T/N: Kiitos kommenteista! Tässä tulee seuraava luku jälleen betaamattomana. Ihan vain viimeisen kesälomapäivän kunniaksi.
Kolmaskymmenestoinen luku: LegnaBPOV:Minä itkin hillittömästi, kun suljin kirjekuoren ja kirjoitin Edwardin nimen siihen. Tämä ei voi olla totta. Olin vihdoinkin yhdessä täydellisen miehen kanssa ja minä jätän hänet. Työnsin ajatuksen pois mielestäni ja katsoin ympärilleni huoneessani. Ajattelin ottavani vaatteeni, mutta sitten tajusin, ettei minulla ollut mukana omistamiani vaatteita. Mikään tästä kaikesta ei ollut minun… eikä se ollut minuakaan.
Otin kirjeen ja lähdin huoneesta. Tässä se oli. Laitoin kirjeen oven eteen ja juoksin sitten rappuset alas laittaen samalla takkini päälle. Pysähdyin vastaanottoon ja tyttö katsoi minua yllättyneesti. Pyyhkäisin kyyneleet pois ja yritin hymyillä.
”Öhm hei… Bella Swan. Haluaisin ottaa autoni”, sanoin. Näin tytön tarkistavan jotain tietokoneelta ja olin iloinen, että Edward oli laittanut minunkin nimeni listaan, kun me ilmoittauduimme sisään. Hän otti avaimet ja hymyili minulle pahoittelevasti.
”Ole hyvä, kultaseni”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Otin avaimet ja juoksin ulos rakennuksesta autoon. Yritin peittää kyyneleitäni, joita en halunnut itkeä – varsinkaan silloin, kun ajan. Se oli rankkaa ja tieto siitä, etten enää näkisi Edwardia, sai koko vartaloni särkemään. Olin riippuvainen hänen kosketuksestaan, tuoksustaan, hymystään… ihan kaikesta. Minulla oli tunne, että jätin puolet itsestäni hotellihuoneeseen, kun ajoin moottoritielle. Ajatus, että Edward lähtisi perääni, sai minut ajamaan kovempaa kuin yleensä. Ajoin 130 mailia tunnissa, kun aloin kirkumaan. En halunnut ajatella enää Edwardia. Käänsin radion päälle – toivoen saavani jotain muuta ajateltavaa.
"If I could trust you
If only for once I would
I know that I could fall
in love.
Can't you see
what love has made of me..."Kyyneleet purskahtivat silmiini. Se oli laulu, jonka aikana minä ja Edward olimme tanssineet vasta viime yönä. Yritin vaihtaa kanavaa, mutta se pysyi samana. Ja se oli hitto ihan omaa syytäni. Itkin niin pahasti, etten enää nähnyt tietä. Yritin kääntää radion pois päältä. Tämä oli mahdotonta. Etsin oikeaa nappia, kun yhtäkkiä tunsin ratin liikahtavan käteni alla ja ennen kuin tajusin mitä tapahtui, olin painunut penkkiä vasten niin suurella voimalla, että kuulin kamalia luun murskaantumisen ääniä. Minä huusin… mutta en ihan mitä tahansa huutoa.
”EDWARD!” huusin samalla kun auto kääntyi ympäri ja kuulin oman autoni tööttäyksen.
”Edward”, kuiskasin viime henkäyksellä. Sitten kaikki pimeni.
EPOV:Matkalla sairaalaan otin puhelimen ja otin yhteyttä presidentilliseen lääkäriin. Halusin hänen lähettävän maan parhaimmat lääkärit Bellan luokse niin nopeasti kuin mahdollista. Tietenkään se ei ollut mikään ongelma ja hän vakuutti, että he olisivat täällä alle tunnissa. Olin helpottunut, etten joutuisi antamaan Bellaa joidenkin idioottien käsiin.
Ambulanssi pysähtyi aivan sairaalaan sisäänkäynnin eteen. Nousin autostani ja juoksin kohti takaovia, jotka aukesivat välittömästi. Yksi sairaanhoitaja yritti vieläkin elvyttää Bellaa. Sydämeni murtui. Hän oli vieläkin kuollut. Juoksin heidän peräänsä sairaalaan, kunnes yksi lääkäreistä pysäytti minut automaattioville.
”Joten. Sinäkö olet tytön sulhanen?” hän kysyi epäluuloisesti.
”Onko sillä nyt niin väliä? Mitä on tekeillä?” kysyin vihaisesti.
”No… hänen sydämensä ei lyö”, lääkäri sanoi.
”Mistä lähtien?” kysyin hermostuneesti.
”20 minuuttia sitten”, lääkäri sanoi.
”Mitä tapahtuu? Ettehän te luovuta?” kysyin epätoivoisesti.
”Oikeastaan tämä ei ole meidän käsissämme. Toinen lääkäriryhmä saapui. He ottavan asian huolehtiakseen. Luulen, että se oli toiveesi”, lääkäri sanoi kuivalla äänellä. Minä huokaisin.
”Kyllä, niin oli”, sanoin ja ovet avautuivat taas.
”Päivää herra Masen. Minä olen tri. van Houston. Me kutsuimme maan parhaat kymmenen lääkäriä tänne elvyttämään tämän tytön. Juuri nyt täällä on kolme lääkäriä, mutta me yritämme parhaamme. Lähetän sairaanhoitajan joka kymmenes minuutti päivittämään tietosi”, hän sanoi ja minä nyökkäsin.
”Kiitos. Kiitos”, sanoin ja hän hymyili minulle ja lähti. Istuin alas. Kello oli juuri nyt puoli kolme. En saanut sitä pois päästäni. Bella oli kuollut. Hän voisi olla ikuisesti. Vedin hiuksiani. Saatoin menettää enkelini. Näin ensimmäisen kyyneleen tipahtavan kuin hidastettuna, kunnes se kosketti lattiaa ja levisi.
Tätä ei oikeasti voinut tapahtua. Tällaisia tapahtumia ei ikinä käy sellaisille, joita kohtaan sinulla on tunteita. Niitä tarinoita vain kuulee aina ja unohtaa ne. Kuinka voi olla mahdollista, että minä – Edward Masen – presidentin poika, tunsin itseni yhtäkkiä niin voimattomaksi?
Aika tuntui pysyvän paikoillaan. Nousin ylös ja kävelin edestakaisin. Sitten minä nojasin seinään ja tuijotin kelloa. Otin itselleni hiukan juomista ja jätin sen vain seisomaan pöydälle koskemattomana. Katsoin lehtiä oikeastaan näkemättä mitään. Ei ollut väliä mitä tein. Ajatukseni oli kuolleessa vartalossa, joka oli tytön, jota minä… pidin paljon. Tuijotin kännykkääni. Minun pitäisi soittaa kaikille. Kertoa heille mitä tapahtui. Mutten voinut. En voinut kertoa heille, että Bella oli… että hän oli… Juuri silloin ovi aukesi ja sairaanhoitaja tuli ulos. Nousin välittömästi ylös.
”Herra Masen?” hän kysyi ja minä nyökkäsin. ”Olen täällä päivityksen takia…” Nyökkäsin uudelleen.
”Niin, tiedän… Kuinka hän voi?” kysyin nopeasti.
”No… hän ei vieläkään vastaa elvytykseen”, sairaanhoitaja sanoi katsoen minua pahoittelevasti. Lysähdin tuoliin ja peitin kasvoni käsilläni.
”Älä luovuta, herra Masen. Lääkärit sanoivat, että hän on ollut kuollut 40 minuuttia. Se tarkoittaa, että meillä on vielä viisi minuuttia aikaa pelastaa hänet…” hän sanoi ja minä nostin katseeni hämmentyneenä.
”Miksi ei kauempaa?” kysyin pelästyneenä.
”Tuota… ketään, joka on ollut kuolleena kauemmin kuin 45 minuuttia, ei voi elvyttää. Me kutsumme sitä aivokuolemaksi. Aivokuolema tarkoittaa, että vartalo ei voi vastata mitenkään. Joten. Minä tulen takaisin viiden minuutin kuluessa…” hän sanoi ja kääntyi poispäin. Minä nousin ylös.
”Voinko minä auttaa mitenkään?” kysyin epätoivoisena. Hän nyökkäsi.
”Kyllä. Sinä voit rukoilla”, hän sanoi ja käveli pois.
Istuuduin takaisin tuolille ja katsoin kelloa. Viisi minuuttia. Entä jos hän onkin ollut kuolleena kauemmin kuin lääkärit arvioivat? Ehkä hänen aivonsa ovat jo kuolleet. Nostin katseeni ja näin oven, missä oli kyltti:
Kappeli. Ajattelin, mitä sairaanhoitaja oli sanonut ja nousin ylös. Miksi en yrittäisi? Tarvitsin jonkun apua. Ja jos Jumala oikeasti on olemassa niin hän olisi se, jonka puoleen kääntyisin. Eikö?
Avasin oven ja astuin kappeliin. Istuuduin penkille, joka oli melkein edessä. Nostin katseeni puuristiin ja tunsin kyynelten kihoavan silmiini. Nojasin käsiäni edessä olevaan penkkiin ja suljin silmäni.
Rakas Jumala.
Tiedän, ettet luultavasti välitä minusta kovin paljoa. Ja ymmärrän miksi… en oikeastaan ansaitse suojeluasi. Mutta tänään… tällä hetkellä… en ole täällä, koska haluan parantaa omaa elämääni. Haluan anoa palvelusta. On yksi tyttö. Hänen nimensä on Bella. Hän pelasti minut. Luultavasti tiedät miten minä elin viime vuoden ja luultavasti tiedät, kuinka paljon Bella muutti minua. Kuinka hän muutti minut hyväksi ihmiseksi. Mutta Herra. Luulen, että tein jotain väärin, koska juuri nyt hän on kuolemaisillaan ja lääkärit sanovat, etteivät ehkä pysty pelastamaan häntä. Mutta minä tarvitsen häntä. Hän on kaikki, mitä minulla on. Kaikki, mistä välitän. Syy, miksi minä elän. Hän on minun olemassaoloni. En voi elää ilman häntä. En edes ymmärrä, kuinka elin ilman häntä kahdeksantoista vuotta. Ole kiltti rakas Jumala. Hän merkitsee minulle niin paljon. Ole kiltti ja anna hänen taas elää. Ole kiltti, äläkä anna hänen kuolla tuolla tavoin. Ole kiltti. Kiltti. Kiltti.Annoin pääni riippua ja aloin itkemään. Menetin Bellan iäksi. Hän ei voisi enää ikinä hymyillä minulle tai sanoa nimeäni. Hän oli poissa. Hän ei voisi enää hengittää. Hän oli poissa. Aivan yhtäkkiä tunsin käden selälläni. Nostin katseeni miettien ja näin edessäni suunnilleen itseni ikäisen vaaleahiuksisen tytön valkoisessa mekossa.
”Voisitko siirtyä hiukan?” hän kysyi hymyillen. Minä tein mitä hän pyysi ja tuijotin käsiäni. Hän katsoi minua huolestuneesti.
”Miksi sinä itket?” hän kysyi ja laittoi kätensä polvelleni. Peitin kasvoni käsilläni. ”Joskus auttaa puhua siitä”, hän sanoi ja hymyili minulle uudelleen. Katsoin häntä pitkän aikaa. Hän kasvonsa olivat erikoiset. Niin totuudenmukaiset ja viattomat. Minä huokaisin ja katsoin jalkojani.
”Menetin tyttöystäväni”, kuiskasin. Tyttö kohautti olkiaan.
”Sinä saat uuden”, hän sanoi. Minä katsoin häntä – melkein raivostuneena.
”Uuden? Kukaan ei voi korvata häntä!” sanoin.
”Jos hän oli vain tyttöystävä niin se ei ollut kovin vakavaa, voisin sanoa”, tyttö sanoi. Suuni loksahti auki. ”Kuinka kauan te edes olitte yhdessä?” hän kysyi.
”Vain yhden päivän… mutta sillä on syynsä ja me olemme tunteneet toisemme kolme kuukautta”, sanoin. Yrittäen selittää, miksi Bella oli erilainen. Tyttö nauroi.
”Yhden päivän? Yhden päivän? Ja sinä itket?” hän kysyi.
”Ei se ole niin. Hän oli aina enemmän kuin vain tyttö minulle. Siitä lähtien, kun näin hänet ensi kerran. Hän oli aina erityinen. Ja minusta aina tuntui kuin olisin tuntenut hänet koko elämäni. Hän oli… hän oli minun puuttuva palaseni. Hän oli SE. Se Oikea. Hän oli se, jonka kanssa kuvittelin eläväni kuusikymmentä vuotta”, sanoin ja nostin katseeni tyttöön ja hämmennyin, kun näin hänen hymyilevän tyytyväisesti.
”No, sinun olisi pitänyt sanoa tuo heti aluksi. Näyttää siltä, että hän oli erityinen”, hän sanoi ja minä nyökäytin päätäni – tuntien uusien kyynelten tulevan. ”Kuinka hän kuoli?”
Minä vinkaisin, kun hän sanoi k-sanan.
”Hän joutui auto-onnettomuuteen tänään”, kuiskasin ja tyttö otti kädestäni kiinni.
”Jos sinä kerran tunsit häntä kohtaan noin paljon, niin miksi hän lähti pois?” tyttö kysyi silittäen selkääni toisella kädellään.
”Koska… koska… koska minä päästin hänet. Meillä oli hiukan ongelmia. Hän ei voinut sietää huomiota, jota hän sai ollessaan tyttöystäväni ja luulen, että hän luuli, ettei ollut tarpeeksi hyvä minulle”, selitin. Tyttö nyökkäsi.
”Onko se totta?” hän kysyi ja minä pudistin päätäni välittömästi.
”Ei! Ei tietenkään! Se on kuten sanoin. Hän on ainoa, joka merkitsee… merkitsi”, korjasin itseäni ja kuulin ääneni murtuvan.
”Kerroitko sinä hänelle?” hän kysyi ja minä pudistin päätäni.
”En. Hän oli poissa ennen kuin ehdin puhua hänelle. Ja kun minä ajoin hänen peräänsä, hän oli… jo… k…” en voinut sanoa sitä. Tyttö nyökkäsi.
”Kerro minulle hänestä”, hän sanoi ja hymyili minulle lämpimästi. Minä katsoin taas lattiaan ja hymyilin.
”Hän oli ihana tyttö. Hän tuli meille Valkoiseen Taloon vaihto-oppilaaksi ja muistan aina ensimmäisen yön, kun hän ei tullut päivälliselle ja me odotimme häntä… melkein tunnin! Sitten joku tuli kertomaan, että hän oli eksynyt! Muistan, kuinka minä löysin hänet ja hän oli epätoivoinen, koska pelkäsi vanhempieni suuttuvan. Hän oli aina sellainen. Hän laittoi aina muiden tarpeet omiensa edelle. Hän oli myös huono valehtelemaan. Ai niin, hän on myös unissa puhuja… oli unissa puhuja. Hän punastui aina, kun oli nolostunut ja hän löi minua aina kun hän oli vihainen minulle. Hän yritti aina olla täydellinen ja järjestelmällinen, mutta oikeasti hän oli tavallinen spontaani ihminen. Hänen hymynsä kirkasti pimeän ja hänen kosketuksensa sai sydämeni sulamaan. Hän ei ikinä tiennyt sitä, mutta en koskaan voinut vastustaa hänen tahtoaan. En olisi koskaan voinut olla tarpeeksi vahva häntä vastaan. Minä rakastin kaikkea, mitä hän oli… kaikkea mitä hän teki. Hän oli minun ja päivä, jonka me olimme yhdessä oli koko elämäni onnellisin. Vannoin itselleni, kun me suutelimme ensimmäisen kerran, että en koskaan päästäisi häntä näköpiiristäni… että ottaisin hänet vastaan joka kerta, kun hän kaatuisi… en voinut tehdä edes sitä”, mumisin viimeisen osan ja tunsin surullisuuden leviävän uudelleen.
”Lyön vaikka vetoa, että hän tunsi samoin sinua kohtaan Edward”, hän sanoi ja hymyili minulle taas lämpimästi. Katsoin häntä hämmentyneesti, mutta kun katsoin hänen silmiinsä, unohdin mitä minun piti kysyä.
”Joten. Luulen, että on vielä toivoa… eikö?” hän kysyi.
”Öhm… miksi kysyt?” kysyin takaisin.
”Koska sinä et istuisi tässä kappelissa, jos toivoa ei olisi”, hän sanoi hymyillen lämpimästi.
”He yrittävät elvyttää häntä… jäljellä on noin kaksi minuuttia ennen kuin he luovuttavat”, kuiskasin ja katsoin taas lattiaan. Yhtäkkiä tyttö otti kädestäni kiinni ja minä katsoin häntä.
”Haluatko rukoilla kanssani?” hän kysyi ja minä nyökkäsin.
”Se on kaikki, mitä voin tehdä juuri nyt… eikö?” sanoin ja hän hymyili, kun laittoi kätensä omieni päälle.
”No… sitten me rukoilemme”, hän sanoi ja sulki silmänsä, joten minäkin suljin.
”Rakas Jumala”, hän aloitti. ”Me tulemme luoksesi tänään ja pyydämme apuasi. Sinä tiedät, että me käännymme puoleesi pahoina aikoina ja unohdamme sinut hyvinä aikoina. Me joka tapauksessa kiitämme sinua rakkaudestasi meitä kohtaan ja avustasi, vaikka tiedät, ettemme luultavasti koskaan tee vastapalvelusta. Edwardin tyttöystävä… hänen sielunkumppaninsa Isabella Swan taistelee hengestään juuri nyt. Hän on kaikki, mitä Edwardilla on. Kaikki mitä hän haluaa… ja hän tarvitsee apuasi. Hän tietää, ettei hänen elämänsä ole aina sellaista kuin haluaisit… varsinkaan viime vuosi. Muuta sinä tiedät myös, kuinka rehellinen hän oli tunteistaan Bellaa kohtaan ja kuinka paljon Bella merkitsee hänelle. Joten me tulemme luoksesi tällä epätoivoisella hetkellä ja anomme tukeasi, koska me tiedämme, että sinä olet se jonka puoleen me voimme kääntyä. Me tiedämme, ettemme voi anoa sinulta, että annat hänen taas elää. Mutta me voimme anoa tukeasi – miten tahansa päätät hänen kohtalonsa. Aamen.” hän sanoi ja minä vedin syvään henkeä. Avasin silmäni ja hymyilin tytölle.
”Outoa…” sanoin ja keskeytin.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi hymyillen kuin tietäisi, mitä aioin sanoa.
”Tuntuu niin erilaiselta… olen niin täynnä toivoa, että Bella selviää tästä… että hän herää eloon”, sanoin hymyillen. Tyttö silitti poskeani.
”Näethän, että rukoileminen auttaa. Luoja auttaa… vaikka hänen tapansa tuntuvat joskus vaikeilta ymmärtää”, hän sanoi ja otti kaulakorinsa kaulastaan. Hopeinen ketju, jossa oli hopeinen risti.
”Mikä sinun nimesi muuten on?” kysyin hymyillen.
”Legna. Tiedän, että se kuulostaa oudolta… isäni pitää siitä paljon”, hän sanoi hymyillen.
”Legna… outoa… se kuulostaa tutulta”, sanoin miettien sitä. Hän nauroi.
”Niin… et uskokaan, kuinka usein kuulen tuon”, hän sanoi hymyillen. Sitten hän otti kädestäni kiinni ja laittoi korunsa siihen. Yhtäkkiä hänen kasvonsa vakavoituivat.
”Viisi minuuttia on ohi… on aika kohdata todellisuus. Ota tämä mukaasi… älä koskaan anna toivon kuolla ja katso aina sen taakse…” hän sanoi ja minä katsoin häntä yllättyneenä. Silloin ovi aukesi ja sairaanhoitaja tuli sisään.
”Suonet anteeksi Legna”, sanoin ja nousin ylös. Kävelin sairaanhoitajan luo pimeässä kappelissa enkä nähnyt hänen kasvojaan. Sydämeni hakkasi niin kovasti ja jalkani tuntuivat hyytelöltä.
Ole kiltti… anna Bellan elää… anna Bellan olla elossa!Pysähdyin sairaanhoitajan eteen ja ilman varoitusta hän tuli luokseni ja halasi minua. En ollut varma, mitä sanoa.
”Onko… onko… onko tämä paha merkki?” kysyin arasti. Sairaanhoitaja päästi minusta irti ja katsoi minua. Sillä kertaa näin hänen kyyneleensä. Voi ei.
”Me… me yritimme pelastaa hänet! Me yritimme kaikkea… jokaista lääkettä…” hän sanoi ja keskeytti. Tunsin itseni lysähtävän penkille. Voi ei. Puristin ristiä kädessäni.
”Hän… hän ei vastannut mihinkään”, sairaanhoitaja sanoi ja minä riiputin päätäni. Kyyneleet valuivat uudelleen. Minä menetin Bellan. Todella menetin. Tunsin kivun alkavan sydämessäni ja se levisi nyt koko kehooni.
”Minuutti sitten lääkäri kirjoitti kuolinajan. 14.44. Ja lähetti minut kertomaan sinulle huonot uutiset”, hän sanoi ja minä nyökkäsin. En halunnut kuulla tätä. Minä tajusin. Hän oli kuollut.
”Olin melkein ulkona, kun aloin kuulla monitorista piippausta. Käännyin ympäri ja katsoin lääkäreitä, jotka olivat aivan yhtä järkyttyneitä kuin minä ja me kaikki katsoimme monitoria ja näimme, kuinka hänen sydämensä alkoi lyödä uudelleen ja hänen pulssinsa palasi normaaliksi”, hän sanoi ja minä hyppäsin pois penkiltä. Katsoin häntä yllättyneesti.
”Bella elää?” kysyin ja tunsin, kuinka jännitys hävisi kehostani ja täyttyi ilolla. Sairaanhoitaja nauroi.
”Kyllä. Se on ihme… lääketieteellinen ihme. Olen ollut täällä jo 15 vuotta, mutten ole nähnyt tällaista koskaan ennen”, hän sanoi ja alkoi itkeä, kuten minäkin.
”Näyttää, että rukoileminen auttaa, eikö?” Sairaanhoitaja kysyi.
”Niin. Tyttö… Legna… hän rukoili kanssani. Hän oli täällä, kun sinä tulit sisään”, sanoin, mutta sairaanhoitaja katsoi minua varovasti.
”Öhm ei, herra Masen… kun tulin sisään, niin kukaan ei istunut vieressäsi. Sinä olit yksin”, hän sanoi ja minä katsoin häntä yllättyneesti. Olinko minä vain kuvitellut Legnan? En ikinä.
”No… minun täytyy mennä takaisin leikkaukseen… Nyt, kun me vakautimme hänet, me voimme alkaa korjata häntä”, hän sanoi ja hymyili minulle. Olin äimistynyt. Minä vain nyökkäsin ja hän lähti. Istuin taas alas ja mietin kaikkea. Olin iloinen, että Bella oli taas elossa, mutta en saanut Legnaa mielestäni. Minä en kuvitellut sitä tyttöä. Hän oli todellinen. Ajattelin meidän keskusteluamme… jokaista sanaa, minkä hän sanoi… yhtäkkiä silmäni suurenivat, kun muistin oudot kohdat. Hän tiesi minun nimeni ja Bellan koko nimen. En ollut ikinä kertonut niitä hänelle. En ollut ikinä kuullut oven avautuvan, kun hän tuli sisään. Ja hänen nimensä… Legna… Legna… Ja miksi sairaanhoitaja ei nähnyt häntä? Minä tiesin, että hän oli todellinen… hän kosketti minua… se oli todellista… puristin käteni nyrkkiin ja tunsin jotain oikeassa kädessäni. Avasin sen ja löysin kaulakorun. Hän oli todellinen. Hän antoi minulle tämän. Katsoin ristiä.
Katso aina sen taakse minä hymyilin… se ei voinut olla niin helppoa. Käänsin ristin toisinpäin ja pidätin hengitystäni, kun näin kaiverruksen: ”Koska hän pyysi enkeleitään katsomaan perääsi, minne tahansa menetkin.”
Pudistin päätäni epäuskoisena. Tämä ei ollut mahdollista… ei vain ollut.
Legna oli enkeli!
