Kupla: Kiitos oikein paljon kommentistasi! Juu, en tainnut yhtään tajuta kirjoittaa alkuun, että kirjoitan Biancan kannalta tätä
nojuu.. Korjasin nuo virheet, kiitos spottauksesta
Tässä sitten tämä toinen osa..
Luku 2
Viikot kuluivat ja Lily vietti enemmän ja enemmän aikaa Samin kanssa, aivan niin kuin ennenkin. Itse olin omissa oloissani ja välillä tuntui, että ryvin itsesäälissä, mutta minkä sille voi, jos rakastamani henkilö vietti kaiken aikansa jonkun muun kanssa. Ei Sam sitä paitsi koskaan voisi rakastaa Lilyä samalla lailla, kuin minä.
Tein Liemien läksyjä, kun Lily ja Sam tulivat oleskeluhuoneeseen nauraen. Kummatkin olivat lumisia ja huomasi, että he olivat viettäneet koko illan ulkona. Nyt he käpertyisivät takkatulen eteen lämmittelemään, kuin jokin typerä pariskunta. Huokaisin liiallisen äänekkäästi ja vedin kasvoilleni epätoivoisen ilmeen. Lily tuli luokseni.
”Mikä hätänä?”
”Äh, unohdin, että tarvitsen yhden kirjan kirjastosta tätä esseetä varten”, sanoin, se oli ilmiselvä tekosyy, mutta Lily ei onneksi nähnyt sen läpi.
”Mikä essee?” Katsahdin Lilyyn ja luulin, että hän pelleili, mutta hänen ilmeensä kertoi jotain ihan muuta.
”Miten niin ”mikä essee” se jonka saimme viikko sitten kirjoitettavaksi!” Sanoin melkein vihaisena. Lily kauhistui, älä vaan sano, että hän oli unohtanut sen.
”Minä ihan unohdin kokonaan! Tai siis, aloitinhan minä sitä viikko sitten, mutta sitten se vain jäi”, Lily takelteli, huokaisin ja nousin ylös.
”Kannattaisi varmaan ruveta töihin. Minun pitää tosiaan käydä kirjastossa”, sanoin ja häivyin. Tiesin, että Lily oli unohdellut hirveästi läksyjään Samin tultua kuvioihin, mutten sentään näin pahasti. No, ei ollut minun ongelmani.
Tulin kirjastoon, joka oli onneksi melkein tyhjillään. Kävelin hitaasti hyllyjen välistä etsien jotain hyvää kirjaa, en minä oikeasti mitään kirjaa tarvitsisi, mutta halusin vaan olla rauhassa. Sitten näin toiseksi ylimmällä hyllyllä mielenkiintoisen näköisen kirjan. Valitettavasti se sattui olemaan liian ylhäällä, enkä millään ylettänyt siihen.
”Hei, tarvitsetko apua?” Käännyin katsomaan ja poika, jolla oli kullanruskea tukka ja meripihkan väriset silmät, käveli luokseni.
”Ai, viitsisitkö, tuo McFringenin kirja. Kiitos”, sanoin ystävällisesti, kun poika noukki sen hyllyltä.
”Eipä kestä, olen Edward Diggory”, poika esitteli itsensä ja näin hänen kaavustaan, että hän oli Puuskupuh.
”Hei, Bianca Ivon, olen Rohkelikosta”, esittelin itseni, ehkä turhankin ystävällisesti, mutta poika vaikutti mukavalta, joten miksi en.
”Hauska tavata, näemme varmasti ylihuomenna pelissä”, Edward sanoi ja lähti hymyillen pois. Aivan, Edward Diggory oli Puuskupuhien jahtaaja, aivan, kuin minäkin olin meidän joukkueemme jahtaaja. Jäin lukemaan kirjaa kirjastoon, kunnes se suljettiin ja kävelin, kuin hidastetusti, kohti tupaani.
***
Istuin pukuhuoneessa ja joukkueemme kapteenin, Henry Thomasin, puheet menivät aivan ohi. Tajusin vasta, kun vierelläni Violet Harrison ja Anthony Harrison nousivat ylös.
Rohkelikon lyöjät olivat jo vuosien ajan olleet sisaruksia tai kaksosia ja ihmettelin aina, miten he pystyivät toimimaan niin hyvin toistensa kanssa. Ehkä se oli jotain olemme-toistemme-parhaat-kaverit- meininkiä, josta minä en tulisi koskaan ymmärtämään mitään, olin sentään ainut lapsi.
”Bianca, mikä ihme sinulla on? Olet ollut kuin koomassa koko aamun?” Yves Daniels, ranskalaissyntyinen etsijämme kysyi. Typerä nimi.
Vedin kasvoilleni, taas kerran, sen loistavan hymyn ja valehtelin sujuvasti:
”Äh, nukuin vain vähän huonosti, kyllä se raikas ilma minut herättelee.”
”Parempi olisi”, Yves sanoi hiljaa, luullen, etten kuulisi. Parempi olisi, ettet puuttuisi muiden asioihin senkin itseäsi täynnä oleva ranskis, ajattelin vihaisesti ja kävelin toisten jahtaajien Nellie Zabinin ja Tom Zabinin väliin.
Edessäni seisoivat lyöjät Violet ja Anthony, pitäjä ja samalla joukkueemme kapteeni Henry. Yves käveli taaksemme, enkä voinut lakata ihmettelemästä miten tuollainen tahvo oli valittu etsijäksi. Toki hän oli pieni ja nopea, mutta tyhmä, kuin kaksi vasemman jalan saapasta.
Kävelimme kentälle, jossa Puuskupuhin joukkue jo odotti: Kapteeni Michelle Jordan, jahtaajat Daniella Warwick, Alexandra Phoenix ja Edward Diggory, lyöjät Kiana Torres ja Jaqueline Monroe, sekä etsijä Alena Wolf. Herranjumala mitä nimiä, oikeasti. Mitähän vanhemmat ovat ajatelleet, kun ovat antaneet lapsilleen tuollaisia nimiä.
Tavallaan minun kävi Edwardia sääliksi, koska hän joutui olemaan joukkueessa, jossa oli pelkästään tyttöjä. Pelin jälkeinen aika oli varmasti kamalaa, ehkä Edward oli ho-
”Bianca!” Heräsin taas haaveistani ja näin, että muut olivat jo asettuneet luudilleen. Seurasin ketterästi perässä ja ponnistimme ilmaan.
Ilma oli tosiaan kirpeä ja virkistävä. Sormiani kivisti jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Olimme voitolla 60–30 ja Yvesin oli parasta napata sieppi kohta tai itse lähtisin etsimään sitä.
Vilkuilin ympärilleni samalla, kun Violet syötti veljelleen ja he hyökkäsivät kohti Puuskupuhien maalitankoja. Satuin vahingossa vilkaisemaan Rohkelikon katsomoon ja melkein tipuin luudaltani.
Lily istui melko keskellä serkkunsa vierellä ja ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta se ei ollut se, mikä meinasi tiputtaa minut.
Metrien päässä Lilystä Sam oli kiinni jossain blondissa tytössä. Näytti, kuin he olisivat liimautuneet yhteen. Ajatukseni katkesivat, kun joku huusi nimeäni ja sain juuri ja juuri kaadon, joka lensi minua kohti, kiinni.
Päätin, että hakkaisin Samin vasta pelin jälkeen ja lähdin lentämään kohti maalia Edward kannoillani.
Peli päättyi meidän voittoomme, Yves sai kuin saikin napattua siepin ja kun muut lähtivät laskeutumaan alas, minä otin vauhtia ja lensin vauhdilla päin Samia.
Rymähdin puoliksi hänen päälleen, heitin luudan pois tieltä ja hakkasin häntä voimieni takaa.
”Senkin selkäänpuukottava liero! Petturi! Sika! Paskiainen!”
”Bianc-Mitä?Mitä sinä? Auh!” Sam yritti suojata itseään, kun hakkasin ja potkin häntä, kunnes jotkut repivät minut irti ja vetivät kauemmas.
”Päästäkää irti! Minä revin sinut kappaleiksi!” Kiljuin ja lähimpänä olevat joutuivat peittämään korviaan.
”Mitä minä olen tehnyt?!” Sam kysyi vihaisena, huuli ja poski revenneenä. Lily tuli myös paikalle.
”Mitä?! Pitääkö sinun oikein kysyä, mitä olet tehnyt?! Saatanan paska!” Huusin taas ja Lily käveli eteeni.
”Bianca! Mitä sinä oikein teet? Millä oikeudella huudat poikaystävälleni?!” Lily sanoi ja katsoin häntä vihaisena ja siirsin katseeni takaisin Samiin. En välittänyt, vaikka Lilyä sattuisi, hän ansaitsi tietää.
”Sinun niin sanottu ”poikaystäväsi” ei nähtävästi siis muista, kun tuossa kymmenisen minuuttia sitten oli hyvinkin tiukasti kiinni tuon blondin kanssa!” Huusin niin, että varmasti kuului.
Lily kääntyi ympäri ja katsoi Samia, joka oli vihdoinkin hiljaa, hän tiesi, ettei pääsisi karkuun. Hän oli jäänyt kiinni rysän päältä.
”Luudalta näkee muutakin kuin maisemia”, sanoin kiristellen hampaitani ja yritin riuhtaista itseäni irti ja onnistuin.
Tönäisin Lilyn pois tieltä ja sain muutaman hyvän osuman Samin pallean tienoille, ennen kuin käteni lukittiin selkäni taakse ja minut vietiin pois potkinta etäisyydeltä.
”Sinä senkin...” Lily nousi ylös ja katsoi ensin silmät salamoiden minua ja ehdin jo pelästyä, että olin tehnyt väärin, kun olin kertonut kaikille. Mutta Lily siirsikin katseensa Samiin ja nyt oppilaat joutuivat kiskomaan häntä irti Samista ja minä hymyilin vierestä.
***
Loppujen lopuksi kaikki oli mennyt ihan hyvin. Sam oli joutunut päiväksi sairaalasiipeen, Pomfrey (joka varmasti kohta jäisi eläkkeelle) oli hoitanut häntä parhaansa mukaan, mutta mustan silmän kanssa hän joutuisi kävelemään vielä viikon.
Minä ja Lily saimme jälki-istuntoa, jonka suorittaisimme heti Maanantaina tuntien jälkeen. Pääsisimme putsaamaan palkintohuoneen, joka oli jo melkein kahden tavallisen luokkahuoneen kokoinen, kun isän kertoman mukaan, silloin, kun he olivat olleet koulussa, se oli ollut vain puolikkaan luokkahuoneen kokoinen. Kiva.
Maanantaina tuntien jälkeen heitimme Lilyn kanssa koulukirjat huoneeseen, vaihdoimme vähän huonommat vaatteet päällemme ja lähdimme oleskeluhuoneesta. Sam naurahti oven vieressä ja katsoimme häntä niin murhaavasti, että hän juoksi äkkiä pois alta, ennen kuin saisi lisää sairaalakäyntejä. Minä voisin olla vaikka viikon jälki-istunnossa, jos saisin hakata Samista ilmat, ja vähän muutakin, pihalle.
Emme saaneet käyttää taikuutta, joten menisi vähintäänkin puoleen yöhön, ennen kuin saisimme huoneen puhtaaksi. Ryhdyimme työhön ja hiljaisuutta kesti parikymmentä minuuttia, kunnes Lily puhui minulle.
”Missä olet oppinut lyömään niin?” Melkein purskahdin nauruun. Olin viettänyt Pottereiden ja Weasleyden kanssa niin paljon aikaa, että olin oppinut jo nuorena puolustautumaan. Ei minulla ollut omassa perheessä, kuin äiti, joka oli lopulta joutunut mielisairaalaan, kun olin ollut 12. Sen jälkeen olin viettänyt kaikki kesät joko Pottereilla tai Lilyn isoäidin kotona Kotikolossa.
”Ted ja Fred opettivat”, sanoin ja Lily tyrskähti.
”Niiltä kahdelta minäkin olen oppinut yhtä ja toista. Tosin en ole koskaan nähnyt heidän kiusaavan sinua?”
”Ei, kyllä he kiusasivat, mutta vain niin, ettei kukaan nähnyt. Kun viisi vuotta kesälomia on heidän seuranaan, on siinä pakko oppia muutakin, kuin räjäyttämään vessanpöntön.” Sanoin ja nauru täytti huoneen, eikä siitä meinannut tulla loppua.
Olimme putsanneet jo melkein koko huoneen. Yksi pieni vitriini oli enää pölyn peitossa ja siirryimme molemmat sen kimppuun. Olimme vain senttien päässä toisistamme, kun putsasimme pokaaleja. Vain pieni liike ja hipaisisin Lilyn poskea. Hän voisi luulla sitä pelkäksi vahingoksi.
”Ja taas yksi pokaali Pottereille”, Lily sanoi ja hänen äänestään kuulsi pettymys ja ärsytys.
”Antaisin mitä vain, jos voisin olla sinä”, Lily sanoi ja katsoin häneen merkitsevästi.
”Ai niinkö?” Kysyin, olin päässyt yli jo siitä, että minulla ei ollut muuta perhettä, kuin Lilyn, mutta silti se tuntui aika ajoin väärältä.
”Ai, anteeksi Bianca, en tarkoittanut. Tai siis-”
”Äh, anna olla, ei sillä ole väliä. Ja sitä paitsi, jos vaihtaisimme paikkoja, niin olisit silti jumissa tämänhetkisen perheesi parissa. Et pääse heistä koskaan eroon”, sanoin ja nauroimme taas hetken.
Halusin niin kovin koskettaa Lilyä, sanoa hänelle, kuinka hän oli minulle paljon, paljon enemmän, kuin pelkkä ystävä. Rakastin häntä enemmän, kuin hän voisi koskaan ymmärtää mahdolliseksi ja kuinka olisin hänen rinnallaan aina.
”Bianca”, Lily aloitti hitaasti pitäen katseensa pokaalissa, jota kiillotti.
”Niin?” Kysyin ja yritin saada hänet vastaamaan katseeseeni. Hän näytti niin haavoittuvalta ja yksinäiseltä. Hänen täytyi ymmärtää, että minä olin tässä.
”En ole enää varma mistään.”
”Miten niin?” Kysyin, en tiennyt yhtään, mihin Lily oli tätä asiaa viemässä.
”No, mietin vain. Kun minun seurusteluni ei tunnu koskaan toimivan.” Ah, eli olimme tulleet taas tälle aihealueelle.
”En minä oikein tiedä, miten toimia poikien kanssa. Älä ymmärrä minua väärin, totta kai minä tykkään pojista.” Auts.
”Mutta, en osaa selittää. Tuntuu, etten koskaan tunne itseäni täydeksi, kun olen heidän kanssaan. Heidän kanssa on mukava jutella ja vaan olla, mutta koskaan en uskalla päästää heitä yhtä lähelle. En edes tiedä mitä haluan”, Lily piti katseensa tiukasti pokaalissa ja tiesin, että nyt oli minun aikani.
Nyt tai ei koskaan. Voisin menettää kaiken, mutta tällä hetkellä en välittänyt. Tällä hetkellä olin valmis laittamaan kaiken peliin.
Käännyin Lilyyn päin ja laitoin käteni hänen leukansa alle ja nostin hänen päätään niin, että hänen katseensa kohtasi minut.
”Lily, en tiedä yhtään miten sanoisin tämän, mutta minun on pakko. Joten ennen kuin sanot mitään, ole kiltti ja kuuntele”, Lily nyökkäsi ja hengitin syvään.
Tässä sitä mentiin.
”Kun sanoit, ettei kukaan ole koskaan tuntenut itseäsi täydeksi, noh, minä tunsin ennen samoin. Kuin olisin puoliksi tyhjä ja jotain puuttuisi. Sitten jotain ihmeellistä tapahtui. Kuin olisin avannut silmäni ja nähnyt kaiken aivan uudessa valossa.
”Lily minun elämässäni on henkilö joka tekee minut täydeksi, jota ilman en voi elää. Joku jonka kanssa voin jakaa kaiken. Lily sinä olet minun elämäni. Sinä teet tästä elämästä elämisen arvoisen. Ilman sinua olisin kuin tyhjä kupla, joka voisi puhjeta milloin tahansa. Olen ollut kanssasi kaikki nämä vuodet, mutta vasta vähitellen olen tajunnut, kuinka tärkeä minulle olet.
”Tiedän, että tämä on sinulle liikaa ja ymmärrän hyvin, jos tämä on viimeinen kerta kun haluat nähdä minut. Mutta minun on kerrottava tämä sinulle, tiedän, että jos en kertoisi, katuisin sitä koko loppuelämäni. Anna minulle anteeksi”, suutelin häntä lempeästi huulille ja irtauduin sitten.
Lily laski katseensa alas ja tiesin, että ystävyytemme ei enää jatkuisi. Lily ei tuntenut samoin, ei hän rakastanut minua. Nousin ylös ja kävelin ovelle. Aikoisin sulkea sydämeni ja ainoa ihminen, jolla oli avain, ei aikoisi koskaan käyttää sitä. Laskin käteni kahvalle, kun kuulin äänen, jota olin odottanut.
”Bianca...” En halunnut kääntyä ympäri. En halunnut kuulla hänen kieltäytymistään, hänen pahoitteluaan, ettei hän tuntenut samoin.
”Anna anteeksi”, hän käveli luokseni, mutten kääntynyt ympäri.
”Olen ollut niin tyhmä. Olen ollut sokea kana, joka on kulkenut ystävä vierellään, joka on auttanut häntä. Sinä autoit minua näkemään taas. Näkemään sen, mitä minun olisi pitänyt tajuta sokeanakin. Se, että ystävä, jota olen pitänyt lähelläni, on enemmän, kuin ystävä. Bianca, et sinä ole minulle pelkästään ystävä. Olet minulle paljon, paljon enemmän. Toivon, että olisin nähnyt sen aikaisemmin, olen ollut niin tyhmä. Anna minulle anteeksi.”
Käännyin ympäri ja kohtasin Lilyn silmät, jotka olivat täynnä kyyneleitä.
”Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa”, sanoin ja otin askeleen lähemmäs Lilyä niin, että kasvomme oli vain muutaman sentin toisistaan
”Rakastan sinua.”
”Minun olisi pitänyt tajuta, että se, mitä olen etsinyt, on seissyt koko ajan vierelläni”, Lily vastasi ja huulemme koskettivat toisiaan. Suljin silmäni ja näin tähtiä, tätä minä olin toivonut. Että Lily rakastaisi minua niin kuin minä rakastin häntä.
Tämä oli kuin unta, josta en halunnut ikinä herätä. En aikoisi ikinä päästää Lilystä irti, me kuuluimme yhteen, kuin kaksi palasta, jotka vihdoin ja viimein, monien yritysten jälkeen, vihdoin saatiin sopimaan.
”Ja muuten-” Lily sanoi suudelman lomasta.
”Mmh..”
”Rakastan sinua.” Naurahdin ja syvennyimme taas suudelmaan.
Olimme liian sokeita näkemään, kuinka kaatunut klooripullo pilasi laatan, jossa luki kauniilla kirjoituksella: ”Rakastaa ja tulla rakastetuksi on suurin onni elämässä.”
***
Lyrics:
The first time ever I saw your face
I thought the sun rose in your eyes
And the moon and the stars were the gifts you gave
To the dark and the empty skies
The first time ever I kissed your mouth
I felt the earth move in my hands
Like the trembling heart of a captive bird
That was there at my command my love
The first time ever I lay with you
I felt your heart so close to mine
And I knew our joy would fill the Earth
The first time ever I saw your face
Your face
Your face
Your face
***
A/N Mietin juuri ennen kuin laitoin tämän tänne, että päätänkö tämän surullisesti, mutta en sitten voinutkaan jättää loppua pois..
Samat vanhat uhkaukset on käytössä, jos kommenttia ei tule..
~Amy