// Alaotsikko: Raapaleita ja lyhyitä tekstinpätkiä, enintään K-13, uusin 13.3.
Eli niin kuin otsikossa seisoo, tänne tulee orginaali raapaleita ja muita lyhyitä tekstejä. Ja authorinahan toimin kaikissa minä, eli neiti Rosemary Grant. Omistan nämä kaikki, joten nautittehan niistä vain lukemisen muodossa
.
Huomaathan katsoa
ikärajan ennen tekstin lukua! Se vaihtelee tekstistä riippuen.
Title: Pikkuraukka
Rating: G (S)
A/N: Tämä syntyi kun katselin youtubesta
Totoron pätkää <3
Ne ovat näkymättömiä, satuolennot.
Minä tiedän, koska olen nähnyt sellaisen. Miten niin nähnyt, sinä kysyt, juurihan minä sanoin että ne ovat näkymättömiä. Ja niinhän ne ovatkin, normaalioloissa, mutta eivät aina. Se satuolento oli haavoittunut, loukkaantunut, aivan pökkerössä. Se ei tajunnut enää varoa, ei pystynyt pitämään suojaa yllään. Suloinen se olikin, pikkuraukka. Menninkäinenkö lie, vai mikä. Pieni ja pörröinen se oli, sai hoivaviettini syttymään hetkessä. Vein sen latoon, tein heinistä pehmeän pesän. Hain sisältä talosta hoitotarpeita. Sidoin haavat, käärin huopaan. Pidin hyvää huolta. En halunnut näyttää sitä kennellekään, pikkuraukkaa. Halusin pitää sen omana salaisuutenani. Istuin pitkät ajat ladossa vain katsellen sen suloisia kasvoja. Läksytkin luin sille ääneen. Tuskin sitä kiinnosti, kuitenkaan, mutta ainakaan sen ei tarvinnut olla yksin, pikkuraukan. En minä kauaa jaksanut vain katsella, lapsi kun olin. Piti saada koskea. Istuin sen vieressä silitellen sitä. Lauloin sille, juttelin, kerroin päivän tapahtumista, nauroin, itkinkin. Tuskin sitä sekään kiinnosti, kuitenkaan, mutta eipä tarvinnut hiljaisuudessa olla. Se oli suloinen, sairas, enkä tiennyt selviäisikö se, pikkuraukka. Toivoin vain. Sillä rakastin sitä jo.
Sitten, eräänä päivänä, se oli poissa. Heinissä oli tyhjä, pyöreä pesä, kraateri korsien keskellä. Huopa lojui sen vieressä, näytti yksinäiseltä, hylätyltä. Tunsin itseni samanlaiseksi. Tyhjäksi, hylätyksi, kylmäksi. Istuin normaalille paikalleni, tuijotin pesää. Oli vaikea uskoa, että se oli poissa. Kaikkien niiden päivien jälkeen, joita olin sitä hoivannut. Kenelle minä nyt kertoisin salaisuuteni, laulaisin lauluni? Ketä silittelisin, katselisin, rakastaisin? Kuinka kauan siellä istuin? En tiedä. Lapsen mieli ei käsitä aikaa kuten minä tai sinä. Ilta-aurinko oli laskussaan kun kävelin hiljaisen pihan yli. Silloin näin sen, satuolennon. Siis näin, vaikka ne ovat näkymättömiä. Se seisoi keskellä pihaa, katsoi suoraan minuun. Tuntui kuin se olisi hymyillyt, vaikka sillä ei ihmisen ilmeitä ollutkaan. Tiesin sen tulleen kiittämään. Hymyilin sille takaisin. Se oli kunnossa, se oli onnellinen, ja minäkin rauhotuin. Katselin kun se lähti ylittämään pihaa. Juuri ennen pellonreunaa, se katosi. Ensin se oli siinä, sitten, silmänräpäystä myöhemmin, se ei enää ollut. Katosi siinä lyhyessä hetkessä, joka luomilla kestää laskeutua ja nousta. Minulle se oli ihme.
Joten minä tiedän, satuolennot ovat näkymättömiä, normaalioloissa. Minä muistan yhä. Enkä koskaan unohdakaan. Nyt kun istun hopeanraidottamine hiuksineni pihakeinussa ilta-auringon laskussa, kerron lapsenlapsilleni tarinaa. Tarinaa loukkaantuneesta satuolennosta, pikkuraukasta. Silloin olen kuulevinani aitan alta vienoa kikatusta, kuin kellot joulureessä.
Niin, minä tiedän, se ei ole enää pikkuraukka.
Title: Suloisin hymy
Rating: G (S)
Genre: Raapale, yksipuolinen femme
Perustuu tositapahtumiin.
Sillä oli hammasraudat ja maailman sulosin hymy.
Se oli kaunis kesäpäivä ja me oltiin lähdetty käymään Keuruun kesämarkkinoilla. Vaikee oli ollu aamulla raahautua sängystä ylös, mutta kyllä se sit kannatti. Kierreltiin, syötiin muikkuja ja meillä oli mukavaa. Osteltiinkin. Mukaan tarttu ainaski hattu, omenapuu ja leipää. Niin, leipää. Se olin minä joka kävi ostamassa sen leivän. Kojulla oli tyttö mun ikiä. Tais olla punaruskeet hiukset, en kiinnittäny kauheesti siihen huomiota. Sit se ojens mulle leivän ja virnisti ihan yllättäen. Olin myyty. Sydän tais jättää yhen lyönnin välistä.
Me lähettiin pois, enkä nähny sitä enää. Mut muistoihin se jäi hymyineen.
Niin suloinen.
Title: Vanhanaikanen
Rating: PG-13 (K-11)
Genre: Tuplaraapale
Ehkä mä olin sit vanhanaikanen.
Musta se ei vaan kuulunut ekoille treffeille, eikä ees tokille. Seksi siis. En mä halunnu harrastaa seksiä kenenkää kaa koskaan, en ekalla kerralla. Mä halusin rakastella. Ja miten hitossa kukaan ees kuvitteli et mä voisin rakastua ekoilla treffeillä? Ja ei, tuokin on hemmetin ristiriitasta, koska mä uskon rakkauteen ensisilmäyksellä. En usko treffailuun lainkaan, se on vastoin mun periaatteita. Niille treffeille olin vaan lähteny, koska halusin sitä niin kipeesti, omaa perhettä. Aattelin et kai sitä vois kerran kokeilla, jos vaikka kävis niin uskomaton tuuri että tärppäis kerrasta. Ehkä mäkin voisin saada sen, perheen. Miehen joka sanois rakkaaks ja jonkun joka sanois sen uskomattoman sanan: "Äiti". Mun unelma. No eihän siitä mitään tullu. Se halus seksii, ei se kuitenkaa ymmärtäny. Ei vaikka olin sille yrittäny jo etukäteen selittää mesessä, ei vaikka se oli vaikuttanu ymmärtäväiselle. Oishan se pitäny taas arvata. Nykyajanihmisillä on joku helvetin pakkomielle seksistä. Ja se ku tosiaan vaikutti niin hyvältä tyypiltä. Sekä mesessä että kasvotusten.
Joten kai mä oon vaan liian vanhanaikanen tähän maailmaan. Mut mitä hittoa mä sitten teen? Mä elän tässä maailmassa. Mistä mä löydän sen miehen, tai naisen, joka antaa mun edetä sitä tahtia johon kykenen?
Joka antaa mun olla vanhanaikanen.
A/N: Ai niin, olisin kovin ilahtunut kommenteista! Varsinkin tuohon ensimmäiseen, Pikkuraukkaan, josta itse pidän kovasti. Sekä positiivinen palaute, että kritiikki on tervetullutta
