A/N: Okei, täytyy myöntää pari juttua. Ensinnäkin tämä jatko on kirjoitettu kai jo heinäkuun tai ehkä jopa kesäkuun puolella, mutta se ikään kuin odotteli sitä, että pääsisin taas muutenkin kirjoittamisen makuun. Toisekseen, en ole vielä päässyt. Mutta olen taas lukenut muutaman ficin monen kuukauden tauon jälkeen, joten ehkä tämä tästä! Kiitos kaikille kärsivällisyydestä, toivottavasti olette pysyneet kanavalla
rentunlupiini, kiitos kommentista! Luulen että Lilyä vähän pelottaa antaa Jamesille mahdollisuus, mutta ehkä ennen pitkää!
purr, kiitos
Olen iloinen, että olet tykännyt!
teinirinsessa, kiitoksia kovasti!
pihlajanmarja , kiitos! Apua, en nyt oikein tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa
Eiköhän se Lilykin jossain vaiheessa tajua!
Layra, kiitos
Paineside, kiitoksia! Hih, yritän välttää liikaa fluffia, vaikka suoraan sanottuna minulla ei oikein ole selkeää mielikuvaa siitä, millainen on perinteisten L/J-ficcien Lily
En ehkä ole lukenut niitä tarpeeksi tai sitten en vaan enää muista. Hmm, Petunian seurusteluun ja naimisissaoloon on ilmeisesti päässyt livahtamaan joku moka
Winthrop, kiitos! Ääh, toivottavasti kirjoittaminen nyt jo sujuu :/ Itse kyllä olen vähän sitä mieltä, että jos vaan tuntuu ettei tekstiä tule, kannattaa tehdä kaikessa rauhassa jotain ihan muuta
Amanecer, kiitoksia! En tiedä onko minun kirjoittamisessani oikeastaan kyse keskittymiskyvystä
Kirjoitin tämän ficin suurimmaksi osaksi aika kovaa vauhtia eli en oikein missään vaiheessa ehtinyt kyllästyä, ja siihen nopeuteen taas auttaa se, etten ole kovin perfektionisti enkä jää pohtimaan sitä, onko teksti huonoa vai hyvää
eFFy, kiitoksia
Minusta tuntuu, että olen niin uppoutunut Lilyn järjenjuoksuun tässä tarinassa, etten enää edes hahmota, millaisia asiat olisivat "yksinkertaisempina"
Ja eiköhän jossain vaiheessa ala tapahtuakin
elzz., kiitos paljon, olen iloinen että tämä tarina on piristänyt
*emmu*, kiitoksia paljon
Arte, kiitos! Hih, kirjaa olisi kiva kirjoittaa, harmi että hahmot eivät ole omia
erikka, kiitoksia! Minäkään en tiedä mistä nuo absurdit jutut tulevat tekstiin, tai kai lähinnä harkintakyvyn puutteesta...
Mutta toivon että ne pysyvät matkassa mukana eivätkä katoa!
lurps, kiitos, jatkoa tulee nyt
Kyllä Lilyn ajatukset varmaan pikkuhiljaa selviävät, mutta toisaalta Lily tuntuu ajattelevan sen verran paljon, että ehkä kyse ei ole niinkään tajuamisesta vaan siitä, muuttuuko tilanne...
poppy, kiitoksia!
-Anerya-, kiitos! Hauska kuulla, että tämä vaikuttaa vähän erilaiselta kuin monet kelmificit
AsHokA, kiitoksia
Preesens tosiaan on hieman epätavallisempi aikamuoto suomenkielisessä kerronnassa, mutta itse tykkään käyttää sitä silloin tällöin jo ihan vaihtelun sekä haastavuuden vuoksi.
Luna R., kiitos! Ne jutut tulevat varmaan siitä, etten pahemmin pohdi ja ajattele vaan pelkästään kirjoitan mitä mieleen tulee
Fantasy, kiitoksia! Oli todella mukava kuulla, että ficci on tuntunut paranevan, koska kirjoittajana tietysti yksi ahdistavampia ajatuksia on se, jos laatu tippuu loppua kohti
Toivottavasti sama suunta jatkuu edelleen!
sauniu, kiitos, jatkoa tulee nyt
ujoenkeli, kiitoksia, jatkoa tulee tosiaan nyt
Karkkiunelma, kiitos! Hih, olen iloinen että nyt päädyit lukemaan tämän
Wiwiene, kiitoksia! Hienoa kuulla että tämä on vaikuttanut realistiselta! Eihän fiktion tietenkään aina tarvitse olla realistista, mutta itse tykkään ajatella, että realistisuus olisi ihan mukava pitää remmissä mukana
Io, kiitos kovasti palautteesta, olen iloinen että kommentoit
Itsekin tykästyin L/J-paritukseen vasta jokin aika sitten, siihen saakka pidin sitä aika tavanomaisena ja yllätyksettömänä, mutta sehän onkin itse asiassa aika ongelmallinen ja draamakas ja siksi mielenkiintoinen! Ja hahaa, en ollut itse tajunnut, että kolmosluokkalaisia vilahtelee joka paikassa
Täytyy yrittää saada muitakin luokkia osallistumaan tarinaan tulevaisuudessa!
katale, kiitoksia! Luulen kyllä, että Lily päätyy Jamesiin ennen pitkää, koska muutenhan tämän ficin sopivuus Pottereihin vähän rakoilisi
Kerronta saattaa tosiaan olla vähän hyppiväistä, yritän kuitenkin pitää sen suhteellisen ymmärrettävänä!
mmariaä, kiitos! Olen iloinen että olet tykännyt
*
11. luku Olen itse asiassa aika ylpeä. Olen juuri käynyt elämäni ensimmäisen täysijärkisen keskustelun Justinin kanssa. Tai itse asiassa sen kutsuminen keskusteluksi on ehkä paljon sanottu, mutta minä käyttäydyin täysijärkisesti, en jäänyt tietääkseni tuijottamaan liian pitkäksi aikaa enkä ylipäänsä katsonut sellaisia ruumiinosia, joita ei pitäisi katsoa, ja pystyin kiinnittämään huomiota myös ympäristööni, ja muistan jälkikäteen suurin piirtein, mitä kukakin sanoi, enkä esimerkiksi ainoastaan omia lauseitani. Eli toisin sanoen se oli tosi ansiokas keskustelu. Tätä varmaan pitäisi juhlia.
Koko juttuhan meni niin, että Hannah, Megan, Anne ja minä olimme opiskelemassa kirjastossa. Toisin sanoen me muut menimme sinne opiskelemaan ja Anne tuli sinne häiritsemään meitä, mutta kun hän ei onnistunut viiden minuutin kuluessa, hän päätti lähteä keksimään jotain parempaa tekemistä.
Hetken kuluttua Owen tuli paikalle ja istuutui Annen jättämälle paikalle. Kymmenen minuutin päästä minä ja Hannah aloimme vuorotellen potkia Megania nilkkaan, koska opiskelusta ei vaan yksinkertaisesti tule mitään, jos kaksi ihmistä siinä vieressä keskustelee syvällisiä ja suutelee aina välissä. Ainakaan se ei onnistu, jos sattuu olemaan itse vähän katkeranpuoleinen sinkku ja häiriintyy niistä suuteluista. Potkiminenkaan ei kyllä toiminut kovin hyvin, ja minä olen aika varma, että kerran potkaisin vahingossa Owenia, koska hän säpsähti yhtäkkiä ja näytti vähän pakokauhuiselta. Vähän sen jälkeen me olimme ilmeisesti osuneet Meganiin riittävän monta kertaa, koska hän tajusi vihjeen, mulkaisi meitä ja sanoi Owenille, että ehkä heidän pitäisi lähteä jonnekin muualle.
Owen näytti tosi onnelliselta. Se ei tietenkään tehnyt minulle yhtään parempaa oloa, koska ensinnäkään Owenin ei pitäisi olla niin iloisen näköinen siitä, että hän pääsee eroon minusta ja Hannahista, ja toisekseen olen aika varma, mitä ”jonkin muun paikan etsiminen” tarkoittaa. Älkää ymmärtäkö väärin, minusta on ihan kiva olla itsenäinen ja niin edelleen, ja onhan se hienoa, että pystyy elämään itsensä kanssa ilman poikaystävääkin, mutta joskus olisi ihan kiva tehdä muutakin kuin pussata toisen tytön poikaystävää muodonmuutosliemen avustuksella.
Ja Hannahia taitaa vähän nyppiä Thomas, sen verran kovaa hän potki Megania (ja välillä tuolinjalkaa, ainakin pöydän nytkähdyksistä päätellen). Thomas ja Rory eivät ole läheskään yhtä ahkerasti kiinni toisissaan kuin Justin ja Ruth, mutta kyllä hekin ovat välillä aika aktiivisia, ja Hannah nyt tottui vuosikausia olemaan Thomasin ykköstyttö, joten totta kai se häiritsee. Sehän on ihan ymmärrettävää.
No, Owen siis joka tapauksessa lähti. Pian sen jälkeen Ruth ja Justin ilmestyivät hyllyjen välistä ja jostain syystä istuutuivat meidän pöytäämme edes kysymättä lupaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että sitten Justin istui minun vieressäni, koska Ruth tietysti istuutui siskonsa viereen. Ensin Hannah näytti ihan iloiselta, mutta sitten hän ilmeisesti muisti, koska hän alkoi näyttää aika pakokauhuiselta tai ainakin huolestuneelta, mutta eihän hän voinut käskeä siskoaan häipymään.
Ja sitten me puhuimme kaikki neljä vähän koulusta, ja pian sen jälkeen Justin ja Ruth lähtivät.
Niin että siinä se. Ihan totta. Minulla ei ollut sellainen olo, kuin kaikki hengityselimeni olisivat poksahtaneet niin kuin halpa ilmapallo, eikä minua pyörryttänyt, eikä minun tehnyt mieli mennä lähemmäs Justinia tai mitään sellaista. Minä vain olin ja sanoin pari lausetta koulusta ja Justin vastasi ihan kiltisti ja hymyili ja sitten suuteli Ruthia pöydän yli. Ja minä kohautin henkisesti olkapäitäni ja sanoin sitten jotain Hannahille.
Täytyy kyllä myöntää, että Justin on oikeasti tosi kiva jopa silloin, kun ei ole sellainen olo, että olisi häneen kuolettavan rakastunut. Yleensä hän on aina joko ihan tolkuttoman ärsyttävä tai aivan ihana, mutta tänään hän oli vain tasaisen tosi kiva, ja se oli aika kivaa vaihtelua. Ja olen aika varma, että Ruth on suurin piirtein yhtä mukava ihminen kuin Hannah ja toisin sanoen meistähän voisi tulla vaikka ystäviä, paitsi että ei tällä historialla. Ei ikinä. Siihen minä vedän rajan. Ei vaikka minä nyt tulisin hulluksi ja päätyisin James Potterin kanssa naimisiin ja eläisin koko loppuelämäni onnellisesti rakastuneena häneen, minusta ei siitä huolimatta voisi tulla Ruthin ystävää.
Hannah oli sen kirjastoreissun jälkeen paljon järkyttyneemmän näköinen kuin minä. Tai enhän minä tiedä, miltä näytin, mutta minulla oli ihan tasapainoinen olo, ja Hannah sen sijaan melkein törmäsi käytävällä Thomasiin. Se saattoi kyllä olla myös tarkoituksellista, en ole ihan varma. Mutta ei sekään olisi kovin tasapainoista käytöstä, jos ihan neutraalisti ajatellaan.
Ja sitten me pääsimme takaisin makuusaliin ja Hannah sanoi menevänsä pesemään hiuksensa ja minä ehdin nipin napin istuutua omalle sängylleni ja hengittää syvään ja taputtaa itseäni päälaelle, kun tajusin, että minähän olen sopinut partioivani tänään käytäviä Jamesin kanssa.
Tämä tuntuu kyllä melkein pelottavammalta kuin Justinin läsnäolo. Vaikka siitä on jo monta päivää, minä en ole vieläkään oikein jutellut Jamesin kanssa mitään sen keittiöreissun jälkeen. Tai pyysin eilen päivällisellä häntä ojentamaan suolapurkin, mutta sitä ei ehkä ihan lasketa.
Ja nyt hän istuu oleskeluhuoneen sohvalla ja minä pysähdyn ovensuuhun ja tekee mieli rynnätä takaisin, mutta en todellakaan voi käyttäytyä niin lapsellisesti. En edes ihan tajua, minkä takia olen niin hämilläni, koska eihän siellä keittiössä kuitenkaan tapahtunut mitään. Tai ehkä ongelma on siinä, että periaatteessa olisi voinut tapahtua. Tai ei olisi voinut, mutta James ikään kuin pyysi, että tapahtuisi. Tai jotain sinne päin. Tai minä vaan ajattelen liikaa. Sehän on kuitenkin ihan mahdollista.
”Hei”, James sanoo. Ilmeisesti hän on nähnyt minut, joten minä en enää todellakaan voi kääntyä ja rynnätä pois. Nielaisen ja hymyilen toivoen, ettei se näytä kovin harjoitellulta.
James osoittaa oleskeluhuoneen ovea. Okei, hänenkin eleensä näyttävät vähän kankeilta. Ehkä me olemme tasapuolisesti tyhmiä ja sitten kaikki on ihan hyvin.
Voi luoja, minä en oikeasti pysty olemaan hänen seurassaan seuraavaa kolmea tuntia.
”Tuota noin”, James sanoo, kun olemme päässeet käytävälle, ”mistä aloitetaan?”
”Ihan sama minulle”, minä vastaan.
”Niin minullekin”, James sanoo ja selvästi odottaa, että minä ehdottaisin jotain, mutta minun pääni yksinkertaisesti lyö tyhjää. ”Okei, käykö tähtitorni?”
Minä nyökkään ja lähden vaistomaisesti kävelemään sinne päin. James ottaa minut kiinni parilla askeleella ja sitten me vain kävelemme. Ja kävelemme. Ja kävelemme vähän lisää. Tähtitornissa ei ole ketään paitsi yksi hiiri, joka näyttää aika säikähtäneeltä nähdessään meidät, mutta meillä ei tietenkään ole aavistustakaan, missä tuvassa se asustaa, joten emme voi ottaa siltä pisteitä.
Minä en nyt vaan jotenkin osaa rauhoittua. Tai rentoutua. Tai kumpaakaan, nehän nyt kutakuinkin tulevat samassa paketissa, vai mitä? Me kävelemme takaisin alemmas ja kierrämme kolmannen kerroksen ja käymme tarkastamassa vessat, mutta siellä on vain Murjottava Myrtti, ja niin me lähdemme aika nopeasti. Ja jatkamme kävelemistä. Ja minusta tuntuu kuin olisin joku vieterinukke, jolla on vähän liikaa ylimääräistä energiaa, mutta ei ikävä kyllä aivoja.
”Jäädäänkö hetkeksi tähän?” James kysyy yhtäkkiä.
Minä vilkaisen ympärilleni. Ahaa, me olemme toisessa kerroksessa yhdessä rauhallisessa nurkkauksessa. Tai tarkemmin sanottuna umpikujassa, eikä minulla ole kyllä aavistustakaan, minkä takia me tulimme sinne. James kai vain käveli sinne ja minä seurasin perässä tajuamatta yhtään, mitä tein. Seinässä on yksi pieni ikkuna ja siitä näkyy lähinnä taivas ja parin puun latvaa. No, tämä olisi varmaan ihan hyvä kuhertelupaikka, jos siis olisi joku, jonka kanssa kuherrella. Ehkä onkin ihan loogista, että me tulimme tarkastamaan tämän. Täällähän olisi vaikka voinut olla joku.
Merlin, minun ei missään nimessä pitäisi ajatella kuhertelemista. Minusta tuntuu, että poskeni tuntuvat jo nyt vähän kuumemmilta, vaikka täällä on oikeastaan kyllä aika kylmä.
”Sopii”, minä vastaan Jamesin kysymykseen ehkä vähän myöhässä, mutta hän ei näytä yhtään hämmentyneeltä. Ehkä minä olen aina tällainen. Tai ehkä aivoni kulkevat tänään jotenkin tosi nopeasti. Hölmösti, mutta nopeasti.
Luoja että minua hermostuttaa, enkä tajua edes miksi.
”Siitä sunnuntaista”, James sanoo, ja minun pitää vähän kelata ennen kuin muistan, mitä sunnuntaina tapahtui. Ai niin, me palasimme joululomalta. Ja oli se keittiöjuttu. Pahus.
”Minun ei olisi pitänyt rynnätä sillä tavalla pois”, minä sanon, ennen kuin ehdin edes ajatella mitään. ”Ihan totta. Sori. Minä en edes oikein tiedä, minkä takia tein niin. Kai minä vaan olin silloin jotenkin niin poissa tolaltani tai hämmentynyt, ja minä en vaan oikein kestänyt sitä keskustelua ja… en tiedä.”
”Okei”, James sanoo hitaasti. ”Tuota noin, okei. Ei se mitään. Minun ei olisi pitänyt… kysyä, vaikka minä en kyllä edes ole ihan varma, mitä minä oikeastaan kysyin.”
”En minäkään”, minä sanon, ”tai siis, niin minäkin. Siis en oikein tiedä. Se jäi vähän epäselväksi.”
”Niin”, James sanoo ja nielaisee. ”Tuota noin, minä kai siis yritin kysyä, etkö sinä voisi valita. Siis valita minua.”
Voi luoja, juuri tämän takia minä varmaan olin alun perinkin hermostunut. James tuijottaa minua ja nyt minun tekee taas mieli sännätä pois paikalta, mutta enhän minä mitenkään voi tehdä sitä kahta kertaa peräkkäin. Merlin, pelastakaa minut.
”James”, minä sanon, ja hänen nimensä tuntuu jotenkin kummalliselta suussani. Tiedän, että se kuulostaa kliseiseltä, mutta minusta tuntuu, että hänen nimensä ihan totta tuntuu erilaiselta kielelläni kuin muut sanat. Tai sitten minä vaan olen nyt jotenkin niin hermostunut, että aistin kaikki asiat jotenkin tuplana. Sitä paitsi hän tuijottaa minua ja hänellähän on itse asiassa ihan älyttömän ruskeat silmät. Minä en oikein muista, tykkäänkö ruskeista vai sinisistä silmistä, mutta nuo ovat tosi kivat joka tapauksessa.
”James”, minä yritän uudestaan. ”Minä en varmaan pysty. Olen pahoillani, mutta minä en vaan millään usko, että se menisi niin. Enkä minä voi… siis tuota noin, sillä tavalla yrittää. Yrittää valita.”
”Minkä takia?” James näyttää aika hämmentyneeltä. Tai pettyneeltä, tai surulliselta. Tai sekoitukselta noita kaikkia. Näytän kyllä luultavasti itsekin aika oudolta, joten ei kai pitäisi arvostella.
”Koska”, minä aloitan, ”koska minun pääni ei vaan toimi sillä tavalla. Minä hermostun asioista ihan tarpeeksi pahasti silloinkin, kun periaatteessa tiedän mitä haluan ja niin edelleen. Siis silloin kun olen aika varma. Ja minun on aina pakko ajatella kaikkea, minä en vaan voi tunkea näin isoja asioita sellaiseen lokeroon aivoissani, ettei niitä tarvitsisi ollenkaan käsitellä. Ja jos minä olisin ihastunut sinuun, minä kyllä varmaan tietäisin sen. Ja jos minä, tuota noin, yrittäisin olla ihastunut, minulta varmaan vaan hajoaisi pää. Tai todennäköisemmin ahdistuisin ihan kauheasti ja häipyisin paikalta. Eikä se olisi reilua kenellekään, koska sinä olet yllättävän kiva, enkä minä halua loukata sinua, enkä minä todellakaan halua, että me emme enää olisi edes kavereita, koska minä olisin ollut ääliö ja pilannut kaiken.”
Vedän syvään henkeä. James tuijottaa minua vaiti ja nyökkää sitten tosi hitaasti, niin kuin samalla miettisi, mitä minä nyt sitten oikein sanoinkin.
”Okei”, hän sanoo lopulta. ”Minä olen aika varma, että tajusin tuon. Ainakin suurimmaksi osaksi.”
”Hyvä”, minä sanon.
”Ja hyvällä tuurilla minä löydän jonkun toisen”, hän sanoo sitten, eikä kuulosta kovin iloiselta, mutta toisaalta ei hän näytäkään kovin iloiselta. ”Ehkä minä pääsen sinusta yli ja löydän jonkun toisen.”
Minusta tuntuu, että tähänkin väliin pitäisi sanoa ”hyvä”, mutta en vaan millään pysty.
”Mutta me olemme edelleen kavereita, vai mitä?” minä kysyn.
”Totta kai”, James sanoo.
”Hyvä”, minä sanon.
Sitten minusta tuntuu, että pitäisi kai halata häntä tai jotakin, mutta äskeisen keskustelun jälkeen se tuntuu vähän oudolta, joten en oikein viitsi. Hymyilen lyhyesti ja hänkin hymyilee, ja sitten minä hymyilen taas ja lopulta naurahdamme molemmat, koska luultavasti näytämme niin typeriltä, ja sitten lähdemme kävelemään pois siitä umpikujasta.
Kahden tunnin kuluttua olemme tarkastaneet koko linnan, eikä kukaan taaskaan ole yrittänyt hankkia lapsia kiellettynä ajankohtana, joten emme ole edes päässeet ottamaan pisteitä keneltäkään. Jostain syystä minulla on kuitenkin parempi olo kuin moneen päivään. James puhuu jotain jostakin, mitä he tekivät noin kolme vuotta sitten, ja vaikka minusta tuntuu, että silloin olisin paheksunut heitä aika kovasti, nyt minua taitaa lähinnä naurattaa.
Ja lisäksi minulla on ihan oikeasti kurja olo siitä, että en voi vain valita Jamesia. Se olisi tavallaan niin tavattoman yksinkertaista. Ja hienoa. Olisin rakastunut häneen ja hän olisi ajoittain tosi ärsyttävä ja totaalinen ääliö, mutta suurimman osan ajasta hän olisi ihan kiva, ja me olisimme aika onnellisia.
Mutta ei se tietenkään mene niin. Me palaamme oleskeluhuoneeseen, ja viimeisessä kulmauksessa ennen muotokuva-aukkoa minä kuulen jotain outoa ja vilkaisen taakseni yhteen rauhalliseen nurkkaukseen, jossa ei kyllä yleensä ole ketään. Nyt on, nimittäin Megan, joka on kietonut kätensä Owenin hartioiden ympärille ja tuijottaa minua hänen olkapäänsä yli. Minä vilkutan hänelle ja yritän muotoilla suullani sanat ”kaksikymmentä pistettä”, mutta hän ei varmaan enää huomaa niitä.
Sitten me olemme jo oleskeluhuoneessa. Minä olen jo aika varma, että joudun vain kävelemään makuusaliin ja menemään nukkumaan, mutta luojan kiitos Sirius ja Peter ovat oleskeluhuoneessa pelaamassa velhonshakkia tai paremminkin ovat juuri pelanneet sitä ja riitelevät nyt siitä, kumpi voitti. Toisin sanoen minä voin ihan hyvällä omatunnolla istua Remuksen viereen sohvalle, puistella päätäni ja valittaa kovaan ääneen sitä, miten lapsellisia he ovat, ja Remus hymyilee minulle myötätuntoisesti ja James virnistää olkansa yli, ennen kuin istuutuu shakkilaudan päälle ja niin se kiista on kutakuinkin ratkaistu.
*
”Nyt minä ryhdistäydyn!” joku huutaa Annen äänellä.
Ei kun se on itse asiassa ihan oikeasti Anne. Räpäytän silmiäni, mutta hän istuu edelleen sängyllään jalat ristissä, puree vasemman kätensä peukalon kynttä ja näyttää pelottavan päättäväiseltä.
”Ai”, Megan sanoo ikkunan vierestä, missä hän kirjoittaa jotain. Se on todennäköisesti joko essee tulikärpästen käytöstä taikaliemissä tai rakkauskirje Owenille. Joskus minä en vaan voi tajuta, miten ihmeessä joillakin käy niin hyvä säkä, että ne löytävät ihmisen, johon eivät kyllästy edes kovin nopeasti.
”Minkä suhteen?” Megan jatkaa, kun minä olen jo melkein unohtanut, että Annestahan tässä on kyse.
”Peterin”, Anne vastaa.
”Mitä Peteristä?” Megan kysyy kuulostaen kieltämättä aika välinpitämättömältä, mutta helppohan minun on puhua, kun en ole sanonut mitään.
”En minä tiedä”, Anne sanoo, ”mutta aion ottaa selvää. Ihan totta. Eihän sitä ikinä tiedä.”
”Siis mitä ei tiedä?” Megan kysyy, mutta näyttää kyllä jo siltä, että hänen mielenkiintonsa alkaa horjua. Tai sen rippeet. Tai teeskennelty mielenkiinto.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Totta kai Megania kiinnostaa meidän kaikkien asiat. Siinä on vaan se pieni juttu, että Anne sattuu olemaan sitä ihmistyyppiä, joka pieneen huoneeseen lukittuna juoksee tuntikausia ovea vasten ja yrittää murtaa sen. Ihan sama mitä ainetta se on. Anne on vähän kuin robotti, jota ei tarvitse vetää ollenkaan. Ja me muut olemme huomattavasti rauhallisimpia. Meiltä loppuu veto aivan liian usein, ainakin mitä Annen miesasioihin tulee.
Paitsi etten kyllä kutsuisi Peteriä vielä ihan mieheksi.
”Okei”, Hannah sanoo omalta sängyltään, jolla hän on istunut avaamassa valkosuklaalevyä. ”Mitä sinä meinaat tehdä?”
”Ryhdistäytyä.”
”Ei kun siis konkreettisesti”, Hannah sanoo. Hän on onnistunut saamaan suklaalevyn auki ja asettelee nyt ensimmäistä palaa etuhampaittensa väliin. ”Meinaatko kertoa hänelle, että tykkäät hänestä?”
Anne rypistää otsaansa. ”Kyllä minä ajattelin sitäkin, mutta se tuntuu jotenkin…”
”Normaalilta?” Megan ehdottaa.
”Tavalliselta”, Anne tokaisee ihan samaan aikaan. ”Tylsältä. Ja kauhean tavalliselta. Ja minä en vaan jotenkin osaa kuvitella itseäni tekemässä sitä.”
”No en kyllä minäkään”, Hannah pistää väliin. ”Varsinkaan Peterille.”
”Pää kiinni”, Anne kehottaa ystävällisesti ja alkaa puhua jostain. Ja minä yritän kuunnella, ihan totta, mutta Annen ääni on tasainen (no ei kyllä ole, mutta se sana ikään kuin tuntui kuuluvan tuohon lauseeseen) ja minua väsyttää. On melkein sunnuntai-ilta, en ole tehnyt läksyjä ja joululoman loppumisesta on jo pari viikkoa, joten opettajat eivät enää anna laiskuutta anteeksi ihan vaan sillä verukkeella, että meillähän on sentään voinut olla traumaattinen joulu. Tai en tiedä, toimiiko tuo tekosyy ikinä oikeasti, mutta James ainakin sai monta säälivää katsetta kerrottuaan, että Sirius söi joulu-Dumbledoren, ja sen takia kumpikaan heistä ei vielä pysty keskittymään mihinkään, mikä liittyy kouluun. Lisäksi James sai muutaman silmienpyöräytyksen ja McGarmiwa kysyi häneltä, onko hänellä kaikki ruuvit tallessa, ja hän kysyi, mitä ne ovat. Yritin kovasti leikkiä, ettei minua naurattanut.
”No mitä sitten?” Anne kysyy parhaillaan. Havahdun ehkä siksi, että hänen äänensä on kohonnut aika lailla.
”Hei”, minä sanon, ”jos sanot vielä vähän kovempaa, Peter kuulee varmaan ihan itse.”
”Emme me nyt siitä puhu”, Anne huomauttaa mulkaisten minua. ”Kuuntelisit vähän. Minä en todellakaan ehdottanut kertomista, minä ehdotin, että yllättäisin hänet jotenkin.”
”Kiskaisemalla hänet syrjään käytävällä ja suutelemalla häntä”, Hannah täydentää. ”Minä luulen, että hän vain saisi sydänkohtauksen. Anne, ihan totta, mitä vikaa kertomisessa on?”
”Mitä minä muka sanoisin?” Anne puuskahtaa. ”’Hei Peter, taidan olla ihastunut sinuun’?”
Minä, Hannah ja Megan räpäytämme silmiämme melkein yhtä aikaa. Se näyttää aika hassulta.
”Kuulostaa hyvältä”, Megan sanoo lopulta aika kuivalla äänellä, mutta hän sentään katsoo Annea. Hyvin vakaasti ja vakuuttavasti.
”Eikä kuulosta”, Anne sanoo. ”Miten ihmeessä minä muka sanoisin sen hänelle?”
”Tuota noin”, sanovat Hannah ja Megan samaan aikaan ja vilkaisevat sitten toisiinsa, ja Megan jatkaa: ”ihan vaan sanomalla sen.”
”Milloin?” Anne parahtaa. Tämä alkaa kuulostaa jo aika mielenkiintoiselta, tai siis ainakin hänen äänensävynsä muuttuu jotenkin epätoivoisemmaksi.
”Ihan milloin vaan kai”, Megan sanoo. ”Minä muistaakseni sanoin Owenille tykkääväni hänestä ensimmäisen kerran silloin joskus, kun minä iskin häntä vahingossa kyynärpäähän loitsujen tunnilla, ja sitten minun piti lähteä viemään häntä sairaalasiipeen, koska Lipetit ei jostain syystä saanut sitä verenvuotoa korjattua, ja matkalla minä vaan sanoin sen.”
”Miten?” Anne kysyy. Hän tuijottaa Megania aika tiiviisti. Selkääni pitkin kulkee kylmä väristys, kun tajuan, että hän taitaa olla ihan tosissaan tämän keskustelun kanssa. Sitä paitsi Megan on jättänyt ikkunan raolleen, joten minulla on muutenkin kylmä.
”No tuota”, Megan sanoo kurtistaen kulmiaan, ihan kuin miettisi jotain ikivanhaa tapausta. Tai niin se taitaa itse asiassa ollakin. Hehän ovat olleet yhdessä kutakuinkin ikuisuuden. ”Minä tartuin kai hänen käteensä kesken kävelyn ja sanoin ’Owen’. Hän sanoi muistaakseni ’au’, koska olin tarttunut juuri siihen käteen, joka piteli kiinni siitä verta vuotavasta nenästä, ja veri oli purskahtanut pahemmin hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua ja kohotti kulmiaan ja minä sanoin ’minä taidan olla ihastunut sinuun’.”
Siinä vaiheessa tajuan, että me kaikki olemme nojautuneet lähemmäs häntä ja kuuntelemme ihan oikeasti tarkkaavaisesti. Olen aika varma, etten ole kuullut tätä tarinaa koskaan ennen. Olen kyllä kuullut, miten he päätyivät yhteen (siihen liittyy lampaita, uskokaa tai älkää) mutta en muista mitään nenäverenvuotoa.
”Mitä sitten tapahtui?” Anne hoputtaa.
”Owen näytti ensin aika järkyttyneeltä”, Megan sanoo. ”Tai saattoihan se johtua siitä verestäkin. Ja sitten hän kuitenkin rupesi hymyilemään, ja sitten hän lätkäisi suunsa minun suulleni.”
Anne räpäyttää silmiään. ”Siis suuteli sinua?”
”No se on kyllä aika nätisti sanottu”, Megan tokaisee. ”Minä en kyllä oikein mielelläni ajattele sitä meidän ensimmäisenä suudelmanamme, koska hän maistui lähinnä veriseltä ja minä tökkäsin hänen nenäänsä vahingossa omalla nenälläni ja sitten äkkiä minunkin kasvoni olivat ihan veressä ja sitä oli tosi vaikea selittää Matami Pomfreylle. Varsinkin kun meitä molempia nauratti niin paljon.”
”Voi hitto”, Anne sanoo. ”Minä en ikinä uskalla.”
Hannah näyttää vähän järkyttyneeltä. Megan näyttää poissaolevalta, mutta se on joka tapauksessa aika tavallista, ja sitä paitsi olen aika varma, että hän vain ajattelee sitä veristä ensisuudelmaansa. Ja sitten tajuan, mitä Anne sanoi.
”Sinua pelottaa”, minä sanon.
Hän mulkaisee minua. ”Totta kai. Mitä sinä sitten oikein kuvittelit?”
”Että”, minä sanon ja lopetan siihen. Sehän on kuitenkin ihan yhtä hyvä kohta lopettaa kuin mikä tahansa muukin, ja ihan rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, mitä minä aioin sanoa seuraavana.
Minä en vaan nyt jotenkin osaa sulattaa tätä. Anne on kuitenkin se sama ihminen, joka heitti edellistä poikaystäväänsä ruualla päähän kaikkien tuijottaessa, ja nyt hän on ihastunut Peter Piskuilaniin eikä uskalla sanoa sitä Peterille. Siis kuinka epäloogista elämä voi olla?
”Ei mitään”, minä sanon lopulta.
”Mitä sinä edes oikein pelkäät?” Hannah kysyy hetken päästä. Minusta tuntuu, että hän yrittää kuulostaa rohkaisevalta, hänellä vaan ei ole kovin hyviä mahdollisuuksia siihen. Siis kun on vaalea, kaunis ja mahtuu vaatekokoon 34, vaikka syö tuplasti enemmän suklaata kuin me muut, kuinka voi kuulostaa ystävällisen rohkaisevalta?
”En minä tiedä”, Anne sanoo. ”Kai sitä, ettei hän tykkää minusta.”
”Miksi ihmeessä hän ei tykkäisi sinusta?”
”Ei aavistustakaan”, Anne sanoo. Hän kuulostaa hyvin vilpittömältä.
*
No siis minulla ei kyllä ole aavistustakaan, miten tämä meni näin. Luulen, että jossain vaiheessa Hannah kyllästyi, laittoi lopun suklaalevyä takataskuunsa, huusi vähän aikaa tajuttuaan miltä suklaanruskea väri näytti tullessaan kankaan läpi, ja vaihdettuaan housut hän vain yksinkertaisesti tarttui Annen käteen ja raahasi hänet alakertaan. Minä tietysti menin perässä. Luulin ensin, että Megan jäisi kirjoittamaan sitä jotakin mitä sitten ikinä kirjoittaakaan, mutta yllättävää kyllä hänkin tuli.
Olen aika varma, että tarkoitus oli etsiä Peter ja laittaa Anne kertomaan hänelle. Sitten vaan kävikin niin, että me löysimme Peterin lisäksi Siriuksen, joka istui puoliksi hänen päällään, Jamesin, joka nojasi Siriuksen selkään ja nauroi, ja Remuksen, joka luki kirjaa sillä samalla sohvalla ja yritti samalla potkia Siriusta kauemmas. Tai ehkä pitäisi sanoa ”yritti lukea kirjaa ja potki Siriusta”, sillä vaikka Sirius ei kyllä mennyt kauemmas, vingahduksista päätellen Remus osui oikein mainiosti.
Ja he kaikki näyttivät raivostuttavan hyvätuulisilta. Anne pysähtyi heti kynnykselle niin yllättäen, että Hannah törmäsi hänen selkäänsä, ja sitten he molemmat kaatuivat lattialle. Minulla oli oikeastaan jopa aika hauskaa, mutta eihän minua varsinaisesti voi syyttää. On vaan ihan älyttömän mukavaa, että joku muukin tekee joskus jotain tosi hölmöä.
Sitten me vaan jotenkin jäimme siihen. Sirius kävi nostamassa Hannahin ja Annen sieltä lattialta ja tönäisi heidät sohvalle, joka edelleen sattui olemaan se sama, jossa Peter ja Remus jo olivat. Ja sitten he olivat siinä äkkiä viidestään, ja Anne ja Peter oli tungettu Siriuksen ja Remuksen väliin aika ahtaan näköisesti, ja Anne alkoi näyttää aika punaiselta. Minä ja Megan istuimme vastakkaiselle sohvalle ja James tuli meidän viereemme tai itse asiassa väliimme, ja sitten minuakin alkoi vähän ahdistaa, paitsi että se ahdistus ei kestänyt kovin pitkää, koska Sirius alkoi puhua jotain järjetöntä, ja Siriuksen höpötys on kohtalaisen hyvä keino sulkea omatkin aivonsa pois päältä. Kai se on joku selviytymiskeino aivosoluille, eiväthän ne voi kuulla ihan mitä tahansa ja silti jäädä eloon. Ja koska minä satun pitämään omistani, totta kai napsautin ne pois päältä.
Se aivosolujen lomauttaminen taas johti siihen, että jossain vaiheessa tajusin, että Sirius ja Peter ja Anne pelasivat jotain lautapeliä, jossa oli tarkoitus valloittaa kuningatar ja vietellä prinssi ja sulkea kuningas mustaan torniin, joka oli oikeasti Remuksen sukka. Mutta sitä minä en oikein ole vielä tajunnut, miten se peli muuten etenee. Pelilautana on kai kokolattiamaton kuvio, ja minä en vaan ymmärrä, miten Peter ja Anne voivat oikeasti näyttää siltä, kuin näkisivät siinä kuviossa jotain logiikkaa. He kyllä tuijottavat lattiaa aika tiiviisti.
”Okei”, minä sanon lopulta ennen kuin ehdin edes harkita sitä (ne aivosolut), ”kertokaa vielä ne säännöt.”
Sirius näyttää yllättyneeltä, tai yrittää näyttää yllättyneeltä ja onnistuu tosi hyvin. ”Mitkä säännöt? En minä en ole puhunut mistään säännöistä.”
”No niin”, minä myönnän ja minusta jotenkin kummallisesti tuntuu, että James tuijottaa minua tai korvaani, mutta ehkä se on vaan vainoharhaisuutta, enkä millään voi kääntyä katsomaan ja tarkastaa asiaa, koska silloinhan minä tuijottaisin häntä. ”Mutta kun sinun nappulasi on kadonnut ja sinä kutitat Remuksen jalkaa.”
”Remus pitää siitä”, Sirius puolustautui, ja Remus yritti potkaista häntä päähän. Hyvin lempeän näköisesti tosin.
”Tuollaisia he aina ovat”, James mutisee minun vierestäni. Hyvä, nyt minulla on syy kääntyä vilkaisemaan häntä, mutta hän tuijottaakin vain Siriusta ja Remusta.
”Ai”, minä sanon, ”potkivat toisiaan päähän?”
”No eivät”, James sanoo ja jopa vähän naurahtaa. ”Tai sinne päin. Eilen heräsin siihen, että he tippuivat sängystä.”
”Mitä?” minä järkytyn. ”Samaan aikaan?”
”Samasta sängystä”, James korjaa. ”Remuksen sängystä. Sirius oli kuulemma yrittänyt herättää hänet ja Remus oli ruvennut puoliunissaan tönimään häntä kauemmas, ja sitten Sirius oli kaatunut ja romahtanut hänen päälleen ja he olivat molemmat tippuneet. Mutta se kyllä näytti aika haus- ”
”Hei, se oli kuningatar”, Anne sanoo ja tuijottaa hämmentyneenä pelinappulaa, joka on nyt hänen kädessään. Minulla ei ole aavistustakaan, miten se on joutunut siihen, mutta ilmeisesti tämä kuuluu peliin, koska Peter näyttää ärtyneeltä ja Sirius ilahtuneelta.
”Okei”, Sirius sanoo ja kömpii pois Remuksen jalan päältä, ”nyt sinun pitää siis vielä vakuuttaa kuningatar.”
”Mistä?”
””Että sinä olet oikea mies hänelle”, Sirius virnistää.
”Ai”, Anne sanoo ja tuijottaa kuningatarta aika keskittyneesti.
Minun tekisi mieli huomauttaa, että Anne ei ole mies, ja että pelissä ei ihan oikeasti ole mitään logiikkaa, mutta jotenkin minusta tuntuu, että hän tietää molemmat asiat ihan mainiosti itsekin.
”Miten?” Anne kysyy hetken kuluttua.
Sirius kohauttaa olkapäitään ja tökkää Remusta kantapäällä polveen. ”Mistä minä tietäisin?”
”No tuota noin”, sanoo Anne, ”olet kaunein näkemäni nainen.”
”Kiitos vain”, Sirius sanoo, ”mutta minä – ”
”Puhuin kuningattarelle.”
”Ai. No siitä vain.”
Anne vetää syvään henkeä. ”Hohdat kuin aurinko.”
”Aika huono”, Remus kommentoi. ”Kulunut.”
”Samaa mieltä”, Sirius sanoo.
”Takuulla”, James mutisee.
Hannah ja Megan ovat ryhtyneet lakkaamaan Meganin varpaankynsiä, joten he eivät taida oikein kuunnella.
”Peter, pistä vastaan”, Sirius sanoo sitten, ja Peter näyttää aika hämmentyneeltä.
”Mitä?”
”Et kai sinä aio antaa Annen voittaa?” Sirius tokaisee.
”Ai niin. Tuota noin”, Peter yskähtää nyrkkiinsä ja pyyhkii sen sitten housuihinsa. ”olet oikein hurmaava.”
”Kiitos”, Sirius sanoo, ”mutta ei tuo nyt oikein vakuuta.”
Peter mulkaisee häntä ja sitten kuningatarta. ”Olet elämäni valo.”
”Olet niin häikäisevä, että minun pitäisi ehkä ottaa aurinkolasit”, Anne sanoo aika uhmakkaasti tuijottaen välillä Peteriä ja välillä kuningatarta.
”Ovatko vanhempasi simpukoita, kun olet tuollainen helmi?” Peter tokaisee.
”Hei!” Remus huudahtaa. ”Tuo ei ollut oma!”
”Säännöt eivät kiellä”, Sirius toteaa pikaisesti.
”Mitkä säännöt?”
”Hiljaa nyt.
”Saanko tarjota juoman?” Anne kysyy Peteriltä.
”Kyllä kiitos!” Sirius huutaa.
”Et sinä. Olet – ”
”Minun vuoroni”, Peter keskeyttää hänet. ”Sänkyni on rikki. Voisinko nukkua sinun sängyssäsi?”
”Hukkasin numeroni, saisinko sinun?”
”Mitä?”
”Sirius, hiljaa”, Remus tokaisee ja lyö häntä olkapäähän. Aika lujaa. Anne ja Peter eivät huomaa.
”Käytkö täällä usein?” Peter kysyy.
Anne suutelee häntä suulle.
”Voi paska”, sanoo Sirius ja kaikki kääntyvät tuijottamaan häntä. Yhtäkkiä oleskeluhuoneessa on järjettömän hiljaista, paitsi että ainakin minusta tuntuu, että se suukko vielä jotenkin kaikuu ilmassa. Tai roikkuu. Tai ihan muuten vaan sekä Anne että Peter ovat nyt kirkkaanpunaisia kasvoiltaan eivätkä oikein tiedä, pitäisikö heidän tuijottaa toisiaan vai ovia vai seiniä vai mitä. Loppujen lopuksi Peter katsoo kattoon ja Anne katsoo Jamesin takapuolta, mutten kyllä ole ihan varma, tajuaako hän sitä. Tai että tajuaako kumpikaan heistä sitä.
”Siis”, Sirius sanoo, kun hänen lausahduksensa on roikkunut ilmassa pari sekuntia, ”tarkoitin tietysti kuningatarta. Hän taisi hävitä pelin.”
Remus huitaisee hänen päätään, mutta hän väistää aika täpärästi pois alta. Näyttää siltä, että he ovat tehneet tätä ennenkin.
Ja sitten James alkaa nauraa. Se kuulostaa ensin vähän epäluonnolliselta, mutta kun Sirius alkaa nauraa kummallista haukkuvaa naurua Jamesin päälle, Jamesin naurussa ei ole enää oikeastaan mitään vikaa, ja sitten tajuan nauravani itsekin. Megan ja Hannah ovat myös havahtuneet ja nauravat vähän hämmentyneellä äänellä, ja sitten Remus alkaa virnistellä puolella suulla.
”Häipykää jo”, James sanoo Annelle ja Peterille.
”Mitä?” he tokaisevat yhteen ääneen ja näyttävät sitten vielä hämmentyneemmiltä kuin äsken. Sitä on oikeastaan ihan hauska katsoa, varsinkin kun James jotenkin hajamielisesti taputtaa minun polveani. Kai minun pitäisi ahdistua, mutta en nyt jotenkin viitsi.
”Ihan totta”, James sanoo. ”Kerätkää jalkanne ja häipykää. Menkää juttelemaan tai nuoleskelemaan tai mitä ikinä haluattekin tehdä.”
”Ei lapsia!” Sirius huudahtaa.
Peter näyttää järkyttyneeltä. Anne näyttää siltä, että hän on jo toipumassa, koska hän on jo noussut jaloilleen ja katsoo Peteriä odottavasti. Kun Peter ei tajua kömpiä jaloilleen tarpeeksi nopeasti, Sirius heittää häntä tyynyllä päähän ja hän on hetkessä ovella. Anne melkein juoksee hänen perässään pois oleskeluhuoneesta ja yhtäkkiä he ovat kadonneet käytävälle.
”Vau”, Megan sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Se tapahtui niin nopeasti, että minä en melkein nähnyt.”
”Minä en oikeasti nähnyt”, Hannah sanoo kuulostaen rehellisesti pettyneeltä. ”Lakkasin kynsiäni.”
Istumme oleskeluhuoneessa vielä pari tuntia, ja nyt minusta on harvinaisen kivaa olla johtajatyttö, koska kukaan ei yksinkertaisesti voi tulla komentamaan minua nukkumaan, paitsi tietysti McGarmiwa, mutta kuka ihme hänelle kertoisi? Ja James ja Sirius käyvät jotenkin ylikierroksilla ja puhuvat kilpaa ja minä istun Jamesin ja Meganin välissä ja minulla on oikeastaan tosi hyvä olo. Ja joskus kahdentoista aikaan Anne ja Peter tulevat käytävästä ja näyttävät järkyttyneiltä nähdessään meidät edelleen tässä, eivätkä oikein suostu kommentoimaan, mutta virnistelevät molemmat ennen kuin häipyvät omiin makuusaleihinsa. Ja siinä vaiheessa tajuan, etten ole tehnyt läksyjä.
