Kirjoittaja Aihe: Kepposmestarit ja Krantut Kelmit (S, drama, kaksoset & kelmit)  (Luettu 2995 kertaa)

Jazz*

  • Vieras
alaotsikko: Kuinka Kelmien Kartta päätyikään kaksosten haltuun?

Title: Kepposmestarit ja Krantut Kelmit
Author: Jazz*
Beta: Maya
Disclaimer: En saa tästä rahaa. Rowling omistaa kaiken Pottereihin liittyvän.

Rating: S, sallittu
Characters: Fred, George, Kelmit
Genre: drama
Warnings: -

Summary: Kuinka Kelmien Kartta päätyikään kaksosten haltuun?

A/N Eli, eipäs minulla tästä sen kummempaa sanottavaa ole, kuin että… tässä sitä ollaan. Tämän ficin kirjoittaminen on ollut yllättävän pitkä prosessi, sillä aina välillä olen kyllästynyt ja työntänyt tämän niin syvälle pöytälaatikkoon kuin inhimillisesti mahdollista. ;) Mutta nyt, albumihaasteen deadlinen lähestyessä, pitihän tämäkin saada loppuun. Kyseessä siis miellyttävä pikkuficci, välipala, harjoitus tämmöisen neutraalin tekstin kirjoittamisessa. Ei angstia, ei romancea, ei edes niinkään paljoa huumoria. Yksinkertaista kerrontaa. Mutta silti olen tyytyväinen, ja toivon että tekin olette. :3 Ja muuten, Kepposmestarit ja Krantut Kelmit ottaa osaa albumihaasteeseen, James Bluntin Wisemen-kappaleella. Nauttikaa ja kommentoikaa.


Kepposmestarit ja Krantut Kelmit


”Lasken kolmeen, veliseni… Yksi… kaksi… kolme!”

Fred ja George Weasley, ensimmäistä vuottaan Tylypahkaa käyvät kaksoset, hyppäsivät esiin ison haarniskan takaa. Kummankin kädessä oli jokin, joka muistutti käsikranaattia, mutta oli väriltään ruskea. Käsikranaatin kyljessä luki pienenpienellä tekstillä ”La Smellyäkin Hajupommi”. Pojat viskasivat käsikranaatit ilmaan, karjuen ja huutaen. Heti kun kranaatit olivat irronneet poikien käsistä, niistä alkoi tulvia ruskeanharmaanvihreätä, sankkaa savua, joka haisi uskomattoman pahalta. Käytävällä parveilevat oppilaat ryntäsivät kauhuissaan pois sankan savun tieltä. Fred ja George juoksivat tyytyväisinä muiden mukana, kunnes…

”Nyt minä teidät sain!”

Voro hymyili koko leveällä, mutta harvalla ja kellertävällä, hammasrivistöllään ja tiukensi otettaan kaksosten niskavilloista. Hymyt olivat haihtuneet poikien kasvoilta, toisin kuin hajupommin savu käytävältä. Päinvastoin, lemu tuntui vain leviävän.
Voro lähti raahaamaan poikia kohti työhuonettaan, Weasleyn kaksosille kenties kaikista tutuinta huonetta koko Tylypahkassa, vaikka he olivatkin kolunneet läpi koko linnan.
Huoneen seiniin pinttynyt kalanhaju tervehti kaksosia kun Voro avasi itsekseen – hyvin tyytyväisenä – mutisten työhuoneensa oven. Hän työnsi pojat kahdelle puutuolille, ja käveli itse työpöytänsä taakse, hymyillen kuin mielipuoli.

”Ette arvaa minkälaisen työurakan minulle juuri saitte. Tästä rapsahtaa puolen vuoden jälki-istunto, hulttiot.” Voro kaivoi työpöytänsä laatikkoja, ja vetäisi esille pergamentinpalan, johon hän alkoi kirjoittaa jotain. Fred ja George vaihtoivat huvittuneen katseen ja kummatkin hymyilivät.

Kun Voro näytti olevan tarpeeksi keskittynyt tavaamaan alaikäistä oikein, Fred osoitti Georgelle yhtä arkistokaapin laatikoista, jossa luki Voron vihaisella käsialalla ”Takavakiroitua ja erittäin varallista”. George vinkkasi silmäänsä, ja veti taskustaan vielä yhden Smellyäkin hajupommin. Juuri kun Voro oli saanut viimeisen kolmesta ä:stä alaikäiseen, George heitti pienoiskokoisen kranaatin vahtimestarin työpöydälle, kun taas Fred syöksyi ”Takavakiroitua ja erittäin varallista”-laatikolle.

*

Kaksoset kuulivat Voron käheän yskän vielä silloinkin, kun he istuivat Rohkelikkojen ensiluokkalaisten makuusalissa, Georgen pylvässängyllä, tuijottaen tyhjää pergamentinpalasta edessään.

”Et sitten mitään muuta saanut varastettua? Torahammasfrisbeetä? Otit vain tyhjän pergamentinpalasen”, George mutisi ja tökki huultaan taikasauvallaan, näyttäen mietteliäältä. Fred tuhahti ja nappasi pergamentinpalan käsiinsä.

”Meidän täytyy vain saada selville, mikä tässä on erittäin vaarallista. Varmasti se sylkee peikonräkää, jos siihen kirjoittaa jotain…” Fred nappasi veljensä sängyn viereltä sulkakynän ja mustepullon. George seurasi jännittyneenä, kun Fred kirjoitti pergamentille ”Kalkaros haisee”. Kaksikko jäi seuraamaan hiljaisena pergamenttia. Sitten, pergamentti imi musteen sisäänsä, ja pian tilalle ilmestyi tekstiä. Fred henkäisi terävästi.
”Kuka ikinä oletkin, olet oikeassa. Kalkaros, hänen ylisuuri nokkansa ja kaikki Luihuiset haisevat”, George luki ääneen, ja pojat rämähtivät nauruun. Kun he olivat päässeet pahimman naurunpurkauksensa läpi, pergamentille oli ilmestynyt uusia sanoja.
”Anturajalka mitä nöyrimmin utelee, kuka kirjoittaa moisia totuuksia. Ja Sarvihaara toivoo, että kirjoittaja myös lausuisi moisia totuuksia ääneen, eikä vain tyytyisi kirjoittamaan niitä pergamentille.”

George kastoi sulkakynän musteeseen, ja kiirehti vastaamaan. Fred katsoi tarkkana vierestä ja lausui kahden uuden tuttavansa nimiä pohdiskellen.
”Anturajalka ja Sarvihaara… pitäisiköhän meidänkin hankkia tuommoiset nimet, George?”
”Katso, he vastaavat.”

Tällä kertaa George oli kirjoittanut paperille ”Sarvihaara voi vakuuttua siitä, että F&G lausuvat moisia totuuksia myös ääneen – monia kertoja päivässä. Anturajalalle F&G toteavat, että he ovat Tylypahkan uudet kepposmestarit.”
Georgen raapustuksen alapuolelle oli ilmestynyt;
”Anturajalka, Sarvihaara, Kuutamo ja Matohäntä epäilevät, ovatko F&G tarpeeksi taiturimaisia uusiksi kepposmestareiksi.”

”Miten me vakuutamme heidät?” George kysyi huolestuneena, ja nosti katseensa kaksoisveljeensä. Fred ei näyttänyt ollenkaan hermoilevalta, vaan vastasi pilke silmäkulmassa; ”Uskon, että tarinamme siitä kuinka saimme tämän pergamentin käsiimme, vakuuttaa heidät taidoistamme.”
Ja niin Fred kirjoitti nopean tiivistelmän alkaen Smellyäkin hajupommeista ja päättyen hetkeen, jona he pakenivat Voroa käytävälle, melkein törmäten äkäiseen Kalkarokseen.

”Erittäin ensiluokkaista”, paperi syyti mustetta, ”mutta kai te nyt parempaankin pystytte? Meidän aikoinamme Tylypahka vapisi kauhusta, sillä meidän kepposemme – ja tähän jopa Kuutamo voi myöntyä – olivat historian massiivisimpia.”
George oli uponnut omiin ajatuksiinsa tekstin luettuaan ja tuijotteli nyt kaukaisuuteen. Fred taas tavaili vastausta pergamentille.
”Kuinka te sen voitte todistaa?”
”Kenties me voimme näyttää teille…”


Fred vetäisi henkeään terävästi ja tuuppasi unelmoivaa Georgea.
”Katso!” George katsoi ja hänen kasvoilleen levisi virne.
”Hienoa. Kuinka?” George henkäisi ja kirjoitti pergamentille kysymyksensä. Fred tarttui veljeään kädestä heidän jäädessä odottamaan vastausta. Aikaa kului, ainakin minuutti, aivan kuin pergamentin neljä keppostelijaa olisivat jääneet pohtimaan vastausta. Sitten pergamentti alkoi täyttyä tekstistä, neljät eri ohjeet, neljään eri kulmaan.

”Jokainen heistä kirjoittaa oman todisteensa”, Fred kuiskasi ja kuljetti sormiaan oikean yläkulman tekstillä. ”Tämä on Anturajalan.”
”Tämä taas Sarvihaaran, huomaatko tuon kaartuvan g:n?”
”Entäs Kuutamo ja Matohäntä?”
”En tiedä vielä.”

He syventyivät lukemaan ohjeita, aloittaen vasemmasta yläkulmasta.
”Olemassaoloni todisteet ovat yksinkertaiset. Mikäli asutatte Rohkelikon ylvästä tupaa (ja todella toivon että asutatte, sillä muuten meidät on toimitettu vääriin käsiin), menkää oleskeluhuoneeseen. Sieltä, Gertrüd Gauhian muotokuvan alta, löydätte minut.”
”Siistiä!” George ja Fred henkäisivät yhtä aikaa. He tiesivät kyllä Gertrüdin, punakiharaisen, hurjannäköisen noidan muotokuvan, ainahan se heille huuteli tervehdyksiä ja kutsui heitä ”sielunveljikseen”. Heille ei ikinä ollut tullut mieleen katsoa muotokuvan alapuolta, vaikka he olivat Rohkelikon oleskeluhuoneen ylösalaisin tutkimuksissaan kääntäneetkin.
”Mennään jo”, Fred huudahti, nousi ylös sängystä ja alkoi kiskoa veljensä kaavun hihaa.
”Ei vielä. Ei kai tämä katoa yhtäkkiä?” George näytti huolestuneelta, pidellen pergamenttia hyppysissä kuin rakkaintaan.

”Kirjoita niille, että tulemme ihan kohta takaisin”, Fred mutisi, tarttui sulkakynään ja kirjoitti pergamentin nurkkaan ”Odottakaa vähän.”
Pergamentti vastasi ”Luottakaa meihin, parahimmat F&G, me emme ole menossa yhtään mihinkään.”

*

”Selvä, Gertrüdin alta löysimme valokuvan saksanhirvestä, huispauskentän eteläpäädyn keskimmäisen maalitangon puolivälistä löytyi kaiverrus ”Anturajalka presidentiksi!” ja keittiön tontut antoivat meidän katsoa yhteen heidän kaapeistaan ja sieltä löytyi kuin löytyikin kuva rotasta, jonka häntä hymyili”, Fred luetteli, kannatellen kädessään valokuvaa ja haurasta pergamenttia. George hymyili, kirjoittaen havaintonsa Anturajalan, Sarvihaaran, Matohännän ja Kuutamon luettaviksi.

”Ensiluokkaista!” Kolme ohjetta joita Fred ja George olivat jo noudattaneet, pyyhkiytyivät olemattomiin. ”Sarvihaara, Anturajalka ja Matohäntä kiittävät herroja F&G kaikesta yrityksestään. Kuutamo haluaisi tietää, mikseivät herrat ole vielä yrittäneet etsiä hänen vihjettään.”
George kiirehti vastaamaan Fredin tutkiessa kuvaa rotasta. ”Meillä ei ole ollut vielä aikaa. Sitä paitsi, kohta on ilta ja Gorsemooren Gunhildan patsas on hirveän kaukana täältä.”
”Kuutamo ymmärtää, mutta haluaisi kuitenkin varmistella, että herrat F&G tulevat yrittämään hänen vihjeensä ratkaisemista.”
”Totta kai. Mutta mitä meille on tiedossa palkinnoksi?”
”Anturajalka huomauttaa, että koko tehtävän palkinto oli saada todisteet Anturajalan, Sarvihaaran, Kuutamon ja Matohännän olemassaolosta ja kepposten massiivisuudesta. Sarvihaara kuitenkin lupaa, että jos herrat F&G saavat viimeisenkin vihjeen ratkaistua, kädessänne olevan pergamentin todellinen luonne, kepposista suurin, paljastuu.”


George huokaisi innostuneena ja tökkäsi veljeään kylkeen. ”Katso nyt. Tämä ei siis olekaan pelkkä noiduttu pergamentti, jonka kautta voimme keskustella heidän kanssaan. Tämä on jotain suurempaa!”

Fred nosti katseensa rotan kuvasta, luki nopeasti jo haihtuvan tekstin ja tuhahti sitten. ”Tiesinhän minä sen, typerys. En kai minä muuten olisi sitä Vorolta pöllinyt.”

George tönäisi veljensä olkapäätä hilpeästi ja kietoi sitten käsivartensa veljensä jumpperin peittämille harteille puolivillaiseen halaukseen. Hän maanitteli hullunkurisilla sanoillaan ja kannustuksillaan kaksosveljensäkin hymyyn.

”Hymyä huuleen, Fred”, hän kuiskasi ja kutitti veljensä vatsaa kaksin käsin. ”Huomenna, kunhan vain juoksemme käymään vanhan kunnon Gunhildan luona, Anturajalka, Sarvihaara, Matohäntä ja Kuutamo paljastavat salaisuutensa.”
George kellisti veljensä sängylle, nauraen tämän pidätellyille kikatuksille ja tahattomille naurunpurskahduksille. Hän kumartui juuri parhaaksi väistääkseen veljensä heittämän tyynyn ja vieri sängyn toiseen päätyyn. Fred seurasi häntä ja asettui sitten istumaan hajareisin identtisen punapään vatsalle. Kummatkin huohottivat: raskas hengitys oli ainoa ääni autiossa makuusalissa. Fred kumartui tökkimään veljensä pisamaista nenää.

”Tiedätkös, veliseni…” George yritti tarttua häiritsijän käsiin, epäonnistuen surkeasti. Fred jatkoi myhäillen, ”jos olisimme oikein ovelia, kävisimme Gunhildan luona jo tänä iltana.”
George henkäisi hämmästyneenä, silmät laajeten. Sitten, veljen esimerkkiä matkien, hänen huulensa kipusivat ilkikuriseen virneeseen.
”Voi Fred, entä jos jäämme kiinni? Kai tiedät mitä Kalkaros ja hänen ylisuuri nenänsä saavat aikaan?”

Fred kaatui makaamaan veljensä vierelle. Hetken he molemmat tuijottivat pylvässängyn kangaskattoa vaitonaisina, yhä hymyillen. Hetki venyi, ja kaksoset upposivat ajatuksiinsa, jotka olivat täynnä patsaita, huispaussalkoja, tauluja ja keittiön kaappeja. George puhui ensin.
”Mennään vaan. Sitten palaamme takaisin, he kertovat salaisuuden ja kaikki on ohi.”

Georgen ääni oli oudon ontto. Fred ei uskaltanut kääntyä katsomaan veljeään. Makuusali oli nyt täysin hiljaa. Jopa oleskeluhuoneesta kuuluneet iloitsemisen äänet olivat vaimenneet.

”Eihän kaikki ole ohi. Tämähän on ollut vain yhden päivän ajanvietettä, muistathan? Aina me jotain uutta keksitään”, Fred yritti lohduttaa. Hän oli ymmällään, hän ei ymmärtänyt veljensä outoa käytöstä. Oliko George sairastumassa? Kalkaros oli kyllä vaikuttanut flunssaiselta heidän viime tapaamisessaan (törmäämisessään pikemminkin), mutta ei kai nuha nyt yhden korvapuustin kautta tartu?

*

Gorsemooren Gunhilda seisoi hiirenhiljaa jalustallaan, pälyillen epäillen kahta punapäistä poikaa sen juurella. Gunhildan puinen sauva oli kohotettuna korkealle, ja hänen kaapunsa laskostui juuri peittämään kaksi nuorta, ilkikurista miehenalkua. Kummatkin heistä kikattivat ja läähättivät; he olivat juuri juosseet koko uuvuttavan matkan rohkelikkotornista.

”Fred, tämä on hullua. Täysin hullua.”
”Eikä ole. Tämä on mahtavaa.”

George seurasi veljeään tämän kiertäessä Gunhildan selän taakse. Kummatkin tuijottivat kunnioittaen kaavusta pullottavaa kyömyä, ja Fred kaivoi taikasauvansa esille. Hänen kätensä tärisi niin jännityksestä kuin kylmästäkin. Viileä kivilinna ei ollut päivisinkään lämmin, saati sitten keskellä yötä, syyskuussa.

”Mikä se loitsu olikaan?”
”Hajothus.”

Fred katsoi veljeään haastavasti ja kohotti sauvansa ilmaan. Sitten hän painoi sen kärjen kevyesti vasten Gunhildan selkää ja kuiskasi veljensä neuvomat sanat seisovaan ilmaan. Gunhilda narisi, George huudahti puoliääneen ja Fred hyppäsi taaksepäin, vetäen veljensä mukaansa. Gunhildan selkään ilmestyi suuri lovi, joka laajeni ja laajeni, kunnes akkaparan selässä oli kokonainen nuoren pojan mentävä aukko. George oli ensimmäinen, joka uskalsi sanoa yhtään mitään.

”Mahtavaa! Fred, sinä sitten olet hyvä tässä!”

George tönäisi veljeään olkapäähän ja nauroi vilpittömästi. Fred havahtui tähän, vastasi kaksosensa katseeseen hölmistyneellä virneellä ja ryntäsi lähemmäs katsomaan. Aukko oli syvä, pohjalla ei näkynyt valoa ja Fredin huutaessa aukkoon, siellä kaikui oudosti.

”Ei täällä näy mitään.”
”- mitään, - mitään”, kaiku vastasi vaimeana.
”Hyppää sinne”, George neuvoi tärkeän kuuloisena.
”En varmasti hyppää!”
- hyppää, - hyppää…

George nousi veljensä vierelle aukon reunalle, ja hetken aikaa he kummatkin tuijottivat alas pimeyteen, hengittäen lyhyinä korahduksina. Mietteliäs hiljaisuus päättyi Georgen vetäessä taikasauvansa esille.
”Valois.”

Sauvan päähän syttyi pieni valokeila, jota George sitten osoitteli syvyyteen, paljastaen Gorsemooren Gunhildan kyhmyn sisäseinämän olevan rosoista ja kulunutta, vanhaa kiveä.
”Valoa ei ole tarpeeksi. Emme näe tällä pohjaan asti”, George kuiskasi, eikä kaiku enää vastannut.
”No sitten hypätään. Mitä pahaa siellä edes voi olla?” Fred pohti, kuulostaen hetken aikaa varmalta, kunnes George nappasi pienen värinän hänen äänessään.

”Ja vaikka alhaalla ei mitään pahaa olisikaan, miten ihmeessä me pääsemme takaisin ylös?”
”Kyllä noita seinämiä pitkin pystyy kiipeämään. Ja jos ei pysty… niin toivotaan että tämä käytävä jatkuu jonnekin.”

Fred nosti jalkansa ja työnsi ne aukkoon, kammeten itsensä istumaan sen reunalle. George tarttui kiinni veljensä olkapäistä.
”Olet täysin hullu.”
Fred nyökkäsi.
”Tiedetään.”

Ja sitten, ennen kuin George ehti mitään muuta sanoa, ennen kuin hän ehti edes toivottaa veljelleen onnea – tai kiskoa hänet pois – Fred työnsi käsillään itsensä aukkoon ja katosi pimeyteen ”Merlinin pöksyt!” -huudahduksen saattelemana.

”Fred!” George kumartui katsomaan aukkoon, mutta ei kuullut muuta kuin vaatteiden kahinaa ja irtokivien rapinaa. Sitten hän kuuli tumpsahduksen, ja Fredin ääni kaikui heiveröisenä jostain syvältä hänen korviinsa.
”George!”
”Oletko sinä kunnossa?” George huusi takaisin ja työntyi vielä syvemmälle, ottaen tukea käsillään rosoisista seinistä.
”Joo, olen. Mutten näe mitään. Tule sinäkin tänne!”
”En varmasti tule. Toisen meistä pitää odottaa täällä ylhäällä”, George touhotti ja olisi sanojaan korostaakseen huitonut käsillään kiihkeästi, jos olisi viitsinyt irrottaa otteensa seinästä ja ollut varma siitä, että Fred näki hänet.

”No heitä minun taikasauvani tänne sitten.” Fredin närkästynyt ääni kumahteli seinissä. George kallisti päätään ja mietti hetken.
”Missä sinun taikasauvasi on?”
Aukko hiljeni täysin, edes kaiku ei enää kajahdellut.
”… en minä vaan tiedä.”
George huokaisi.
”No sitten minä tulen sinne. Pois tieltä.”
George kuuli Fredin liikkuvan aukon pohjalla, ja asettui sitten veljensä tavoin aukon reunalle istumaan.
”Täältä tullaan!” hän huusi ja päästi irti.

*

Matka alas tunnelia oli epätasainen ja kova. Seinämien tapaan suuri, kivinen liukumäkikin oli rosoinen ja päästyään alas Georgesta tuntui kuin joku olisi kiskonut hänen takapuoltaan juustoraastimessa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan siitä sammunut, sillä vauhti oli ollut päätähuimaava, ja Fredin onnellinen huudahdus ja hihkunta tervehtivät häntä hänen lopetettuaan matkansa liukumäen pohjalle, jonnekin syvälle ja pimeään.

”Eikö ollutkin siistiä, George?” George nyökkäsi, kunnes tajusi ettei hänen veljensä tietenkään sitä voinut nähdä.
”Joo, oli. Takapuoleen sattuu.” Fred nauroi.
”Niin minunkin. Sytytä nyt sauvasi että nähdään ympärillemme.”

George kaivoi taikasauvansa jälleen esille ja lausui valois-loitsun. Sauvan päähän syttyi pieni valopallo, ja hän näki virnistelevän Fredin alle metrin päässä edessään. Sitten hän kääntyi, ja heijasti sauvaansa liukumäkeen. Se kohosi yllättävän jyrkästi ylöspäin, mutta sen seinämässä näkyi pieniä, kivisiä kädensijoja.

”Minä huomasin ne jo aikaisemmin”, Fred sanoi. ”Niiden avulla pääsemme helposti takaisin ylös.”
”Okei”, George sanoi ja kääntyi takaisin veljensä puoleen. Hetken he vain tuijottivat toisiaan innostuneena, kunnes Fred alkoi tutkia tunnelia, kääntäen selkänsä veljelleen.

”Tämähän jatkuu vielä! George, lainaa sauvaasi”, Fred hihkui ja nyppäisi sauvan kaksoisveljensä kädestä. George konttasi hänen vierelleen (tunnelissa ei ollut tarpeeksi tilaa seistä), ja katsoi pimeyteen, joka alkoi heidän edessään paksuna seinämänä valois-loitsun kantomatkan loppuessa.

”Mitä meidän täältä piti etsiä?” hän kysyi, osoittamatta kysymystä erityisesti kenellekään.
”Todisteita Kuutamon olemassaolosta”, Fred kuiskasi. Sitten he hiljentyivät tutkimaan ympäröivän tunnelin seinämiä, painellen ja koputellen, sohien soraista maata käsillään. Mutta vaikka he kuinka katselivat tarkkaavaisina ympärilleen, heidän etsintänsä eivät tuottaneet tulosta.

”Ei täältä löydy mitään!” Fred huudahti turhautuneena. George kiskoi liukumäen kädensijoja eikä vastannut. Fred konttasi veljensä vierelle ja tuijotti viistosti ylöspäin.
”Entä jos todisteet ovat jossakin tuolla liukumäen puolivälissä? Kiivetään takaisin ylös ja katsotaan matkallakin ympärillemme. Jos ei löydy mitään niin sitten ei löydy, emmekä saa palkintoamme.”
”Selvä. Ja jos ei löydy, voimme huomenna palata tänne ja kävellä tunnelin päähän.”
Kaksoset nyökkäsivät toisilleen ja lähtivät kiipeämään takaisin ylös, pitäen jokaisesta kädensijasta kiinni kuin henkensä hädässä. Kulkeminen oli hidasta ja he joutuivat köyristämään selkänsä ja painautumaan vasten liukumäen kattoa. Jalkansa he tukivat liukumäkeen. George oli työntänyt taikasauvansa korvansa taakse, ja käänteli välillä päätään, katsellen ympärilleen. Mutta heille ei paljastunut mitään uutta, ei salaisuuksia, ei todisteita, ei vihjeitä. Vain harmaankylmää, epätasaista seinämää joka puolella. Fred huokaisi syvään.

”Taidamme palata tänne huomennakin”, hän sanoi. George kuuli hänen äänensä juuri ja juuri takaansa, tukahtuneena.
”Niin kai sitten. Mutta emmehän me ole varmaan vielä edes puolivälissä.”
Ja juuri kun hän sen sai sanottua, hän näki edessään kaksi painaumaa seinämässä, kuin kielekkeitä. Hän kiipesi toiselle niistä, ja tuki itsensä istuvaan asentoon. Fred hihkaisi helpottuneena nähdessään lepäämispaikat ja asettui veljeään vastapäätä.

”Nyt me kai olemme puolivälissä”, hän sanoi. George nyökkäsi ja katseli jälleen ympärilleen.
”Täällä voi olla jotain. Mutta miksi istumapaikkoja on vain kaksi, kun heitä oli neljä? Anturajalka, Sarvihaara, Kuutamo ja Matohäntä, eikö?”
Fred hymisi mietteliäänä ja työnsi kätensä selkänsä taakse painelemaan koveraa seinämää.
”Jos tuolla edessäpäin on lisää istumapaikkoja? Tai jos tunneli on sortunut osittain?”
”Jos tunneli olisikin sortunut, se olisi varmasti peittänyt kaikki istumapaikat. Elleivät he sitten tykänneet istua hirveiden etäisyyksien päästä toisistaan.”
”Entä jos vain kaksi heistä tiesi tästä tunnelista?”
”Ei. Kyllä täällä on jotain, meidän täytyy vain löytää se.”

Sananvaihtonsa loputtua kaksoset jälleen syventyivät tunnustelemaan seiniä. Fred kurtisteli kulmiaan ja George heilutteli jalkojaan, taikasauvan heilahdellessa hänen keinuvan ruumiinsa mukana. Valokeilakin heilui, paljastaen välillä enemmän, välillä vähemmän. Ja sitten Fred huomasi jotain.
”George! Katso!”
George lopetti keinuntansa, ja Fred ähkäisi.
”Ei, ei, ota sauva käteesi ja osoita sitä tuonne eteenpäin. Siellä on jotain, ihan varmana!”
George otti sauvan varovasti korvansa takaa ja osoitti sitä Fredin käskemään suuntaan. Ja siellä oli kuin olikin pieni merkki, tunnelin seinämässä.
”Se on puolikuu”, George totesi.

*

Fred ja George yrittivät liikkua mahdollisimman hiljaa makuusalissa, heidän luokkatovereidensa jo nukkuessa. Kummatkin asettuivat istumaan Fredin sängylle, ja George kaivoi pergamentin esille Fredin tyynyn alta, Fredin ottaessa yöpöydältä mustepullon ja sulkakynän käsiinsä.
”No niin. Me olemme täällä taas ja meillä on hyviä uutisia”, Fred saneli ja kirjoitti pergamentille. Vastaukseksi esille nousi niin Kuutamon vihje, kuin hänen vastauksensakin.
”Erinomaista. Vierailitte siis Gorsemooren Gunhildan luona?”
”Kyllä vain, uhmasimme öisiä vaaroja ja vihamielisiä professoreita.”
”Ja…?”
”Löysimme puolikuun. Tunnelista, Gunhildan kyömyn alta.”

Paperi syyti neljä erillistä onnittelua, neljällä erivärisellä musteella. Yksi jokaiselta kepposmestarilta.

”Ja nyt on meidän vuoromme. Te olette vakuuttuneita siitä, että me olemme joskus olleet olemassa. Me olemme vakuuttuneita siitä, että te olette tarpeeksi päteviä ollaksenne Tylypahkan uudet kepposmestarit. Mutta vielä on jotain, vielä on yksi salaisuus paljastamatta. Tämän pergamentin todellinen olemus.”
Fred ja George tunnistivat kummatkin juhlallisen kirjoituksen Sarvihaaran sanailemaksi. He virnistivät, katsoivat toisiaan, ja Fred kumartui kirjoittamaan.
”Antaa tulla vain. Me emme malta odottaa.”

Hetkeksi aikaa pergamentti hiljeni, nielaistuaan heidän musteensa sisuksiinsa. Mutta sitten..
”Ohjeet ovat yksinkertaiset. Tarttukaa taikasauvaanne, kopauttakaa sitä hennosti vasten pergamenttia ja lausukaa ’vannon, että minulla on vain pahat mielessäni’. Ja sitten onnitelkaa itseänne kolmasti, sillä olette tehneet hyvää työtä. Mikäli haluatte piilottaa salaisuuden uteliailta silmiltä – mitä me kaikki neljä suosittelemme – kopauttakaa pergamenttia toistamiseen, ja sanokaa ’ilkityö onnistui’. Sarvihaara kiittää ja kumartaa.”

George huokaisi innostuksesta väristen ja nosti taikasauvansa päiväpeitolta lepäämään pergamentille. Fred yllytti häntä lyhyillä henkäyksillä.
”Vannon, että minulla on vain pahat mielessäni”, George vinkaisi.
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 22:23:19 kirjoittanut Pops »

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Kiva, näköjään joku muukin mun lisäks on miettiny et miten Fred ja George loppujen lopuks sai Kelmien Kartan. Hauskaa lukee siitä tällänen pätkä. Lukiessa mulle tuli aina vaan lisää kysymyksiä mieleen, ja vastasit tässä jokaiseen.
Todella hyvin kirjotettu :)



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite

Mortti

  • Vieras
Todella hauska idea  ;D

En ole oikeastaan ikinä kummemmin miettinyt miten Fred ja George saivat tietää kartan salaisuuden ja tämä vaihtoehto oli ihana. Pidin Fredin ja Georgen suhteesta, joka oli ihanan lämmin tässä ja tämä oli muutenkin todella onnistuneesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu.
Tässä oli hauskaa seikkaulua linnassa ja  kelmitkin olivat omia itsejään.

- Mortti

Amanecer

  • ***
  • Viestejä: 392
Minä olen monesti pohtinut, kuinka Fred ja George oikein saivat tietää pergamentinpalan todellisen olemuksen. Tuskinpa he heti osasivat vain kopauttaa sitä sauvallaan ja sanoa 'vannon, että minulla on vain pahat mielessäni'. Ei, joku juttu sitä ennen piti olla. Ja tämä voisi ihan hyvin olla mahdollista. Eivät kelmit nyt noin vain paljastaisi, mikä kartta on, vaan totta kai heillä piti olla joku testi. Tuli muuten väistämättä mieleen Valedron päiväkirja hauskempana versiona vain. :D

Pidin tästä ficistä esimerkiksi siksi, että henkilöinä olivat Fred, George ja kelmit. Lempihahmojani kaikki. Toisekseen, tämä oli ensimmäinen tätä aihetta käsittelevä ficci, jonka sattumalta löysin. Ja hmm, kirjoitusvirheetöntä ja sujuvaa tekstiä. Toinen suupieli hieman nyki noiden kelmien juttuja lukiessa. ;)

Kiitos!
Onni on kuin lasi: kun se on kirkkaimmilleen hiottu, se särkyy.

Zahagehuma

  • ***
  • Viestejä: 60
Loistava kertomus. Aluksi pelkäsin, että olit tehnyt kaksosista liiankin hurjia, mutta loppupuolella onneksi paljastui heidän pelkääväkin puolensa. He ovat sentäs vain ensimmäisellä luokalla. Mielenkiintoinen, jännä ja mukaansatempaava tarina.

Taisin juuri hokasta, että tältäkin osastolta löytyy lukemista.