Author: Siperia
Rating: eiköhän tää sallittu ole
Genre: drama?
Disclaimer: Minun on kaikki. Niin hahmot kuin maailma.
Summary:
Jokainen peili näytti eri kuvajaisen, näkymiä, jotka sotkeutuivat ja hämärtyivät kirkastuakseen erilaisina, ne olivat moniulotteisia ja tulkinnanvaraisia niin kuin vain unet voivat olla.A/N: Mulla olisi tästä ihan valtavasti sanottavaa. Sanottakoon nyt vain, että tämä on kirjoitettu suurimman inspiraation vallassa, mikä mulla on ollut varmaan koskaan. Ei siis mitenkään kauhean harkitusti ja miettien. Pidän tästä myös ehkä eniten teksteistäni.
Kuuntelin Amorphiksen House of sleepia, kuvittelin siinä sitten kaikenlaista ja mielikuvitukseni heräsi pitkästä aikaa oikeasti - näin tämän pääni sisällä. Kuvailu on sangen runsasta siksi, että halusin tallentaa kaiken, että voisin ehkä palata tähän vielä. Kyseinen kappale kannattaa vaikka kuunnella, jos on yhtään kiinnostunut.
Linkki. Tosin video ei sovi tähän ollenkaan. Mutta siis.
Eäh. Pidän tästä. Paljon.
******
Keskellä salia sijaitsi leposohva. Se oli kuin kristallia, kirkasta kuin vuoripuron vesi, kovaa kuin teräsjää ja silti jotenkin haurasta ja särkyvää. Kaikesta huolimatta se näytti joustavan ja myötäilevän tarkasti nuorta vartaloa, joka sillä lepäsi.
Nuori nainen makasi kyljellään. Yllään hänellä oli kylmänvalkea puku, jonka yläosaa koristivat spiraalimaiset kohokuviot. Avonainen kaula-aukko, jota kiersi niin ikään valkea samettikaistale, paljasti hennot olkapäät. Kaulan alapuolella erottuivat selkeästi solisluut. Puvun helma laskeutui lukemattomina pehmeinä laskoksina leposohvan ympärille näyttäen siihen varta vasten asetellulta. Laskosten lomasta pilkahteli jäisen sinistä.
Vaikka puku oli kylmän kaunis ja myötäili täydellisesti siroa vartaloa, se ei näyttänyt olevan yhtä kantajansa kanssa. Naisen kasvot olivat päivettyneet kevyesti, poskipäillä erottui muutama pisama tuoden mieleen auringon ja lämpimän kesäpäivän. Nenä oli suora ja hiukan terävä, suu näytti siltä, kuin se olisi luotu hymyilemään. Nyt se ei kuitenkaan hymyillyt, vaan oli puristunut viivaksi. Nainen oli painanut silmänsä tiukasti kiinni, ja hienot kulmakarvat olivat hiukan rypyssä. Korkealla otsalla erottui muutama hikipisara. Kosteus sai otsalle laskeutuvat tummanruskeat hiukset kihartumaan. Loput hiuksista ylsivät suorana, joskin sotkuisena putouksena lattialle asti.
Naisen rintakehä kohoili nopeassa tahdissa. Hengitys kulki pinnallisemmin kuin nukkuvan yleensä. Muuten äänettömässä salissa se kaikui kuin vieraalla kielellä lausuttu kuiskaus.
Salin lattia oli sileä ja puhdas, se heijasti huoneen himmeän peilikuvan. Syvällä, metrien päässä alapuolella näytti häämöttävän sinisiä halkeamia ja railoja kuin jäässä. Seinät olivat valkoiset, sikäli kuin ne saattoi hahmottaa: niihin oli upotettu peilinpalasia sinne tänne, niin että koko huoneen kokoa ja rajoja oli hyvin vaikea käsittää.
Yhdellä seinällä oli rivi ikkunoita, kapeita ja niin korkeita, että ne ulottuivat lattiasta kattoon asti. Katto taas oli niin kaukana ylhäällä, että saattoi luulla katsovansa suoraan pilviselle pakkastaivaalle. Ikkunoista näki lumen peittämiä, häikäisevän valkoisia vuorenhuippuja. Vuorijonot jatkuivat silmänkantamattomiin, katosivat horisontin taa.
Salissa kajahti uusi ääni, pehmeät, määrätietoiset askeleet. Yksikään ovi ei ollut avautunut, ovia huoneessa ei näyttänyt edes olevan. Mies oli astunut sisään kuin seinän läpi. Hän kulki salin poikki pysähtyen muutaman metrin päähän leposohvasta ja naisesta. Lukemattomat peilit heijastivat palasia hänen hahmostaan ympäri salia: tuhansia pareja saappaita, joissa oli hopeaiset kannukset ja korot, jotka saivat miehen näyttämään entistäkin pidemmältä. Metrejä ja taas metrejä mustaa samettia, josta miehen polviin ulottuva viitta oli tehty. Sadat peilit toistivat, kun mies kohotti kätensä ja laski sulavalla liikkeellä huppunsa.
Myös hiukset olivat mustat, ne olivat paksut ja kiiltävät ja vedetty tiukasti kiinni. Hiusten seassa kulki kapeita sähkönsinisiä raitoja. Miehen kasvot olivat selvälinjaiset, vahva leuka ja korkea otsa hallitsivat niitä. Mies oli kuninkaallisella tavalla komea, ja vino hymy kapeilla huulilla säteili karismaa.
Silmät olivat kuitenkin huomiotaherättävimmät. Ne olivat kirkkaansiniset, vaaleat ja puhtaat – ja kylmät. Niiden katse oli jäätävä, se sai uskomaan, että tuo mies pystyisi mihin tahansa. Että hänen valtansa yltäisi minne tahansa, kenen tahansa ylitse – että hän voisi vaivattomasti siirtää vuoria ja kuivattaa valtameriä, jos niin tahtoisi.
Hopeiset korvarenkaat heilahtivat, kun mies käänsi päänsä naisen puoleen. Hän katseli tätä hetken hymy kareillen yhä huulillaan. Sitten huulet aukenivat ja lausuivat syvällä, tummalla äänellä kuin laulaen: ”Herää.”
Nainen ei herännyt, kuten yleensä unesta yllätetyt, säpsähtäen. Hän vain avasi silmänsä, joiden katse oli etsimättä suuntautunut mustapukuiseen mieheen hänen edessään. Nainen ei venytellyt, ei vaihtanut asentoa, ei liikahtanutkaan. Miehen katse oli nauliutunut hänen silmiinsä, ja pienellä omiensa liikkeellä tämä sai naisen nousemaan istuma-asentoon. Miehen hymy leveni. Nainen oli nyt ilmeetön, tyyni ja viileä. Hänen ruskeat silmänsä olivat tutkimattomat tavalla, josta saattoi arvata hänen piilottavan niiden taakse jotakin. Miehen hymy sammui.
”Olet nähnyt unia, kultaseni.” Hän vaikeni kuin odottaen vastausta. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut, naisen ilmekään ei värähtänyt.
”Sinä et tiedä. Et tiedä vielä mitään! Sinulla on unesi, sinulla on aina ollut ne. Minulla taas on sanat. Minun todelliset, pettämättömät sanani vastaan sinun unesi, unelmien ja väärintulkittujen houreiden kudos. Kumman luulet lopussa kukistuvan? Ja sinun unesi tulevat olemaan minun, minä laulan niiden upottavat hetteiköt vahvoiksi ja lujiksi kuin tämä lattia. Sinä olet haihattelija, pää pilvissä kuvittelet voivasi olla itsepäinen.”
Hymyn rippeetkin olivat kadonneet miehen kasvoilta, hallittu liikkumattomuus poissa. Hänen äänensä tulvi ympäriinsä kuin vastustamaton laskujoki, syvistä vesistä alkunsa saanut tumma virta. Se oli kuin itse itseään eteenpäin vievä synkkä sinfonia. Mies levitti kätensä.
”Laula, satakieleni, anna minulle unesi!”
Ja nainen lauloi. Hänen laulussaan ei ollut sanoja, se oli pelkkä sävelmä, joka muuttui ja vaihteli. Hänen äänensä liisi vaivattomasti altosta sopraanoon kuin sillä ei olisi ollut lainkaan rajoja. Laulu polveili, kiemurteli, lensi ja mateli, se kertoi kaikesta. Se kiersi jäistä salia jättäen jälkiä peileihin. Jokainen peili näytti eri kuvajaisen, näkymiä, jotka sotkeutuivat ja hämärtyivät kirkastuakseen erilaisina, ne olivat moniulotteisia ja tulkinnanvaraisia niin kuin vain unet voivat olla.
Hiljalleen laulu muuttui mollivoittoiseksi, kiihkeämmäksi, äänet kohosivat korkeammiksi ja korkeammiksi. Yhden viiltävän nuotin päästessä ilmoille peilit joka puolella salia välähtivät kirkkaina kuin elosalama ja muuttuivat sitten yönmustiksi. Seuraava, edellistäkin korkeampi ääni sai ne välähtämään uudestaan. Sitten, hetken hiljaisuuden jälkeen, ilmaa halkoi viimeinen korviaraastava, epätoivoinen sävel, johon sekoittui miljoonien peilinsirpaleiden helinä.
******
Ja jos selvisit tänne asti, sano edes jotain! Oikeasti. Muut tekstini eivät juuri ole kommentteja keränneet, mutta tähän kaipaisin niitä kipeämmin kuin ikinä. Jos päivän hyvä työ on tekemättä, siihen on mahdollisuus nyt. Kuulisin ihan hirveän mielelläni, mistä pidätte, mistä ette ja mitä yleensä ajattelette, mitä teidän mielikuvituksenne sanoo.
Kirjoitusvirheistä ja sellaisista saa kans ihan mielellään ilmoitella.
Miellyin tähän juttuun, hahmoihin ja miljööseen ja ajatukseen sen verran paljon, että voisin kuvitella kirjoittavani aiheesta joskus muutakin, jos tätä kukaan pitää edes vähän hyvänä ideana...
