Name: Keväinen mieli
Author: Tobaki
Rating: S
Genre: Fluff, het
Disclaimer: Kuviteltuja hahmoja, omat.
Summary: Sydän se on kumma juttu – vielä kummempi kuin nälkäiset sohvatyynyt, ujot setelit tai jääkaapit, joilla on ääntä jolla huutaa.A/N: Tällainen sekavainen sepustus syntyi yliväsyneenä, sekavana ja haluttomana jatkaa pidempää projektia tänä(kään) viikonloppuna
En tiedä, kevät lähestyy ja se on tunnetusti ihastumisen ja romanttisuuden höttöisyyden aikaa, joten omistan tämän kaikille keväisille ja ihastuneille ihmisille. OLKOON ONNI KANSSANNE. Ja kommentointi-into myöskin
-------------------------------------------
Sormet puristavat kymmenen euron seteliä sisällään ja sen punainen paperi painuu rypyille ihoani vasten. Sohvan tyynyt tuntuvat imevän minut sisuksiinsa kuin ahnaat, nälkäiset pedot, jättäen minut kuitenkin lepäämään kielelleen kuin ne olisivat pohdiskelleet, nielaistako ihan vielä tätä surkeaa ja onttoa teinitytön kuorta pois niiden aatelisilta makuhermoilta. Tai eihän kuluneessa, vanhassa sohvassa mitään aatelista ollut, mutta tiesin että ne kuvittelivat olevansa mahdottoman erinomaisia ja hienoja, olimmehan säilyttäneet sitä kirottua sohvaa kotonamme ties miten monta vuotta - ja sitä paitsi, sohvat aivan hyvin voisivat olla omahyväisiä. Ainakin aivan yhtä hyvin, kuin seteli saattoi olla surullinen ja yksinäinen rypistyessään hikisessä kädessäni rumaksi ja käytetyn näköiseksi, sellaiseksi jolla ei tosiaan tuntunut olevan kuudenkymmenen markan arvoa, saati edes kuuden. Kaipa setelitkin olivat sellaisia.
Vaikka enhän minä ajattele seteleitä enkä sohvatyynyjä, vaikka tokihan ne asiat tuntuvatkin ajankohtaisemmilta kuin ne, mitä minä oikeasti ajattelen. Mutta tarkemmin ajatellessa seteli liittyy ajatuksiini, tai pikemminkin on syy siihen, miksi istun nälkäisen sohvan uumenissa ja mietiskelen asioita, jotka eivät suoranaisesti kytkeydy mihinkään, mitä olen jo kertonut, vaikka kytkeytyivät kumminkin.
Menikö jo liian monimutkaiseksi? Varmasti. Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä sisälläni myllertää. Paljon kysymyksiä nimittäin, sillä tunnistanhan minä kysymysmerkin muodon sellaisen nähdessäni – kuka tahansa minun ikäiseni sellaisen tunnistaisi. Ja epätoivoisia kysymyksiä, sellaisia joihin tahdon kiihkeästi vastauksen, koska kysymysmerkkien mukana on muutama huutomerkki ja jokainen kysymys nostattaa alastoman, aran pallon sisuksiini, jossa se paisuu kuin pullataikina ja painaa kaikki elimeni tukahduttavasti sisuksiinsa. Eivät ne saa happea, koska tuskin minäkään sitä saan, vaikka hämärästi kyllä tiedostan keuhkojeni toimivan ja pari viikkoa imuroimattoman ilman rahisevan kuivan kurkkuni kautta kieppuen keuhkopusseihin, jotka eivät koskaan olleet mustuneet tupakansavusta tai mistään vastaavasta. Mutta taas eksyn sivupoluille, kuten tavallista.
Palataksemme seteliin – se alkaa uhkaavasti tuntua vain rypistetyltä paperiroskalta kädessäni, joka hikisenä ja nyrkkiin puristuneena lepää farkkukankaan peittämän polveni päällä. Minun pitää käydä kaupassa – jääkaappi keittiössä huutaa tyhjyyttään ja niin ikään mahani valittaa, kuinka se tahtoo jotain sisuksiinsa. Kuinka kaikilla on aina nälkä samalla hetkellä, ja ilman muuta juuri silloin, kun ihmisellä on elämää suurempia asioita mielessä? On se kumma juttu, kun ei saa edes ajatella rauhassa. Ajatella ja pelätä, valitettavasti, kuulun nimittäin niihin ihmisiin jotka vetävät utopistisia pelkotiloja kaikesta, mitä heidän eteensä laitettaisiin. Tai allensa, kuten pelkään että se sohvatyyny nielaisee minut, aloittaen hieman leveämmänpuoleisesta takapuolesta ja hotkaisten minut sitten yhtenä suupalana pois olohuoneen hiljaisuudesta.
Mutta niin, taisin jälleen poiketa asiasta! Kauppa – kaupat ovat vaarallisia. Kaupoissa voi nähdä ihmisiä, keitä ei välttämättä haluaisi tavata ihan heti, varsinkaan jos on juuri tehnyt jotain todella ajattelematonta, typerää ja älytöntä, jotain sellaista joita tehdään vain surkeissa komedioissa ja nuortenkirjoissa, joihin väkipakolla tahdotaan ahtaa jotain jännitystä.
Tai sitten paisuttelen asioitani, kuten minulle ominaisinta on. Mutta pääpointtina on se, ettei kauppaan kannata mennä, jos se pelottaa aivan mahdottomasti. Eikä kannata myöskään ihastua kehenkään, kuka siellä kaupassa saattaisi olla tai käydä, ei varsinkaan kun tietää olevansa liian riittämätön kaikenlaiseen ihastumiseen.
Sydän se on kumma juttu – vielä kummempi kuin nälkäiset sohvatyynyt, ujot setelit tai jääkaapit, joilla on ääntä jolla huutaa. Sydän nimittäin alkaa aina jyskyttää oudoissa tilanteissa, sellaisissakin, joissa ei ole tehnyt mitään mainittavaa urheilusuoritusta eikä ole myöskään tehnyt muuta kuin kääntänyt päätään ja antanut silmiensä hetken verran lepuuttaa jossain täydellisessä.
Täydellisyys on niin monimuotoinen asia. Se varmaan merkitsee kaikille jotain eri tavalla. Täydellisyys voi olla vaikka herkullinen leivos sadepäivänä lempikahvilassa alehintaan, tai todella hyvä elokuva parhaimpien ystävien kanssa. Tai sitten se voi olla vaaleahiuksinen, herttainen kitaristipoika joka sattuu hymyilemään sinulle juuri sillä hetkellä, kun lepuutat ohimennen silmiäsi hänessä. Ja täydellisyydellä on myös kummallinen vaikutus ihmisvartaloon – kädet valahtavat veltoiksi, sydän jyskyttää, kasvoja alkaa kuumottaa, päässä pyörii iloisesti ja musiikki täyttää koko sen ohikiitävän hetken – sen hetken joka on ohi liian nopeasti ja silti kummittelee mielessäsi koko loppupäivän.
Tai ehkei se olekaan täydellisyyttä, vaan ihastumista sen pahimmassa olomuodossaan, mutta se ei ole se pointti.
Eli en voisi mennä kauppaan, jos Hän on siellä tekemässä omia ostoksiaan ja näkisi minut tekemässä omiani. Ihastuminen riisuu ihmisen henkisesti alastomaksi - kaikenlainen enemmän tai vähemmän älytön välittäminen on vaaraksi omalle hyvinvoinnille, sillä oi, miten haavoittuvaisillaan ihminen silloin on. Kuinka pelottavaa on välittää tuntemattoman ihmisen ajatuksista edes sen vertaa! Kuinka kammottavaa on se riittämättömyyden ja pienuuden tunne, kun Hän ei huomaa sinua ja puhuu jollekulle toiselle, kauniimmalle, hoikemmalle, nätimmälle, hauskemmalle! Kuinka epäreilua on, miten täydellisyys pätee vain kaikkiin ympärilläsi oleviin eikä kukaan näe sinussa mitään hyvää koskaan!
Seteli kierähtää sormistani ja uppoaa sohvatyynyjen nieluun. Ehkä en sitten menekään ostoksille ja näe Häntä ja tunne itseäni riittämättömäksi. Mutta siinä on eräs ongelma – minä haluaisin niin kovasti nähdä Hänet. Hän on ihana ja herttainen, Hän vaikuttaa niin upealta ihmiseltä että tekisin mitä vain jotta pääsisin hänen suosioonsa! Ja oikeastaan, jos vain näkisin Hänet, ehkä sohvatyynyt toteaisivat että olen loppujen lopuksi ihan mukiinmenevä tyttönen ja jättäisivät minut syömättä. Sillä en usko, että yksikään sohva söisi sellaista kaunista ja hauskaa tyttöstä, vaikka olisi kuinka nälkäinen. Millainen menetys se olisikaan maailmalle, ja eritoten sohville! Kauniiden kaunotarten peppukin on niin hoikka, pieni ja siro ettei se
koskaan painaisi tyynyille sellaisia valtavia kraattereita, kuin oma peräni tuppaa tekemään.
Eli ongelmana on, että haluan nähdä Hänet ja en halua nähdä Häntä. Mutta toisaalta, minulla olisi hyvä syy käydä kaupassa – onhan jääkaappi sentään suorastaan epätoivoinen, omasta vatsastani puhumattakaan. Toisaalta, sohva nielaisi setelini eikä tällaiselle leväperäiselle, tylsälle tyypille saisikaan antaa mitään syötävää, ettei se vain paisuisi tunteidensa lailla ja näyttäisi entistä kamalammalta Hänen silmissään.
Mutta toisaalta, Hän oli hymyillyt minulle. Ja minun tosiaan täytyisi käydä kaupassa. Ja jos näkisin Hänet, voisin sentään hymyillä Hänelle viehkosti (tai pikemminkin kuin hyökkäykseen valmistautuva, nälkäinen virtahepo) ja koettaa saada ajatukset viehkeistä, pikkupeppuisista kaunottarista muualle. Vaikka sitten naurattamalla Häntä kömpelöllä kävelylläni, kasvoillani jotka punehtuvat hiljalleen tomaatin kaltaisiksi nähdessäni Hänen leinikinsinisten silmiensä sisällä käytävän valon leikin ja hymykuopan, joka ilmestyy aina Hänen täydellisen pehmeän suunsa oikeaan kulmaan.
Joten nousen ylös ja kaivan setelini uhmapäisesti sohvatyynyjen nielusta. Minä menisin kauppaan ja pelastaisin päiväni, vaikka se sitten ajaisi minut loppupäiväksi syviin euforian syövereihin. Samaa aikaa kärsisin helvetin lieskojen kaltaisessa tuskassa ja masennuksessa siitä, etten koskaan kelpaisi Hänelle sellaisena kuin olin, koska olin niin totaalisen surkuteltava ja säälittävä tapaus.
Eikä hän huomaisi minua.Vaikka ehkä voisin tervehtiä häntä tänään.
Ehkä voisin hymyillä hänelle tänään.
Ehkä voisin saada hänet huomaamaan itseni.
Ja ne ajatukset pyörivät päässäni kun vedän kuluneet kengät jalkoihini ja tungen ryppyisen surkean setelin farkkujen taskuun. Oven aukaisun mukana kasvoilleni lennähtää kevään lämpöinen suloisuus ja voin jopa ajatella että ehkä Hän on huomannut minutkin myös. Ehkä minä olenkin varsin mukiinmenevä ja kelpaavainen. Ja loppujen lopuksi sohvakaan ei ollut syönyt minua, joten ehkä en ollutkaan niin toivoton tapaus kuin olin luullut – tai sitten sohva vain erehtyi luulemaan minua hieman leveäperäiseksi kaunottareksi, jolla on raskas, sekava sydän ja innostuksesta kiihkeästi visertäväinen mieli.
