Nimi: Suhteeni Jerryyn
Kirjoittaja: Smarou
Beta: Amorito
Genre: Draama
Paritukset: 'Paritukseton'
Ikäraja: Sallittu
Varoitukset: Puhekieli ja kaksi kirosanaa. ^^
Summary: "Se omisti maailman, eikä mikään horjuttanu sitä."
A/N: Valotan taas hieman ajatusmaailmaani kanssanne. :3 Muutaman päivän ajatuksentynkä, enjoy
***
Suhteeni Jerryyn
Jerry oli just sellainen ihminen jonka kanssa halus olla, jollei ollu valmiuksia tulla sellaiseks. Se oli aina hurmaava ja osas kaiken. Ei siitä saanu kiinni, se ilmaantu kun itse näki parhaaks. Ei se noudattanut mitään kaavaa, että ois voinu ennustaa sen tulemisen. Kumma kyllä en mä sitä koskaan kaivannut, vasta sen läsnä ollessa, sitä tajus et miten ihana onkaan, kun se siinä on.
Vaikka mä en varmastikaan ollut mitään siihen verrattuna, niin hienoa siinä oli se, ettei se koskaan nähnyt mua rumana. Se tuli aina silloin kun mä olin kauneimmillani ja makeimmillani. Se ei koskaan nähnyt mun huonoja päiviä. Ehkä se suojeli täydellistä maailmaansa siten, ei halunnut nähdä ikäviä juttuja. Oli miten oli, mä en välittänyt, sen kanssa mä tunsin itsenikin hieman paremmaksi. Tai ehkä unohdin itseni, hukuin Jerryn ihanan itsevarmaan olemukseen.
Se osas olla itseriittoinen kusipää, mutta se siinä olikin ihanaa. Se omisti maailman, eikä mikään horjuttanu sitä. Kun se ei nähnyt mun huonoja päiviä, en mäkään nähnyt sen. Ehkä se suojeli myös täydellistä olemustaankin, jos sen elämä ei ollutkaan pelkkää tota mitä mä näin.
Ei siitä tosiaan saanut otetta. Se hymyili toisella suunpielellään ja näytti siltä kun tietäis jotain enemmän. Siinä se oli hyvä. Jos se ei asiaa puhunu niin olemus sillä oli pirun voimakas. Joko se flirttas kujeilevasti, tai sitten se viestitti koko ulkoasullaan halveksuvasti: “Et tiedäkään kuinka paljon sinua parempi olen”. Mulle se ei sitä katsetta koskaan antanu, mutta tiesin sen toimivan. Se seiso bussipysäkillä ja oli katsomatta muihin. Kun se sivusilmällä näki saavansa katseen, pitkän, lyhyen, tai vaikka kaks, se hymyili itsekseen vinosti ja tunsi itsensä vielä paremmaksi. Koko päivän se keräs olotilaansa ja hehkui sitä sisälle päin, uloshan se jo sitä hohkas. Tuossa oravanpyörässä sen elämä oli luvattoman hienoa.
Mä suhtauduin vähä kyseenalaistaen rakkauteen, mutta kai mä jollain tasolla Jerryä rakastin. Se oli sellaista hetkittäistä, hurmiollista rakkautta joka puhkes aina kun se kävi mun elämässä. Siitä puuttu se omistamisenhalu, mustasukkaisuus, itkuinen kaipaus ja muu ylimääräinen tuskaa tuottava krääsä. Se nyt vain oli itseriittoinen tyyppi jota ei pystyny kahlitsemaan, eikä edes tarvinnu. Levoton luonnonvoima, ystäväni Jerry.
Sitä ei ollu taas moneen päivään näkyny, oliko edes viikon sisällä käyny? Sanoihan toki aiemmin etten sen perään haikaile, mutta aina välillä muistan sen olemassa olon taas ja mietin missä se mahtaa olla. Meillä on outo suhde, tai ainakin tosi avoin. En mä siltä mitään odota enkä siten sido. Kaikki hyvä otetaan vastaan ku tulee. Jerryn kanssa kaikki oli aina hyvää.
Tänään se tuli. Se seisoi eteisessä toinen suunpieli virneessä. Sille tuli nätit hymyuurteet silloin kun se anto niiden tulla. Ne oli sen bravuuritemppu, niillä se hurmas maailman. Ilma sen kanssa näytti aina paremmalta, ihmiset kauniimmilta, kaikki oli vaan jotenkin tosi upeeta. Ehkä Jerry valaisee kaiken, yhtä kaikki päivät sen kanssa on yhtä hienoja kun se itse.
Vilkaisin sitä bussin ikkunan heijastuksesta, hitto se oli makea. Se vastasi hetkeksi mun katseeseen, hymyili itsetietoisesti ja kääntyi sitten viestittämään olemustaan muille kanssa matkustajille.
Jäädessäni autosta kaivoin puhelimen esille ja näpyttelin ystävälleni viestin: ”Tänään nimeni on Jerry.” Katoin heijastusta pysäkin laseista ja hymyilin itelleni vinosti. Lähdin kotiin päin ja tunsin katseet selässäni.
Hitto mä olin tänään makea.
