T/N: Kiitos kommenteista!
Ja anteeksi tästä pikästä väliistä, koneeseen tuli virushyökkäys, joten en voinut laittaa jatkoa. Onneksi mitään tiedostoja ei kuitenkaan kadonnut. Olisin varmaan alkanut itkemään jos nämä käännökset olisivat kadonneet jonnekin.
Kolmaskymmenesviides luku: Simonia kohtaanEPOV:Sen yön jälkeen Bella näytti paranevan nopeammin ja nopeammin. Yhtenä päivänä hän aukaisi suunsa kuin halutakseen sanoa jotain, mutta sulki sen taas. Olin hämmästynyt hänen nopeasta toipumisestaan. Kysymys, tunsiko hän minua, ei enää tullut puheeksi. Päätin odottaa.
………………………………
Viikkoa myöhemmin – oli aikainen aamu – menin suihkuun. Olin melkein valmis, kun kuulin Renee huutavan Bellan nimeä. Hän kuulosti iloiselta ja yllättyneeltä. Hän sai minut uteliaaksi. Tulin nopeasti pois suihkusta ja laitoin jonkinlaiset vaatteet. Kuivasin hiukseni surkeasti ja lähdin sitten välittömästi kylpyhuoneesta. Renee kääntyi minua kohti silmät kyynelissä.
”Hän puhuu”, hän sanoi ja minä hymyilin iloisena tästä askeleesta.
”Tietenkin minä puhun! Minähän olen 17-vuotias tyttö!” Bella sanoi hitaasti ja hiukan raskaasti, mutta hän nauroi ja sai sydämeni kirkastumaan. Menin hänen luokseen.
”Öhm, en tekisi…” Renee sanoi, mutta jätin hänet huomiotta. Bellani oli palannut ja hän muisti. Otin hänen kädestään kiinni, enkä voinut muuta. Annoin hänelle suudelman – suulle. Ensimmäinen suudelma viikkoihin. Minä huokaisin ja hymyilin hänelle. Yllätyksekseni hän oli järkyttynyt.
”Satutinko minä sinua, Bella?” kysyin yllättyneenä.
”M-m-mitä sinä
teit?” hän kysyi hämmentyneenä ja minä katsoin Reneetä.
”Minä yritin sanoa sinulle. Hän ei muista mitään sitten viime joulukuun”, Renee sanoi katsomatta minuun.
”MITÄ?!” huudahdin yllättyneenä ja nostin katseeni tohtori Huntingtoniin.
”Vaikuttaa siltä, että morsiamenne kärsii muistinmenetyksestä”, hän sanoi.
”
Morsian?” Bella kysyi inhoavalla äänellä. ”Mistä lähtien minä olen ollut kihloissa?”
Katsoin häntä täysin järkyttyneenä.
”Hyvä asia tässä on, että on 80 prosentin mahdollisuus, että hän tulee muistamaan kaiken ajan kanssa”, lääkäri sanoi ja yritti jättää huomiotta Bellan huutamisen.
”Ja kenen kanssa? SINUN?” hän kysyi ja katsoi minua järkyttyneenä. ”Minä en edes
sinua!” hän sanoi ja minä nielaisin.
”Rouva Swan… haluaisin puhua teille hetken”, lääkäri sanoi ennen kuin ehdin vastustaa, he lähtivät. Painoin pääni käsiini. Tämä oli kamalaa.
”Voi älä uskallakaan alkaa itkemään! Kuka tahansa oletkin! Minä olen se, joka ei muista”, hän sähisi ja minä huokaisin. Hän oli oikeassa.
”No kaikki tulee olemaan hyvin. Se tulee takaisin ajan kanssa”, sanoin ja yritin hymyillä.
”Hyvin? HYVIN?! Ja minä luulin, että he antoivat minulle lääkkeitä!! En muista puolta vuotta! Mitä hyvää siinä on?” hän sanoi vihaisesti. Hän jopa sai minutkin vihaiseksi. Olin istunut hänen sängyllään kuusi viikkoa ja nyt, kun hän vihdoin herää, hän alkaa vihoitella.
”Olet oikeassa. Tarkoitan, minähän voisin ainakin kertoa, mitä viime kuukausina on tapahtunut, mutta ei… jatka vain huutamista ja minä lähden takaisin Washingtoniin”, sanoin ja nousin ylös. Olin melkein ovella kun…
”Odota… okei… ehkä sinä
voisit kertoa minulle jotain”, hän mumisi ja minä hymyilin. Istuuduin taas hänen viereensä ja huokaisin. Olin juuri aloittamassa tarinoinnin, kun Renee ja lääkäri tulivat takaisin. He hymyilivät minulle ja jostain syystä rupesin ajattelemaan, etteivät he kertoisi minulle, mitä olivat jutelleet. Minulla oli muutenkin tunne, etten kuulunut tänne enää. Vaikutti siltä, että en ollut täällä kenenkään vuoksi.
”Hyviä uutisia, Bella. Sinä pääset lähtemään sairaalasta heti, kun pystyt kävelemään”, Renee sanoi hymyillen.
”No aloitetaan sitten”, hän sanoi ja lääkäri nyökkäsi.
”Olen jo puhunut sairaanhoitajalle, joka tulee auttamaan sinua. Hän tulee tänne ihan pian. Äitisi ja sulhasesi menevät ulkopuolelle hetkeksi, että voit tehdä harjoituksesi”, hän sanoi ja minä vilkaisin Reneetä kysyvästi. Mutta hän vain nyökäytti päätään ja minä seurasin heitä pois huoneesta. Me kävelimme kokoushuoneeseen ja istuimme suuren pöydän ympärille.
”Herra Masen. Meidän täytyy puhua Bellan tulevaisuudesta”, tohtori Huntington sanoi ja minä vilkaisin Reneetä.
”Mitä puhumista siinä on?” kysyin Reneeltä ja hän katsoi maahan.
”Rouva Swan haluaa Bellan kotiin”, lääkäri selitti ja suuni loksahti auki.
”Ei… ei nyt… hänen täytyy muistaa”, mumisin.
”Edward…” Renee aloitti, mutta minä pudistin päätäni.
”Ei Renee… hän
tarvitsee sitä. Hän tulee hulluksi, jos ei muista”, sanoin, mutta Renee pudisti päätään.
”En vain halua hänen lähtevän enää”, hän sanoi ja minä huokaisin.
”Enää on vain kaksi kuukautta jäljellä! Mitä kaksi kuukautta muka on!” sanoin vihaisesti.
”Juuri niin. Hän ei muista kovin helposti”, Renee sanoi ja minä laitoin käteni puuskaan. Tämä oli järjetöntä!
”Oikeastaan minä ymmärrän rouva Swania. Hän haluaa tyttärensä kotiin kanssaan… Toisaalta on kuitenkin mahdollista, että Bella muistaa kaiken kahdessa kuukaudessa. Ellei jo paljon ennemmin. Hänen täytyy vain mennä takaisin ja lyön vetoa, että monet muistot tulevat takaisin. Tuoksut ja tutut paikat ovat suureksi avuksi”, lääkäri sanoi ja minä nyökkäsin.
”Hän voisi myös loukkaantua Saksassa! Antakaa hänen lähteä minun kanssani… älkää viekö häntä pois nyt ja antako osaa hänen elämästään kadota ikuisesti”, sanoin ja Renee huokaisi.
”En tiedä, voinko päästää häntä lähtemään kaiken tämän jälkeen”, hän mumisi.
”Renee… Minä tiedän miltä sinusta tuntuu… ainakin hän muistaa sinut! Voitko edes kuvitella, kuinka paha tämä on minulle?” kysyin. ”Se tyttö on minun ELÄMÄNI. Hänen täytyy edes muistaa”, sanoin ja lääkäri nyökkäsi.
”Rouva Swan. On jokin syy, miksi nämä kaksi henkilöä ovat menneet kihloihin. Anna hänen muistaa sulhasensa”, tohtori Huntington sanoin ja Renee nauroi pienelle salaisuudellemme. Hän katsoi minua pitkään ja huokaisi sitten.
”Teidätkö mitä Edward, minä en pitänyt sinusta alussa, sen kaiken lukemani takia… sitten minä opin tuntemaan sinut ja minulle tuli tunne, että en toivoisi ketään muuta, kenen kanssa Bella olisi… kihloissa”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Anna minun sitten auttaa Bellaa muistamaan… ole kiltti, Renee. Sinä tiedät, kuinka paljon minä… kuinka vahvat tunteeni ovat häntä kohtaan”, sanoin ja melkein punastuin. Renee hymyili minulle tietäväisesti.
”Selvä Edward. Annan sinulle viimeiset kaksi kuukautta… mutta ei päivääkään enempää. Hän tulee kotiin, kuten oli suunniteltukin”, hän sanoi ja minä nyökkäsin helpottuneena. Bella lähtisi kanssani.
”Lupaan, että hän on luonasi kesäkuun 30 päivään mennessä”, sanoin ja hän nyökkäsi.
”Selvä. Minä lennän takaisin Saksaan huomenna. Luuletko, että pystyt huolehtimaan hänestä yksin?” hän kysyi ja minä nauroin.
”Olen tehnyt sen kerran… pystyn kyllä tekemään sen toistekin”, sanoin ja iskin silmää. Hän nauroi ja laittoi kätensä olalleni.
”Minä luotan sinuun, Edward. Mutta ole varovainen”, hän sanoi ja minä nyökkäsin nopeasti.
”Olen”, sanoin ja tiesin, etten olisi mitään vähempää.
…………………………………
”Hyvää yötä, kulta”, Renee sanoi ja painoi suukon tyttärensä otsalle. Minä seisoin oviaukossa kädet puuskassa ja katsoin heitä. Tämä oli vielä väsyttävämpää kuin viimeisimmät kuusi viikkoa! Joka ikinen minuutti, minun piti selittää itseäni Bellalle. Hän ei vain voinut olla hyökkäämästä kimppuuni! Renee käveli ohitseni ja hymyili tietäväisesti.
”Onnea”, hän mumisi.
”Minä kyllä tarvitsen sitä”, mumisin takaisin ja hän nauroi. Sitten hän katosi ja minä suljin oven takanani.
”Kuinka kävelyharjoituksesi tänään menivät?” kysyin ja nojauduin suljettua ovea vasten.
”Mitä se
kiinnostaa?” hän kysyi ja katsoi minua ilkeästi. Minä työnsin itseni pois ovelta. Käteni olivat vieläkin puuskassa.
”Se kiinnostaa, koska minä olen vastuussa sinusta”, sanoin ja katsoin häntä.
”Joo, totta. Sinä olet yhtä vanha kuin minäkin. Miksi SINUN pitäisi olla vastuussa minusta?” hän kysyi äänessään niin paljon myrkkyä, että minun oli vaikea olla nauramatta. Tämä oli täysin erilainen puoli Bellasta. Puoli, joten en ollut nähnyt kovin usein.
”Oikeastaan minä olen vuoden vanhempi. Se, että Renee lähtee huomenna, tekee minusta vastuullisen”, sanoin ja hän pyöräytti silmiään.
”En voi uskoa sitä. Miksi sinä olet noin idiootti?” hän kysyi ja minä katsoin häntä
hämmentyneenä.
”Olen mikä?” kysyin.
”Idiootti!” hän sanoi ja kohautti olkiaan.
”No… minä olen niin idiootti koska…” Olin aikeissa kertoa hänelle, että me pidimme toisistamme… vain pari viikkoa sitten… mutta päätinkin toisin. Vielä ei ollut sen aika.
”Milloin sinä lähdet?” hän kysyi kyllästyneenä ja minä hymyilin. Toivoin, että voisin odottaa vielä toisen tunnin.
”Oikeastaan minä lähden silloin, kun sinäkin lähdet”, sanoin ja laskeuduin makaamaan sängylleni.
”Ei, minä puhun tästä päivästä”, hän sanoi ja katsoi minua. Tuijotin kattoa ja laitoin kädet pääni alle.
”Ai… tänään”, sanoin ja hän nyökkäsi.
”No… Jos sinä et kykene juoksemaan maratonia seuraavassa viidessä minuutissa, niin voisin sanoa, etten ollenkaan”, vastasin ja laskin kolmesta yhteen mielessäni. Kolme… kaksi… ja…
”MITÄ?!” hän huudahti.
”Minä pysyn täällä kanssasi”, sanoin.
”Miksi, missä, kuinka?” hän kysyi täysin äimistyneenä.
”Koska, koska minä olen sinun sulhasesi. Siksi”, sanoin hymyillen. Voisin ainakin leikkiä tätä leikkiä vähän kauemmin. Hän voihkaisi.
”En voi uskoa, että olen mennyt kihloihin miehen kanssa, jonka olen tuntenut vasta kuusi kuukautta”, hän mumisi. Kohautin olkiani.
”No… meillä oli paljon hyviä aikoja”, sanoin ja hän katsoi minua.
”Teimmekö me… teinkö minä… tiedäthän… teinkö minä?” hän sanoi ja minä meinasin räjähtää. Tämä oli todella viihdyttävää.
”Öhm… en tiedä, mitä tarkoitat”, sanoin ja hän huokaisi.
”Unohda, että sanoin mitään”, hän mumisi ja tuijotti kattoa.
”Okei”, sanoin ja hiljaisuus laskeutui. Minulla oli tunne, että pystyin kuulemaan hänen aivojensa työskentelevän.
”Haluan vain tietää, että harrastimmeko me seksiä?” hän sanoi yhtäkkiä todella nopeasti. Katsoin häntä ja näin hänen punastuvan.
”Vau… aika raskasta… sinä et muista ensi kertaamme… minun pitäisi vihata sinua siitä”, sanoin ja hän haukkoi henkeään.
”Joten me teimme sen?” hän kysyi. Minua nauratti.
”Voi kyllä… emmekä vain yhtä kertaa. Me teimme sitä koko yön… me emme vain voineet lopettaa… ja sen jälkeen me teimme sitä joka yö”, sanoin ja minulla oli vaikeuksia salata nauruni. Kuulin hänen haukkovan taas henkeään. Hän oli luultavasti kuolemaisillaan nyt.
”Tämä on kamalaa”, hän sanoi.
”Mitä tarkoitat? Että et muista ensi kertaamme?” kysyin, mutta hän pudisti päätään.
”Ei. Se on kamalaa, että ensimmäinen kertani oli sinun kanssasi”, hän sanoi ja näytti kieltä.
”No, ei se vaikuttanut sinusta niin kamalalta, kun me teimme sen, koska sinä olit niin riippuvainen siitä… sinä et vain voinut lopettaa”, sanoin ja kohautin olkiani.
”Okei. Minä olen väsynyt. Hyvää yötä”, hän sanoi ja sammutti valot.
”Ja muuten, älä luulekaan, että voit harrastaa seksiä kanssani enää ikinä”, hän sanoi ja minä hymyilin. ”Näyttää siltä, että onnettomuus oli paras asia, mitä elämässäni on tapahtunut.”
Minun piti peittää nauruni. Jospa hän vain tietäisi!
……………………………….
Seuraavat päivät olivat aika samanlaisia. Bella yritti jättää minut huomiotta. Mutta minä kuitenkin huomasin hänen katselevan minua aika usein. Se oli aika huvittavaa ja minä oikeasti pidin siitä, että hän ei voinut jättää minua huomiotta. Se antoi minulle toivoa, että tulevaisuudessamme voisi olla vielä me.
”Hyvää yötä”, Bella sanoi ja laittoi valot pois. Minä olin vielä lukemassa, mutta hän ei välittänyt.
”Olisitko kiltti?” kysyin.
”Mitä?” hän kysyi.
”Minä olin lukemassa”, sanoin ja laitoin kirjan pois. Tiesin, etten avaisi sitä enää tänä yönä.
”Sinä luit koko päivän. Eikö sinua koskaan ala kyllästyttää?” hän kysyi.
”No ethän sinä edes puhu minulle”, sanoin ja hän huokaisi. Ajattelin saaneeni hänet nalkkiin. Hän voisi vihdoinkin olla kiva, mutta…
”Hyvää yötä”, hän sanoi ja minä olin aikeissa huutaa. Tämä oli järjetöntä. Se oli täysin vastoin kaikkea, mihin uskoin. Käännyin kyljelleni ja katsoin ulos ikkunasta. Kuu loisti kirkkaasti tänä yönä.
”Oliko se kallis?” hän kysyi yhtäkkiä.
”Mistä sinä puhut?” kysyin hämmentyneenä, mutta iloisena, että hän puhui olematta ilkeä.
”Auto, jonka minä kolaroin… oliko se kallis auto?” hän kysyi ja minä hymyilin. Se kuulosti ihan Bellalta.
”Tuota… mitä luulet?” kysyin.
”Ottaen huomioon, että minä en oikeastaan tunne sinua, niin sanoisin, että sinä olet köyhä yliopisto-opiskelija, joka lukee paljon… sanoisin, että se oli vanha Chevrolet… se selittäisi, miksi minä kolaroin”, hän sanoi ja minun piti peittää hymyni. Olin aikeissa kertoa hänelle, kuka minä oikeasti olin, kun eräs ajatus, mikä oli usein häirinnyt minua, tuli mieleeni. Entä jos hän aina piti minusta vain siksi, että olin presidentin poika?
”Vau. Tuo oli aika lähellä. Mutta oikeastaan, minä olen köyhä lukio-opiskelija, joka lukee paljon”, sanoin nauraen.
”Näetkö… minä vain tiedän tällaiset asiat”, hän sanoi ja minä meinasin alkaa nauraa todella kovaa.
”Niin. Sinä olet paras”, sanoin hymyillen. Hyvä, että oli pimeää.
”Joten, mikä sinun nimesi on?” hän kysyi, enkä ollut valmistautunut siihen. En voinut kertoa hänelle oikeaa nimeäni nyt, kun olin valehdellut hänelle. Ajattelin kirjaa, jonka olin lukenut jonkin aikaa sitten.
”Ai… minä olen Simon Adkins”, sanoin.
”Tuota… Simon Adkins… hauska tavata. Sinähän tiedät jo nimeni”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Niin, tiedän”, sanoin.
”Joten Simon Adkins… me olemme kihloissa”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Niin olemme”, sanoin ja tuijotin kattoa.
”Kuinka se tapahtui?” hän kysyi ja minä nauroin.
”Tiedäthän, kun kaksi henkilöä pitävät toisistaan kovasti, he…”
”Ei, minä puhun kihlauksesta. Kuinka sinä kosit minua?” hän keskeytti minut. Kohotin kulmiani. Hyvä kysymys. Kuinka minä kosisin Bellaa? Voisin kysyä häntä tuhansien ruusujen ympäröimänä, Eiffelin tornissa, romanttisen kynttiläillallisen aikana rannalla – niin lähellä vettä, että jalkamme kastuisivat, tai Niagaran putousten edessä. Mutta mitä Simon Adkins tekisi?
”Minä kysyin sinua ensimmäisellä kerrallamme”, sanoin ja olin tyytyväinen vastaukseeni.
”Ai… tuo on todella… romanttista”, hän sanoi ja minä hymyilin. Hän valehteli.
”Niin… se oli. Tuota… ehkä sinä muistat jonain päivänä”, sanoin.
”Niin… minä todella odotan sitä”, hän sanoi ja valehteli taas. ”Joten Simon Adkins… mitä sinun vanhempasi tekevät työkseen?”
”Tuota… äitini on siivooja ja isäni on putkimies”, sanoin hymyillen – kuvittelin, mitä vanhempani oikeasti tekivät.
”Ai… okei”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Odotitko jotain muuta?” kysyin… en vain voinut lopettaa.
”En odottanut mitään… tai no… oikeastaan… tapa, jolla sinä puhut… ei vaikuttanut siltä, että sinulla olisi ollut sellainen koti – tiedätkö, mitä tarkoitan?” hän kysyi ja minä olin yllättynyt. Hän oli hyvä.
”Tuota… en oikeastaan. Mutta pystyn elämään sen kanssa. Minun täytyy soittaa heille huomenna”, sanoin ja yritin puhua aivan eri tavalla.
”Ai… oikeasti?” hän sanoi.
”Kyllä… mutta viideltä päivällä, koska silloin he eivät ole enää töissä”, sanoin ja meinasin räjähtää. Tämä oli hulvatonta.
”Ai…” hän sanoi. Hänen reaktionsa oli tosi hauska – mutta toisaalta pelottava. Pitikö hän oikeasti minusta vain rahan takia?
”Onko kaikki hyvin, hunajapupu?” kysyin ja minun piti purra sormeani, etten alkaisi nauraa.
”Öhm… älä kutsu minua noin. Kyllä, kaikki on hyvin. Minä vain ajattelin, että olen iloinen siitä, että olen – olin – kihloissa tavallisen miehen enkä jonkun rikkaan kakaran kanssa”, hän sanoi yllättäen minut täysin.
”Joten, sinäkö et pidä rikkaista?” kysyin hymyillen.
”En… en oikeastaan… he ovat niin koppavia”, hän sanoi.
”Ja montako olet tavannut?” kysyin.
”Öhm, en tiedä…” hän sanoi ja minä hymyilin. Jospa hän vain tietäisi.
”Eikö siellä, mistä sinä tulet, ole rikkaita?” kysyin.
”Joo, mutta ei oikeastaan… ex-poikaystäväni oli rikas. Hän oli idiootti”, hän sanoi ja minä yllätyin, että hän puhui Jacobista.
”Ai oikeasti?” sanoin.
”Kyllä. Hänen nimensä oli Jacob. Oikea idiootti”, hän sanoi ja minä olin samaa mieltä. Hän todella oli.
”No, minä vihaan rikkaita sen takia, kun he luulevat, että voivat kohdella muita, miten haluavat. Vain koska he ovat rikkaita”, sanoin.
”Niin. Varsinkin niitä, joilla on vaikutusvaltaiset vanhemmat. Kuten Jacob”, hän sanoi.
”Voi niin. Rikas ja vaikutusvaltainen. Huono yhdistelmä”, sanoin.
”No Simon Adkins… vaikuttaa siltä, että olet mukavampi kuin odotin”, hän sanoi ja minä nauroin.
”Olet oikeassa”, sanoin ja hän nauroi.
”Hyvää yötä, Simon”, hän sanoi ja minä hymyilin.
”Hyvää yötä, Bella”, sanoin normaalilla, oikealla äänelläni.
…………………………..
Minä istuin käytävässä. Lukien kirjaa samalla kun Bella teki kävelyharjoituksiaan.
”Simon! Simon!” hän huusi yhtäkkiä, enkä saanut selvää. Katselin ympärilleni, eikä minulla ollut aavistustakaan, kenelle hän puhui.
”Simon! Katso!” hän sanoi ja yhtäkkiä muistin edellisyön keskustelumme. Käännyin katsomaan häntä ja näin hänen nojaavan kainalosauvaan.
”Mitä on ruokana, Bella?” kysyin ja sairaanhoitaja katsoi minua hassusti.
”Nouse ylös, minä aion kävellä luoksesi ilman kainalosauvoja”, hän sanoi ja minä loikkasin ylös – innostuneena siitä, että kerrankin Bella kävelisi minua kohti, eikä juoksisi karkuun.
”Näin sitä mennään… tunnen olevani 1-vuotias”, hän sanoi ja me molemmat nauroimme. Minä katselin hänen jokaista liikettään. Hän oli varovainen ja laittoi aina jalan toisen eteen hitaasti. Minä hymyilin hänelle.
”Bella. Tämä on mahtavaa”, sanoin ja hän nauroi.
”Minä yritän kävellä nyt kovempaa”, hän sanoi ja varoittamatta hän tuli kärsimättömäksi ja teki liikkeensä liian nopeasti. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän alkoi kaatua. Minä juoksin häntä vastaan ja sain hänet käsivarsilleni ennen kuin hän osui maahan. Hän katsoi minua. Hymyillen. Minä hymyilin takaisin. Tuntui uskomattomalta pitää Bellaa taas näin lähellä. Tiesin, että minä ikävöin häntä käsivarsilleni, mutta nyt, kun hän oli niin lähellä, tunsin, kuinka vartaloani särki olla ilman hänen kosketustaan kaksi kuukautta. Hän kosketti leukaani kevyesti ja sydämeni hyppäsi yhden lyönnin yli.
”Simon”, hän kuiskasi ja hymyni katosi. Hän alkoi tuntea jotain, mutta ei minua kohtaan. Simonia kohtaan.
