Tekijä: Minä, Lisää Ällösöpöyttä Maailmaan -RY- :n puheenjohtaja.
Genre: Romance
Rating: PG-13 (K-11)
Muut huomiot: Taas yksi toivottomilla kliseillä leikkivä ja niillä voimakkaasti maustettu söpöstely, joka syntyi mielessäni jo syksyllä, mutta jonka sain valmiiksi vasta hetki sitten. Itse olen melko tyytyväinen tähän, kertokaa mielipiteeenne tekin
-------
Rauha
Tunnuit lämpimältä, pehmeältä, kaikelta siltä, mitä saatoin villeimmissä unissani kuvitella haluavani. Jokin kenties kuvitteellinenkin voima avasi solmut keuhkoissani, hienoinen utu valtasi pääni ja kietouduin aivan liian houkuttelevaan ja rentouttavaan hyvänolontunteeseen. Pimenevän kesäillan auringonvalo pujahti sisään sälekaihtimien raosta, ulkoa kantautui nuorten puheensorinaa ja kovaäänisiksi viritettyjen mopojen jylinää, mutta mikään ei läpäissyt minua ympäröivää autuuden helmiverhoa.
Huoneilma tuoksui joltakin, jota en kyennyt määrittelemään. Se olisi voinut olla poikkeuksellisen omaperäistä parfyymiä, deodoranttia tai yksinkertaisesti kehon ominaistuoksua, en voinut tietää tarkkaan. Nypin vieressäni makaavan olennon, sinun, sotkuisesta ja kaksihaaraisten täyttämästä hiuspehkosta höyhenuntuvia ja ravistelin ne lattialle. Pääni sumuisuudesta huolimatta en pystynyt nukkumaan, niinpä tuijotin sitruunanväristen tapettien peittämää seinää ja etsin sen pinnalta mielikuvitukseni tuottamia kuvioita.
Aika hurahti ohi ilman, että huomasinkaan, ja pian viimeisetkin keltaoranssin valon värittämät viivat katosivat huoneesta auringon painuessa punakattoisten rivitalojen taa. Liikahdit hieman ja tuhisit kuin siili, ja hymyilin itsekseni. Ulkoinen olemuksesi on ehkä muuttunut hieman kuluneiden viiden vuoden aikana, mutta olet sotkuisentuuheine hiuspehkoinesi aivan yhtä suloinen kuin ensitapaamisellamme, vaikka olenkin aina ollut liian epäromanttinen kertoakseni sitä sinulle.
Sinä kohtalokkaana päivänä istuit jalat ristissä pääkirjaston avaruusaluksen näköisellä sohvalla ja kiistelit jostakin intohimoisesti sisaresi kanssa. Nurkka, jonka olitte vallaneet, oli syrjäinen ja hämärä, ja ilmassa leijui vahvasti kuusikymmentäluvulla painettujen kirjojen kellastuneiden sivujen tuoksu, joka oli minulle vielä silloin vieras, mutta joka oli tuleva minulle niin kovin tutuksi. Nykyään haju tuo mieleeni tietysti sinut, mutta juuri silloin, vuosia sitten, en kyennyt kuin tuntemaan oloni hieman eksyneeksi. Veljesi tervehti teitä tavallisen rempseään tapaansa, ja toivoin, että minäkin olisin pystynyt olemaan samalla tavalla alituisen varaukseton kuin hän. Käännyitte meidän puoleemme, ja sisaresi väläytti minulle hymyn, jota tuijotinkin seuraavat kaksikymmentä sekuntia. Vain äänekäs yskähdyksesti sai katseeni irti Annabelista, ja kun vihdoin käännyin katsomaan sinuakin, näytit siltä, kuin odottaisit minun siirtyvän taas kuolaamaan siskoasi milloin tahansa.
Nykyään, jos seisoisitte vierekkäin, soisin siskollesi silmäyksen vain kohteliaisuudesta. Sekin kai jo kertoo, kuinka paljon olen muuttunut. Askeleet ”mistään mitään ymmärtämättömästä portsarista” ”ehkä kuitenkin hieman avaramielisemmäksi mustan vyön judokaksi” lienevät olleet suuria, ainakin sinun silmissäsi. Sinä taas olet vieläkin se sama jäärpäinen, mutta hellyttävä olento niin kuin puoli vuosikymmentä sitten. Kai minun on oltava kiitollinen periksiantamattomuudellesi, vaikka aamuisin ruokapöydässä valittaessasi miljoonannen kerran moukkamaisista tavoistani saatankin olla väliaikaisesti eri mieltä.
Nousin ylös levottomuudessani ja yritin kömpiä sängystä häiritsemättä aina niin kevyttä untasi. Pukiessani kylpytakkia ylleni ehdin jo kuvitella, että olisin selvinnyt lähes mahdottomasta tehtävästä, mutta uninen äänesi palauttaa minut todellisuuteen. ”Mitä sinä tähän aikaan yöstä?” sinä kysyt mumisten, ja käännyn katsomaan sinua hymynkare huulillani. Keskiyöllä herätettynäkin äänessäsi on pilkahdus kärsimättömän tiuskivaa äänensävyä, ja ihmettelen, miten pystyt siihen. Tyydyn silmäilemään sinua lähes lempeästi, ja katsot minua kuin hullua. Niin monta kertaa olin ennen sanonut pistävästi takaisin, mutta juuri nyt, kaikessa rauhassaan lähes pyhänä hetkenä halusin kerrankin olla se romanttinen mies, jonka huonojen saippuasarjojen naiset toivovat päivästä toiseen tapaavansa. ”Tahdotko kahvia? Minä voin keittää”, tarjoudun. ”Tähän aikaan? Oletko menettänyt järkesi?” vastaat, ja kohautan olkiani. ”Juodaan maitokahvia ja mennään istumaan kuistille. Kesäyö on kaunis ja lämmin”, sanon, mikä näyttää vakuuttavan sinut mielenvikaisuudestani.
Puhumattomuus pitkittyi, mutta minä vain seisoin lammasmaisesti paikoillani ja odotin sinun avaavan suusi. Kadunvarren mopotkin olivat yhtäkkiä hiljenneet ikäänkuin kunnioittaakseen hiljaista hetkeä.
Lopulta kyllästyin odottamiseen ja otin naulasta sinun froteeyötakkisi ja viskasin sen leikkisästi päällesi. ”Tule nyt, et sinä tämän jälkeen saa unta enää ainakaan pikapuolin”, maanittelin sinua tietämättä oikein, miksi tein niin. Ehkä minusta oli tullut romantikko jonkin mullistavan henkimaailman tapahtuman tuloksena, mutta epäilin kuitenkin käytökseni syyksi hetkellistä mielenvikaisuutta. Vedit aamutakin yllesi paheksuvasti tuhahtaen, mutta näin ilmeestäsi, ettet ollut aidosti ärsyyntynyt. Nousit huojuen seisomaan, mutta säilytit kuitenkin tasapainosi. ”Tehdään sitten mitä sinä haluat, ei minua oikein väsytäkään”, vastasit kirkkaalla, mutta kuitenkin samettisen pehmeällä äänelläsi, joka oli kauneimmillaan puhuessasi juuri senhetkisellä tavalla, hiljaa ja rauhallisesti.
”Tiedätkö, että äänesi on kaunis”, sanoin lähes itsekseni, mutta tietysti sinä kuulit. Tunsin itseni hölmöksi, mutta ilmeestäsi päätellen olit mielissäsi kohteliaisuudesta. Vaikka et ollutkaan punastuvaa tyyppiä, minulle erittäin epäominaiset imartelevat sanat saivat hennon vaaleanpunaisen vivahteen poskillesi, ja olit suloisempi kuin koskaan. Annoin katseeni lipua pitkin vyötäröäsi, rintojesi herkkiä kaaria ja yötakin paljaaksi jättämiä vaaleita, sorjia nilkkojasi ja kapeita sääriäsi, ja kuljin mielikuvituksessani vielä ylemmäs. Vaaleansininen sopi sinulle hirvittävän hyvin.
”Tuletko?” kysyit. Havahduin puolittaisesta transsistani ja seurasin sinua ulos makuuhuoneestamme.
Keittiö oli siivottu viimeksi ties kuinka kauan sitten, joten siellä oli täysi kaaos. Sinä menit jo terassille valmiiksi odottamaan, joten minä jouduin sittenkin pitämään lupaukseni. Pitkällisen vaivannäön jälkeen sain kahvinkeittimestä ulos kaksi kupillista tummaa litkua, jotka kannoin varovaisesti verannalle. Ikivanha tuoli lohjenneine maalipintoineen narisi istuessani siihen. Ojensin sinulle kahvikuppini, mutta huomasin samalla unohtaneeni maidon. Olin juuri kiirehtimässä takaisin keittiöön, kun kosketit käsivarttani pöydän yli ja loit minuun katseen, joka naulasi minut paikoilleni. ”Ei sinun tarvitse. Tämä on ihan hyvä näinkin”, kuiskasit.
Ilta todellakin oli kaunis. Aurinko oli jo laskenut, mutta oli vielä valoisaa, ja kaukaisuudessa siintävä havumetsä piirtyi aavemaisen tummanvihreänä vielä punertavaa taivasta vasten. Hetki oli jotenkin mystisellä tavalla lähes maaginen. Ei kuulunut lintujen laulua, ei enää mopopoikien äänekästä juoruamista, ei naapurien grillijuhlien ääntä tai kaukaisuudessa kiitävien rekkojen suhinaa. Hiljaisuus oli kietonut koko maan lämpimään, rauhoittavaan syleilyynsä, jossa halusin olla ikuisesti.
Vilkaisen sinua ja huomaan, että sinunkin kahvikuppisi on koskematon. Vastaat katseeseeni omallasi, ja kuin lukien ajatukseni nouset tuolistasi tulet istumaan syliini. Istuin, joka joutuu kannattelemaan meidän molempien painoa, protestoi, mutta kestää vielä. Kiedon käsivarteni ympärillesi ja vedän sinut niin lähelle, että tunnen pehmeytesi ja vartalostasi hohkaavan lämmön, ja yhtäkkiä tuoksusi, sekoitus kuivia ruusun terälehtiä, hyasintteja ja mietoa hajuvettä, on huumaavampi kuin koskaan. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta keskeytät minut painamalla siron etusormesi huulilleni. ”Shhh... Ei sinun tarvitse sanoa, rakas, kyllä minä tiedän.”
------
Kommentteja?
