Nimi: Jalanjäljet
Paritus: Roy/Riza
Genre: Söpöstely
Rating: S
Fandom: FMA
Kirjoittajan huomiot:
Tuota noin... mitä tästä nyt sanoisi. Ensimmäinen ficcini koskaan. Sinänsä ironista, että kaiken sen tähän päivään kestäneen Dragonlance-fanipoikuuteni aikana en ole kirjoittanut yhtäkään tarinaa Raistlinista tai Lauranasta, vaan ensimmäinen ficcini on juuri loppujen lopuksi minulle kuitenkin melko randomista Fullmetal alchemistista, jonka näin viime keväänä. Outoa. Tästä on jo hieman aikaa, kirjoitin tämän syksyllä, joten itse ainakin huomaan, että välillä kieli on vähän tökkivää, eikä kuvailujakaan ole yhtä runsaasti kuin nykyään teksteissäni, mutta mielestäni melko onnistunut kuitenkin tämä on muiden senhetkisiin teksteihini verrattuna.
--------
Jalanjäljet
Taivaalla roikkuvat harmaat pilvet liikehtivät poikkeuksellisen nopeasti, kuvitteelliset norsut ja leijonat hajosivat heti muodostuttuaan. Syksyisen Central Cityn sää oli sinä päivänä tavallistakin levottomampi, puut huojuivat väkivaltaisen näköisesti ja tuuli riepotteli paperiroskia ympäri jalkakäytävää.
Muun ankeuden keskellä Keskuspuisto oli kuitenkin mielestäni kaunis näky, roskista huolimatta. Ruskanväriset vaahteranlehdet peittivät puolikellastuneen ruohikon kuin erivärisistä langoista punottu matto peittäisi parkettilattian, eivätkä asvalttipolutkaan olleet täysin säästyneet lehtien hyökkäykseltä. Betonihelvetin keskellä laikku kasvillisuutta tuntui korostetun romanttiselta.
Hidastin jo valmiiksi verkkaisia askeliani huomatessani vasemmalla puolellani hylätyn näköisen aukion. Ympäri aluetta ripotellut leikkipuistot olivat useimmat tiheässä käytössä, mutta silmieni edessä joutilaana lepäävä hiekkalaatikosta, keinusta ja norsuliukumäestä muodostuva sommitelma oli sen verran syrjässä, että suurin osa lapsista oli jo sen unohtanut.
Saatoin melkein aistia, miten hieman takanani kävelevä Riza varjon lailla teki samat liikkeet kuin minä, hidasti hillitysti vauhtiaan ja katsoi vasemmalle. Käänsin päätäni ja vilkaisin häntä, vain huomatakseni hänen katsovan suoraan minuun. Silti olisin voinut vaikka lyödä henkeni vetoa, että hetki sitten hän oli tarkkaillut haukansilmillään samaa rikkaruohojen valtaamaa länttiä, jota minäkin olin tuijottanut.
”Onko jokin hätänä, eversti?” luutnanttini kysyi, ja en voinut olla hymyilemättä hieman. Hän ei ollut suostunut runsaan tuhannen yhdessä vietetyn yönkään jälkeen luopumaan tavastaan kutsua minua everstiksi, enkä minä ollut oppinut kymmenentuhannen ”eversti”:nkään jälkeen olemaan hymyilemättä joka kerta, kun Riza niin teki. Vaikka välillä naisen kylmyys kävikin hermoilleni, suurimman osan ajasta vain ihailin häntä. Oli uskomatonta, miten hän kykenikin pitämään niin täydellisesti kurissa tunteitaan, joiden tiesin kuitenkin asustavan hänen sydämessään. Tai ainakin toivoin tietäväni. ”Ei, kaikki on hyvin, tuo leikkipuisto vain näyttää kovin houkuttelevalta”, vastasin ja käännyin vasemmalle. Kuulin Rizan tapansa mukaan seuraavan minua ääneti, ilman minkäänlaista reaktiota.
Hetken kuluttua painoin takamukseni puulankusta kyhättyyn keinuun, ja Riza istuutui hiljaisesti toiseen samanlaiseen viereeni. Vedin ahnaasti sisälleni rankkasadetta enteilevää tukahtuneen oloista, mutta kuuden toimistossa vietetyn tunnin jälkeen raikkaalta tuntuvaa ilmaa ja käänsin katseeni taas Rizaan, joka tällä kertaa vain katsoi jalkoihinsa.
Luutnanttini oli kylmänä jääneitona vaaleat hiukset tiukasti hainhampaalla miltei kauniimpi kuin se hymyilevä ja avotukkainen Riza Hawkeye, joka hän oli ollut niinä muutamina ihmeparantumistani seuraavina kuukausina. Vaikka välillä kaipasinkin kipeästi jälkimmäistä, olin kuitenkin päättänyt pitäväni enemmän edellisestä. No, jälkimmäinen olikin ollut vain pieni ”hairahdus”, kun taas edellinen oli enemmän todellisen Rizan kaltainen.
Pohdin paraikaa, millaisena Riza itse piti itseään, kun silmiini osui jalkojeni juuressa makaava harmaanvärinen miniatyyrihaarniska. Näköjään paikka ei ollutkaan yhtä hylätty kuin olin luullut, mutta en ehtinyt ihmetellä asiaa kauaa ennen kuin tajusin, mistä lelu minua muistutti.
Alphonse Elric... Olin tavannut kehonsa takaisin saaneen Alphonsen muutaman kerran, mutta luonnollisestikaan hän ei ollut tunnistanut minua. Ne tapaamiset olivat saaneet minut miettimään, oliko Elricin veljesten ristiretki ollut sittenkään sen arvoista. Toisaalta, olivathan veljekset saavuttaneet ainakin osan heidät tavoitteestaan, mutta se toinen osa...
Tiesin, etten kyennyt pohtimaan asiaa puolueettomasti, sillä olin joutunut aikoja sitten myöntämään itselleni, että minulla oli ikävä Fullmetalia. Kaipasin hänen seikkailuidensa seuraamista, hänelle tiuskimistaan ja hänen pilkkaamistaan, mutta ehkä vielä enemmän kaipasin niitä aikoja, joiden symboli Fullmetal minulle oli.
Nauroin itselleni mielessäni. Jos joku olisi kertonut minulle kolme vuotta sitten, että tulisin kolmen vuoden päästä ikävöimään Bradleytä ja homunculuksia, olisin nauranut kyseisen henkilön ulos ikkunasta. Elämä oli kuitenkin osoittanut oman arvaamattomuutensa taas kerran, joten siinä minä istuin haikean turhautuneena ja olisin vaihtanut nykyisen Amestrisin milloin tahansa kolmen vuoden takaiseen. Ja olisin tehnyt niin vain siksi, että nykyinen elämäni oli täynnä tylsyyttä, jota niin kaipasin homunculus-sotkun ollessa suurimmillaan.
Potkaisin itselleni vauhtia piittaamatta kenkiini tarrautuvasta tomusta. Edellisestä keinukerrasta oli varmasti lähemmäs kahtakymmentäviittä vuotta, joten minun oli aluksi hieman vaikeata pitää itseäni kapean vanerin päällä, mutta totuttuani se tuntui yhtä helpolta kuin kahdeksanvuotiaana. Riza vilkaisi minua syrjäsilmällä kulmiaan kohottaen, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Alkuinnostuksen jälkeen aloin tuntea itseni idiootiksi. Keinuminen oli ehkä viimeinen asia, jonka parissa koko Amestrisissa palvotun sankarin kuuluisi viettää aikaansa. Ajatus latisti tunnelmaa, ja pian jäin taas paikoilleni, ja apea mielialani palasi. Poljin vihaisena maata ja halusin eteeni jonkun hyvän haltijan, joka voisi toteuttaa toiveen tai pari, mutta tajusin samalla, ettei edes hyvä haltija auttaisi, sen verran itsekkäitä ja pahoja senhetkiset toiveeni olivat. Painoin pääni ja halusin itkeä ensimmäisen kerran Hughesin kuoleman jälkeen, tällä kertaa en surusta vaan turhautuneisuudesta.
”Onko jokin hätänä, eversti?” Rizan viileä, rauhoittava ääni kysyi jo toisen kerran kävelymme aikana, tällä kertaa aivan viereltäni. Nostin hitaasti pääni ja näin hänet kumartuneena ylleni, ruskeat silmät tuikkien kevyesti, pyöreät, mutta samalla herkkäpiirteiset kasvot aidon huolen valtaamana. Katsoin lähes uneksien Rizan kastanjanvärisiin silmiin ja tunsin helpotuksen leviävän kehooni huumeen lailla.
Nousin salamana ylös ja kahmaisin Rizan syliini niin väkivaltaisesti, että osa minusta pelkäsi hänen rutistuvan, mutta hän ei inahtanutkaan. Hänen vartalonsa oli kuitenkin jäykkä, ja hetken jo luulin hänen työntävän minut kauemmaksi. Epäilyni haihtuivat siinä silmänräpäyksessä, kun tunsin hänen kätensä hiuksillani. Vedin sieraimiini naisen hiusten tuoksua ja annoin itseni nauttia vieraan kehon lämmöstä. Saatoin tuntea Rizan vankat, mutta pitkät luut ja haistaa hänen parfyyminsa, jota en olisi huomannut, ellen olisi tiennyt sen olemassaolosta.
En tiedä kuinka kauan olimme siinä, mutta määrittelemättömän ajan kuluttua Riza suuteli minua kevyesti poskelle ja sujahti nokkelasti syleilystäni, palaten vierelleni varjoksi, enkä ollut enää ollenkaan varma, oliko äskeinen halaus totta vai vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta. Sitten muistin suudelman, jonka jättämä miellyttävä kihelmöinti ei ollut vieläkään jättänyt poskeani, ja hymyilin.
Taivas rakoili kuin ihmeen lailla, ja muutaman päivän ujosti piilossa ollut auringonvalo lankesi kasvoileni. Vilkuilin vielä hieman leikkipuistoa, johon aurinko antoi aivan uutta eloa, eikä se näyttänytkään enää yhtä hylätyltä kuin hetki sitten. Saatoin jopa kuvitella lapsen, joka oli jättänyt haarniskalelunsa hiekkaan, istumaan hiekkalaatikolle ja tekemään hiekkakakkuja. Hymynkare huulillani aloin kulkea poispäin leikkipuistosta.
Väistelin taitavasti halkeamat asvaltissa ja olin varma, että vaikka maa olisi ollut siirappia, siihen olisi jäänyt siltikin vain yhdet kengänjäljet.
-----
