, että meidän olisi pitänyt kysyä sinulta, mutta kaikki tapahtui niin nopeasti emmekä me halunneet ottaa riskiä”, naisen ääni sanoi. Katsoin miestä. Hän hymyili helpottuneena. Pystyin näkemään vain hänen suunsa, kaikki muu oli sumuista.
”Nyt asiaan… meidän täytyy pitää lehdistötilaisuus ja kertoa heille, mitä tapahtui”, miehen ääni sanoi.Lehdistötilaisuus? En ehtinyt miettiä sitä kauaa ennen kuin minut vedettiin taas uuteen takaumaan.
”Michal Davis, New York Times, ja kysymykseni on tälle ihastuttavalle nuorelle naiselle ensimmäisen naisen vieressä”, toimittaja sanoi hymyillen. ”Mitä sinä yönä tapahtui sateessa?” hän kysyi minulta.
”Alex Doyle, Washington Post. Minulla on kysymys neiti Swanille”, hän sanoi ja katsoi minua. ”Tunsitteko herra E… Masenia ennestään?” hän kysyi. ”Oliko teillä tunteita häntä kohtaan jo alussa?” hän kysyi.”Mitä?” huusin järkyttyneenä ja takauma hävisi. Huomasin juuri, että nyt satoi todella kovasti ja oli jo pimeää.
”Kaikki hyvin?” Simon kysyi ja katsoi minua hämmentyneenä.
”Oliko siellä… lehdistötilaisuus?” kysyin ja Simon nielaisi.
”Öhm joo…” hän sanoi varovaisesti.
”Miksi? Miksi minä olin siellä? Miksi Masen oli siellä? Missä sinä olit?” kysyin.
”Öhm… minä unohdin”, hän sanoi ja käynnisti radion. Kuulimme juuri uutiset.
”
Ja presidentti Carlisle Masen jatkaa matkustelua ympäri Yhdysvaltoja kampanjan takia vaikka hänen poikansa morsian on juuri nyt koomassa”, radiosta tuli ja minä pudistin päätäni epäuskoisena. Simon katsoi minua hädissään.
”Mitä? Mitä nyt?” hän aloitti, mutta minä keskeytin hänet.
”Ei mitään… se vain… en tiedä. Minä luulin aina, että Carlisle Masen on hyvä presidentti ja kaikkea… älä käsitä minua väärin. Mutta mielestäni hän saisi joskus olla enemmän perheensä kanssa. Vaikuttaa siltä, että hänen poikansa… mikä hänen nimensä olikaan? Edwin? Edward! Hän vaikuttaa olevan kihloissa ja tuota… olisin odottanut hänen olevan enemmän poikansa kanssa. On varmasti vaikeaa, kun kihlattu on koomassa…” sanoin ja jätin lauseen kesken. Tajusin juuri, mitä olin sanonut. Simon oli hiljaa.
”Olen pahoillani… sinä olit samassa tilanteessa… olen pahoillani”, mumisin. Hän huokaisi.
”Bella… minä…” hän aloitti, mutta minä keskeytin hänet.
”Missä me olemme? Tämä ei näytä moottoritieltä”, kysyin ja katsoin ulos, mutta näin vain puita.
”Öhm… valokuvaajat eivät jättäneet meitä rauhaan… joten minun piti ajaa pois moottoritieltä, jotteivät he seuraisi meitä”, hän mumisi. ”Bella… meidän täytyy…” Mutta minä keskeytin hänet taas.
”Tämä laulu…” mumisin ja katsoin Simonia, joka näytti järkyttyneeltä. ”Minä… se muistuttaa minua jostain”, mumisin.
”Be gentile with me
I’m fragile and I might brake
All it takes is doubt...” Radiosta kuului ja sillä välin ilmaantui tuttu takauma. Tällä kertaa kaikki näkyi selvästi. Ja tällä kertaa minä näin koko kuvan. Näin itseni tanssimassa kauniissa silkkimekossa Simonin käsivarsilla. Me emme voineet muuta kuin tuijottaa toisiamme. Ja sitten hän suuteli minua. Uusi kohtaus ilmestyi. Mutta se oli erilainen. Näin kaiken ja tuntui kuin se olisi tapahtunut juuri nyt. Näin Simonin seisovan lähelläni. Me olimme vieläkin samoissa asuissa.
Mutta paras osa hänen kasvoissaan on hänen huulensa. Ne näyttävät niin pehmeiltä ja täydellisiltä. Ja vaikka olen tuntenut sen tytön vasta kolme kuukautta – minulla ei ole ollut ikinä tilaisuutta koskettaa noita huulia”, Simon kuiskasi käheällä äänellä ja kosketti huuliani peukalollaan. Minä avasin taas silmäni ja käänsin pääni pois.
”Edward älä…” keskeytin.
”Mitä?” Simon sanoi.
”Minä… en halua olla sellainen”, kuiskasin ja tunsin hänen leikkivän käsilläni.
”Mitä tarkoitat?”
”No… en halua olla yksi miljoonasta”, kuiskasin ja kuulin surun äänessäni. Minä riiputin päätäni.
”Bella…” Simon kuiskasi ja nosti leukaani niin, että minun oli pakko katsoa häntä. ”Sinä et ole yksi miljoonasta… Sinä olet yksi miljoonassa.”
Minä katsoin häntä suurin silmin.
”En ole koskaan ennen tuntenut näin. Aina, kun näen sinut, en voi ajatella selvästi. Minä haluan olla kanssasi koko ajan. Haluan pitää kädestäsi kiinni, kun menemme jonnekin. En halua huolestua siitä, että joku toinen koskee sinuun. Haluan sinun olevan minun. Haluan nukahtaa sinä käsivarsillani. Haluan suudella sinua ja tietää, että olet siinä vielä huomennakin. Haluan herätä joka aamu sinä sylissäni. En halua viettää ainoatakaan sekuntia ilman sinua. Ei – en voi viettää ainoatakaan sekuntia ilman sinua”, Simon sanoi ja minä vedin hänet lähemmäs. Hän katsoi minua jännittyneillä silmillään ja sydämeni sekosi. Päässäni pyöri ja minulla oli tunne, että minun täytyy huutaa, koska olin niin iloinen. Halusin hänet vielä lähemmäs… halusin hänen suutelevan minua.
”Edward… viimeinen asia, jonka näin ennen kuin pyörryin, ei ollut suklaata – se oli sinä… minun kanssani”, kuiskasin. hän hymyili iloisesti ja painoi vartaloni omaansa vasten.
Hän alkoi silittää leukaani huulillaan.
”Viestit, jotka sinä laitoit autooni…” Simon mumisi saaden minut tuntemaan hänen hengityksensä leuallani. Minä nyökkäsin pikaisesti. Oli vaikea keskittyä. Hän katsoi minua silmiin. ”En minä nauranut niille. Minä luin ne… minun tarvitsi lukea ne… koska – koska – minulla oli ikävä sinulle puhumista”, hän kuiskasi ja katsoi huuliani...Silmäni revähtivät auki ja näin, kuinka Simon katsoi minua hämmentyneenä. Me emme ajaneet enää. Hän oli pysäyttänyt auton tienreunaan.
”Bella? Oletko kunnossa?” hän kysyi ja minä tunsin kyyneleet poskillani. Minä itkin. Hengitykseni oli nopeaa ja hallitsematonta. Rintakehäni nousi ja laski ennätyksellistä vauhtia.
”Voi luoja”, itkin. Olin niin hämmentynyt. Jokin oli väärin. Jokin ei ollut oikein. Miksi minä kutsuin Simonia koko ajan Edwardiksi? Jokin ei ollut oikein. Tämä ei toiminut. Ja tunteet, joita minulla oli Simonia kohtaan sillä hetkellä… ne olivat samoja, mitä tunsin tätä Emmett tyyppiä kohtaan… Emmett –
Masen. Pidätin henkeäni. Ajatus juolahti mieleeni. Tämä ei voinut olla totta. Katsoin autossa vieressäni istuvaa miestä. Yhtäkkiä huomasin, kuinka paljon hän näytti isältään. Kuten Carlisle M… voi luoja. Minä ra… voi luoja.
”Voi luoja”, mumisin ja tuijotin vieressäni istuvaa miestä.
”Mitä nyt, Bella? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Hän näytti niin huolestuneelta. Mutta jos hän olisi niin huolissaan, miksi hän olisi valehdellut? Aloin itkeä uudelleen ja viha syöksähti koko vartaloni lävitse. Ennen kuin tajusin, olin jo läpsäyttänyt häntä poskelle. Hän katsoi minua yllättyneenä.
”Sinä olet Edward Masen. Sinä valehtelit minulle”, sanoin ja nousin autosta ulos. Kävelin vähän matkaa ja tunsin sateen ihollani.
”EI TAAS!” huusin ja tunsin uuden takauman ilmestyvän mieleeni.
Silloinkin satoi ja minä nousin Edwardin autosta, koska hän ajoi meidät puuta vasten… se oli varmaan se onnettomuus, josta olin kirjoittanut siihen kirjeeseen. Tunsin vihaa ja yhtäkkiä näin Edwardin makaavan päälläni mudassa.Sitten tuli toinen kohtaus.
Se oli matkallamme Floridaan… tällä samalla tiellä. Näin itseni heittelevän häntä tavaroilla, koska olin niin vihainen.Tulin takaisin todellisuuteen ja löysin itseni noin 20 jalan päässä autosta.
”Se ei ole sinun helvetin Emmett ystäväsi! Se olet sinä! Tämä on sinun autosi! Valokuvaajat! He seurasivat meitä, koska koko maailma tietää, että minä olin koomassa!” huusin ja yhtäkkiä muistin paljon muutakin. Paljon enemmän kuin oikeastaan näin. Se tuntui siltä kuin sumu aivoissani olisi selvennyt.
”Katso meitä! Tässä me olemme taas! Samalla helvetin tiellä ja minä huudan sinulle! Luoja Edward!” huusin ja näin Edwardin seisovan auton vieressä.
”Bella, olen pahoillani”, hän mumisi, mutta minä pudistin päätäni.
”Minä luotin sinuun! Minä luotin! Tiedätkö yhtään, kuinka se huoletti minua, että tunsin niin paljon enemmän miestä, jota en edes tuntenut, kuin sulhastani Simon Adkinsia kohtaan? Kuinka sinä saatoit tehdä jotain tällaista minulle? Eikö se ollut tarpeeksi, etten muistanut oikeaa sinua?” huusin.
”Bella…” hän aloitti, mutta minä keskeytin hänet.
”Viikkoja Edward! Sitä on kestänyt viikkoja enkä minä ole muistanut mitään viimeisimmistä kuudesta kuukaudesta. Ja miksi? Koska sinä kerroit minulle valheita! Me emme edes ole kihloissa! Luoja Edward! Emmekä me ole harrastaneet seksiä! Mitä se oli, minkä sinä kerroit minulle? Fantasiasi? Sellaista, miten tahtoisit tämän olevan? No ehkä sinun pitäisi etsiä joku muu tyttö”, sanoin.
”Bella, minä en tehnyt sitä siksi ja minä tiedän, että se oli väärin”, hän sanoi, mutta minä pudistin päätäni.
”Mitä sinä halusit minun ajattelevan, kun olisimme päässeet takaisin Valkoiseen Taloon? Isästäsi tuli itsestään presidentti?” kysyin ja melkein nauroin.
”Bella, ei se ollut noin. Minulla vain oli aina tämä tunne… tämä paha ääni päässäni, joka kertoi, että olet minun kanssani yhdessä vain, koska minä olen rikas ja vaikutusvaltainen”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Edward, siinä on kaksi syytä, miksi en pitäisi sinusta! Luoja! Kuinka sinä saatoit ajatella, että minä olisin sellainen! Sinä olet niin tyhmä”, huusin.
”OLEN PAHOILLANI, BELLA! TODELLA OLEN. MUTTA EI OLE HELPPOA SAADA TIETÄÄ, PITÄÄKÖ JOKU SINUSTA ITSESI TAKIA VAI PITKÄÄKÖ HÄN SINUSTA VAIN SIKSI, MITÄ SINUN ISÄSI ON! SINÄ OLISIT VOINUT OLLA IHAN YHTÄ RAHAN PERÄÄN, KUTEN KAIKKI MUUTKIN TYTÖT!” hän huusi ja tuli luokseni. Tähän mennessä, minä olin jo aivan läpimärkä ja hiukseni vain roikkuivat suorina. Raskaina vedestä.
”VOOOOOIIII LUUOOJAA! ET OLE TOSISSASI!” huusin. Hän laittoi kätensä lanteilleen ja katsoi minua haastavasti.
”MITÄ SITTEN! JOS NEITI TÄYDELLINEN EI PIDÄ MINUSTA SIKSI, MITÄ MINULLA ON! MITÄ HELVETTIÄ SINÄ HALUAT? MIKSI SINÄ VALITSIT MINUT?” hän huusi ja minä katsoin poispäin pudistelle päätäni epäuskoisena. Tunsin kyynelten kihoavan silmiini ja oli tuskallista huomata, ettei hän luottanut minuun. Ensimmäinen kyynel valui poskeani pitkin, mutta hän ei nähnyt sitä. Oli niin pimeää ja kasvoni olivat muutenkin märät.
”Koska…” sanoin ja epäröin.
”HA! TIESIN SEN! SINULLA EI OLE SYYTÄ! SINÄ OLET YHTÄ PINNALLINEN KUTEN MUUTKIN!” hän huusi. Minä kiljaisin ja läpsäytin hänen poskeaan uudelleen. Hän katsoi minua ja hänen kasvonsa olivat täynnä vihaa.
”EI! SENKIN HELVETIN KUSIPÄÄ! KOSKA MINÄ RAKASTAN SINUA – SENKIN IDIOOTTI! SIKSI MINÄ OLEN TÄÄLLÄ KANSSASI. KOSKA MINÄ HELVETTI RAKASTAN SINUA”, huusin ja näin hänen tuijottavan minua äimistyneenä. ”Ja nyt minä sanoin sen ja pilasin viimesenkin jutun, mitä meidän välillämme oli”, mumisin ja kävelin pois. En ehtinyt pitkälle. Edward otti ranteestani kiinni.
”Edward, MITÄ?” sähisin, mutta hän vain käänsi minut ympäri ja ennen kuin tiesin, mitä tapahtui, hän suuteli minua. Sydämeni lakkasi lyömästä ja tulvahdin täyteen toivoa. Hän vetäytyi pois ja pyyhkäisi kyyneleet ja sateen pois poskiltani. Hän katsoi minua silmiin. Hänellä oli jännittynyt ilme. Niin vakava ja täynnä… intohimoa?
”Bella… minäkin rakastan sinua. Olen aina rakastanut – ja tulen aina rakastamaan”, hän mumisi ja veti minut lähemmäs. Sitten hän suuteli minua uudelleen. Tällä kertaa voimakkaammin – enemmällä tunteella. En voinut uskoa sitä. Päätäni huimasi ja meinasin alkaa kiljua, koska olin niin iloinen.
Hän rakastaa minua. Hän oikeasti rakastaa minua. Sydämeni alkoi läpättää ja perhoset, jotka olivat asuneet vatsassani kuusi kuukautta, näyttivät heräävän taas eloon. Kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja hän nosti minut ilmaan laittaen jalkani hänen vyötärönsä ympäri. Otsamme koskettivat toisiaan koko ajan, kun me haukoimme happea. Me katsoimme toisiamme silmiin ja nauroimme. Tämä oli uutta ja tunne oli paljon vahvempi kuin ennen. Se oli vahvempaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. Sen jälkeen, kun olimme vetäytyneet toisesta suudelmasta, minä silitin hänen poskeaan.
”Minulla on idea”, mumisin ja hymyilin hänelle. Hän katsoi minua epäluuloisesti.
”Luulenpa, että pidän siitä jo valmiiksi”, hän sanoi ja antoi minulle lyhyen suudelman.
”Ei ajeta enää. Mennään siihen motelliin, jossa olimme viimeksi”, kuiskasin ja Edward nauroi.
”Kuulostaa hyvältä”, hän mumisi ja suuteli minua uudelleen. Vetäydyin pois ja silitin hänen huuliaan sormellani.
”No lähdetään sitten… minulla on kylmä”, mumisin ja odotin hänen laskevan minut maahan. Hän katsoi minua huvittuneesti.
”Laskisitko minut alas?” kysyin ja me molemmat nauroimme.
”En. Aion kantaa sinut autolle”, hän mumisi ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän käveli autoa kohti. Minä kikatin. Olin niin iloinen, etten voinut lopettaa. Kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille ja painoin poskeni hänen omaansa vasten. Hän laski minut maahan auton vieressä ja avasi minulle oven.
”Ostitko sinä uuden, Edward?” Katsoin häntä epäluuloisena, mutta huvittuneena, kun ajattelin laskua, jonka olin löytänyt. Hän nauroi.
”Ehkä”, hän sanoi ja minä menin sisään. Kun me molemmat istuimme autossa, hän käänsi lämmön päälle ja me ajoimme viimeisen pätkän karmaisevalle hotellille kirjautuaksemme sisään – huoneeseen numero 204.
